Contacts - yhteystiedotWeb Design - nettisivutWritings - kirjoituksetHome - kotisivuBlog - blogiCurriculum vitaeBlogiEtusivuKirjoituksetNettisivutYhteystiedot

 

Facebook del.ici.ous

(Classica 2/2002)

Kolumbuksen juhlavuotta viettävä New York otti säveltäjän syleilyynsä
Antonin Dvorakin matka uuteen maailmaan

Anni Heino

Syyskuun 26. päivän iltana vuonna 1892 seisoi New Yorkin satamassa, karanteenissa olevien alusten joukossa Euroopasta saapunut höyrylaiva s/s Saale. Yhdeksän päivää aiemmin Bremenistä matkaan lähtenyt Saale oli käyttänyt Atlantin ylitykseen tavallista enemmän aikaa, sillä matkalla oli myrskynnyt. Tuulisimpana päivinä kaikki laivan matkustajat olivat pahoinvoivina pysytelleet hyteissään. Heidän joukossaan potivat Prahasta matkalle lähteneet 39-vuotias Anna, tämän 14-vuotias tytär Otilka ja 9-vuotias Tonik.

Tšekkiperheen pää oli laivan matkustajista melkein ainoa, jota myrskysää ei tuntunut vaivaavan. Isä Antonin mittaili keinunnasta huolimatta uteliaasti laivan kansia ja saapui täsmällisesti illalliselle kapteenin pöytään.

Reipas merenkävijä oli 51-vuotias säveltäjä, maineensa kukkuloille kurkottava Antonin Dvořak (1841-1904). Matka vei kohti tähänastisen elämän suurinta seikkailua, uudella mantereella odottivat virka newyorkilaisessa konservatoriossa, uudet kokemukset ja joukko vielä syntymättömiä sävellyksiä, joista monia tultaisiin pitämään tekijänsä parhaimpina. Mieltä painoivat kuitenkin kotiseudun, Itävalta-Unkariin kuuluvan Böömin poliittiset olot ja sukulaisten hoiviin jätetyt neljä nuorinta lasta. Hyppy tuntemattomaan lienee myös arveluttanut säveltäjää. Luoja tiesi, millainen tehtävä New Yorkissa odotti!

Karanteeni piti matkalaiset laivassa päivän verran, ja sieltä päästyä oli vastassa Amerikan löytämisen 400-vuotisjuhlia viettävä, elämää kuhiseva suurkaupunki. Tuolloin vasta 1,5 miljoonan asukkaan kaupunki eli voimakkaan kasvun aikaa. Pilvenpiirtäjiä ei vielä näkynyt, mutta kaupungin nykyisistä maamerkeistä Brooklyn Bridge oli valmistunut edellisellä vuosikymmenellä, ja Vapaudenpatsas seisoi paikallaan tervehtimässä maahan saapuvia siirtolaisia, joista entistä useampi tuli maahan juuri Itä-Euroopasta.

Dvořak kirjoitti kotimaahan jääneelle ystävälleen:

”Kaupunki on suurenmoinen, kauniita rakennuksia ja katuja, ja niin puhdasta kaikkialla. Kaikki maksaa täällä liian paljon. Mitä Böömissä voi ostaa zlatylla, maksaa täällä New Yorkissa dollarin. Maksamme 55 dollaria viikolta kolmesta huoneesta hotellissa...”

Dvořakin
suuri tehtävä

Antonin Dvořakin saapuminen keskelle Kolumbuksen juhlavuoden kohua ei ollut sattuman kauppaa vaan osa työnantajan, Kansallisen konservatorion perustaja Jeannette Thurberin suunnitelmaa. Perusteellinen Thurber varustanut vastassa olevan lehdistön valokuvilla ja elämäkertatiedoilla tulokkaasta:

”Lehdistö halki koko Amerikan toivottaa minut äänekkäästi tervetulleeksi, ikään kuin olisin jonkinlainen vapahtaja. En voi kirjoittaa sinulle kaikkea, mitä he ovat sanoneet sitten tänne tultuani, sillä siitä tulisi hyvin pitkä ja pitkästyttävä kirje. Ihmiset täällä tietävät minusta kaiken - joka yksityiskodan nuoruudestani Böömissä, mutta sepä ei riitäkään heille, sillä he vaativat aina vain lisää!”

Thurber toivoi Dvořakin tuovan laitokselleen mainetta ja kunniaa luomalla oikean amerikkalaisen säveltäjäkoulukunnan. Säveltäjän vastaus Thurberin ensimmäiseen yhteydenottoon vuonna 1891 oli ollut yksiselitteinen ei, sillä vähitellen kasvaneen maineen myötä elämästä kotimaassa oli tullut mukavaa ja huoletonta. Kuuluisat Slaavilaiset tanssit olivat levinneet 1880-luvulla kulovalkean tavoin, ja säveltäjä oli kutsuttu lukuisia kertoja Englantiin johtamaan teoksiaan.

Thurber oli kuitenkin jatkanut suostutteluaan ja lopulta säveltäjä oli loppuvuodesta 1892 allekirjoittanut varsin yksityiskohtaisen kaksivuotisen sopimuksen ja lähtenyt melkein saman tien koko kevään kestävälle jäähyväiskiertueelle.

Kerrotaan myös tarinaa, jonka mukaan tehtävään oli Dvořakin ohella ehdolla myös nuori Sibelius, jota Thurberin wieniläissyntyisen sihteerin tuttava olisi suositellut toimeen. Tämän kertomuksen tekee kuitenkin varsin epäuskottavaksi tapahtuma-ajankohta: Sibelius, vaikkakin oli opiskellut Wienissä, ei ollut vielä luonut minkäänlaista kansainvälistä mainetta eikä säveltänyt juuri ollenkaan orkesterimusiikkia.

Dvořakin tukena matkalla ja New Yorkissa toimi amerikantšekkiläinen viulisti Joseph Kovarik, jonka alkuperäinen aikomus oli ollut jatkaa New Yorkista matkaa kotiseudulleen Iowaan. Dvořak ei kuitenkaan halunnut luopua hyödyllisestä seuralaisesta, josta tuli Amerikan vuosiksi perheenjäsen.

Dvořakit asettuivat konservatorion kanssa samalle, itäiselle 17. kadulle, naapurustossa kirjava kokoelma Euroopasta niin ikään muuttaneita saksalaisia, irlantilaisia, venäläisiä ja itäeurooppalaisia. Melko vaatimattomasti varustettu talo toimi kotina kevääseen 1895 asti, jolloin Dvořak muutti takaisin kotiseudulleen. Rakennus seisoi samalla paikalla aina 1990-luvulle asti, jolloin se sai väistyä sairaalalaajennuksen tieltä newyorkilaismuusikoiden väitellessä sen kulttuurihistoriallisesta arvosta.

Mesenaatteja
ja akateemikkoja

Dvořak kävi heti kaupunkiin saavuttuaan käsiksi työhönsä, johon kuului konservatorion taiteellinen johtajuus ja edistyneempien sävellysopiskelijoiden opettaminen. Sopimukseen sisältyi myös koulun orkesterin ja kuoron johtamista sekä muita konsertteja ja PR-tehtäviä. Dvořak kävi mm. johtamassa oman Requieminsä Bostonissa, ja newyorkilaiset saivat puolestaan kuullakseen hänen alkusoittojaan ja yhden aikaisemmista sinfonioista.

Tavallisen kansan parissa viihtyvä säveltäjä huomasi pian joutuneensa toisenlaiseen maailmaan kuin mihin oli tottunut. Dvořakia vastassa oli vauras newyorkilainen seurapiiri, jonka jäsenillä oli myös kulttuuritahtoa. Siinä missä Amerikka saattoi jo ylpeillä Ralph Waldo Emersonin, Henri David Thoreaun ja Walt Whitmanin tapaisilla omaperäisillä kirjailijoilla, oli musiikkielämässä kuitenkin toisenlainen tilanne.

Yhdysvaltojen musiikkipiirit olivat 1800-luvun lopussa yhä vankasti ankkuroituneet saksankieliseen Eurooppaan, jossa muusikot, kapellimestarit ja säveltäjät saivat useimmiten myös koulutuksensa. Esittävä säveltaide oli kohtuullisissa kantimissa, New Yorkin filharmonisen seuran (Philharmonic Symphonic Society of New York) orkesteri oli perustettu jo 1842; 1890-luvulla sitä johti Wagnerin suosikki Anton Seidl. Bostoniin oli 1881 perustettu eurooppalaisen mallin mukainen ammattiorkesteri, jota johti Artur Nikisch, ja Chicagon sinfoniaorkesterin johdossa vaikutti Seidlin edeltäjä Theodor Thomas.

New Yorkissa oli toinenkin orkesteri, vuonna 1870-luvulla aloittanut New York Symphony Orchestra, ja Metropolitan Opera Company oli ehtinyt kymmenen vuoden ikään. Aktiivinen rouva Thurber oli ollut yritteliäs oopperankin alalla, mutta hänen perustamansa National Opera Company oli lopahtanut talousvaikeuksiin jo ennen Dvořakin saapumista.

Thurberin toiminta on hyvä esimerkki tavasta, jolla taidetta uudessa maailmassa rahoitettiin. Jeannette Thurberin aviomies oli suuren ruokatukkuyrityksen omistaja, ja tämän valtavan omaisuuden turvin Thurberin konservatoriolla oli tarjota monivuotinen kurssiohjelma ja stipendejä vähävaraisille, myös mustille opiskelijoille. Edistyksellisyytensä vuoksi laitos oli saanut kongressilta luvan käyttää nimessään ilmaisua ”national”, kansallinen.

Luovan säveltaiteen alalla ei Amerikassa kuitenkaan juuri ollut mahdollista saada korkeaa koulutusta. Muutamat ajan säveltäjät olivat alkaneet valitella saksalaisen musiikin valta-asemaa sisällissodan jälkeisessä taidemusiikissa. Tämä oli syynä Thurberin haluun saada eurooppalainen kansallisromantikko maahan perustamaan kansallista koulukuntaa, joka ajan mittaan tuottaisi ”oikeita” amerikkalaisia säveltäjiä.

Olihan Amerikassa toki säveltäjiäkin, joista tunnetuimmat vaikuttivat New Yorkin sijasta Bostonissa. Nämä olivat lähes poikkeuksetta saaneet koulutuksensa Euroopassa ja heijastelivat tyylillisesti saksalaista romanttista traditiota. Koulukuntaa nimitettiin Bostonin klassikoiksi tai Uuden Englannin akateemikoiksi, ja sen tunnetuimpia nimiä olivat mm. Horatio Parker (1863-1919), lyhyen aikaa myös Dvořakin oppilas, sekä Amy Beach (1867-1944), 1900-luvun lopulla uudelleen kiinnostuksen kohteeksi noussut naissäveltäjä. 1890-luvulla tärkeimpiä säveltäjänimiä oli Edward Macdowell (1860-1908), joka tuli myöhemmin esiintymään myös Dvořakin kriitikkona.

Alkuaikoina Dvořakit kirjoittivat kotiin optimistisia ja iloisia kirjeitä:
”Tärkeintä on, Luojan kiitos, että olemme kaikki terveitä ja pidämme olostamme täällä paljon. Miksi ei? Kaikki on niin kaunista ja ilman mitään rajoituksia, ja ihmiset voivat elää rauhallisemmin ja mukavammin - tätä minä tarvitsen. Minulla ei ole mitään huolia, vain velvollisuudet, jotka pitää hoitaa, ja kaikki on sen jälkeen hyvin. On paljon asioita, joita täytyy ihailla, mutta on muita asioita, joita en tahtoisi nähdä ollenkaan. Mutta mitä hyötyä sellaisesta on? Epämiellyttävyyksiä on joka paikassa. Yleisesti ottaen kaikki täällä on erilaista. Jos Amerikka jatkaa tällaista kehitystä, se tulee voittamaan kaikki.”

Tšekkiläinen
New Yorkissa

Dvořakin viihtymiseen vaikutti epäilemättä se, että hän pystyi luomaan amerikkalaisen suurkaupungin keskelle oman, tšekkiläisen todellisuutensa. Säveltäjä heräsi aamuviideltä, pistäytyi joka päivä kuuntelemassa messua katolisessa kirkossa ja työskenteli muutaman tunnin ennen konservatoriolle menoa. Iltaisin hän ei yleensä enää säveltänyt, vaan pelasi päivällisen jälkeen lempikorttipeliään Dardaa - pelikaveriksi oli koulutettu samaan talouteen majoittunut Kovarik, jonka kirjoitusten ansiosta Dvořakin Amerikan-vuosista tiedetään niinkin paljon kuin tiedetään.

Maanmiehiäkin New Yorkista löytyi. Kaupungin böömiläinen yhteisö järjesti säveltäjän kunniaksi illan pian tämän saavuttua, saapuvilla oli Dvořakin perheen lisäksi 3600 hurraavaa tšekkiä.

Dvořak meni mieluiten nukkumaan jo kymmeneltä illalla, mikä teki musiikkielämään osallistumisen hänelle lähes vastenmieliseksi, konsertit kun alkoivat vasta puoli kymmeneltä illalla.

Säveltäjä myös ikävöi Böömiin jääneitä lapsiaan, kotoisia maisemia - ja kyyhkysiään. Dvořak oli tottunut seurustelemaan rakkaiden lintujensa kanssa päivittäin maaseutukodissaan Vysokassa. New Yorkissa korvike onneksi löytyi Central Parkin suuresta lintuhäkistä, jonka kyyhkyset vetivät säveltäjää puoleensa magneetin tavoin.

Toinen eriskummallinen kiinnostuksen kohde olivat veturit, joita Dvořak ei harmikseen päässyt New Yorkissa näkemään, sillä laiturille pääsyn edellytyksenä oli matkalippu. Toisinaan hän matkusti varta vasten kaupunkijunalla kaupungin toiselle laidalle katsomaan mäeltä Bostoniin ja Chicagoon matkaavia junia. Tämä tuntui ajan mittaan hankalalta, joten Dvořak käänsi kiinnostuksensa höyrylaivoihin. Hobokenin satama oli lähellä, ja vierailijat saivat vapaasti nousta laivoihin ennen niiden lähtöä.

Höyrylaivoista tuli Dvořakille melkein pakkomielle. Hän tutki tarkkaan sanomalehtien merenkulkupalstat, ja säveltäjän kirjeet vilisevät viittauksia laivoihin. Kun isä toisinaan oli itse liian kiireinen ehtiäkseen satamaan, hän lähetti satamaväelle tutuksi tulleen Antonin-poikansa juoksemaan laivoille ja kyselemään isää kiinnostavat yksityiskohdat insinööreiltä ja virkailijoilta.

 

Tervetuliaiskonsertissa
New Yorkin kerma

Dvořakin tervetuliaisiksi säveltämä Te Deum soi jo 21. päivänä lokakuuta uudenuutukaisessa Carnegie Hallissa. Seuraavan päivän New York Heraldissa raportoitiin, miten konsertin yleisö edusti New Yorkin taiteellisen ja seuraelämän parhaita tahoja Vanderbiltien kaltaisista raharikkaista musiikkielämän kuuluisuuksiin.

Mesenaatti Thomas Wentworth Higginson piti konsertissa puheen, jossa hän toi kuuluville newyorkilaisten musiikinystävien yhteisen toiveen: Dvořakin toivottiin auttavan rakentamaan Kolumbuksen löytämälle mantereelle kokonaan uusi, musiikillinen maailma.

Dvořakin korvissa vaatimus kuulosti suurelta, ja hän päivitteli sitä monissa kotimaahan kirjoittamissaan kirjeissä. Ensimmäisen paniikin haihduttua hän tarttui tunnollisesti tehtävään ja kirjoitti ystävälleen:

”Minun pitäisi näyttää heille tie luvattuun maahan, uuden, itsenäisen taiteen valtakuntaan... Tämä tulee olemaan suuri ja työläs tehtävä, ja Luojan avulla toivon voivani onnistua siinä.”

Dvořak lähti etsimään perustaa amerikkalaiselle säveltaiteelle itselleen luontaisesta lähteestä: kansamusiikin parista. Hän tutustui mustan väestön musiikkiin konservatoriossa opiskelleen Harry T. Burleighin avulla; tämä lauloi hänelle orjana olleelta isoisältään oppimiaan lauluja. Voi vain kuvitella, miten ainutlaatuinen kokemus säveltäjälle oli ensi kertaa kuulla voimakasta musiikkia, jonka olemassaolosta hänellä oli tuskin ollut aavistustakaan. Dvořak hankki myös transkriptioita intiaanisävelmistä - oikeisiin intiaaneihin hän pääsi tutustumaan vain Buffalo Billin villin lännen shown välityksellä.

Samanaikaisesti hän luonnosteli uutta sinfoniaa, joka myöhemmin sai järjestysnumeron 9 ja lisänimen Uudesta maailmasta. Toukokuussa, kun sinfonian sävellystyö oli pääosin takana, Dvořak kertoi New York Heraldille ajatuksistaan amerikkalaisen luovan säveltaiteen perustaksi. Ulkopuolisen suoraviivaisella uskaliaisuudella hän asetti musiikkipiirien esikuvaksi maan alimpien luokkien musiikin:

“Olen päätynyt siihen, että tämän maan tulevan musiikin on perustuttava siihen, mitä kutsutaan neekerilauluiksi. Näiden täytyy olla todellinen perusta mille tahansa vakavalle ja omaperäiselle sävellyskoulukunnalle, joka voidaan maahan kehittää. (...) Nämä kauniit ja monimuotoiset teemat ovat maan itsensä tuotetta. Ne ovat amerikkalaisia.”

Myrsky
musiikkipiireissä

On helppo ymmärtää, miksei Dvořakin ideoita noin vain nielty esimerkiksi Bostonin korkeasti koulutetuissa kulttuuripiireissä. Sisällissodasta oli kulunut vasta muutama vuosikymmen, ja ”tieteellisillä” teorioilla mustan rodun alempiarvoisuudesta oli edelleen vankka kannatuksensa. Kaikki sävellysoppilaatkaan eivät olleet ajatuksista täysin vakuuttuneita, sillä Dvořak jatkoi:

”(...) oppilaat tuntuvat ajattelevan, ettei ole hyvän maun mukaista ottaa ideoita vanhoista plantaasilauluista, mutta he ovat väärässä ja olen yrittänyt vakuuttaa heitä siitä, että suurimmatkaan säveltäjät eivät ole katsoneet arvolleen sopimattomaksi mennä tavallisen kansan laulujen pariin motiiveja etsiäkseen. En tullut Amerikkaan tulkitsemaan Beethovenia tai Wagneria yleisölle. Se ei ole minun tehtäväni enkä tuhlaisi siihen yhtään aikaa. Tulin löytämään sen, mitä nuorissa amerikkalaisissa oli ja auttamaan heitä ilmaisemaan sitä.”

Dvořakin ajatukset herättivät jonkinlaisen myrskyn vesilasissa, ja niitä kommentoitiin vilkkaasti. Epäilijöiden joukossa oli aiemmin mainittu Edward Macdowell, joka puuttui aiheeseen eräässä luennossaan vielä muutaman vuoden kuluttua:

”Niin kutsutulla venäläisellä, böömiläisellä tai millä tahansa muulla puhtaasti kansallisella musiikilla ei ole sijaa taiteessa, koska sen piirteitä voi toistaa kuka tahansa, jota se sattuu huvittamaan. Meille täällä Amerikassa on tšekkiläinen Dvořak tarjonnut mallia ”amerikkalaiseksi” musiikilliseksi kansallispuvuksi, mutta mitä neekerilauluilla on tekemistä taiteen amerikanismin kanssa, se jää mysteeriksi. (...) Naamioituminen Böömissä leikattujen neekerivaatteiden ’kansallisuuteen’ ei tule meitä auttamaan. Sen sijaan meidän tulee etsiä nuorta optimistista vitaliteettia ja sitä lannistumatonta hengen vahvuutta, jota amerikkalaisissa on.”

Ajan kuluessa Macdowell sai säveltäjänä otsaansa taantumuksellisen leiman, ja hänen jäi vähitellen unohduksiin muutamia herkkiä pianokappaleita lukuun ottamatta. Hänen kommenteissaan oli tietysti järkeä, eihän bostonilaissäveltäjillä ollut luontaista suhdetta sen enempää böömiläiseen musiikkiin kuin negro spirituaaleihinkaan.

New York Heraldkin oli etsinyt julkaisemaansa Dvořakin kirjoitukseen kommentteja eri tahoilta, ja reaktiot vaihtelivat varovaisen myönteisistä tyrmääviin. Kohteliaiden kriitikoiden joukossa oli mm. Anton Rubinstein.

”Dvořakin teoriaa on hyvin vaikea todistaa oikeaksi. Samanaikaisesti se on toki mahdollinen. Amerikkalaiset muusikot eivät ole työskennelleet neekerimelodioiden parissa vaan kokonaan eurooppalaisessa tyylissä. Jos neekerimelodioissa on suurta musiikkia, Dvořakin idea on mahdollinen, mutta minun mielestäni se on mielikuvituksellinen.”

Euroopassa mielipidettä kysyttiin Hans Richteriltä ja Anton Brucknerilta. Kumpikaan ei lämmennyt Dvořakin ideoille, ja lehden mukaan Bruckner vastasi: ”Klassisissa teoksissa on kaiken musiikin perusta. Neekerilauluista ei koskaan voisi löytää perustaa musiikilliselle koulukunnalle.”

Vaikka Dvořakilla tuskin oli kovin tarkkaa kuvaa amerikkalaisten kansallisista musiikeista New Yorkissa oppimansa pohjalta, hän näyttää ulkopuolisena oivaltaneen ongelman ytimen: Amerikan taidemusiikki eli tuontitavaran varassa ilman erityistä suhdetta ympäristöönsä.

Syvään juurtuneista asenteista käy esimerkiksi bostonilaisen musiikkisuvun jäsenen Daniel Gregory Masonin muistelma perheensä ilmapiiristä:

”Totuus on, että meidän koko musiikin kuvamme perustui klassis-romanttisten sinfonikkojen tyyliin, alkaen Haydnista ja Mozartista ja päättyen Schumanniin ja Mendelssohniin. Jopa Bach oli meidän musiikiksi tunnustamamme rajamailla, ja esimerkiksi gregoriaanisen laulun rytminen vapaus oli jo perusteellisesti meidän horisonttimme ulkopuolella.”

New Yorkissa konserttiohjelmat rakentuivat niinikään saksalaisten ja itävaltalaisten säveltäjien teoksille, mutta aikaa toki seurattiin. Orkesterikirjallisuuden uutuudet ehtivät kaupunkiin melko pian, varsinkin kun New York Symphony ja filharmonikot kilpailivat ensi-illoista. 1880-luvulla Brahmsin ensimmäinen sinfonia (1878) esitettiin viikon sisällä molempien kausiohjelmissa, ja Saint-Saensin toinen pianokonsertto (1868) jopa peräkkäisinä päivinä.

Dvořakin epäsovinnaisilla ajatuksilla oli myös tukijansa. Intiaanimusiikista kiinnostuneen Arthur Farwellin (1872-1952) mukaan vallankumous oli väistämätön, ja Dvořakin osana oli valmistaa tietä suurelle muutokselle amerikkalaisessa musiikkielämässä, jossa ”saksalainen vaikutus oli niin voimakas, että vain saksalainen musiikki kuulosti luonnolliselta konsertissa kävijöiden korvissa”.

Dvořakin oppilaista muutamat edistyivätkin opettajansa viitoittamalla tiellä. Rubin Goldmark (1872-1936) kirjoitti aikanaan hyvän vastaanoton saaneen Negro Rhapsodyn, William Arms Fisher (1861-1948) sovitti spirituaaleja ja Harvey W. Loomis (1865-1930) intiaanimelodioita. Oppilaista Horatio Parker ja Goldmark tulivat opettamaan myös tulevia säveltäjäpolvia, mutta kumpikaan ei näytä jääneen kirjoihin erityisen ennakkoluulottomana opettajana, pikemminkin päinvastoin.

Vaikka oppilaiden kokeilut eivät juuri tuottaneet pysyvästi konserttiohjelmiin jäänyttä musiikkia, on Farwellin ajatuksella Dvořakista tien valmistajana nykyäänkin kaikupohjaa. Helmikuussa 2002 New York Times julkaisi Dvořakin merkityksestä julkaisua valmistelevan Joseph Horowitzin artikkelin, jossa korostettiin Dvořakin kaukonäköisyyttä:

”...hänen intuitionsa, jonka mukaan mustien musiikki tulisi olemaan tulevaisuuden amerikkalaista musiikkia, oli ihmeellisen kaukonäköinen. Syntyjään ulkopuolisena hänellä oli suuri vaikutus afrikkalais-amerikkalaisen musiikin olemassaolon oikeuttamisessa, eikä vähiten mustille itselleen Harry Burleighista Ralph Ellisoniin. Ottamalla yhtä avosylin vastaan Stephen Fosterin ja kulman katulaulajan, hän kannusti musiikin ymmärtämiseen laajasti, niin että sen piiriin kuuluivat myös musiikin lähteet, yleisö, musiikin ja kulttuurin sekä yhteiskunnan väliset suhteet. Hän näki musiikin provokatiivisella tavalla välttämättömänä keinona Amerikan määrittelemisessä, eräänlaisena ekumeenisena välineenä sen selittämisessä, mistä Uudessa Maailmassa voisi olla kysymys.”

Dvořakin New Yorkissa viettämien vuosien jälkeen kului kuitenkin aikaa, ennen kuin Amerikan musiikissa todella alkoi tapahtua. Orkesterien saksalaisdieetti lieveni vähitellen, ja omien säveltäjien teokset saivat sijansa ohjelmistossa. 1890-luvulla ilmestyi Yaleen Horatio Parkerin oppilaaksi mies nimeltä Charles Ives, joka hämmensi opettajansa perinpohjaisesti poikkeuksellisen ennakkoluulottomalla musiikkinäkemyksellään. Aika ei vielä ollut kypsä Ivesin tapaiselle nerolle, ja kului vuosikymmeniä ennen kuin hänen vallankumoukselliset teoksensa päätyivät konserttiohjelmiin.

Amerikan Sahara
ja uusi sinfonia

Dvořakin ensimmäinen vuosi Yhdysvalloissa osoittautui säveltäjän oman tuotannon kannalta tuloksellisimmaksi. Alun perin Dvořakien oli ollut tarkoitus matkustaa kotiin Böömiin kesäksi 1893, mutta sinfonian säveltämisen loppuvaihe näytti vievän tavallista enemmän aikaa. Toukokuussa 1893 Dvořak viimein piirsi viimeiset nuotit sinfoniansa partituuriin ja kirjoitti sen alle: ”Finis! Ylistetty olkoon Jumala. Saatu päätökseen 24.5.1893 klo 9. Lapset ovat saapuneet Southamptoniin (sähkösanoma tuli klo 13:33 tuoden nämä hyvät uutiset)! Antonin Dvořak.”

Dvořak oli järjestänyt kotiin jääneiden lapsiensa matkan Yhdysvaltoihin yhteiselle kesälomalle. Perhe saapui New Yorkiin toukokuun lopussa, ja koko 11 hengen seurue (Dvořak vaimoineen ja kuusine lapsineen, Joseph Kovarik, palvelija ja Terezia-täti) suuntasi junalla kohti Iowaa ja Kovarikin kotia, pientä tšekkiyhteisöä nimeltä Spillville.

”Täällä on hyvin outoa, muutama ihmisiä valtavan tyhjän seudun keskellä. Joskus yhdeltä farmilta on neljäkin mailia seuraavalle, etenkin preerialla, jota kutsun ”Saharaksi”. Näkyy vain valtavia peltoaloja ja niittyjä. Et tapaa ollenkaan ihmisiä (kaikki ratsastavat täällä) ja olet iloinen nähdessäsi niityt ja metsät täynnä karjaa laiduntamassa kesät, talvet... Kaikki täällä on ”villiä”, joskus melkein surullista, mutta ajan mittaan siihen tottuu”, kirjoitti Dvořak.

Säveltäjä palasi varhaisilta aamukävelyiltään kalvosimet piirrettyinä täyteen nuotteja ja soitti joka päivä urkuja messussa. Hän teki joitakin korjauksia sinfoniaansa ja sai valmiiksi kaksi kamarimusiikkiteosta, luultavasti parhaimpiin teoksiinsa kuuluvan F-duurikvarteton sekä jousikvinteton Es-duuri.

Dvořak sai myös tilaisuuden tutustua lähemmin intiaaneihin, joita kylässä vieraili. Hän kävi Chicagossa johtamassa maailmannäyttelyssä tšekkikonsertin, vieraili Omahassa ja St. Paulissa. Paluumatkalla New Yorkiin koko perhe tutustui Niagaran putouksiin.

Dvořakien äkilliseen lähtöön Iowasta liittyy pieni arvoitus, joka näyttää ehkä hiukan yllättäenkin askarruttaneen Dvořak-tutkijoita ja toimittajia. Perheen oli alun perin tarkoitus viihtyä Iowassa pitempään, mutta Dvořak aikaisti lähtöä kuukaudella. Laukut pakattiin lopulta melkoiselle kiireellä eikä lähtöjuhlallisuuksia ei jääty odottelemaan. Juorujen mukaan 15-vuotias Otilia oli rakastunut paikalliseen poikaan, eivätkä vanhemmat hyväksyneet nuorten suhdetta - erään version mukaan kysymyksessä oli intiaaninuorukainen.

Koko perhe jäi talveksi New Yorkiin, jossa alettiin valmistella uuden sinfonian kantaesitystä. Thurber toivoi Dvořakin uusivan kaksivuotisen sopimuksensa, mutta Dvořak oli kahden vaiheilla ja kirjoitti ystävälleen:

”- Toivon voivani palata Böömiin, uusittiinpa minun sopimukseni sitten tai ei, sillä minun on nähtävä kotini hinnalla millä hyvänsä. Olen kuullut, että lehdet siellä ovat kirjoittaneet minusta ikään kuin olisin jäämässä Amerikkaan pysyvästi! Voi ei! Ei koskaan. Luojan kiitos, minun on hyvä olla täällä ja olen terve ja teen kovasti työtä. Voin sanoa, että minun uusi sinfoniani, F-duuri jousikvartettoni ja jousikvintettoni (jotka sävelsin Spillvillessä) eivät olisi koskaan tulleet sellaisiksi kuin ne ovat, jos en olisi nähnyt Amerikkaa!”

Anton Seidl johti uuden sinfonian kantaesityksen New Yorkin filharmonikkojen konsertissa Carnegie Hallissa joulukuun 16. päivänä. Säveltäjä itse kertoi lehdistössä ennen konserttia, että teoksen hidas osa oli tutkielma suurempaa teosta varten, teosta, joka tulisi perustumaan Longfellowin eeppiseen runoelmaan Laulu Hiawathasta. Scherzo puolestaan oli saanut virikkeensä samaisen eepoksen intiaanien tanssista. Dvořak oli lukenut tämän aikansa bestsellerin tšekin kielellä jo kotimaassaan, ja Thurber oli ehdotellut hänelle oopperan säveltämista aiheesta. Oopperaprojekti ei kuitenkaan edennyt joitakin luonnoksia pitemmälle.

New Yorkissa sen sijaan pohdittiin kantaesityksen jälkeen innokkaasti teoksen suhdetta sekä intiaanimusiikkiin että hengellisiin neekerilauluihin. Näitä yhteyksiä korostettiin myös ohjelmalehtisessä, mutta New York Heraldin kriitikko kirjoitti kaukonäköisesti:

”Kaiken kaikkiaan teos oli harvinaisen kaunis. Se voi olla hengeltään intiaanimusiikkia mutta sen ilmapiiri on böömiläinen. Dr. Dvořak voi riistää itseltään kansallisuutensa yhtä vähän kuin leopardi voi päästä pilkuistaan.”

Myöhemmin onkin yleisesti arvioitu, että sinfonian amerikkalaisista vaikutteista on mahdotonta sanoa mitään varmaa, sillä kansanmusiikkiin liittyvät elementit olivat Dvořakin aiemmissakin teoksissa yleisiä. Lähimmäs totuutta lienee osunut myös kapellimestari Seidl, joka oli syksyn mittaan tutustunut säveltäjään hyvin. Hänen mielestään sinfonian kuuluisa hidas osa heijasteli ennen muuta säveltäjän tuntemaa koti-ikävää ja nostalgiaa.

Antonin Dvořakin suosio Yhdysvalloissa oli suurimmillaan. Dvořakin poika Otakar muisteli myöhemmin, että kaupat tarjosivat jopa Dvořak-oheistuotteita: kävelykeppejä, solmioita, paitoja.

Perheen paluu Böömiin koitti loppukeväästä onnellisen tunnelman vallassa. Dvořak vietti kesän ja alkusyksyn kotonaan. Konservatorion talous oli horjuvalla kannalla Thurberin aviomiehen menetettyä omaisuutensa vuoden 1893 talouskriisissä, eikä säveltäjä ollut saanut mukaansa edes koko palkkaansa lomalle lähtiessään.

Dvořak oli kuitenkin uusinut sopimuksensa ja palasi takaisin lokakuussa 1894. Mukana olivat tällä kertaa vain vaimo, nuorin poika Otakar ja palvelija. Elämää New Yorkissa vaivasi huoli lapsista ja kova koti-ikävä. Jopa tutut kadut tuntuivat säveltäjästä nyt uhkaavilta, eikä hän mielellään kävellyt kaupungilla. Sävellystyö ei edennyt entiseen tapaan, mutta vähitellen alkoi hahmottua uusi teos, sellokonsertto. Joulua vietettiin surkeissa tunnelmissa, kuten käy ilmi kirjeestä kotiväelle:

”Vain me voimme tietää, miten me kärsimme joulupyhinä, aina aatosta alkaen!.. Se oli todellakin hyvin surullinen loma-aika meille. Äiti puhui lakkaamatta, että joku on varmaan sairas. Joulustamme voin sanoa, että se oli hyvin surullinen ilman teitä ja on parempi olla puhumatta siitä sen enempää.”

Lukuvuoden loputtua vanhemmat matkustivat kotiin, ja Dvořak oli jo päättänyt olla palaamatta enää New Yorkiin. Saamatta jääneet palkat tekivät mahdolliseksi sopimuksesta irrottautumisen.

Ennen Dvořakin lähtöä Harper’s New Monthly Magazine oli julkaissut säveltäjän vaikutelmia amerikkalaisten kansanluonteesta:

”Ulkomainen tarkkailija on minun näkemykseni mukaan vaikutetuin kahdesta amerikkalaisesta piirteestä, rajattomasta isänmaallisuudesta ja kyvystä innostumiseen. Toisin kuin epävarmemmat muiden maiden asukkaat, jotka eivät helposti näytä tunteitaan, Amerikan kansalaiset ovat aina isänmaallisia ja mikään tilaisuus ei ole liian vakava tai kevyt sen tunteen osoittamisen (...) Amerikkalaisten innostus kaikkeen uuteen on näköjään rajaton (...) Tapaan tämän luonteenpiirteen oppilaissani. He ovat haluttomat pysähtymään mihinkään. Toimissaan he ovat tiedonhaluisia siihen määrään saakka, että haluavat mennä asioiden ytimeen heti paikalla. Ikään kuin olisivat pikku poikia, jotka haluavat sukeltaa ennen kuin osaavat uida.”

Dvořak kritisoi myös musiikkielämän rakenteita, ja antoi ymmärtää, että paljon oli vielä tehtävänä. Samalla hän epäsuorasti kiitti työnantajaansa, aktiivista Jeannette Thurberia:

”Kun näen, miten paljon on tehty kaikilla muilla aloilla... miten kouluja, yliopistoja, kirjastoita, museoita, sairaaloita ja puistoja nousee maasta ja ylläpidetään suurin lahjoituksin, voin vain ihmetellä, miten vähän on tehty musiikin hyväksi. Kahdensadan vuoden lähes lakkaamattoman hyvinvoinnin ja kasvun jälkeen nettotulos musiikin alalla on viime aikoina aikaan saatu pieni määrä julkisia konserttisaleja, muutama musiikillinen yhdistys hienoine orkestereineen,(...) yksi ooppera, josta vain ylemmät luokat voivat nauttia, ja kansallinen konservatorio, joka voi kiittää olemassaoloaan yhdestä anteliaasta ja väsymättömästä naisesta.”

Dvořakin kirjeet on siteerattu Miroslav Ivanovin kirjan In Dvořak’s Footsteps (Dvořakin jalanjäljissä) englanninkielisen laitoksen pohjalta.