Contacts - yhteystiedotWeb Design - nettisivutWritings - kirjoituksetHome - kotisivuBlog - blogiCurriculum vitaeBlogiEtusivuKirjoituksetNettisivutYhteystiedot

 

 

Tällä nettisivulla julkaistut tekstit ovat tekijänoikeuden alaisia. Jos viittaat teksteihin muussa yhteydessä, ole hyvä ja mainitse niiden lähde. Kokonaisuudessaan julkaisemiseen tai lainaamiseen tarvitset kirjoittajan luvan. Ota yhteyttä.

Poimintoja Itä-Savo -lehdessä julkaistuista Kaiken maailman tarinoita -kolumneista:

Rintsikoita rehtorille, syyskuu 2002
(tasa-arvosta ja koulumaailmasta)

Terrorismivalistus ei mennyt perille, helmikuu 2003
(hallituksen terrorismivalistuskampanjan pieleen menosta)

Polttopuita ja sipulikukkia, kesäkuu 2003
(vuodenajoista)

Puhallettava joulupukki ja kenguruvaljakko, joulukuu 2003
(joulutraditioista)

Voimakasta kiroilua ja yksi seksikohtaus, kesäkuu 2004
(TV:n ohjelma- ja filmiluokituksista)

Kamelipuvun syvempi merkitys, helmikuu 2005
(tarua ihmeellisemmistä tositarinoista)

Lypsykarjadopingia, elokuu 2005
(maatalousnäyttelyjen vilunkikeinoista)

Työn sankareita australialaisittain, syyskuu 2006
(lyhytjänteisyyden kansallispaheesta )

 
Rintsikoita rehtorille

ROBERTSONIN pallokerholla järjestettiin lauantaina tietokilpailuilta, jolla kerättiin rahaa kylän ala-asteelle. Paikalla oli viitisentoista iloista joukkuetta katettujen pöytien ääressä. Ruoat, lautaset ja ruokailuvälineet tuotiin kotoa koreissa niin kuin pöytäliinat ja kynttilätkin - meidän pöydässämme oli hippiteema, joten tarjolla oli myös suitsukkeita ja hippirunoutta.
Viinipullot haettiin baarista, ja eväittä saapuneet tyytyivät kerhon kiinalaisen ravintolan ruokaan. Jokaisella pikkupaikkakunnalla toimii kultakuumeen vuosina maahan tulleen kiinalaisväestön jäljiltä ravintola, jonka tarjoomukset tuppaavat olemaan vähemmän autenttisia: hapanimelää kastiketta pullosta ja pakasteherneitä riisikeon lisukkeena.

KRIKETTITULOKSET JA takavuosien aussihitit eivät oikein ole asiantuntemukseni aluetta. Olivat kuitenkin ottaneet säälistä mukaan Suomi-aiheisen kysymyksen (vastaus: Paavo Nurmi). Lisäksi muistin kylän pizzerian puhelinnumeron ja Kreikan suurimman saaren. Olisin tiennyt myös Yksin kotona -elokuvan päähenkilön, mutta seurueeni äänesti minut kumoon ja piste jäi saamatta.

VIERESSÄNI ISTUNEELTA Steveltä jäi tunnistamatta oman vaimon nimestä tehty anagrammi. Suu loksahti tässä kohtaa auki myös naapurijoukkueeseen kuuluneelta vaimolta. Pisimmän korren nolousosastolla veti kuitenkin juontajana toiminut rehtori, joka improvisoi kaikenlaisia välipalakilpailuja dollarin osanottomaksua vastaan.
”Seuraava kilpailu on vain naisille”, hän julisti loppuillasta. ”Taas näitä käsilaukkujuttuja”, arvelivat miehet, joita ei ollut huolittu mukaan aiempiin laukkukilpailuihin (”Kuka löytää ensimmäisenä laukusta huulipunan, laastarin ja Woolworthsin kassakuitin?”).

VAAN TÄMÄ OLIKIN erilainen naiskilpailu. Dollarit kerättiin, rehtori komensi leidit riviin ja kuulutti: ”Palkinnon voittaa se, joka tuo minulle rintaliivit!” Seurasi yleinen hämmennys, kunnes salin poikki kirmasi pinkkejä pitsiliivejä leyhyttelevä punastunut nainen.
Rehtorirukka ei tiennyt, mitä olisi vaatekappaleella tehnyt, ja opettajakollegat näyttivät puolen sekunnin verran hämmästyneiltä. Meikäläinen haukkoi henkeä vielä viisi minuuttia, sen verran skandinaavinen tasa-arvoajattelu oli päässyt kasvuvuosien aikana vaikuttamaan.

AUSTRALIA ON omanlaisensa, vaikka tasa-arvon todellisesta tilanteesta kertovat ennemminkin ne isot asiat, kuten äitiysloman puute tai se, että päivähoidosta tai lasten kasvatuksesta puhuttaessa puhutaan aina vain ”äideistä”, harvoin ”vanhemmista”. Arkielämän sovinistiset vivahteet ovat enimmäkseen hellyttäviä yksityiskohtia. Niin kuin se, että ravintoloissa naisasiakkaat - ja vain he - saavat yhä vesilasiin pillin, ettei huulipuna tuhriintuisi. Tai se, että barbecuekutsuilla miehet grillaavat aina lihan ja naiset huolehtivat salaateista.

OLEN JO TOTTUNUT siihen, että naapurin videovuokraamon pitäjä nimittää minua darl’iksi (kultsi) ja suosittelee aina katsottavaksi elokuvaa ”Legally Blonde”. Vastapainoksi toinen naapuri, sählyä pelaava reipas perhepäivähoitajanainen kutsuu minua miehekkäästi ”mateksi”. Se nimitys oli ennen vanhaan varattu vain miehille.
Ajat ovat siis muuttuneet. 1960-luvun alussa naiset eivät edes päässeet baareihin vaan istuivat autoissa lasten kanssa. Sinne sitten tuotiin ne pilleillä koristellut drinkitkin.

Terrorismivalistus
ei mennyt perille

POSTI TOI KIRJEEN pääministeriltä, harvinainen ja merkittävä tapaus sinänsä. John Howard oli tarttunut kynään ja kirjoittanut kirjeen jokaiseen kotiin, sillä hän oli huolissaan kansalaistensa hyvinvoinnista.
”Uskon, että sinun ja perheesi pitäisi tietää enemmän niistä avainasioista, jotka vaikuttavat maamme turvallisuuteen, ja siitä, miten voimme kaikki yhdessä suojella elämäntapaamme.” ”Elämme entistä vaarallisemmassa maailmassa”, huolehti Howard.

”OLLAAN VARUILLAMME, Australian vuoksi”, metelöi mukana seuranneen neliväriesitteen pääotsikko. Sisäsivuilla kerrottiin ensin, miten hienolla tavalla hallitus on jo järjestänyt ammattimaisen suojelijun armeijan, tiedustelupalvelun, rajavalvonnan ja pelastustyöntekijöiden muodossa. Sitten päästiin asiaan: tavallisten kansalaisten apua tarvitaan terrorismin torjunnassa, kaikesta epäilyttävästä pitää raportoida ja epätavallisiin ilmiöihin on syytä suhtautua valppaasti.

MUKANA OLI jääkaappimagneetti, jonka valokuvassa hymyili nuori naiskonstaapeli. Kuvan vieressä oli kuuman linjan puhelinnumero. Ilmoita havainnoistasi 24 tuntia vuorokaudessa!
Esitteessä oli myös askartelutehtävä, kaksipuolinen vihreä kortti puhelinnumeroineen lompakkoon leikattavaksi. ”Ole valpas, mutta älä hätäänny turhasta!”
Valistus oli järkeenkäypää: älä avaa epäilyttävää pakettia, pidä silmäsi auki, pommiräjähdyksen sattuessa hakeudu avoimelle paikalle, pysy poissa väkijoukoista ja pysäköityjen autojen läheltä.
Mukana oli asiallisia ensiapuohjeita, mutta kemiallisen, biologisen tai radioaktiivisen uhan varalta kansalaisia ei varustettu. ”Tiedustelutiedon mukaan tällaisen hyökkäyksen mahdollisuus Australiassa on pieni”, esitteessä kerrottiin.

MONI KIITTÄMÄTÖN kansalainen ei tänäkään päivänä tiedä, mitä pääministerin huolenpitopaketti piti sisällään. Ennen postitusta sähköpostit kävivät kuumina ja kehottivat lähettämään paketin avaamattomana takaisin ministerille. Meillä paketti avattiin neuvottelun jälkeen, siinähän saattoi piillä jutunaihe.
Palautetut paketit odottavat röykkiöittäin postikeskuksessa, yksikään niistä ei ole päätynyt takaisin pääministerin toimistoon. Tiedotusvälineet ovat uteliaina kyselleet, montako prosenttia terrorismipaketeista muuttui bumerangeiksi, mutta tätä tietoa ei ole haluttu antaa.
Ylijäämäpaketteja tuntuu silti olevan, sillä kampanjaan liittyvissä tv-mainoksessa on ryhdytty tarjoamaan mahdollisuutta tilata esitettä useampia kappaleita, jos kiinnostusta riittää.

KIINNOSTUSTA EI riittäne, siitä huolimatta, että taannoin Balin pommiräjähdyksessä menehtyi satakunta lempikohteessaan lomaillutta australialaista. Sen sijaan kansalaiset ovat sadoin tuhansin ryhtyneet moittimaan sotaintoista pääministeriään, joka nimittää USA:han ja Isoon-Britanniaan suuntautuvia neuvotteluretkiään rauhantekomatkoiksi.

No hoWARd! (Ei sotaa - eikä Howardia) kirkuivat rauhanmarssien banderollit, kun lähes puoli miljoonaa kansalaista osoitti mieltään Irakin sotaa vastaan maailmanlaajuisen protestiviikonlopun aikana. Pääministeristä pääseminen alkaa monen mielestä tuntua halvimmalta keinolta suojautua terrorismilta, kun jo pelkkä postituskampanja jääkaappimagneetteineen maksoi lähes 15 miljoonaa täkäläistä dollaria.

Polttopuita ja sipulikukkia

TALVEN JA KEVÄÄN taitekohtaa on näillä seuduin vaikea erottaa. Australian talvi alkaa virallisesti kesäkuun ensimmäisenä - tosin perheenjäsenien kertoman mukaan niin tapahtui tänä vuonna Suomessakin. Pohjolassa kasvanutta kuitenkin hämmentää, kun samaan aikaan työntyvät maasta ensimmäiset sipulikukat ja linnut yltyvät keväisen äänekkäiksi.
Meillä ylämailla kuukausien kulkua rytmittävät sentään jonkinlaiset vuodenajat. Syksyn tunnistaa siitä, että eurooppalaiset lehtipuut vaihtavat väriä tuttuun tapaan ja pudottavat lehtensä. Samoihin alkoihin alkavat puhaltaa hurjat tuulet, jotka laantuvat kunnolla vasta kevään puolivälissä.
Hidasälyinen hoksaa talven saapuneen viimeistään siitä, ettei ruohoa ei enää tarvitse leikata. Tänä vuonna sen huomasi myös yhtäkkiä hyytäväksi muuttuneesta säästä. Kulutuksessa on jo toinen polttopuukuorma - 70 euroa kotiin kuljetettuna, jättiläishämähäkit ja muurahaispesä kaupan päälle.

ENSIMMÄINEN LAVALLINEN tuli onnenkantamoisena ilmaiseksi, kun vapaapalokunnan arpajaisten päävoitto osui omalle kohdalle. Sitkeästä puushowsta huolimatta kylpyhuoneen lattia tuntuu aamuisin jalan alla jääkentältä ja sisälämpömittari on yön mittaan vajonnut lähelle kymmentä astetta.
Kylän savutorvet alkavat tuprutella savua jo aamuvarhaisella, ja savenvalajan kahvila mainostaa itseään kyltillä ”sisällä on lämmintä!”. Ei mikään itsestäänselvyys tässä eristeettömässä ihmemaassa.

KASVIMAA PITÄÄ pitää nurinkurisella tavallaan kiinni vuodenkulussa. Yrttitarha työntää paraikaa täyttä häkää purjoa, parsakaalia, salaattia ja härkäpapuja. Ne kasvavat vallan mainiosti kylmemmilläkin säillä, sillä aurinko paistaa koko ajan, tuholaisia on vähemmän eikä varsinaisesta roudasta ole pelkoa.
Laajempiin kylvöpuuhiin pääsee syyskuulla, lokakuussa uskaltaa jo istuttaa ulos tomaatit ja kurkut. Joulun jälkeen, jos on tullut vähän kesälomailtua, on kasvimaan paikalla läpikäymätön viidakko. Sen kätköissä kesäkurpitsat hurahtavat parissa päivässä hillittömiin mittoihin, rikkaruohot siementävät ja kaikenmoiset ja -kokoiset tuholaiset osallistuvat innolla sadonkorjuuseen.
Syyskesä taas on miellyttävintä ulkotöiden aikaa, kaikki kasvaa hyvin ja ruusutkin kukkivat uudemman kerran. Pitkät illat ovat miellyttävän lämpimiä ja tyyniä, kunnes syystuuli alkaa puhaltaa talvea ennustellen.

ETELÄISINTÄ AUSTRALIAA, muutamia vuoria ja ylämaita lukuunottamatta talvea ei tässä maassa juuri talveksi tunnistaisi. Onneksi aikakauslehdet pitävät asioista lukua ja alkavat toukokuussa esitellä talvimuodin ihanuuksia. Isojen kaupunkien hienot ihmiset sonnustautuvat hattuihin, huiveihin ja saappaisiin sydämensä kyllyydestä muutamana viileähkönä päivänä. Talvieleganssi kun on olemukseltaan paljon tyylikkäämpää kuin rantamuoti.
Kotikulmiemme ilmasto on rannikon ihmisten mielestä niin talvenkaltainen, että täällä kannattaa järjestää jopa erityisiä keskitalven juhlia - oiva tekosyy nauttia kerrankin se englantilainen jouluateria, joka varsinaisen kesähelteisen joulun aikaan ei kenellekään maistuisi.
Samalla reissulla ihastellaan sipulikukat, sillä lämpimämmillä seuduilla narsissit eivät viihdy - tai ainakin ne pitää kaivaa maasta kuukaudeksi jääkaappiin kylmäkäsittelyyn.

Puhallettava joulupukki ja kenguruvaljakko

ON TAAS SE AIKA vuodesta, kun australialainen villiintyy joulukoristelemaan. Kylätoimikunta, kaupunginhallitus tai jokin sentapainen palkitsee tavallisesti parhaat koristelut pienellä rahapalkinnolla, ja niinpä kimmellystä, välkettä ja vilistäviä valoja riittää.

Robertsonin 1000 asukkaan kylän parhaimpiin kuuluu tällä kertaa pääkadun toisella puolen seisova pikkuinen puutalo. Sen edustalla vanerista leikattu ja kirkkain värein maalattu kenguruvaljakko vetää joulupukin rekeä huolellisesti parturoidulla pihanurmella. Katolla seisoo samalla tekniikalla aikaansaatu iloinen friisiläislehmä isoine utareineen, ja kaiken ympärillä kiemurtaa vilkkuvaa valokaapelia semmoiset satakunta metriä.

100 dollarin rahapalkinto on kuitenkin jo monena vuonna mennyt pariskunnalle, jonka jokikinen ikkuna on somistettu jouluaiheiseksi näyteikkunaksi ja koko talo peitelty vilkkuvaloihin ja joulutoivotuksiin. Palkintosumma kuluu epäilemättä moninkertaisesti pelkkään sähkölaskuun.

TOISET LÄHTEVÄT leikkiin kieli poskella. Naapurikaupungin nähtävyyksiin kuuluu tänä vuonna piha, jonka ajotien vasemmalla puolen seisoo talonkorkuinen puhallettu lumiukko ja oikealla puolen ainakin yhtä iso joulupukki. Viime vuonna saman talon savupiipusta pilkistivät sätkivät joulupukin jalat.

Suoranaista paheksuntaa saa osakseen sen talon väki, joka on väkertänyt pihalleen niin erikoisen jouluasetelman, että se kelpaisi elokuvan Addams-perheelle. Kolmesta tietäjästä yksi tarjoaa siinä ohikulkijoille uhrilahjaksi omaa päätään tarjottimella.

KYLÄILEMINEN ON tietysti tapana täälläkin. Juhlakausi pyörähti käyntiin toden teolla amerikkalais-australialainen tuttavaperheen järjestämillä kiitospäivänjuhlilla, sitten tulivat 40-vuotissynttärit ja useammatkin joulunaluskokkarit ja -illanistujaiset.

Maaseudulla juhlien järjestäminen on isäntien näkökulmasta yllättävän mutkatonta, sillä lähtöoletuksena ovat nyyttikestit. Ensin tulee puhelu, jolla kutsutaan kekkereihin. Jos siihen vastaa myöntävästi, tulee lähempänä ajankohtaa tulee toinen puhelu, jossa kerrotaan usein seikkaperäisen tarkasti, mitä vieraan toivotaan tuovan mukanaan. "Voisitteko tuoda tullessanne peruna-, riisi- tai couscouspohjaisen salaatin?" Tai: "Tällä kertaa te voisitte tuoda dippejä ja dipattavia." Tai: "Meiltä puuttuu vielä jälkiruoka, voisitteko tuoda vaikka suklaakakkua tai pekaanipähkinätorttua?"

EI MUUTA KUIN leipomaan. Kiihkeimmällä juhlakaudella puuhan mielekkyys alkaa kuitenkin arveluttaa. Meillä tehtiin joulun alla remonttia, ja pääsy keittiöön oli kortilla, tavarat pakattu laatikoihin ja varustustaso ylipäätäänkin heikonlainen.

Huumorintaju alkoi olla koetuksella, kun kolmatta kertaa samalla viikolla väännettiin poikkeusoloissa dippejä, kakkuja tai alkupaloja toisten kokoon kutsumia kekkereitä varten. Kokkausvelvoite ei tietenkään ollut tullut mieleen kutsuun vastatessa.

OMIA JUHLIA JÄRJESTÄESSÄ on syytä alistua siihen, että vieraat tuovat mukanaan kauniisti aseteltuja eväitä, olipa sitä pyydetty tai ei. Olemmekin alkaneet kummasti arvostaa suomalaista seitsemän sortin vieraanvaraisuutta. Sitä, jossa kahvipöytä notkuu ihan omien tarjottavien voimin ja vieraat istahtavat hyvällä omallatunnolla valmiiseen pöytään väsyneen emännän tai isännän luomuksia kehumaan.

Voimakasta kiroilua
ja yksi seksikohtaus

PUSKARADIO ON KERTONUT että koto-Suomessa varoitetaan tv-katsojia tästä kesästä alkaen nuorille katsojille sopimattomista ohjelmista. Joku siellä epäilemättä jo tulkitsee isoveljen valvovan sohvaperunoiden puuhia turhankin kanssa. Tästä syystä kannattaa tehdä katsaus Australian yksityiskohtaiseen varoitusjärjestelmään.
Elokuvat luokittelee täällä hallituksen alainen viranomainen, ja tv-kanavat luokittelevat sitten omat ohjelmansa samantapaisten kirjainsymbolien avulla. Kategoria G on kaikille sallittu, PG viittaa ohjelmaan, jossa aikuisen tuki tai tulkinta on nuorelle katsojalle tarpeen. M ja MA ovat kypsemmille katsojille, ja luokka R yli 18-vuotiaille. Ja sitten on tietysti vielä seksielokuvien luokka X, johon päätyneet filmit eivät pyöri julkisilla valkokankailla ollenkaan.

MUTTA EIHÄN PELKILLÄ kirjaimilla päästä vielä pitkällekään, tuumivat ilmeisesti viranomaiset aikanaan. Jokaisen tv-ohjelman alussa luetellaan yksityiskohtaisesti myös luokituksen perustelut, esimerkiksi ”lieviä karkeakielisyyksiä, keskitason väkivaltaa, alastomuutta, seksikohtaus.” Ja sama luettuna ääneen näkövammaisille, lukutaidottomille ja niille, jotka sattuvat vielä olemaan jääkaapilla.
Vanhempien kesken on tunnettu tosiasia, että teini-ikäisten kiinnostus elokuvaa kohtaan lopahtaa ennen alkutekstejä, jos varoituksissa ei ole yhtään mitään mielenkiintoista. Tai sitten jaksetaan tuijottaa tylsääkin historiallista draamaa, kun ”ei olla vielä nähty sitä seksikohtausta.”

MAANANTAI-ILTANA meillä valmistauduttiin katsomaan yleisradio ABC:n tv-kanavan mediakritiikkiohjelmaa. Odotukset nousivat uusiin lukemiin, kun ruutuun lävähti varoitusteksti ja koulittu naisääni valisti: ”Tämän illan Media Watch –ohjelma on suunnattu aikuisyleisölle. Se sisältää a) kovan luokan väkivaltaa b) voimakkaita karkeakielisyyksiä c) huumeiden käyttöä.” Ei todellakaan kyseisen ohjelman perusmateriaalia. Kaksihenkinen kotikatsomo hiljentyi ihmeissään odottamaan, mitä tuleman piti.
Koko show oli ohitse ja luettelo käyty lävitse ennen kuin niskatukka tavoitti sohvan selkänojan. Mediaraportin aloitti 20 sekunnin lainaus Quentin Tarantinon elokuvasta Pulp Fiction.
Järjestelmälle hymyillään ja hymähdellään joskus, mutta vanhemmille siitä on selvää hyötyä esimerkiksi videofilmejä valitessa. On tosin huomattava, että varoitusrimpsuja kerää sisällöltään varsin viaton ruotsalainen lastenelokuvakin. ”Alastomuutta, viitteitä seksiin, aikuismaisia teemoja.”

KIROSANAT, VAIKKEI niitä kovin monta käyttökelpoista englannin kielessä olekaan, eivät ole suosiossa tiedotusvälineissä. Radio-ohjelmista ne pyritään toimitusvaiheessa leikkaamaan. Jos se ei käy päinsä, juontaja saattaa ennen haastattelun lähettämistä varoittaa, että tämä haastateltava taitaa nyt innoissaan käyttää f-ilmaisua. Sulkekaa korvat tai radio jos ette moista kestä.

SURKUHUPAISALTAKIN puuha saattaa joskus vaikuttaa. Eilen Sydney Morning Herald –lehdessä toimittaja siteerasi jutussaan Philip Larkinin mainiota runoa, joka käsittelee sitä, miten vanhemmat siirtävät omat traumansa suoraan lapsilleen ja varustavat nämä vielä muutamalla uudellakin, kaupanpäällisiksi. Runo alkaa ”They fuck you up, your Mum and Dad” (”Ne pistää sut sekaisin, sun äitis ja isäs”). Paitsi ettei Hesaria vastaava laatulehti mitenkään voinut julkaista sitä siinä muodossa kuin runoilija sen kirjoitti, vaan sievisteli: ”They f--- you up, your Mum and Dad”.

Kamelipuvun
syvempi merkitys

TARINOISTAAN KANSAKUNTA tunnetaan. Ulkomaille muutettuani sain uupumukseen saakka vastailla Suomea koskeviin kyselyihin. Aika pian valkeni, että tilastojen ja keskilämpötilojen sijasta on parempi kertoa tarinoita elävästä elämästä: paukkupakkasessa vaunuissaan uinuvista vauvoista, aurauskalustoista lumipyryssä, karhun kynnenjäljistä kesämökin pihapuussa, pilkkireissuista, juhannuksen tai vapun vietosta.
Harvemmin tulee kerrottua Helsingin loskatalvista, lokakuun tihkusateista tai keväisten tienvarsien mustista sulamisijätteistä. Saavat kenties romanttisen kuvan Suomesta, mutta parempi niin kuin lyödä kysyjää tilastolla päähän.

AUSTRALIALAISTEN OMAT tarinat ovat vertaansa vailla. Harva se päivä löytyy sanomalehdestä uutinen, jossa on kaikki mätäkuun jutun tunnusmerkit. Usein se liittyy luontoon: ”Sarvellisen kengurun fossiili löydetty autiomaasta”, ”Tasmanian tiikeri aiotaan elvyttää spriissä säilöttyjen pentujen DNA:sta” ”Valaskala poikasineen piehtaroi Sydneyn oopperatalon tuntumassa”, ”Kadonneen kalastajan käsi vihkisormuksineen löytyi hain vatsasta”.
Australia taitaa olla ainut valtio, joka on menettänyt pääministerinsäkin uimareissulla. Harold Holt katosi jäljettömiin joulun alla 1967; ei löytynyt edes sitä vihkisormusta. Ja ilman ironian häivääkään melbournelaiset päättivät kunnioittaa hänen muistoaan rakentamalla pääministerin nimeä kantavan maauimalan.
Rikosuutisetkin ovat omaa luokkaansa. Koko maailma tuntee Hollywood-elokuvan ansiosta 1980-luvun oikeusjutun, jossa perheenäiti vangittiin oman lapsen murhasta. Vuosien kuluttua kävi ilmi, että vanhempien kertoma, uskomattomalta tuntunut tarina olikin totta. Vanhempien silmän välttäessä dingo oli tunkeutunut telttaan, siepannut lapsen makuupussista ja kadonnut jälkiä jättämättä. Murha muuttui oikeusmurhaksi.

TÄMÄN VUODEN ykkösaiheisiin on kuulunut australialaisen naisen päätyminen kuukausiksi kalterien taakse laittomien maahantulijoiden pidätyskeskukseen. Ei auttanut, vaikka omaiset olivat ilmoittaneet mielenterveydellisistä ongelmista kärsivän sukulaisensa kadonneeksi. Tieto ei kulkenut osavaltion rajan yli, ja todellisuudentajunsa menettänyt, saksaa puhuva nainen joutui ensin vankilaan ja sieltä pidätyskeskukseen. Ja olisi kai saanut jäädäkin sinne, jos eivät keskuksen muut vangit olisi omien ongelmiensa keskellä huolestuneet naispoloisen terveydentilasta.

VIIME VIIKON ERIKOISIN uutinen liittyi lentomatkailuun. Australialainen mies oli lähettänyt matkatavaransa lähtöselvityksen kautta matkaan ja odotteli itse lähtöportilla lentokoneeseen pääsyä. Aikansa kuluksi hän seurasi, kuinka matkatavaroita lastattiin koneeseen. Pian hän sai hieraista silmiään: kentällä nauratti kavereitaan kamelipukuun pukeutunut mies. Mutta kysymyksessä ei ollutkaan mikä tahansa naamiaispuku vaan se nimenomainen kamelipuku, jonka mies itse oli juuri lähettänyt koneeseen suljetussa matkalaukussa.
”Lastaaminen seis! Tuolla miehellä on päällä minun kamelipukuni”, mylväisi mies ja turvamiesten ei auttanut muu kuin uskoa omien silmiensä todistusta.

HUMORISTI SAI lähtöpassit lentoyhtiön palkkalistoilta, mutta tarina ei pääty tähän. Matkatavaroiden koskemattomuus kun on ollut viime aikoina tapetilla muutenkin. Indonesiassa odottaa oikeudenkäynnin päätöstä nuori australialainen nainen, jonka matkatavaroista löydettiin Balin lomasaarelle saavuttaessa runsas kilo hasista. Tähän asti syytetty on saanut turhaan vakuutella, että huumausaineet sujautettiin hänen tavaroihinsa lähtöselvityksen jälkeen. ”Ei ole mahdollista”, väittivät viranomaiset niin Indonesiassa kuin Australiassakin.

TAITAA KUITENKIN OLLA mahdollista, tuumivat nyt monet kamelipukutarinan kuultuaan. Entäs jos nainen ja tämän matkakumppanit – jotka kaikesta päätellen ovat aivan tavallisia Teneriffan-kävijöihin verrattavia australialaisia – puhuvatkin totta?
Ei ole aivan samantekevää, uskotaanko naista vai lentokenttävirkailijoita. Indonesiassa tämänkaltaisesta huumausainerikoksesta seuraa tavallisesti kuolemantuomio.

Lypsykarjadopingia

PAATUNUT 2000-lukulainen ei vähästä hätkähdä. Median silmin on nähty luonnonkatastrofien ja terrorismin jäljet, nälänhädät, diktatuurit, kidutukset ja kulkutaudit. Inhimillisen kärsimyksen määrä hätäännyttää, hämmentää ja lopulta turruttaa.
Yläasteella äidinkieltä opettanut tuttava huomautti kerran, että mikään ei liikuta kovapintaista teini-ikäistä niin paljon kuin se, jos kirjassa kuolee koira. Teini-iästä on kieltämättä vierähtänyt tovi, ja Ulla-Maija Aaltosen Colette, pieni musta koira tuskin enää tehoaisi samalla tavoin kuin 25 vuotta sitten. Mutta viime viikonvaihteessa muuan lehtiartikkeli sai kyllä aikaan harvinaisen pahan olon.

KIRJOITUKSEN AIHEENA oli ihmisen toiseksi uskollisin ystävä eli lehmä. Tarkemmin sanoen palkintolehmä. Sydney Morning Herald –lehden toimittaja oli perehtynyt maatalousnäyttelyjen lypsykarjasarjan lieveilmiöihin.
Maatalousnäyttelyt ovat Australiassa merkittäviä tapauksia. Jo pienissä paikallisissa näyttelyissä kilpaillaan kymmenissä sarjoissa pikkelseistä rotuhevosiin. Meillä Robertsonissakin on oma show, jossa on aivan erityisen hauska seurata omassa sarjassaan kilpailevia teini-ikäisiä karjankäsittelijöitä.
Mutta osavaltiotason suuret näyttelyt ovatkin sitten rahamiesten hommaa ja keinot sen mukaisia. Toivoa sopii, ettei suomalaisen tähtilypsäjän kohtalo vielä vedä vertoja australialaisten ja amerikkalaisten kanssasisarien kärsimyksille.

MILLÄ TAVOIN karjankasvattaja sitten valmistautuu tärkeään näyttelyyn? Eettisimmätkin toki puhdistavat ja sukivat suojattinsa. Ja lypsy jätetään väliin, jotta utareet olisivat tuomarin tutkiessa maitoa pullollaan. Mutta miksi tyytyä tähän jos keinoja on enemmänkin?
Kanadassa ja USA:ssa on syntynyt kokonainen ammattikunta, joka hoitelee lehmät showkuntoon omistajan puolesta. Näillä vilunkimiehillä ja kai -naisillakin on kokonainen arsenaali konsteja takataskuissaan, laillisista laittomiin. Samalla omistaja jää kätevän tietämättömäksi käsittelyn yksityiskohdista.

LYPSYLEHMÄ ON yhtä arvokas ja pitkäikäinen kuin utareensa. Suola- tai glukoosiliuoksen pumppaaminen utareisiin ennen näyttelyä auttaa tekemään niistä symmetrisen pulleita, juuri sellaisia joista tuomarit pitävät. Uudempia keinoja ovat kaasun ja vaahdon käyttö, joskin ultraäänessä tällainen huijaus saattaa paljastua.
Mutta entäs kun 18 tuntia lypsämättä pidetyt utareet tiputtelevat ikävästi maitoa? Pikaliima on yleinen eikä edes kielletty apu, ja samaan tulokseen päästään tuppaamalla nänniin tulpaksi vehnän- tai riisinjyviä. Liiman tosin saa jyviä kätevämmin pois – kynsilakanpoistoaineella.
Muutamissa näyttelyissä liiman käyttöä on alettu vastustaa siitä syystä, että se auttaa salaamaan muiden kiellettyjen konstien, kuten pumppujen, ruiskuneulojen ja jopa rautalangan käytön. Työntämällä utareisiin kukkapuketeista tutua ohutta metallilankaa pyritään korjaamaan nännin asentoa: lypsykonetta ajatellen on parempi jos se sojottaa suoraan alaspäin.
Ja kun utareet on saatu kohdalleen, on aika tarttua partahöylään ja ajella koko komeus oikein vaaleanpunaiseksi ja silkinkiiltäväksi.

INFEKTIOITA JA utaretulehduksiahan tällaisesta seuraa. Ikävä takaisku, jos lehmä käsittelyn vuoksi kuolla kupsahtaa niin kuin on käynyt muutamille palkituille helunoille.
Mutta kaikesta päätellen riski on sen arvoinen, sillä karjanjalostus on valtava bisnes. Yksi kuuluisimmista australialaisista lypsykarjakuningattarista tuotti 1970-1980-luvulla geeniensä välityksellä omistajalleen reilusti yli 1,5 miljoonaa euroa. Ei siis ihme, että doping on tälläkin alalla arkipäivää.
(Julk. Itä-Savo, elokuu 2005)

 

Työn sankareita
australialaisittain

ASUTTUANI OZIN ihmemaassa viisi vuotta uskallan viimein sanoa jotakin australialaisten kansallispaheista. Lyhytjänteisiä ovat, pirulaiset.
Tietystä näkökulmasta lyhytjänteisyyden voi tulkita hyveeksi. Silloin siihen liittyvät spontaanius ja joustavuus: täällä ei hevillä lyödä päätä seinään, paitsi urheilussa (Australia pääsi jalkapallon maailmancupiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa yli 30 vuoteen).
Alkuvuosina olin ihastunut spontaaniin tapaan vastaanottaa ideoita. ”Upea ajatus, juuri noin meidän pitää tehdä”, kommentoitiin kokouksissa ehdotuksia ja aloitteita. ”Fantastista, aloitetaan saman tien.”
Vähitellen valkeni, ettei reaktio välttämättä merkinnyt liikekannallepanoa. Jos toimeen ryhdyttiin saman tien ja ehdottaja otti vetovastuun, isotkin projektit saatettiin loppuun saakka.

USEIN INNOSTUS kuitenkin lopahti, jos ei heti alkumetreillä niin puolimatkassa. Luterilaiselle suorittajalle asiasta koitui aluksi omantunnontuskia.
Otetaanko esimerkki? Perustettiin kirjakerho. Kokoonnuttiin pari kertaa ja havaittiin, ettei kirjojen lukemiseen tahtonut löytyä aikaa. Päätettiin lukea ohuempia kirjoja. Pari kokoontumista peruuntui. Sitkeä suomalainen sai aikaan vielä yhden, ja sen myötä kirjakerho haudattiin ilman seremonioita.
Sitten tuttu naisporukka päätti hoitaa kuntoaan joogaamalla. Joogasivat kerran. Kaikista tuntui hyvältä ja harrastusta päätettiin ehdottomasti jatkaa. Toinen kokoontumiskerta peruttiin, ja liikuntaharrastukseksikin lyhytikäinen joogaryhmä unohtui kuin yhteisestä sopimuksesta.

SITTEN PÄÄTETTIIN perustaa paikallislehti, joka toimisi nuorisokoulutusprojektina ja vastaisi pikkukaupungin tiedontarpeisiin. Idea oli mainio ja aloitteentekijä päättäväinen. Hän kokosi ympärilleen osaavan ryhmän.
Tehtiin laskelmia ja aikatauluja, haettiin apurahoja, haastateltiin pienten lehtien puuhamiehiä. Selvitettiin tarvittavia välineitä ja resursseja. Saatiin vetoavuksi iso vapaaehtoisorganisaatio, jolla oli tiloja ja tietokoneita.
Seitsemän kuukautta suunnittelun alkamisesta koitti kohtalokas kokouspäivä. Paikalle ilmaantui kaksi ihmistä, kolmas tuli tunnin myöhässä ja neljäs puhelinsoiton jälkeen. Jokikisellä oli kiireitä ja epäilyksiä siitä, miten projekti mahtuisi omiin aikatauluihin. Päätettiin ottaa aikalisä ja järjestää arvioiva kokous kuukauden päästä. Innostus oli ohittanut lakipisteensä.

UUSIIN HARRASTUKSIIN, kieltenopiskeluun, jopa yrittämiseen suhtaudutaan usein samalla tavalla. Tunnen pariskunnan, joka on lyhyessä ajassa kokeillut pizzaravintolan pitoa, joulukakkubisnestä, kahvilaa ja jotakin muuta, joka ei enää muistu mieleen. Varsinkin kahvilayritys oli suunnattoman suosittu. Mutta maa alkoi poltella yrittäjien jalkojen alla. Teki mieli tehdä jotakin uutta.

VIIME VIIKKOINA olen miettinyt tätä lyhytjänteisyyttä katsoessani naapuriin ilmestynyttä polttopuubisnestä. Toimistohuoneeni ikkunan takana soivat sahat ja sirkkelit. Kyselin naapurilta, voisiko sirkkeliä siirtää vähän kauemmas. Siirtyihän se: metrin, puolitoista.
Soitin kuntaan ja tiedustelin yleisluontoisesti, tarvitaanko kyseisen kaltaiseen yrittämiseen asuinalueella erityislupia. Tarvitaan kuulemma eikä edes annettaisi.
En laatinut valituskirjelmää, sillä olin jo havainnut tutut merkit. Alkutalvesta kirves heilui ja halkomakone jyskytti. Sitten satoi vettä ja sää muuttui koleaksi. Miesten naamoista näkyi, että sivubisnes oli alkanut tuntua kovalta työltä.
Nyttemmin työkoneiden ääni kaikuu niin harvakseltaan, ettei klapeja taida riittää edes naapurin omaan uuniin.

(Julk. Itä-Savo, syyskuu 2006)