« August 2005 | Back to homepage
Paluu kotisivulle | October 2005 »

September 30, 2005

Härkäpapuja sarvista
Glorious, glorious broad beans

"Onko varma, ettei jo tänään voitaisi syödä härkäpapuja?" Andy rakastaa härkäpapuja. Tämä historialtaan kiinnostava antiikkinen papulaji kasvaa täällä sopivasti talven yli, ja satoa pääsee korjaamaan näin keväällä.

Papurivi on ankeana talviaikana koko takapihan komistus, ja kukat tuoksuvat kuin hienostunein ranskalainen parfyymi. Ja kun papuja sitten silpoo, sama ihana aromi vapautuu taas ja tarttuu käsiin.

Kotona kasvatettuja härkäpapuja ei sadon alkuvaiheessa tarvitse kuin käyttää kiehuvassa vedessä, niin pehmeitä ja suloisia ne ovat. Pihvin lisäkkeeksi, salaattiin tai vaikka makkarapannuun ei parempaa materiaalia löydy. Kaupasta saatavia saa kyllä keittää paljon pitempään, ja loppusesongista niitä saa kiehutella iän kaiken.

Viime ja toissa vuonna olin osa-aikaisissa päivätöissä vetämässä teknologiakeskusta. Ja aikamoinen päivätyö se olikin, oli tehdä minusta hermoraunion, ja kurjuutta kuvastaa nimenomaan se, että kahtena keväänä jäätiin ilman härkäpapuja. Ei ollut muka aikaa kylvää. Ja siitä osa-aikaisuudesta: osa-aikaisesti ehdin korkeintaan nukkua. Niin ihana keskus kuin se onkin, aina sinne mennessä muistan ne varhaisaamut, kun viideltä heräsin taittamaan hinnastoa tai tekemään apurahahakemusta.

Nyt kun auttelen keskuksessa enää vapaaehtoisena, saadaan taas härkäpapuja. Viime keväänä kylvöpuuhat jäivät vähän myöhään, ja siksi mies on niin malttamaton.

Imatralla kummitäti ja -setä Eira ja Pentti kasvattavat myös härkäpapuja, joiden siemenet piti aikanaan hakea Viipurista kun niitä ei jostain syystä kaupasta löytynyt. Jokohan niitä nyt saa joka siemenhyllystä?
Oman sadon korjuu alkanee tuossa kolmen, neljän päivän päästä. Tänään ei vielä saatu.

***

"Do you think there might be just enough broad beans out there for one meal?"

Andy loves broad beans. For two years we haven't had any in our backyard veggie patch. This is a fine metaphor for my temporary stress over a job at a community technology centre. Now that I am no longer working there as a part-time, job-share manager (the part time bit had to do with me sleeping part-time over that period), we again have a healthy crop of these ancient beans coming up. Don't get me wrong, I love the centre, but I am much happier just volunteering and helping out where needed.

Self-grown broad beans, especially early in the season, are a pure delight. The flowers smell like the most refined French perfume, and the bush decorates the whole backyard, otherwise quite uninteresting during the winter months (my fault, obviously, there are numerous things that would look showy in winter as well if one knew what to plant).

In Imatra, Finland, my godmother and godfather Eira and Pentti grow broad beans during approximately the same months. He got the seed from the (now) Russian city of Vyborg (Viipuri in Finnish), because for some reason they were not available in Finland somewhere in the 1980s when E & P got it in their heads that they wanted to grow some of these historically interesting and extremely delicious beans.

Home grown broad beans, especially early in the season, are quite different from the beans you can buy in the supermarket. Home grown ones are soft - and that wonderful perfume again appears when you shell them. The scent sticks to your fingers and you feel like royalty, not like some poor soul shelling beans. Later in the season you end up boiling them forever, but they are still very nice.

This year our broad beans are a bit late due to my late sowing. But we'll get there in about 3-4 days. Unless the rabbit that I saw disappearing under the bush yesterday gets there first. (Rabbits are extremely bad news in Australia.)

Posted by ah at 05:19 PM | | Comments (0)

September 29, 2005

Mykistynyt nainen nimmarijonossa
Finding out about Atwood

Margaret Atwood on minulle tuntematon kirjailija - tarkoitan siis, että olen lukenut vain pikkuisen murto-osan hänen tuotannostaan enkä juuri mitään keskeistä. Ensimmäiseksi ostin kirjoittamisesta kertovan Negotiating with the Dead -kirjasen. Luin sitä lentokoneessa matkalla Adelaiden kirjafestivaaleille runsas vuosi sitten (ei löydy heti linkkiä seuraavasta festarista, tässä tietoa Kanada-teemasta). Ja kas kummaa, siellä Atwood olikin päättänyt kaikista kirjoistaan lukea pätkiä juuri samaisesta kirjasta. Yleisö kuunteli kasvot loistaen - Atwood oli charmikas, hauska ja terävä puhuja. Jos en olisi jo ostanut kirjaa niin Atwoodin humoristinen markkinahenkisyys olisi varmaan saanut sen hankkimaan. "Quite short and readable book complete with an index." Sopivan lyhyt ja helppolukuinen kirja indeksillä varustettuna. Ostin sen sijaan festivaalin kirjateltasta novellikokoelman Wilderness Tips ja kävin jonottamassa nimikirjoituksenkin. Takanani jonotti kanadalainen nainen, jolla oli mukanaan lähestulkoon Atwoodin kootut teokset, kaikki rakastettuja ja kuluneita niteitä. "Atwood ei suostu kotikulmilla välttämättä signeeraamaan muita kuin uusimmat kirjansa", hän selitti. "Mutta Australiasta se pitää paljon, se on täällä aina hyvällä tuulella." Minä testasin väittämää ja pyysin nimmarin myös ystävälle. Nimen kirjoitusasu sai kirjailijan valppaaksi. "Kristiina. Sehän on suomalainen nimi, eikö?" Hädin tuskin sain nyökätyksi. Koin kommunikoineeni syvällisellä tasolla kirjailijan kanssa. Nyt olen vihdoin lukenut Atwoodilta kokonaisen romaanin. Olin yrittänyt Oryxia ja Crakea englanniksi, ja aina jäi kesken. En ymmärtänyt lukemaani. Sitten lentokone toi suomalaisen sukulaisen, jolla oli suomenkielinen pokkari mukanaan. Sen luettuani tajuan, miksei englanniksi lukemisesta tullut mitään. Mutta Atwoodista en taida tietää yhtään enempää kuin ennenkään. Tämähän tuntui peräti epätyypilliseltä edustajalta hänen tuotannossaan. On siis jatkettava harjoituksia. Mitä pitäisi lukea seuraavaksi? Adelaidessa oli myös kanadalaisrunoilija nimeltä Lorna Crozier. Hänen kirjansa eivät olleet ehtineet perille ajoissa, mikä oli hirmuisen ikävä, varsinkin kun hänen ääneen lukemansa runot tuntuivat vaikka kuinka kiehtovilta. Kuinka huono tuuri voi ihmisellä ollakaan: matkustaa maailman toiseen ääreen markkinoimaan taidettaan, kestää maratonlennot ja jetlagit, ja sitten kirjat eivät saavu paikalle. Onnistuimme silloin löytämään häneltä yhden kokoelman, mutta nythän Amazonissa tuntuu olevan tarjolla vaikka mitä. Kun vain tietäisi mitä valita? *** I have hardly started with Margaret Atwood. The first book of hers that I bought was not fiction at all, but a collecton of little essays on writing, titled Negotiating with the Dead. Soon after that, I happened to hear her at the Adelaide Writers' Week 2004, reading excerpts from this very same book. "Quite short and readable book complete with an index", she advertised herself. Having already bought it, I selected from the festival bookshop (a huge tent under the baking, South Australian sun) a collection of stories titled Wilderness Tips. I even went and got a signature. Behind me in the long queue stood a Canadian woman who had brought her whole collection of books for the author to sign. "In Canada she doesn't necessarily sign anything but her latest books. But she likes Australia, so she is always in a good mood here," she told me. I decided to be bold and ask her to sign two books, one for me and one for a friend. "Kristiina? That is a Finnish name, isn't it?" Atwood asked. I felt I had had a meaningful conversation with a well-known, intelligent person. Yesterday I finally finished reading a novel. Oryx and Crake was too difficult for me to read in English, but then a relative happened to bring along a Finnish language paperback. I see now why it seemed too much of a challenge: the language was mostly invented! I realise I am no wiser when it comes to Atwood as writer, having only read this one. Any hints on which one to pick up next? In Adelaide there was also a Canadian poet called Lorna Crozier. I enjoyed her reading immensely, and was so sorry to hear that none of her books had made it in time into Australia. Andy had found one collection of poetry from the internet, but now I see that there are many available at the Amazon. But there we are again - which one to pick?

Posted by ah at 04:56 PM | | Comments (3)

September 28, 2005

Suurista persoonallisuuksista
On Renaissance personalities

Kulttuuria ja urheilua -blogissa on arvosteltu Minna Lindgrenin Leif Segerstam -elämäkerta, joka on ehdottomasti myös omalla lukulistalla. Osittain siksi, että Leif Segerstam on ristiriitainen, värikäs, lahjakas ja monella mittarilla muhkea persoona. Mutta vielä enemmän siitä syystä, että kielen käyttäjänä kipakka ja rempseä musiikkitoimittaja Lindgren tuntuu sopivalta henkilöltä juuri tätä elämäkertaa kirjoittamaan. Eikä varmasti haksahda turhaan hymistelyyn. Oopperakapellimestarina Leif hakee minun silmissäni vertaistaan, ainakin kun puhutaan suomalaisista kapellimestareista. Sävellyksiään en aina oikein erota toisistaan, minkä uskallan mainita ääneen nyt kun oma ura suomalaisen musiikin markkinanaisena on tällä erää takana päin. Muusikkopiireissä kiertää jatkuvasti sähköpostivitsejä Segerstamin erikoislaatuisesta kapellimestarinenglannista, joka sekoittelee sujuvasti eläviä ja kuolleita kieliä ja keksittyjä sanoja vielä lisäksi. Mieleen tulee myös vanha tarina Finlandia-talon orkesteriharjoituksista, joissa Segerstam yritti löytää orkesterista syyllistä partituuriin kuulumattomaan a-urkupisteeseen. Syyllinen löytyi lopulta kongressitiloista, jossa siivoojan Nilfisk humisi juuri sillä taajuudella. Renessanssipersoonista tulee mieleen, että Denis on päivittänyt uusia pionisivujaan, ja lupasin mainostaa niitä missä vain taidan. Allekirjoittaneen hän saa siellä kuulostamaan epäitsekkäältä henkilöltä, joten katson parhaaksi tehdä selväksi, että kyseinen herra puutarhuri on ollut valitsemassa pienen takapihamme jokikistä puskaa sekä neuvomassa kasveille oikeita paikkoja, istutus- ja lannoitustapoja. Taisivat ruusutkin tulla leikatuksi siinä samalla. Ja saikohan hän siitä vaivasta aikanaan palkakseen yhden kahvikupillisen. Sitä paitsi pionien kuvaajalle on annettu ohjeet poimia lähtiessään näitä uskomattomia kukkia mukaansa. Kuvassa Leif Segerstam Savonlinnan Oopperajuhlilla 1990-luvun alussa kertomassa intensiiviseen tyyliinsä Itä-Savon kesätoimittajalle (minä) Martti Talvelan muistoksi säveltämästään teoksesta (© Pauli Lundén). *** Some posts don't translate well - this time I have been writing about a new biography (in Finnish) about the conductor Leif Segerstam. Musicians all over the world know his self-made conductor's language that mixes words from real and invented languages, facial expressions and gestures into a unique and sometimes amusing whole. I remember being told a story about Segerstam rehearsing an orchestra at the Finlandia Hall, Helsinki. The rehearsal was interrupted because the conductor kept hearing a stubborn pedal A and insisted on finding the culprit. In the end the culprit was found in another part of the house: a cleaning lady with a hoover. (It is perfectly possible of course that the same story is being told about Celibidache, Boulez and Bernstein as well.) The photo was taken at the Savonlinna Opera Festival - I was working in the local newspaper and was frantically trying to take notes when he was explaining his piece, composed in memory of the great Finnish bass singer Martti Talvela. Now that I have stopped promoting Finnish contemporary music for a living, I dare to say that I couldn't always tell his pieces apart. But as an opera conductor he is simply marvellous! (Photo © Pauli Lundén, who gave me the print after the gig in early 1990s.) To find out more about Leif's compositions, go to the sidebar and follow the link to my old employer, the Finnish Music Information Centre in Helsinki. Denis has updated his Peony Page and I have promised to make the link available wherever I can. (I have added it in the sidebar as well.) And since he makes me sound like an admirable person, I need to point out that it was he who spent hours selecting suitable plants for my miserable backyard garden, advising on their care, pruning my roses and helping in every way imaginable. And all this for a cup of coffee. Not to mention the fact that he is urging the peony photographer to pick flowers to bring home with her, so the trip is well worth it every time.

Posted by ah at 05:13 PM | | Comments (1)

September 27, 2005

Cathy Freemanin nimikkosaunasta ja meemitartunnasta
Cathy Freeman Memorial Sauna

Saunassa, lounasaikaan! Ostimme aikanaan Sydneyn olympiakisoista puretun saksalaivalmisteisen saunan (australiansuomalaiselta yritykseltä, suomalaisella kiukaalla). Se oli pitkään varastossa odottamassa remonttilupien läpimenoa. Kerroimme kaikille, että meille on tulossa Cathy Freeman Memorial Sauna. Kun se sauna sitten tuli, niin asentamaan saapunut miekkonen kertoi, että se olikin ollut nyrkkeilykeskuksessa. Uskoimme ilman vakuutteluja, sillä lauteiden mukana tuli jälkikäteen lisättyjä tukiparruja, joita naispikajuoksijat eivät olisi tarvinneet. Ensi alkuun siellä löylyn lämmössä istuessaan kuvitteli kaiken maailman kyrmyjä samoilla penkeillä hikoilemassa. Mutta se sauna oli kyllä kauniisti puhtaaksi hiottu ja uudelta puulta tuoksuva. Ja sopii koleaan Robertsoniin kuin silmä päähän. Yritys pitää matalaa profiilia saunan suhteen ei onnistunut. Ei mennyt kuin hetki, ja supermarketin täti (lue: STT) halusi tietää, että käytetäänkö siellä saunassa uimapukua. Ja sen jälkeen kaikki muutkin tiesivät, että käytetäänkö. Ja miksi tänään saunottiin keskellä päivää? Siksi että likainen halkokuorma tuli, ja se piti pinota pois ennen kuin myrskyäisi taas. Illalla oli ollut valtava ukkosmyrsky ja rankkasade, pitkästä aikaa. Puut olivat läpimärkiä tosin jo entuudestaan. Miten ne kuivuuden vaivaamassa maassa löysivätkin moisia liotettuja klapeja? Toivotaan, ettei enää tänä keväänä tarvitse monta kertaa tehdä tulta, syksyyn mennessä halot ehkä kuivuvat. Tänään on ollut pikkuisen kehno päivä - hyvin vähän aikaan saatua, kohtuullisen paljon kuhnailua ja stressaamista. Hormoneja sopii varmaan syyttää. Ja sitten haksahdin vielä sunäitis-blogissa meemiinkin (voisiko joku keksiä oikean sanan tälle ilmiölle?) enkä tajunnut että se oli sellainen ennen kuin oli liian myöhäistä. En kehtaa kertoa miten pitkään meni ennen kuin tajusin mistä on kysymys, puhumattakaan siitä, kuinka kauan meni kysymyksiin vastaamiseen. Olen ISTJ-tyyppiä kuulemma. Hallinnoija, vai oliko se hallitsemiseen taipuvainen. Voiko masentavampaa ollakaan. Olkaa nyt tyytyväisiä etten ole yhtään lähempänä! (On kiva että on sen verran lukijoita, että voi puhutella monikossa!) Keittiössä helisee cocktailsekoitin. Kyllä se tästä! Jonain päivänä paljastan Andyn salaisen ja tappavan, Willie Nelsonilta perityn margaritareseptin. Tämä siis vain siinä tapauksessa että olette ihmisiksi, lisää käskyttämiseen taipuvainen vääpeli ja hallintoihminen täältä puolen palloa. Päivän pelastaja kuvassa. Katua pitkin tuli iloinen koira työntäen koripalloa nenällään ja kerjäten leikkikaveria. *** I had a lot of work lined up for today. And what happened? We ended up stacking wood and having a sauna in the middle of the day. Our sauna used to be referred to as the Cathy Freeman Memorial Sauna. It came to us second-hand, having first been located somewhere at the Sydney Olympic Games. The nice people at the Melbourne sauna company (a Finnish family) kept it stored for us for a couple of years while we were struggling with Wingecarribee Council about installing it and doing some other renovating at the same time. When it finally arrived, we were told it had, in fact, been installed at the boxing centre. Tell-tale signs were the additional supporting posts under the benches. At first I could not sit there without imagining big, ugly men sweating there next to us. Even if they had sanded it beautifully in Melbourne and it was as good as new. We tried to keep a low profile about the Finnish sauna habits for a while. We didn't succeed, very soon we were asked the direct question by an-almost-complete stranger about whether or not one wears a swimming suit to sauna. The firewood, incidentally, was so wet and moldy that one has to wonder if all the talks about a nation in drought are just a conspiracy. (I know they are not, we had the first decent amount of rain in months just yesterday, and we are supposed to be the rainiest place in the whole state according to statistics.) I hate to reveal that I was a grumpy, nasty person today. I blame the hormones. Pictured one of the highlights of today: a dog came trotting down the road, pushing a basket ball in front of her, begging strangers to play.

Posted by ah at 06:00 PM | | Comments (7)

September 26, 2005

Uusia sukkahousuniksejä!
Don't waste your pantyhose

Lueskelin niksikirjaa. Puutarhakuumeen kourissa pysyvästi kärvistelevät australialaiset tuottavat puutarhanhoidosta kirjoja solkenaan. Viimeisimpiin kuuluu Phil Dudmanin toimittama kirjanen nimeltä The Garden Guru. Pehmeiden, Nikke-kirjaa muistuttavien kansien väliin on koottu australialaisilta puutarhureilta koottuja niksejä. Osui silmään muutama sukkahousuniksi. Kirjaan ne tähän jos joku vaikka tahtoo pistää näillä rahoiksi Pirkka-lehdessä. Minun ymmärrykseni mukaan niksi on suulliseen perinteeseen verrattava lajityyppi eikä siihen oikeastaan voi olla olemassa tekijänoikeutta. Mikään näistä ei tietenkään vedä vertoja suomalaisten niksien parhaille - oma suosikki on se, joka suosittelee pistämään tv:n kaukosäätimen sukkahousuun ja sitomaan tuolin käsinojaan. Pysyy puhtaana ja käsien ulottuvilla. Sitten aussinikseihin: vanhat saippuanpalat sukkahousuun ja housu roikkumaan ulkohanasta. Puutarhurin kädet tulevat puhtaaksi jo ulkona ja saippuanjämät käytetyiksi loppuun. Sukkahousun varvasosan voi sitoa siementävän kukan siemenkodan ympärille, ja jopa tulevat siemenet talletetuiksi ilman että karisevat tai sinkoilevat sinne tänne (huomio Jaska, tässä olisi ollut ratkaisu siihen räjähtävän Mooseksen ongelmaan!). Sukkahousuja voi käyttää myös viinirypäleterttujen suojana, niin etteivät linnut syö satoa ennen aikojaan (sovellettava Suomen oloihin). Sukkahousuihin voi sulloa lantaa, ja tätä teepussin tapaista voi sitten liottaa vesisaavissa lantaveden tekemiseksi. Sukkahousuun voi myös pistää pieniä kiviä tai multaa ja ripustaa nämä nyytit painoksi hedelmäpuun oksille. Tällä tavalla oksia houkutellaan kasvamaan alaspäin, ja tuloksena pitäisi olla enemmän ja helpommin saatavilla olevia hedelmiä. Sukkahousun voi sitoa puutarhahanan ympärille. Näin hanaa on niveltulehduksesta kärsivän helpompi kääntää. Sukkiksista saa myös kastelukannuun sihdin, jonka läpi vesisuihku tulee tarvittaessa vaikka kuinka hienojakoisena. Pienten taimien päälle voi tehdä sukkahoususta ja tikuista teltan, joka varjelee taimia etanoilta ja heinäsirkoilta ja suojaa myös liialliselta paahteelta herkässä kasvuvaiheessa. Ja ihan omakohtaisestikin kokeiltu vinkki neuvoo sitomaan kasvit tukikeppeihin joustavilla sukkahousuilla. Ja tietenkin sukkahousuissa voi säilyttää perunoita ja sipuleita. Joka pullistuman väliin solmu tai pyykkipoika, niin juurekset pysyvät erossa toisistaan eivätkä mätäne. Viimeisenä vihjeenä (ja miten minusta tuntuu ettei tämä ole ollenkaan ironiseksi vinkiksi tarkoitettu) mainitaan, että sukkahousuja voi myös käyttää lämmikkeenä puutarhahousujen alla kylminä päivinä. Kirjan ehdottomsti epäilyttävin niksi ei ollut sukkahousuosastossa. Se kuului näin: Kun istutat kärsimyshedelmäköynnöksen, kaiva iso kuoppa ja pudota pohjalle lampaan sydän tai maksa. Näin lisäät maahan mineraaleja, jotka lannoittavat köynnöstä. Kuvassa toinen osa waratah-pensaan nupunkehittämisprojektista. *** We Finns are obsessed with finding alternative uses for used pantyhose. My favourite one has to do with tying pantyhose to the armrest of your tv chair and placing your remote control in it. Apparently this not only keeps the remote from getting lost but also helps to keep it clean. We have 7 remotes in our household and not one of them is yet housed in pantyhose. My today's post lists pantyhose tips that I stole from a recently published book The Garden Guru - Top tips from Australian gardeners. I won't write them here in English, you are going to have to go and get the book. It has been edited by Phil Dudman and has a foreword by our very own national treasure, Peter Cundall. You'll find it in the ABC Shop.

Posted by ah at 05:39 PM | | Comments (0)

September 25, 2005

Sumussa tänään
Foggy, foggy dew

Jo perinteiseksi muodostunut jokaviikkoinen mainos: the Music Shown jälkimmäisellä tunnilla uusittiin eilen yleisön pyynnöstä (ja siksi että Andylla ja tuottajilla on lomaa) musikologi Glenda Dawn Gossin mielenkiintoinen haastattelu Sibeliuksen varhaisemmista vuosista ja erityisesti Kullervo-sinfoniasta. Glenda puhuu aiheestaan vangitsevasti, niin kuin Helsingin yliopistolla häntä kuunnelleet tietävät. Ohjelma on netissä kuunneltavissa nelisen viikkoa. Toinen Sibelius-tunti (Vesa Sirenin kanssa Ainolassa) on vuorossa ensi viikolla.

Musiikkitieteessä pysyäkseni... mieltäni on säännöllisesti (joskin aika ohimennen) askarruttanut seuraava arkipäivän ilmiö. Kun pyyhkii tarmokkaasti pölyjä pianon koskettimistosta, tulee loihtineeksi kuuluville epätasaisia, kahden, kolmen nuotin klustereita. (Niin siinä tapauksessa että tekee kuten tämä pedantti ja pyyhkii lyhyin, sisältä ulos päin ulottuvin vedoin ja koskettimiston toisesta laidasta toiseen edeten.) Ja kuinka ollakaan, aina pölyjenpyyhkimisorgian jälkeen soi päässä sama kappale suuren orkesterin ja pianon voimin.
Tänään pianisti Jeremy Denkin kauniisti kirjoitettua blogimerkintää luettuani vihdoinkin valkeni. Kysymyksessä on Tshaikovskin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisen osan teemoista se järjestyksessä toinen, vilkas ja hyppelehtivä sellainen, joka ilmestyy 4 minuutin tienoilla ja toistuu sitten eri muodoissa osan loppuun asti! Nyt on pakko ihmetellä, olisiko siivousintoinen kotiapulainen joskus ajanut Pjotrin sävellystyön äärestä.
Pianon pyyhkimisessä käytän muuten mikrokuituliinaa. Siivousta karttaville suosittelen niitä muutenkin ihan joka asiaan, kuivina ja märkinä versioina. Syntyy pinnallisesti puhdasta, ennätysajassa.
Tämähän oli, ikävä kyllä, täyttä idiotiaa. Mutta nuo JD:n konserttiin valmistautuvan pianistin ajatukset ovat oikeasti lukemisen arvoisia. Käykää siellä. Puolustuksekseni mainitsen, että tänään on ollut sumuista aamusta alkaen. Lounasaikaan valkea verho hälveni hetkeksi, nyt ei taas näy edes lähinaapuriin asti. Sumussa pään sisältökin pehmenee. (Lisää Robertsonin sumuista.)

***
The customary weekend ad for the Music Show: yesterday's program devoted its second hour to musicologist Glenda Dawn Goss's interview about Sibelius early years and especially Kullervo Symphony. Glenda talks about this fascinating subject with a lot of insight. I had the opportunity to attend one or two of her engaging lectures at the Helsinki University in early 1990s. You can listen to her, too, as the program will be available on the above-mentioned website for about four weeks. Next week it will be Vesa Sirén's turn to act as a guide on a tour to Sibelius's home Ainola.
I had a little moment of revelation today, while reading Jeremy Denk's beautifully written post about a touring pianist getting ready to play a concerto in Texas. Every time after dusting the piano, I am haunted for the rest of the day by a theme from a piano concerto. But at least now I have traced it, it is the 2nd theme in the first Tchaikovsky concerto, the lively one that takes over after the big, pompous theme. With my technique of dusting (and this is more than anyone reading this would want to know, but it is my blog and I write what I want to), one produces little clusters that gradually proceed from one end of the piano to the other end. God knows why, but in my mind this sounds like Tchaikovsky and makes me turn into a piano virtuoso instantly.
I use a micro fibre cloth. In fact I use those for most of my cleaning and recommend them (both the dry and the wet versions) for anyone who wants to get a superficial and impressive result quickly.
This is what happens on a particularly foggy Robertson day. Everything gets muffled and damped, including the brain.

Posted by ah at 02:58 PM | | Comments (0)

September 23, 2005

Lihaa kapakassa
Flesh in the pub

Muutaman kerran vuodessa, kun joogaryhmä jää tauolle koululomien ajaksi, on tullut tavaksi mennä porukalla pubiin syömään. (Jos nyt joku kysyy, että minkälaista joogaa, niin en osaa vastata. Sitä sorttia, jota täällä kylässä, ihme kyllä, on tarjolla. Käyn joka viikko ja hartiasärky pysyy loitolla.) Joka torstai-ilta pubissa tapahtuu vaikka mitä. Ennen kaikkea siellä on arpajaiset esikoulun hyväksi. Osallistujia ei yleensä ole montaa. Kaksi kertaa olen tuonut kotiin kalakauppiaan lahjoittaman valikoiman katkarapuja ja muita mereneläviä. Mutta varsinainen, klassinen aussipubin arpajaisvoitto ei ole aiemmin osunut kohdalle. Nyt osui: kokonainen tarjottimellinen raakoja kyljyksiä, makkaroita ja muuta grillilihaa. Pantiin osina pakastimeen odottamaan oikeaa nälkää. Torstai-iltaisin pubissa on myös triviailta. Osallistuttiin kun satuttiin olemaan paikalla. Jäätiin viimeiseksi. Kysymykset olivat yllättävän hankalia - latinalaisia tiedetermejä, urheilutermejä, ranskalaisia keittiötermejä (tässä kohtaa jätettiin protesti - ranskalainen 'kermalla koristelemista' tarkoittava termi ei todellakaan ole bruler). Viimeinen, tuhannen taalan kysymys koski tuntematonta tasmanialaista krikettitähteä. Tuhatta dollaria ei saanut kukaan muukaan. Keskiviikkoisin pubissa on pastailta. 7,5 dollarilla (= 4,70 euroa) saa pasta-annoksen ja viinilasillisen. Sen verran epäluuloisia on oltu, ettei ole pastailtana pubiin eksytty. Semmoisella viinillä voisi varmaan lankata kenkiä tai desinfioida pensassaksia. (Vähän päivitystä iltapuhteella - huonon suomen korjailua. Anteeksi jos tuli haamupäivityksiä.) *** Several times a year, when the schools break for term holidays, our yoga group goes to the pub for a dinner. Yesterday was one of those evenings, so off to the Robertson County Inn we went. Thursday evening is also the Preschool's meat raffle night. Twice before I have brought home a seafood tray donated by the fish van man, Swedish-born Lasse, who lives down the lane. This time we hit the jackpot and got the meat tray from Taylor's Butchery. A handsome, bloody selection of chops, sausages and meats. The meat tray as raffle prize - so that my in-laws in England understand - is an essentially Australian phenomenon, found in every single country pub. For some time now, there has also been a trivia night at the pub on Thursdays, and since we happened to be there, we decided to take part. We lost, we lost, we really lost - no one's ever seen anyone so lost before (to paraphrase Randy Newman). But we did leave a protest: the French kitchen term that has to do with decorating something with cream is certainly not bruler. The $1000 question was about a completely unknown Tasmanian cricketer. No one else got that one. On Wednesdays (I think it is Wednesdays but I might be wrong) they have a pasta evening at the pub. A bowl of pasta and a glass of wine for $7.50 (and we are talking Aussie dollars here). I don't think I'll ever be bold enough to take the risk. The wine is probably fit for polishing shoes or disinfecting secateurs.

Posted by ah at 04:54 PM | | Comments (0)

September 22, 2005

Taivaassa ei ole smalltalkia
In heaven there is no small talk

Puolenkymmentä kertaa vuodessa maksan siitä, että minusta tehdään taas blondi. Vaaleatukkainen en ole aidosti ollut sitten teini-iän, mutta sisimmässäni olen blondi ja välikaudet juurikasvuineen ovat poikkeustilaa. Tavallisista kampaajakäynneistä värjäyssessiot poikkeavat siinä, että ne kestävät pitempään. Aina joskus ne ovat hiljaista kärsimystä, enkä nyt viittaa pahanhajuisiin väriaineisiin, päänahan kirvelyyn tai posliinisen pesukaukalon aiheuttamaan niskasärkyyn. Puhun täkäläisestä palvelualttiudesta ja ystävällisyydestä, johon kuuluvat kuulumisten kyselyt - asuinpaikasta ja perheestä lomanviettoon, viikonloppusuunnitelmiin, shoppailuun, työhön, matkusteluun. Olen onneksi löytänyt suuresta salongista kampaajan, joka ei harrasta smalltalkia vaan on työskennellessään enimmäkseen neutraalisti hiljaa. (Muiden asiakkaiden mielestä Felicity on varmaan alituisesti pahalla päällä ja murjottaa.) Mutta toisinaan tällä taivaan lahjalla on lomaa tai vapaapäiviä, ja silloin töihin ryhtyy yksi pirteähenkisistä kollegoista. "Mitä kuuluu tänään?" "Ihana aksentti, mistä olet kotoisin?" "Oletko vapaapäivän vietossa vai menetkö vielä töihin tänään?" "Millä alalla olet, onko ollut paljon töitä?" "Seuraatko tv:stä Big Brotheria/Backyard Blitziä/Celebrity Dancingiä?" "Olen aina halunnut käydä Suomessa, millaista siellä on?" Ja niin edelleen ja niin edelleen. Tukanleikkuun verran jaksan, ei tässä turhaan olla Etelä-Karjalasta kotoisin. Mutta värjäykseen menee enemmän aikaa. Hampaiden kiristely alkaa 45 minuutin jälkeen. Se johtuu tiedosta, että kun sama ihminen tulee vastaan seuraavan kerran, kysely alkaa alusta. Mieleen painaminen kun ei ole osa palvelua. Tänään aavistin pahaa, sillä en ollut saanut aikaa Felicitylle. Olin iloisesti yllättynyt, kun 1,5 tunnin ajan sain miettiä omiani. Jälkikäteen kävi ilmi, että kampaajani oli ollut pahalla tuulella ja minun olisi pitänyt olla verisesti loukkaantunut. "Voi en huomannutkaan", sanoin vilpittömästi. Ilmeestä näin, ettei minua uskottu. Kuvassa aito blondi 1970-luvun alussa (huomaa Alkon muovikassi -essu ja kännykkä). *** Finns are not known for their gift for small talk. I come from South East of Finland, so I am possibly slightly better equipped in this respect. Ask any Finn and he/she will love to tell you about the differences between the various Finnish tribes - the cheerful, talkative (and empty-headed) Karelians and the solemn, slow Ostrobothnians, for instance. My limit for small talk can be found around the 45-minute mark. This is regularly demonstrated during hairdresser's appointments: a haircut is fine, while a cut & colour session (1,5 hours plus) easily turns into great pain. And I have my hair dyed regularly, have done since I was a teenager. You see, inside I am a blonde, but my hair ceased to be that way when I reached my teens. I have of course hand-picked a nice, mature hairdresser who, in addition to being very professional in what she does with her scissors, leaves me comfortably alone much of the time. There is the occasional "A bit more off the back?" or "Would you like another cup of tea?", sometimes even "How was Finland this time?". Unfortunately this treasure has days and occasionally weeks off like any other person. And that is when I end up with one of her chirpy colleagues. "How are you doing today?" "What a lovely accent, where do you come from?" "Yes, I know Robertson but I mean which country you come from." "I have always wanted to go to Finland, what is it like there?" "Have you been busy at work?" "Are you doing something fun over the weekend?" 45 minutes of this is (just about) all right. After that I start to audibly grind my teet. It is not the friendly questions and interest as such that bother me. It is the fact that next time, with the same person, I have to start answering from the beginning. Listening, let alone remembering, is not part of the service. The other day I went for my regular cut & colour treatment with some dread. I knew my regular hairdresser wasn't there and I was going to be at the mercy of someone I didn't know at all. I was very pleasantly surprised when I was left alone for much of the of 1,5 hours. Afterwards it turned out that my hairdresser had been in a bad mood, basically sulking. I was supposed to have been upset by this insulting behaviour. "Oh. I didn't even notice," I said. She didn't believe me. (Pictured a little natural blonde in the early 1970s - I have been helping Mum with laundry, wearing an apron made out of a plastic bag from the state monopoly bottle shop. Note the 'mobile' - Nokia was still manufacturing rubber boots at that time. In fact I think my yellow boots were possibly Nokia boots.)

Posted by ah at 05:11 PM | | Comments (3)

Piuhat poikki
This service is disconnected

Puhelimet ja muut linjat toimivat taas. Australiassa on käyty kiivasta keskustelua valtion puhelinyhtiön yksityistämisestä, ja suurin kiistakysymys on puhelinpalvelujen taso haja-asutusalueilla ja takamailla Telstran myymisen jälkeen. Meillä koko kylä oli mykkänä parikymmentä tuntia. Ei hyvä. Denisin pionit nyt kaiken kansan nähtävillä erittäin väliaikaisessa osoitteessa, pääasiassa siksi että isäntänsä joutuu olemaan muualla ja suree sitä, ettei näe hoidokkiensa kukkaloistoa. Pyydän hältä lisätietoa kyseisistä kukista. *** What is this nonsense about Telstra not serving the rural and regional Australia? The whole of Robertson was without telephone services less than 24 hours, only. From yesterday afternoon to this morning. Denis, here is a link for the page with those of your Peonies that are currently in bloom. Not quite the same as seeing them yourself I am afraid. Let's add some info and leave only some of the photos. More in an email.

Posted by ah at 08:12 AM | | Comments (1)

September 20, 2005

Liian korkean profiilin kilpailu
A competition with too high a profile

Näinä päivänä käydään Sibelius-kapellimestarikilpailun jälkipelejä. Harmittaa, kun en päässyt paikalle. Ei voi esittää perusteltua mielipidettä kilpailun tasosta, kun ei ole kuullut palkitsematta jääneitä kilpailijoita (jokikinen jäi palkitsematta, eivät jakaneet ensimmäistä, toista eivätkä kolmatta palkintoa). Kieltämättä ihmetyttää miten ne onnistuivat karsimaan kilpailuunsa niin luokattoman kehnoa kapellimestariainesta, ettei ketään voitu palkita edes kolmannella tai toisella palkinnolla. Kysymyksessä taitaa olla oikein todella korkean profiilin kilpailu. Muusikoista harpisti Helen Radice pisti blogiinsa kiukkuista kommenttia nimettömäksi jääneestä musiikkikilpailusta. Lieneekö sattumaa, että se tuli juuri meidän kapellimestarikilpailumme päättymisen aikoihin. Valituksen aihe ei tosin ollut palkintojen jako tai jakamatta jättäminen vaan tuomarien arroganssi. Naismuusikon nettipäiväkirja voi olla myös tällainen. Mozartin Nannerl-siskon (kuvassa) fiktiivisestä päiväkirjasta vastaa itse asiassa australialainen säveltäjä Alison Bauld. Kun pintaa raaputtaa, käy ilmi, että kysymys on juuri ilmestyneen kirjan promootiosta. Kauniisti toteutettu ajatus silti, pitää vain toivoa, että Nannerl jatkaa mietteitään myös netissä. Lainaan Nannerlin blogin motosta:

I was born on the stroke of twelve, between the 30th and 31st of July, 1751. To some I am the foremost keyboard player in Europe but to others, I am the overlooked sister of a genius. The matter is complicated. I write music for the bottom drawer while living in Salzburg with my dear Mama. Papa is in Rome with Wolfie to enshrine my brother's talents and in the year, 1770, I am destined for marriage, not a career. Maria Anna Walburga Ignatia Mozart - Nannerl for short.

The quote above comes from a blog of a female musician. Not Nannerl, obviously, but someone masquerading as Mozart's talented sister (pictured). I hope the diary will continue into the future, even if it turned out that the blog is a way to promote a newly published book on Nannerl.
Another female musician, harpist Helen Radice, has posted a delightfully angry diary entry about a certain music competition and its arrogant jury. Could be a coincidence, but the entry in question appeared around the time of the finals of the Sibelius Conductiors' Competition. The same one that didn't give the first, or the second, or even the third prize. It must be a very bad year for conductors - and a competition with an extremely high profile. So high in fact that neither its audience nor its competitors might bother next time.

Posted by ah at 03:12 PM | | Comments (0)

September 19, 2005

Anteeksi että olet olemassa, päiväkirja
On the diaries of a failed Messiah

Lisää digikukkasia! Kuvan waratah-kukka on tämän alueen alkuasukkaita ja täysin auenneena sen kukinto on hyvin näyttävä ja kummallinen. Kuvasta saattaa kehkeytyä sarja, jos muistan räpsiä ja jos kukka ei nuukahda ennen aikojaan. Tämä on kolmas yrityksemme waratahin kasvattajina, joten voi olla että kuolo yllättää ennen täyttä kukoistusta. Australiassa kohutaan paraikaa työväenpuolueen lyhytaikaisen puheenjohtajan päiväkirjoista, jotka julkaistiin tänään. Mark Latham oli nuori poliittinen johtaja, omilleenkin aikamoinen kysymysmerkki, josta yritettiin muiden ehdokkaitten puutteessa pikavauhtia leipoa koko työväenpuolueen yhdistäjää, pelastajaa, vaalivoittajaa ja pääministeriä. Kun Latham ei mahdottomassa tehtävässä onnistunut, hänet siirrettiin pikapikaa hyllylle. Nyt Mark antaa takaisin rajummin kuin kukaan taisi odottaa. Osansa saavat omat ja vieraat, ja vihaisia ja katkeria päiväkirjoja lukiessa tulee vaikutelma, ettei näitä pöytälaatikkoon ollut tarkoitus jättää alunperinkään. Mutta jos voitto olisi tullut, niiden julkaisemista olisi kyllä saatu odottaa vuosikymmeniä. Poliitikkoja pöyristyttävät mm. Lathamin ajatukset Australian ja USA:n sotilaallisesta liittolaisuudesta. Melkein pääministeriksi asti päässyt mies oli kaikessa hiljaisuudessa sitä mieltä, Australian ja USA:n sotilaallinen yhteistyö joutaisi roskakoriin ja että Irakin sota oli alun alkaenkin kauhea virhe. Veikkaan, että äänestäjistä löytyy aika monta samoin ajattelevaa, mutta suurien puolueiden edustajilta tämäntapaisia kerettiläisiä lausuntoja - siis ihan oikeita mielipiteitä - on ollut turha odottaa. The Australianin poliittisen toimittajan Paul Kellyn artikkeli antaa kuvan niistä tunnelmista, jotka mediassa ja poliittisessa elämässä Lathamin päiväkirjojen vuoksi vallitsevat. Artikkelissa myös mainio pilapiirros.

Luin aamulla erinäisiä nettipäiväkirjoja ja niiltä eri suuntiin johtavia linkkejä. Tuli neuvoton olo. Ihmiset ovat hirmuisen hätkejä syyttämään toisiaan julkisuudenkipeydestä tai narsismista. Kyllä kai oman tekstin kirjoittamiseen muitten luettavaksi aina liittyy vähän narsismia, mutta liekö tuo niin kauhea asia sitten? Pöytälaatikkoon piilottaminen ei minusta ole yhtään hohdokkaampaa (tiedän kun harrastan sitä itsekin). 17 vuoden verran elannokseni kirjoittaneena tykkään kuitenkin paljon enemmän siitä, että tekstillä on lukijansa. Vaikka niitä sitten olisi vain muutama kourallinen - anoppi, sisko, pari kaveria ja pieni joukko kiehtovia tuntemattomia.
***
More digital flowers! I'll try to make a series of pictures of this waratah, provided the plant doesn't do what two of its predecessors in our backyard did but keeps on living until the bud opens. Waratah is a native plant that grows wild in this region, and the blooms are both stunning and strange when they open to their full glory.
Mark Latham (for a short period of time the young and inexperienced but dynamic leader of the Labour party, who did not succeed in performing a miracle and winning the last national election and was therefore promptly made to resign) has managed to cause quite a storm in the Australian national politics. His bitter and angry diaries were published today but extracts and interviews on the subject were published and aired in most major media over the weekend.
It turns out the other leading Labour figures had no idea what Latham really thought about many of their so-called 'key issues'. For instance, he seems to have been more than willing not only to withdraw the Australian troops from Iraq but also to ditch the whole US-Australian military alliance for good. Shock and horror! This sounds like a real opinion - something quite unheard of in the Labour party politics in the recent years. Pity that they didn't ask him a few elementary questions before offering him the job of a Messiah. A bitter ex-leader with a lot to say and with nothing to lose is not what the party needed to boost its next election campaign.
When reading Latham's diary entries (and this is based on the published extracts) you can't help thinking that his text was always intended for publication. If he had won the election, we would have had to wait for a few decades to read his words. And one has to wonder about the amount of editing and rewriting that has been going on since the unhappy election and everything that happened after that.

Paul Kelly's article in the Australian gives an accurate idea of the current atmosphere in the Australian politics and the press.

Finnish bloggers have been busy accusing one another of narcissism and of the need to be in the media spotlight. This discussion was triggered by a journalist from the leading daily announcing his plans to write a story about blogging. A true Finnish reaction would have been to pointedly ignore him, it seems. Luckily there seems to be a generational - or possibly genetic - change happening amongst young Finns. It no longer is a crime to be helpful or interested, and people have been queueing to comment on the said journalist's blog.

Posted by ah at 05:12 PM | | Comments (0)

September 18, 2005

Uutisia Robertson citystä
News from the city of Robertson

Tänään juhlittiin pitkän kaavan mukaan Colinin 60-vuotispäiviä. Onneksi olkoon Colin! Auto jäi Jennyn ja Colinin pihaan, kun auringon laskiessa kävelimme kotiin synttärilounaalta. Kylän pääkadun varrella pitkään tyhjillään olleen, osuuspankki- arkkitehtuuria edustavan matalan liikerakennuksen ikkunoihin oli yllättäen ilmestynyt tietoja pian avattavista liikkeistä: kulmahuoneiston ikkunaan oli vieläpä teipattu tervetullut teksti 'coming soon: chemist'. Apteekin saaminen kylään on onnenpotku 1000 asukkaan paikkakunnalla, sitä on kaivattu mutta sen järjestymiseen ei oikein ole uskottu. Sekatavarakaupassa, jossa aina ollaan perillä asioista, tiedettiin tulokkaasta jo sen verran, että apteekkarilla on kuulemma pohjoisenglantilainen aksentti. Apteekin viereen on kylteistä päätellen tulossa kahvila. Taas uusi yrittäjä tällä ilmeisen vaikealla elinkeinon alalla. Muutama kuppila kylässä jo onkin, mutta juuri omanoloista kahvittelupaikkaa tällä haavaa odotellaan. Sellainen olisi viihtyvyyden kannalta aika olennainen. Vähän aikaa meillä olikin kantapaikka, jossa sunnuntapäivän mittaan sanomalehdistä selvittyämme nautimme isoja ja epäterveellisiä aamiaisia. Bisneksen pyörittäminen taisi käydä omistajapariskunnalle liian raskaaksi, säännöllisestä kannatuksestamme huolimatta. Kahvilan pitäjät menivät menojaan ja paikka suljettiin. Samalla menivät suuri suosikkini, jaffamuffinssit. Näissä sokerikakkutaikinasta leivotuissa leivonnaisissa oli sisällä ihanan isoja, usein uunin jäljiltä lämpimiä appelsiinisuklaahippuja. *** Today we celebrated Colin's 60th birthday - congratulations, Colin! On our way home (the car we had to leave at Jenny's & Colin's) we passed a particularly ugly piece of Australian country town architecture - a complex that used to house the post office, the early childhood health centre, a sign shop and a nail parlour. Most of the shops have been empty for a while and the whole building has been renovated - not that it got any prettier in the process. And now we suddenly saw signs announcing the arrival of a whole array of new businesses. Imagine our enthusiasm when we saw that one of the signs was advertising a chemist, and another declared the arrival of a cafe-deli. A pharmacy is indeed excellent news in a village with 1000 inhabitants and the nearest chemist 25 km away. The lady at the general store informed me that a resident pharmacist was indeed coming to town - a bloke with a Northern English accent, she said. The news about a cafe was equally interesting for us. Yet another cafe in town, one might say, as there are already a few places serving coffee. But we have been a bit homeless recently, since the closing of the Three Creeks Cafe where we used to have big and unhealthy Sunday breakfasts - around midday, when the weekend papers had been browsed through. With the cafe went my favourite muffins: these 'jaffa muffins' consisted of a plain cake base, generously sprinkled with big chips of orange flavoured chocolate. The new place will have to be pretty special to surpass these, but a little home away from home in Robertson would be very welcome all the same.

Posted by ah at 06:35 PM | | Comments (2)

September 17, 2005

Nothing comes from nothing,
nothing ever could...

Nyt tekee mieli mainostaa. Andyn tämänpäiväisessä ohjelmassa oli haastateltavana laulaja-lauluntekijä Michelle Shocked, joka esitti studiossa oman tulkintansa Dumbo-elokuvan kauniista kehtolaulusta (kuultavissa em. nettisivulla noin kuukauden ajan, Dumbo ilmestyy siinä 21-22 minuutin kohdalla muistaakseni). MS on hiljan tehnyt kokonaisen kokoelman Got no Strings elokuvasävelmistä, mukana musiikkia Pinokkiosta Maija Poppaseen. Poppas-laulu Spoonful of sugar on kokonaisuudessaan kuultavissa Michellen nettisivulla. Tiesittekö muuten, että Maija Poppasen luoja Pamela Travers oli syntyjään australialainen? Disney-filmeistä varsinkin kokoillan animaatiot ovat siinä mielessä mielenkiintoisia, että ne ovat oikeastaan järjestään musikaaleja. Elokuvamusikaalien kulta-aika saattoi hiipua joskus 1960-luvun tienoilla, mutta Disney-musikaalit ovat sen kuin vain porskuttaneet. Ja onhan niissä hienoja laulujakin, oma suosikkini on Pinokkio-elokuvan When You Wish upon a Star, ehkä siksi että tavanomaisempikin sopraano pystyy sitä laulamaan ja soittamaan omaksi ilokseen. (Suosittelen laulutunneille.) Muuan toinen Michelle, australialainen Michelle Nicolle teki pari vuotta levyn vähän samantyyppisellä idealla: tulkiten omalla tavallaan elokuvasävelmiä. Levyllä on ihanan likainen versio Richard Rodgersin Sound of Music -duetosta Something Good. Kun karkea miesääni mörisee "For here you are, standing there, loving me - whether or not your should...", kuulijalle käy selväksi, että vaarallisilla vesillä ollaan. Takaisin Radio Nationaliin. Michellen jälkeen ohjelmassa seuraa tenori Philip Langridgen haastattelu, jossa tämä hieno laulaja puhuu viisaita Brittenin Kuolema Venetsiassa -oopperasta ja laulamisesta yleensäkin. Huomaan, etten itse koskaan palannut aiheeseen, vaikka tarkoitus oli. No, antaa viisaampien analysoida. Ja toisella tunnilla on sitten James Bowmanin haastattelu, jossa tämä kontratenori suhtautuu kauhean lakonisesti laulajan kohtaloon: ääni menee kohdakkoin, sellaista se on. Viimeviikkoinen New Orleans -ohjelma on siellä ohjelman sivulla kuunneltavissa vielä tuollaiset kolme viikkoa. Haastattelut soullaulaja Irma Thomasista alkaen tehtiin joitakin vuosia sitten paikan päällä. *** Less diary stuff and more advertising today. In Andy's music program this morning, singer-songwriter Michelle Shocked performed her lovely, own version of the lullaby from the Disney classic Dumbo. You can listen to it on the program website (available for about a month, it starts appr. 21-22 minutes into the first hour). The song is included on a new CD of hers, consisting of songs from Disney films, from Mary Poppins to Pinocchio. The Mary Poppins song 'Spoonful of Sugar' you can listen to on her website. Disney films, especially the long animated ones, are interesting because they have managed to continue the tradition of film musicals after the genre fell out of fashion, more or less, somewhere in 1960s. Among the great numbers, my personal favourite is 'When You Wish upon a Star' from Pinocchio, partly because it is not too complicated for an average soprano to sing and play for her own amusement. Warmly recommended for singing lessons ('Some Day My Prince Will Come' might be pushing it a bit). Another, Australian Michelle made a CD a few years back with a similar idea: reinterpreting film tunes. For me, Michelle Nicolle's CD's most arresting track was a delightfully dirty version of the Richard Rodgers duet 'Something Good'. The rest of Andy's program includes an interview of the fine tenor Philip Langridge, who says wise things about Britten's Death in Venice and about singing in general. Sorry for never returning to the subject of Britten's opera myself. PL does it much better anyway. And the second hour has more tenor wisdom - the counter tenor James Bowman talks about all sorts of things, including the prospect of losing his voice. Last week's New Orleans programs are on the program website as well, for three more weeks or so. The interviews (including the fantastically down-to-earth soul singer Irma Thomas) were recorded on the spot several years back.

Posted by ah at 03:53 PM | | Comments (1)

September 16, 2005

Naskalivyömesikko ja isohuiluvaris
On bird names and bird calls

Kipitin kamera kourassa pihamaalle, kun näin grevillea- pensaassa punaheltta- mesikon. Kyseinen otus on iso, mettä ravinnokseen imevä lintu, joka ei ole ollenkaan harvinainen mutta jota ei jostain syystä ole meidän korttelissamme näkynyt. Tämä Anthochaera carunculata oli kuitenkin ujoa sorttia ja hitaasta hiippailustani huolimatta hermostui, rääkäisi rumasti ja lensi menojaan. Samasta kukkivasta pensaasta löytyi kuitenkin rohkeampi, vakituinen vierailija, joka ei digitaalikameran surinasta pahastunut. Pieni ja siro naskalivyömesikko (anteeksi nyt, mutta en minä näitä nimiä keksi vaan paljon viisaammat ihmiset) ei ole sekään aiemmin tarttunut kamerani linssiin, siihen sen liikkeet ovat olleet valokuvaajalle ihan liian vilkkaat. Tuo linkittämäni Birdlifen lintuluettelo on ollut täällä puolen maapalloa asuessa aivan uskomattoman mukava hankinta. Euroopasta Australiaan ammoin muuttaneet nimittäin antoivat täkäläisille linnuille nimiä sen mukaan, mitä eurooppalaista lintua höyhenpuku tai lauluääni sattuivat etäisesti muistuttamaan. Niinpä meillä on täällä muun muassa harakka (Magpie), joka ei oikeastaan näytä eikä varsinkaan kuulosta harakalta, sekä västäräkki (Willie Wagtail), joka on kaksi kertaa västäräkin kokoinen vaikka keikutteleekin pyrstöään vähän samaan tapaan. Suomeksi niille on keksitty paljon osuvammat nimet: isohuiluvaris sekä valkokulmamonarkki. Ja onhan tuolla naskalivyömesikollakin aika hauskan näköiset kuviot rintapuolella (tässä vielä linkki isompaan versioon ylemmästä kuvasta; alempana toinen kuva, jossa grevillean kukkiin sujahtava terävä ja kapea nokka näkyy hyvin). Useimmat täkäläiset medenkerääjät ovat mesikkoja nimeltään. Lyhyet näytteet mm. naskalivyömesikon staccato-vihellyksestä ja isohuiluvariksen eriskummallisesta lurittelusta löytyvät kasvitieteellisten puutarhojen nettisivulta. Australiainen säveltäjä, Englannissa nykyään asuva David Lumsdaine on myös äänittänyt CD-levyille sademetsien ääniä (ilman minkään valtakunnan kommentteja tai muita ärsyttäviä lisiä). Levyt ovat TallPoppies -yhtiön katalogissa, esimerkiksi tämä levy, joka on äänitetty tuossa puolen tunnin matkan päässä. Davidin omiin teoksiinkin linnut ovat pujahtaneet, siltä ainakin tuntuu Mandala 5 -orkesteriteosta kuunnellessa. Kyseinen levytys tuntuu, harmi kyllä, poistuneen yhtiön katalogista. ***

A rather tiring day of layout work at the computer was interrupted by some strange bird noises from outside. Through the window I could see a grevillea bush waving as if in a storm (the wind has finally stopped), and soon after a big honeyeater materialised. I rushed out with the camera in order to get a picture of the Red Wattlebird - not a rare bird at all, it is just that I haven't seen many of those in the garden and would have loved to photograph one. It wasn't meant to happen. Even if I tiptoed the last 20 meters with much more patience than usual, I got as my reward a particularly ugly bird noise, and Anthochaera carunculata took its exit before I was even close.
I got a small bonus for my troubles, though. A delicate, bold little honeyeater called Eastern Spinebill (Acanthorhynchus tenuirostris) was still hovering over the toothbrush-shaped pink blooms. I have tried but haven't been able to freeze its movements with my camera before. This time it sat almost still for a fraction of a second. (I have uploaded a bigger verson of one of the photos here.)
Shortly after moving to Australia I discovered a fabulous catalogue containing Finnish names for all the world's birds - it is also available on the internet with some more recent updates. The English language names for Australian birds are often weird if not ridiculous - the Magpie does not look or sound like the European Magpie, and Willie Wagtail looks nothing like its European equivalent. The Finnish names are much more accurate - or what would you say about calling the Australian Magpie "a flute crow"?
For those who have not heard an Australian Magpie, there are some short soundfiles on the National Botanic Gardens website - including the high staccato piping of the Eastern Spinebill.
Composer David Lumsdaine has recorded some wonderful CDs of soundscape from the Australian bush for the TallPoppies record company. This one has been recorded on a mountain about 30 minutes away from us. The birds have found their way to his own pieces as well, at least this is what I seem to hear when listening to his orchestral piece Mandala 5. It doesn't seem to be available on CD anymore, unfortunately.

Posted by ah at 03:58 PM | | Comments (2)

September 15, 2005

Elämää halkopinoissa
Life in a woodpile

Tämän päivän saavutuksiin kuuluu auton renkaan vaihto. Aikaisemmin olen hallinnut sen vain teoriassa, nyt oli pakko soveltaa käytäntöön. Ihanhan se meni niin kuin isä aikanaan opetti. Muistin jopa kiilat. Hillitön kevättuuli on puhaltanut taukoamatta monta päivää. Se tuo mukanaan päänsäryn, kai siksi, että raitis ilma jää vähiin. Ei tee mieli lähteä ulkoilmaan, jossa hiekka, puun oksat, mainostaulut ja kottikärryt (rautakauppa on tuossa pääkadun toisella puolella) lentelevät. Halkoja kannetaan ja tulta tehdään uuniin vielä siinä kuukauden verran, sitten alkaa helpottaa. Halkopinossa asuu sata sisiliskoa, jotka joskus kulkeutuvat puiden kanssa sisään. Siinä uunin vieressä ne sitten virkoavat kohmelostaan, minkä jälkeen niitä ei tahdo saada kiinni millään. (Kuvan lisko on huijausta, se on suomalainen.) Taitoin paikalliselle rugbyjoukkueelle juniorien vuosikirjaa - tämä puuha on samalla lailla suositeltavaa kuin lyömäsoitinmusiikin puhtaaksikirjoittaminen, josta kirjoitin taannoin. Junioreilta kysyttiin leikkimielisiä kysymyksiä ja vastauksia. Oli pakko vähän nauraa, kun luin tuttavan pojan vastauksen kysymykseen "Mikä on paras saamasi neuvo tai elämänohje?". Kyseinen juniori nimittäin vastasi: "Älä koskaan anna raha-asioitasi vaimosi hoitoon." Olisi kiva tietää, mistä tällainen elämänviisaus päätyi alta kymmenvuotiaan korviin? Tuttava on tehokas ja luotettava uranainen ja häntäkin asia varmaan kiinnostaa, kunhan vuosikirja ehtii kotiin saakka. *** Today's grand achievement: changing a tyre. I followed Dad's ancient advice with great results. I even remembered the little wedges to support other tyres. A horrendous spring wind has been blowing for days now, knocking over sandwichboards and wheelbarrows (the hardware store is just across the road). Andy forgot to chop wood before leaving for Sydney and I am only hoping the evening won't be so very cold. I've tried to make kindling a few times before, with no result whatsoever. The wood is so hard I can't make a mark, let alone split one of the big logs currently in the woodpile. (But remember: I did change the tyre!) There is about a month more of the woodchopping season to go. In the woodpile live some 100 little lizards, and occasionally they end up indoors with the wood. They warm up next to the woodstove, and by the time you realise they are there, they move so fast there is no catching them any longer. (The lizard pictured is Finnish and the dirty fingernails belong to a nephew.) I did some layout work for the local rugby club - I recommed this activity for freelancers as heartily as I recently recommended typesetting of percussion music. The juniors had been asked a number of questions, and I had to laugh aloud when I read one of the replies to the question "What is the best advice you have been given?". This about 10-year-old son of a very efficient career woman and wonderful Mum answered: "Never give your wife your money." Where do they get this stuff? I bet the Mum will want to know.

Posted by ah at 04:43 PM | | Comments (0)

September 14, 2005

Kuningas ja minä
The King and I

Muuan minulle ennen hyvin läheinen henkilö varoitteli aina kertomasta seurassa omia unia - hänen mielestään ihmisten unet olivat keskimäärin nolostuttavan ilmeisiä, erityisesti kun ne koskivat ihmissuhteisiin liittyviä toiveita tai tunteita. Tästä syystä mietin yleensä pikku hetken ennen kuin lörpöttelen unistani. Nyt on kuitenkin otettava riski. Toissayönä näin unta prinssi Charlesista, joka tosin ei ollut unessani mikään vaivainen prinssi vaan koko Britannian kuningas - ja Australiankin tietysti. (Mainittakoon, että uni oli englanninkielinen - tätä kaikki aina kyselevät ja useimmiten minulla ei ole aavistustakaan, uneksinko karjalan murteella vaiko jollakin muulla kielellä.)

Oli miten oli, kuningas seurueineen oli päättänyt pistäytyä meillä kylässä ja tuli koputtelemaan ovelle varhaisena aamuhetkenä. Meillä oli juuri herätty, joten yllätysvieraat aiheuttivat aikamoisen kuhinan. Minä sukelsin ketterästi farkkuihin ja t-paitaan ja juoksin paljasjaloin ja tukka pystyssä avaamaan ovea. Kuninkaan edellä tupaan purjehtinut seuranainen kuiskutti korvaan, että tämmöisessä tilanteessa on ihan sopivaa kätellä kuningasta. Tarjosin siis kättä ja yritin samanaikaisesti saada aikaan jonkinlaista hoviniiausta. Sitten kokeilin seuraavanlaista keskustelunavausta: "Kävelittekö koko matkan?"

Kuningas ei puhua pukahtanut, ja olin kiukkuinen miehelleni, jota ei näkynyt mailla eikä halmeilla vaikka kysymys oli sentään hänen omasta kuninkaastaan. Lopulta löysin ukon keittiöstä, jossa tämä täytteli alushoususillaan espressopannua kaikessa rauhassa, kuin minä tahansa arkiaamuna.

Olkoon tämä merkintä todisteena ennustajanlahjoistani, jos Elizabethistä lähipäivinä aika jättää ja Charlesista leivotaan Kaarle-kuningas.

***

Someone I used to know well was always a bit shocked when people openly shared their dreams with others. He seemed to think that much of the time the dreams were embarrasingly obvious and gave away just a bit too much about the dreamer's mental state, hopes and longings. This is why I usually stop for a minute before talking about my dreams. But this time I need to take the risk.

Namely, I dreamt of Prince Charles the other night. Only he wasn't a prince but King Charles in my dream. He stopped by at our house with a huge crowd of assistants and other followers. We had just woken up, so there was a bit of a rush - I quickly put on a pair of jeans and a t-shirt and went to the door to let the king in, terribly aware that my hair was a dirty mess and I wasn't wearing any socks or shoes. An assistant gestured me to go ahead and shake hands with the King. I shook hands with him, attempting a pathetic little curtsey at the same time. Then I made an intelligent attempt of conversation. "Did you walk all the way here?" I asked. The king did not answer. (The dream was in English.)

I was a bit upset about the fact that my British husband was nowhere to be seen when some help would have been needed in entertaining his own monarch. I went looking for him and found him in the kitchen in his underpants, grinding coffee beans for a cup of espresso, like any other morning.

The various meanings of the dream don't seem entirely obvious to me, but I wanted to record it just in case I have hidden psychic talents and Prince of Wales becomes a king before the week is over.

Posted by ah at 04:41 PM | | Comments (0)

September 13, 2005

Hyvistä häviäjistä
On Googlies and Chinamen

Luojan kiitos kriketin Ashes-turnaus on ohitse! Heikkona hetkenä heinäkuussa annoin ymmärtää, etten pahastuisi, jos minulle selitettäisiin tiettyjä perusasioita kriketin peluusta. En silloin hoksannut, että tämä turnaus pannahinen jatkuu viikko- ja kuukausikaupalla. Sanottuja perusasioita on tullut kanavan täydeltä, ja samalla on kaikille asianosaisille valjennut tosiseikka, jonka jollain tasolla jo tiesinkin. Jokin geenivirhe tai aivorakenteen omituisuus on tehnyt minusta kykenemättömän omaksumaan joukkuepeleihin liittyviä yleisperiaatteita. Yksityiskohtia ymmärrän paremmin. Pisteiden lasku, vuoroparit (joita ei tietenkään kriketissä kutsuta vuoropareiksi, mutta väliakö hällä) tai kenttäpelaajien määrä ja roolit eivät mene jakeluun. Sen sijaan minua kiinnostaa, miksi pallo lähtee eri tavalla eri syöttäjien kädestä. Minua ihmetyttää, mikä Shane Warnen syöttötavassa on niin ainutlaatuista, että englantilaiset ovat rakentaneet oikein simulaattorin hänen syöttönsä jäljittelemiseksi. Ja aivan kauhean kiehtovaa on se, miten syöttäjät hinkkaavat palloa valkoisiin varusteisiinsa, mutta vain toiselta syrjältä (tämä käsittääkseni liittyy pallon kulumiseen, toiselta puolelta kulunut ja toiselta kiiltävä pallo lentää tietyllä tavalla). Syöttäjiin liittyvän trivian jano toi minulle viikonvaihteessa oikein tähtihetken. Pääsin selittämään krikettipenkkiurheilijalle, mitä eroa on Chinamanilla ja Googlylla. Edellinen kun on - aika paljon yksinkertaistaen - vasenkätisen syöttäjän tietyntyyppinen kierresyöttö, jälkimmäinen taas on oikeakätisen. Miesparka oli luullut termejä synonyymeiksi. (Joku varmaan tietää, onko Googlen pallologolla jotain tekemistä kriketin kanssa?) Australia siis hävisi eilen legendaarisen Ashes-turnauksen briteille, ensi kerran sitten vuoden 1987. Varmaan edessä on julkinen ruumiinavaus, mutta ensi tuntumalta australialaiset suhtautuvat häviöönsä omituisella innolla. Voittoputkeen kyllästyneet kriketinharrastajat ovat jopa riemuissaan: nyt lajia jaksaa taas seurata uudella innolla, media on kiinnostunut ja koko laji uudessa nousussa. Ja brittien voitonjuhla on hellyttävää katsottavaa, Suomen jääkiekon MM-kultajuhlat taitavat jäädä toiseksi. TV:ssä joku kantoi kylttiä 'I missed my wedding for this'. Omat häät olivat jääneet pelin takia väliin. Reilu peli on yksi australialaisten lempisloganeista. Filosofiaan kai kuuluu, ettei häviäminen on yhtä kunniallista kuin voittaminenkin. Kysymyksessä on kansa, joka juhlii joka vuosi suurin isänmaallisin menoin Gallipolin - siis verilöylyyn päättyneen ja hävityn taistelun - muistopäivää 25 päivänä huhtikuuta. Paljon sympaattisempaa kuin juhlia esimerkiksi voitokasta taistelua, jossa niin ja niin monta tuhatta vainolaista menetti henkensä. PS. Kuvassa Andyn googlaustyyliä kuningattaren synttäripäivänä (kansallinen vapaapäivä täälläkin) pari vuotta sitten. *** Thank God the Ashes are over. In a temporary state of insanity - sometime in July when I had no idea this bloody game was going to go on for weeks, or months - I asked to be instructed about some general rules of the cricket game. Gradually it dawned on everyone concerned that I am completely incapable of adopting any general sports related principles. I am much better with details; especially the curious habits of bowlers fascinate me. The way they rub the ball in their groin - but only on one side (of the ball that is). The way Shane Warne does his hair. And I find it incredible that the English had to come up with a special simulator to imitate Warne's bowling, in order to win back the Ashes. I had a regular star moment last weekend, when I was in a position to instruct a true cricket fan about the differences between a Chinaman and a Googly, both balls that spin in the wrong direction (=wrong 'uns) - the former from a left-arm spinner, the latter from a right-handed leg-break bowler like Shane Warne. The etymology of the expressions beats me, though. And regarding etymology, I wonder if Google's logo with colourful balls has something to do with cricket? I guess there will be a public autopsy, but so far the Australian cricket fans I have spoken to have been oddly delighted about their loss. Apparently the game was beginning to be a bit boring, as the English have lost the Ashes every time since 1989. (For some history, check this link - for instance, there are millions of other links on the net.) The English are beside themselves with joy of course. Someone on TV was carrying a sign with the text 'I missed my own wedding for this'. I have thought many times before that Australians are very good losers. It must be part of the whole 'fair play' ideology. After all, one of Australia's greatest national holidays, celebrated every year with real patriotic feeling, is ANZAC day on 25 April. And what do they celebrate? They are remembering the horrible, lost battle of Gallipoli. PS. Pictured Andy's rare and inimitable googling style on a Queen's birthday holiday a couple of years back.

Posted by ah at 07:30 PM | | Comments (1)

September 12, 2005

Stephanie minkä teit!
How could she do this to us?!

Pari viikkoa sitten sovimme jokaviikkoisesta luomuvihannesten kotiinkuljetuksesta. Tiistai-iltapäivisin saapuu aimo kassillinen vihanneksia, tavallisten perunoitten ja porkkanoitten joukossa myös astetta eksoottisempia tuotteita - maa-artisokkaa, munakoisoa, bataattia tai jotakin sentapaista. Luomun ostaminen ei ole meillä ollut mikään periaate, nyt vain sattui niin, että vihannesbisneksen puolituttu puuhanainen kaipasi uusia asiakkaita. Tähän mennessä on käynyt jo selväksi, että maanantain ruokalista määräytyy jäljelläolevien vihannesten mukaan. Viime viikolla jäljellä oli kaikenlaisia juureksia, joista tehtiin vihanneskeittoa. Tänään piti tehdä selvää suuresta munakoisosta, ja kun pakastimessa oli puoli kiloa lampaan jauhelihaa, päätettiin tehdä musakaa. Sitten sattui takaisku: Stephanie Alexander jätti meidät pulaan. Stephanie on joka kodin keittiöraamatun, suuren oranssikantisen keittotaidon pikkujättiläisen kirjoittaja, jonka nimeen australialaiset vannovat. Olo oli kuin eksyneellä. Musakan ohje olisi toki kuulunut munakoisolle omistettuun lukuun, sillä maassa on valtava kreikkalainen vähemmistö, Melbournessa on kuuleman mukaan kaikista maailman kaupungeista toiseksi eniten kreikkalaisia. (Ateenassa on eniten.) Internet tuli avuksi, ja ohjeita löytyi tietysti monenlaisia. Toteutin hartaasti tuntemattoman järjestön sivuilta löytämääni ohjetta, joka oli tavallista monimutkaisempi mutta kiinnostavan oloinen. Perunaa ei käytetty ollenkaan, bechamel-kastikkeen muunnos vaati maidon lämmittämistä ja kananmunien vatkaamista, lihaa maustettiin ripauksella kanelia ja ryhdistytettiin korppujauholla. Järisyttävän monen liatun kulhon jälkeen uunissa hautui tuoksuva vuoka, joka juuri äsken puhdistettiin reunoja myöten - no, pieni pala jäi sentään pakastimeen yhden hengen ateriaksi. Reseptiprintin reunasta löytyi hiukan huolestuttava organisaation slogan: YASOU: Young - Agressive (sic) - Sincere - Organized and United. Hetken jo kuvittelin, että oli tullut nautituksi militantin nuorisojärjestön leirimuonaa, kun ohjekin oli ollut 10-15 hengelle (sitä siis pienennettiin eikä suinkaan syöty yhdeltä istumalta 10 hengen annosta). Takaisin nettiin. Organisaatio paljastui amerikankreikkalaisten isänmaalliseksi (siis kreikkalaismieliseksi) ja nähdäkseni uskonnolliseksi järjestöksi. Mutta musaka oli hyvää. (Lisäsin kastikkeeseen pari kypsää tomaattia ja valkosipulia.) Juomaksi Wrattonbullya, kun laatikosta vielä löytyi. *** Our recent deal with Annik's organic vegetable delivery service has changed our weekly cooking routine in that Monday's menu depends on whatever is left of previous Tuesday's delivery. I can already see that there is always going to be something left - last week it was various root vegetables that got made into a soup, this week it was a handsome eggplant. Since there was half a kilo of minced lamb in the freezer, we decided to go for moussaka. But then something terrible happened: Stephanie Alexander let us down! No recipe for moussaka in the aubergine section, even if the country boasts of its large Greek minority! Off to the internet we went. Of the many options I started to follow one taken from the website of an unknown organisation. The recipe looked interesting - no potatoes whatsoever, meat seasoned with cinnamon, and the making of the bechamel sauce involved numerous containers and pots. I suddenly remembered why I normally avoid cooking lasagna - and moussaka is even more of a pain with the eggplant to treat and fry. The result was pretty much worth it, only a tiny little morcel remained for one of my solitary Friday nights. On the side of the computer print I found a slightly unnerving slogan: YASOU - Young, Agressive (sic), Sincere, Organized and United. I started to think we had just been guided and fed by a militant youth organisation of some description - especially since the recipe was for 10-15 people (I had divided the ingredients by about five). Back to the internet. The organisation turned out to be a patriotic organisation for Greek people based in the US.

Moussaka certainly tasted authentic. (I added to the recipe a couple of ripe tomatoes from Annik's last week's bag, and some garlic.)
We drank Wrattonbully again, plenty of it still left in the case.

Posted by ah at 07:36 PM | | Comments (4)

September 11, 2005

Kuolemasta ja Venetsiasta
On Death on Venice

Autossa matkalla kotiin kulttuurin yliannostuksesta (ks. torstain merkintä) mietittiin Venetsia-aiheisia kirjoja, oopperoita ja elokuvia. Kimmoke tuli Sydneyssä nähdystä Brittenin oopperasta Kuolema Venetsiassa, joka Viscontin elokuvan tapaan perustuu Thomas Mannin kertomukseen. Pienellä miettimisellä keksittiin pari muutakin Venetsia-tarinaa, joissa on samankaltaisia, synkkiä kuoleman ja pakkomielteen sävyjä. Ensimmäiseksi tuli mieleen 1970-luvun alun mystinen jännityselokuva, Daphne Du Maurierin novelliin perustuva Don't Look Now. Mikä lieneekään sen suomenkielinen otsikko? Donald Sutherland ja Julie Christie siinä jäljittivät punaiseen sadetakkiin pukeutunutta kuollutta pikkutyttöään. (Erikoista muuten, miten moni elokuva perustuu Du Maurierin aiheisiin.) Seuraavaksi Andy muisti Ian McEwanin Venetsia-aiheisen romaanin Comfort of Strangers, joka on sekin tehty elokuvaksi. Mutta olisiko näitä muitakin? Donna Leonin Venetsia-dekkareita emme huolineet luetteloon, kuolema kuuluu lajityyppiin jotenkin automaattisesti. Ja Ot(h)ellosta ja Venetsian kauppiaastakin tuli suukopua. *** Back at home, exhausted. Maybe I'll be able to write more about our overdose of opera (see Thursday's diary entry) a bit later, but now I'll just record something we talked about in the car on the 2-hour drive home. Britten's Death in Venice is based on Thomas Mann's novelletta, and there is of course also a film by Visconti based on the same subject. But in addition to these we could think of at least a couple of other stories, based in Venice, with curiously similar overtones - death, obsession and grief. Firstly we thought of the great 1970s film Don't look now, based on a short story by Daphne Du Maurier. (Take a look at her filmography - isn't it interesting how many of her stories ended up on the screen?) And then Andy remembered Ian McEwan's novel Comfort of Strangers, and the film by the same title. Donna Leon's Guido Brunetti mysteries were discussed but rejected - death is always an integral part of those - and Shakespeare was considered a bit far fetched. Any other dark stories about Venice, though?

Posted by ah at 09:44 PM | | Comments (4)

September 08, 2005

Löysin sisäisen valokuvaajani
I found my inner photographer

On tietysti tyylitöntä päivittää useammin kuin kerran päivässä. Mutta minkäs sitä innolleen mahtaa. Rohkaistuin, kun luin Kuka teki huorin -nimimerkin kuohuvan hormonitoiminnan tuotteita ja löysin hänen eilisen merkintänsä kannustamana oman, sisäisen valokuvaajani. Tunsin äkkiä pakottavaa tarvetta tarttua hikisin käsin digikameraan ja ottaa 23 uniikkia digitaaliotosta unikkomaljakosta (ohessa ensimmäinen, pistän lisää sitten kun tarve taas ilmoittaa itsestään). Nimimerkki kirjoittaa:

En tiedä kumpi on pahempaa - pärstäkuvagalleriat vai ns. taiteellisempaa valokuvausta edustavat. Haluaako mielummin tukehtua perse- ja peilikuviin vai ihmetellä sitä valon ja värien loistoa naapurin betonitalon seinällä. Tai niitä loputtomia yksityiskohtia joita helvetillisellä tarkennuksella kuvattu ulpukka voi vain näyttää. Kukka on kukka on kukka.

23 unikkokuvan jälkeen etsin sopivan seinän. Ja tällä välin pistäydyn joka päivä nimimerkin blogiosoitteessa. (Ihan oikeasti aion pistäytyä, jäin koukkuun ekasta kerrasta.)
Lisää kukkasia aikaisintaan sunnuntaina.
***
Apologies for posting twice in a day - I got carried away by a sudden urge to take 23 digital photos of a bunch of poppies. I blame a new Finnish blogger (style of writing is oddly familiar - I have to give this some thought) who has been pouring contempt on people that fill the cyberspace with their digital photographs.
More flowers on Sunday at earliest.

Posted by ah at 09:31 PM | | Comments (3)