Puolenkymmentä kertaa vuodessa maksan siitä, että minusta tehdään taas blondi. Vaaleatukkainen en ole aidosti ollut sitten teini-iän, mutta sisimmässäni olen blondi ja välikaudet juurikasvuineen ovat poikkeustilaa.
Tavallisista kampaajakäynneistä värjäyssessiot poikkeavat siinä, että ne kestävät pitempään. Aina joskus ne ovat hiljaista kärsimystä, enkä nyt viittaa pahanhajuisiin väriaineisiin, päänahan kirvelyyn tai posliinisen pesukaukalon aiheuttamaan niskasärkyyn. Puhun täkäläisestä palvelualttiudesta ja ystävällisyydestä, johon kuuluvat kuulumisten kyselyt - asuinpaikasta ja perheestä lomanviettoon, viikonloppusuunnitelmiin, shoppailuun, työhön, matkusteluun.
Olen onneksi löytänyt suuresta salongista kampaajan, joka ei harrasta smalltalkia vaan on työskennellessään enimmäkseen neutraalisti hiljaa. (Muiden asiakkaiden mielestä Felicity on varmaan alituisesti pahalla päällä ja murjottaa.) Mutta toisinaan tällä taivaan lahjalla on lomaa tai vapaapäiviä, ja silloin töihin ryhtyy yksi pirteähenkisistä kollegoista.
"Mitä kuuluu tänään?" "Ihana aksentti, mistä olet kotoisin?" "Oletko vapaapäivän vietossa vai menetkö vielä töihin tänään?" "Millä alalla olet, onko ollut paljon töitä?" "Seuraatko tv:stä Big Brotheria/Backyard Blitziä/Celebrity Dancingiä?" "Olen aina halunnut käydä Suomessa, millaista siellä on?"
Ja niin edelleen ja niin edelleen. Tukanleikkuun verran jaksan, ei tässä turhaan olla Etelä-Karjalasta kotoisin. Mutta värjäykseen menee enemmän aikaa. Hampaiden kiristely alkaa 45 minuutin jälkeen. Se johtuu tiedosta, että kun sama ihminen tulee vastaan seuraavan kerran, kysely alkaa alusta. Mieleen painaminen kun ei ole osa palvelua.
Tänään aavistin pahaa, sillä en ollut saanut aikaa Felicitylle. Olin iloisesti yllättynyt, kun 1,5 tunnin ajan sain miettiä omiani. Jälkikäteen kävi ilmi, että kampaajani oli ollut pahalla tuulella ja minun olisi pitänyt olla verisesti loukkaantunut. "Voi en huomannutkaan", sanoin vilpittömästi. Ilmeestä näin, ettei minua uskottu.
Kuvassa aito blondi 1970-luvun alussa (huomaa Alkon muovikassi -essu ja kännykkä).
***
Finns are not known for their gift for small talk. I come from South East of Finland, so I am possibly slightly better equipped in this respect. Ask any Finn and he/she will love to tell you about the differences between the various Finnish tribes - the cheerful, talkative (and empty-headed) Karelians and the solemn, slow Ostrobothnians, for instance.
My limit for small talk can be found around the 45-minute mark. This is regularly demonstrated during hairdresser's appointments: a haircut is fine, while a cut & colour session (1,5 hours plus) easily turns into great pain. And I have my hair dyed regularly, have done since I was a teenager. You see, inside I am a blonde, but my hair ceased to be that way when I reached my teens.
I have of course hand-picked a nice, mature hairdresser who, in addition to being very professional in what she does with her scissors, leaves me comfortably alone much of the time. There is the occasional "A bit more off the back?" or "Would you like another cup of tea?", sometimes even "How was Finland this time?".
Unfortunately this treasure has days and occasionally weeks off like any other person. And that is when I end up with one of her chirpy colleagues. "How are you doing today?" "What a
lovely accent, where do you come from?" "Yes, I know Robertson but I mean which country you
come from." "I have
always wanted to go to Finland, what is it like there?" "Have you been busy at work?" "Are you doing something fun over the weekend?" 45 minutes of this is (just about) all right. After that I start to audibly grind my teet. It is not the friendly questions and interest as such that bother me. It is the fact that next time, with the same person, I have to start answering from the beginning. Listening, let alone remembering, is not part of the service.
The other day I went for my regular cut & colour treatment with some dread. I knew my regular hairdresser wasn't there and I was going to be at the mercy of someone I didn't know at all. I was very pleasantly surprised when I was left alone for much of the of 1,5 hours. Afterwards it turned out that my hairdresser had been in a bad mood, basically sulking. I was supposed to have been upset by this insulting behaviour. "Oh. I didn't even notice," I said. She didn't believe me.
(Pictured a little natural blonde in the early 1970s - I have been helping Mum with laundry, wearing an apron made out of a plastic bag from the state monopoly bottle shop. Note the 'mobile' - Nokia was still manufacturing rubber boots at that time. In fact I think my yellow boots were possibly Nokia boots.)
Puolenkymmentä kertaa vuodessa maksan siitä, että minusta tehdään taas blondi. Vaaleatukkainen en ole aidosti ollut sitten teini-iän, mutta sisimmässäni olen blondi ja välikaudet juurikasvuineen ovat poikkeustilaa.
Tavallisista kampaajakäynneistä värjäyssessiot poikkeavat siinä, että ne kestävät pitempään. Aina joskus ne ovat hiljaista kärsimystä, enkä nyt viittaa pahanhajuisiin väriaineisiin, päänahan kirvelyyn tai posliinisen pesukaukalon aiheuttamaan niskasärkyyn. Puhun täkäläisestä palvelualttiudesta ja ystävällisyydestä, johon kuuluvat kuulumisten kyselyt - asuinpaikasta ja perheestä lomanviettoon, viikonloppusuunnitelmiin, shoppailuun, työhön, matkusteluun.
Olen onneksi löytänyt suuresta salongista kampaajan, joka ei harrasta smalltalkia vaan on työskennellessään enimmäkseen neutraalisti hiljaa. (Muiden asiakkaiden mielestä Felicity on varmaan alituisesti pahalla päällä ja murjottaa.) Mutta toisinaan tällä taivaan lahjalla on lomaa tai vapaapäiviä, ja silloin töihin ryhtyy yksi pirteähenkisistä kollegoista.
"Mitä kuuluu tänään?" "Ihana aksentti, mistä olet kotoisin?" "Oletko vapaapäivän vietossa vai menetkö vielä töihin tänään?" "Millä alalla olet, onko ollut paljon töitä?" "Seuraatko tv:stä Big Brotheria/Backyard Blitziä/Celebrity Dancingiä?" "Olen aina halunnut käydä Suomessa, millaista siellä on?"
Ja niin edelleen ja niin edelleen. Tukanleikkuun verran jaksan, ei tässä turhaan olla Etelä-Karjalasta kotoisin. Mutta värjäykseen menee enemmän aikaa. Hampaiden kiristely alkaa 45 minuutin jälkeen. Se johtuu tiedosta, että kun sama ihminen tulee vastaan seuraavan kerran, kysely alkaa alusta. Mieleen painaminen kun ei ole osa palvelua.
Tänään aavistin pahaa, sillä en ollut saanut aikaa Felicitylle. Olin iloisesti yllättynyt, kun 1,5 tunnin ajan sain miettiä omiani. Jälkikäteen kävi ilmi, että kampaajani oli ollut pahalla tuulella ja minun olisi pitänyt olla verisesti loukkaantunut. "Voi en huomannutkaan", sanoin vilpittömästi. Ilmeestä näin, ettei minua uskottu.
Kuvassa aito blondi 1970-luvun alussa (huomaa Alkon muovikassi -essu ja kännykkä).
***
Finns are not known for their gift for small talk. I come from South East of Finland, so I am possibly slightly better equipped in this respect. Ask any Finn and he/she will love to tell you about the differences between the various Finnish tribes - the cheerful, talkative (and empty-headed) Karelians and the solemn, slow Ostrobothnians, for instance.
My limit for small talk can be found around the 45-minute mark. This is regularly demonstrated during hairdresser's appointments: a haircut is fine, while a cut & colour session (1,5 hours plus) easily turns into great pain. And I have my hair dyed regularly, have done since I was a teenager. You see, inside I am a blonde, but my hair ceased to be that way when I reached my teens.
I have of course hand-picked a nice, mature hairdresser who, in addition to being very professional in what she does with her scissors, leaves me comfortably alone much of the time. There is the occasional "A bit more off the back?" or "Would you like another cup of tea?", sometimes even "How was Finland this time?".
Unfortunately this treasure has days and occasionally weeks off like any other person. And that is when I end up with one of her chirpy colleagues. "How are you doing today?" "What a lovely accent, where do you come from?" "Yes, I know Robertson but I mean which country you come from." "I have always wanted to go to Finland, what is it like there?" "Have you been busy at work?" "Are you doing something fun over the weekend?" 45 minutes of this is (just about) all right. After that I start to audibly grind my teet. It is not the friendly questions and interest as such that bother me. It is the fact that next time, with the same person, I have to start answering from the beginning. Listening, let alone remembering, is not part of the service.
The other day I went for my regular cut & colour treatment with some dread. I knew my regular hairdresser wasn't there and I was going to be at the mercy of someone I didn't know at all. I was very pleasantly surprised when I was left alone for much of the of 1,5 hours. Afterwards it turned out that my hairdresser had been in a bad mood, basically sulking. I was supposed to have been upset by this insulting behaviour. "Oh. I didn't even notice," I said. She didn't believe me.
(Pictured a little natural blonde in the early 1970s - I have been helping Mum with laundry, wearing an apron made out of a plastic bag from the state monopoly bottle shop. Note the 'mobile' - Nokia was still manufacturing rubber boots at that time. In fact I think my yellow boots were possibly Nokia boots.)
Comments - Kommentit
DATE: 4:52 AM
Ghast! Luulin hetken katsovani tyttäreni kuvaa.
Posted by: Kari Haakana | February 23, 2006 06:17 PM
DATE: 1:48 PM
Hope all us hairdressers aren't this bad. I do chat to my clients and remember things by writing it on their cards....We chat to help pass the time ...if you dont want to chat read a magazine...we usually get the hint
Posted by: mad | February 23, 2006 06:17 PM
DATE: 5:25 PM
I think I need to apologise for 1) generalising and for 2) trying to be funny at the expense of a (very) professional group. I could easily have picked some other social occasion and now I am sorry I didn't. I guess I should have made it clearer that I think the handicap is mine - I am not a truly social person. I was also trying to make a point that this is a cultural thing. Finns really are notorious for not mastering the small talk and as a result feeling uncomfortable in situations where that talent is needed.An observation: Finnish hair salons have become chattier places over the years. So maybe it is not just cultural, but also generational. (Now I feel old as well as rotten...)Anni
Posted by: ah | February 23, 2006 06:17 PM