Mayday 34°35'S 150°36'E

Mistä tulee mieleen, että suomalaista perua oleva Habbo Hotel on hiljan levittänyt lonkeronsa Australiaan asti. Ja koska Robertson tuhansine asukkaineen on maailmanluokan metropoli, täytyi hotellin ulkoasusta vastaavan graafisen suunnittelijan pistäytyä Suomesta Eteläisille Ylämaille asti luonnostelemaan vaatimaton mökkimme hotellin julkisivukuvaa varten.

Harmaiden pilvenpiirtäjien rivissä äärimmäisenä vasemmalla komeilee Wallangunda Streetin numero yhdeksäisessä sijaitseva pieni talo, hädin tuskin muutaman pikselin levyisenä. Näkyvillä vasta sisään kirjautumisen jälkeen.

Niin merkittävä mökki kuin se kaksine asukkaineen onkin, Robertsonin kuuluisin asukas on kuitenkin edelleen Babe. (Elokuva filmattiin täällä.)
***

Most of us over-30-year-olds have no idea about the attractions, charms and dangers of the chat world. It occurs to me to bring to your attention a relatively new chatroom in Australia, called Habbo Hotel. It is an award-winning, Finnish virtual environment for young people 13-20 years of age. I don't necessarily mean that you should introduce it to your teenagers as yet another useless way of spending time at the computer - and money, since not all of the features are free.

What I find useful about the Habbo Hotel is that it is pretty open in explaining its workings and goes to a bit of trouble in informing parents about its security features. So it's a way for parents to find out a bit more about what their teenagers do in chatrooms. Some of the in-built security features are interesting (filtering of swear words and racist terms, moderators wearing badges patrolling the virtual hotel etc.). Check out the parents' guide and, if you feel like being bold, go for a little stroll in the hotel. You need the Shockwave plug-in and a fast connection to visit. And don't lie about your age, because you might find you are not allowed in!

Another piece of completely unknown, cool trivia regarding Habbo Hotel is that in the extreme left hand end of the skyline of grey skyscrapers on the entrance screen (after signing in), you'll find a tiny little cottage with a garage door. Compare that with 9 Wallangunda St, and you'll find that Robertson has again made it to the world fame. Previously it has done it through Babe, of course.

Posted by ah at 01:23 PM | Permalink | Comments (2)

Sedis blog sitten melkein pisti paremmaksi tällä sisäpiirin toimintarutiineja hahmottavalla lakanansilityspostauksella. Sama mielikuvituksen lento, sama ripaus väärinymmärretyn neron karismaa. Ja miten minusta tuntuu, että siinä silityslaudan kulmalla saattoi seisoa jo illan toinen neuvoa-antava, niin letkeästi juoksee teksti.

Tosielämän Maijan ja Riston matka Australiaan -sarjassa tutustumme tulevina päivinä Sydneyn nähtävyyksiin. Blogiin palaamme alkuviikosta.

Kuvassa banksian siemenkota, palatakseni vielä epä-älyllisen luomistyön piiriin. Aasinsiltaa tämänpäiväiseen postaukseen on vähän vaikea rakentaa - kävisikö se, että englanniksi kasvi kulkee nimellä "old man banksia" (Banksia serrata)? Banksiat on nimetty kapteeni Cookin mukana purjehtineen botanisti Joseph Banksin mukaan.

***

Some babbling about the literary merits of Finnish blogs, so no translation. Pictured Banksia serrata, or Old Man Banksia (it is, isn't it, Denis?). Banksias are named after Captain Cook's botanist Sir Joseph Banks.

Posted by ah at 07:21 AM | Permalink | Comments (5)

Australian kasveja ja eläimiä katsellessa ei voi olla ajattelematta, että älyä enemmän olisi luojalta tarvittu huumorintajua. Ensimmäisessä kuvassa länsiaustralialaisen eukalyptuksen kukka, jota alkuvaiheessa suojaa hauska hiippa (ehkä tässä näkyy se korkeampi voima). Tarkkaa lajimääritystä en tiedä, David toi tämän kaunottaren pistäytyessään talossa eilen.

Seuraavassa kuvassa Denisin toissapäivänä kohtaama nokkasiili (Echidna). Denis ei malttanut olla kääntämättä kerälle kiertynyttä otusta ympäri, kun kamerakin sattui mukaan. Tässähän meillä on siis nokkaeläimiin kuuluva nisäkäs, joka munii munia. Ja eikös se vain heristele nyrkkejään valokuvaajalle?

Ja kolmannessa kuvassa puskakävelyllä kuvaan joutunut mielenkiintoinen kukka, jota Fibonacci varmaan tutkisi tarkkaan. Denis määritti lajin seuraavasti: Isopogon anethifolius. Englanniksi tunnetaan rumpupalikkana (Narrow-leafed Drumsticks). Kuvia 2 & 3 klikkaamalla saat ruudulle suurennoksen.

Tulinkohan antaneeksi lisää vettä myllyyn pseudotieteilijöille?

Tuija jatkoi 'ketjukirjettä', jossa kehotetaan merkitsemään suosikiksi jokin toplistalla kärkipäästä kaukana keikkuva blogi. Minä löysin ja merkitsin suosiksi (päivän teemaan liittyen) kauniisti pidetyn jyväskyläläisen naispapin päiväkirjan.

Pictured (click photos 2 & 3 for a larger view):
1) A gum nut from a West-Australian eucalypt, courtesy of David who stopped by with this beauty the other day. I don't know more precisely, what kind of eucalypt we are talking about.

2) An Echidna met and photographed by Denis two days ago (we are talking about an egg-laying mammal here!). And didn't the little bugger shake his fists at the photographer.

3) Isopogon anethifolius. Don't you think Fibonacci would have been fascinated? In English it is known as Narrow-leafed Drumsticks (says Denis who also located the Latin name).

I am perfectly aware that from another perspective my arguments could be seen as supporting the concept of intelligent design. I don't care!

Posted by ah at 08:25 AM | Permalink | Comments (3)

Mistä moinen puuhan määrä? Vanhemmat ovat tulossa muutaman viikon lomalle tänne kauas, ja maailma pitäisi mielellään saada valmiiksi ennen sitä, niin että olisi sitten aikaa seurustella.

Illalla oli kiva yllätys mennä keittiöön ja löytää sieltä hyräilevä miekkonen ja neljä kattilaa liedeltä porisemasta. Oma ruuanlaittoni on Andyn hartaaseen keskittymiseen verrattuna epäsiistiä suorittamista. Syöminen on minusta aina mukavaa, mutta siihen tähtäävät ponnistelut ovat joskus jopa vastenmielisiä. Erityisesti silloin, jos tarkoituksena on saattaa samanaikaisesti valmiiksi monenlaisia aterian osatekijöitä. Pihvit ja lisukkeet jäävät siis Andyn huoleksi, eikä reseptiä näköjään tarvita milloinkaan. Minulta syntyvät tarkasti keittokirjaa seuraten pataruoat, uunivuoat ja leipomukset.

Mitä tarjottiin? Pihvejä hunaja-rakuuna-valkosipuliporkkanoiden ja punaviinikastikkeen sekä höyrytetyn parsan kera. Siivous- ja touhotuspäivä päättyi juhla-ateriaan, ihan vain maanantain kunniaksi. Margaret Riverin alueelta Länsi-Australiasta ostettu Voyager-viinitilan Shiraz vuosimallia 2004 oli juuri oikea juoma.

***
Yesterday felt like a lot of work. A layout job to finish, a tax statement to prepare, a newspaper column to write, a house to clean, laundry to wash, ironing to do, curtains to hang... And Andy was no more lazy than me.

Why the fuss? My parents are coming for a rare visit for a couple of weeks, and we will want to spend time in socialising rather than working during this time.

It was particularly nice to go into the kitchen in the evening and find there a cheerful man, humming to himself, with four pots steaming on the stove. I love eating and don't mind cooking, but my attitude is less enthusiastic and very untidy compared to Andy's devotion. Four pots on the stove would drive me mad - give me a slow oven dish to prepare or a bread to bake any time, but don't expect me to be able to time four separate dishes to be ready at exactly the same time.

What did we eat? Beef steaks with red wine jus, accompanied by steamed asparagus and carrots cooked with honey, garlic and tarragon. A Margaret River Shiraz 2004, bought from the rather pompous Voyager winery, was just the right drink.

Posted by ah at 06:12 PM | Permalink | Comments (6)

Finns have a presidential election coming up in 2006. I have never been able to walk around with a badge declaring MY candidate. It is not just that I find it slightly embarrassing, it is also that I want to play safe (I always play safe). I want to be able to change my mind on the election day if I need to.
This time there will be a record amount of toing and froing. Two convincing female candidates (Tarja Halonen & Heidi Hautala). I see there are already badges being distributed in the blogging community, but I doubt they will prepare one for the likes of me.
So I made my own.

Posted by ah at 07:34 PM | Permalink | Comments (0)

Andyn radioshowta tehdään tänään Melbournesta, jossa livevieraana ja vaihteeksi oikean yleisön edessä Philip Glass kansainvälisine bändeineen. Glassin musiikkia ja haastattelua ohjelman ensimmäisellä tunnilla. Ohjelma on kuultavissa nettisivulta noin kuukauden verran.

Alun soolokappaletta kuunnellessa hiipii mieleen ihmetys. Mikä Glassissa kiehtoo? Elokuvamusiikkia ilman elävää kuvaa? Tarkistin herran filmografian ja oikein yllättyin sen viime vuosien volyymista. Ja mikä filmeille yhteistä? Musiikki ei jäänyt mieleen! (No, Tunnit-elokuvan musiikista taidan sentään muistaa jotakin.)

Vaan kuunnelkaapa kabareelaulaja Camille O'Sullivania toisen tunnin lopulla esittämässä Nick Cavea (God is in the House) ja Jacques Breliä (Amsterdam). Hienompaa ei olekaan. Alkaa suunnilleen kohdasta 39:40, toisella tunnilla siis.

Päivitys: Ankat ovat päivän sana, myös meillä Australiassa. Lue myös, mitä kyseinen blogi raportoi konservatiivipäättäjien homoliittokommenteista. Päivänpolitiikan polttavin paperi eli terrorismiin liittyvä tiukan linjan lakiehdotus näköjään tunnustaa samaa sukupuolta olevien liitot, kun taas valistunut pääministerimme tuumii omista homoasenteistaan, että akselilla "hyväksytään - haistatellaan" hän lienee itse jossakin siellä puolivälin vaiheilla.

The first piece sounded so much like film music (without a film), that I took a look at Philip Glass's filmography. Astonishing - not just the sheer volume of it but also the fact that I can't remember anything about the music even if I have seen quite a few of the films. Wait, now I remember something about the music for The Hours - what a relief! Makes you wonder, though.

I don't mind if you miss Glass, but don't miss Camille O'Sullivan, singing Nick Cave and Jacques Brel from about 39:40 onwards during the second hour.

Image has not much at all to do with Glass and a lot to do with a new, Finnish duck blog. Ducks are a hot topic in Aussie blogs, too. Read also the same blogger's report about conservative politicians' views on same sex marriages. When our dear prime minister is asked, whether he is closer to totally accepting or totally rejecting and abusing homosexuals, he reckons he is in the middle. How noble.

Posted by ah at 09:45 AM | Permalink | Comments (0)

Oli hauska huomata, että romantisoida voi myös akateemiselta pohjalta, vaikkei Virginien kohdalla olekaan kysymys mistään tavallisesta tutkimusraportista. Mieleen tulivat myös omat graduntekoajat ja se loppumaton kiehtovien sivupolkujen verkosto, johon aikalaishistoriasta kiinnostunut törmää tutkiessaan mikrofilmejä, päiväkirjoja ja kirjeitä.

Muistan selvästi sen hetken, kun Sibeliuksen kuolin- ja hautajaisuutisointia Yliopiston kirjastossa tutkiessani tuli mieleen, josko gradun kohde olisi sittenkin voinut olla vähän toisenlainen. Olin lukenut aukeamakaupalla kirjoittelua edesmenneestä kansallissankarista, ja sitten löytyi lehden loppupäästä sattumalta toinen, aivan huomaamaton uutinen: pianokappaleiden ja yksinlaulujen säveltäjä Heino Kaski (1885-1957) oli onnettomuudekseen sattunut kuolemaan täsmälleen samana päivänä kuin Sibelius, syyskuun 20. päivänä vuonna 1957.

Toisen kuuluisuuden varjoon taisi jäädä kuollessaan - joskin tilapäisesti - myös Sergei Prokofjev, jonka kuolinhetki 5. maaliskuuta 1953 oli lähes kellonlyömälleen sama kuin Josef Stalinilla.

Edelfeltiin erikoistunut taidehistorioitsija Kortelainen on näköjään lähtenyt kulkemaan toistakin sivupolkua. Edelfeltin Ellan-vaimon kohtalosta kiinnostuneena hän on kirjoittanut kokonaisen kirjan naisten hysterian kulttuurihistoriasta (luin kiinnostuksella mm. tätä Bookcrossing-keskustelua). Tekisi mieli tilata luettavaksi - osaako joku suositella?

Lisää Virginie-kirjasta voi lukea vaikka Journalistin arviosta. (Kuva on yksityiskohta kirjan kannesta eli Albert Edelfeltin maalauksesta Virginie vuodelta 1883.)

***

I have just read a truly fascinating book about a completely unknown woman. Virginie is known in Finnish art history by her first name only, as one of the models the artist Albert Edelfelt was painting in Paris in 1880s (pictured a little detail of a painting dating from 1883).

The Finnish art historian Anna Kortelainen - a specialist in all things Edelfelt it seems - has spared no time or effort in finding out everything humanly possible about this woman. We still don't know what Virginie's real name was, where she was born and what became of her. Was she an innocent teacher's daughter from Southern France, or was she an experienced courtesan? We don't know. But we do know that she and Edelfelt had a relatively long relationship, and possibly one or two children, before they parted in early or mid-1880s.

From Kortelainen's point of view, the results of her research may have been very modest. But aren't we glad she allowed herself to get so completely sidetracked? (I don't think the book has been translated, sorry!)

I remember a moment when I very nearly got badly sidetracked myself. I was working on my master's thesis on the public image of Jean Sibelius in the Finnish press. I had been studying microfilmed newspapers from September 1957, after the composer's death. Pages and pages of obituaries, poems, stories about the composer's last days and funeral arrangements. And then, just when I thought I had read the whole lot, I came across a tiny piece of news squeezed in a remote corner of the paper, like a little afterthought. The composer of lovely solo songs and piano pieces, Heino Kaski (1885-1957), had been unfortunate enough to die on the very same day as Sibelius, 20 September 1957. Wouldn't he have deserved my attention rather than Sibelius, already known and admired by everyone?

Heino Kaski was not the only composer whose death almost went unnoticed. Sergei Prokofiev died on the same day (5 March 1953), practically the same moment, as the dictator Joseph Stalin.

Posted by ah at 05:13 PM | Permalink | Comments (3)

Vielä ei tippunut passia, ensin pitää rattaiden jauhaa vielä vähän aikaa, ja sen jälkeen on vuorossa juhlallinen kansalaisuusvala. (Kansalaisuudenhakupuuhista lisätietoa aiemmasta päiväkirjamerkinnästä.)

Ajokortti pitää uusia säännöllisin väliajoin. Jos ajelee riittävän monta vuotta ilman sakkoja, saa kultareunaisen ajokortin viideksi vuodeksi. Minä kävin hakemassa vasta toisen korttini, hopeareunaisen kolmivuotisen (98 dollaria ja näkötesti). Sekin on ihan kunniallinen henkilötodistus, sen sijaan olisi kurjaa todistaa kassoilla ja tiskeillä henkilöllisyyttään mustareunaisella kortilla. Mustan rannun ajokorttiinsa saa, jos menettää määräajaksi korttinsa liikojen ylinopeussakkojen, rattijuopumuksen tai muoiden törttöilyjen vuoksi.

Rattijuoppoutta yritetään hillitä kampanjoilla, joista suorasukaisimmat ovat tulleet vastaan Victorian osavaltiossa. Liikenneturvaviranomaiset ovat siellä selvästi turhautuneet ja tulleet siihen tulokseen, että älyllinen kampanjointi on ajan hukkaa. Suosittu slogan teiden varsilla kuuluu: "Drink, drive, bloody idiot." (Ota ja aja, hemmetin idiootti.)

***
Today I went to Bowral to attend a citizenship interview. I had imagined something slightly more intimidating, instead I was told to go and meet the Postal Manager at the Bowral General Post Office. The said manager, whose name was Jim, shook hands and ticked a lot of boxes, asked about my language skills and photocopied my passport and other documents.
I am not a citizen, yet. There will be a bit more red tape followed by a letter from the local council, inviting me to a citizenship ceremony. (See also my earlier entry about applying for citizenship.)

I also renewed my driver's licence. Since it was only my second licence, I got a 3-year one with a silver stripe ($98, thank you very much). Had I driven for long enough without being fined, I would have been able to renew my licence for 5 years. The licence would have had a golden stripe.

I am told there is a licence with a black stripe. To get one of those, you have to lose your licence for repeated offenses, driving under the influence or something similar. Wouldn't it be nice to prove your identity with that one at Woolworths?

Drink driving (that is what it is called in Australia even if it doesn't seem to make grammatical sense) is the subject of constant campaigning. The best campaign slogans I have seen were in Victoria. The road signs seem to reflect the frustration felt by the traffic authorities after years of presumably unsuccessful campaigning. I seem to remember a slogan that went "If you drink and then drive, you're a bloody idiot."

Now they have dropped any extra information and put it as bluntly as possible. The road signs say: "Drink, drive, bloody idiot".

Posted by ah at 05:00 PM | Permalink | Comments (0)

Ukoista ja akoista ei ole pulaa, mutta ulkoisesti keskusta vetää vertoja suomalaisille maaseutupaikkakunnille. Osuuspankkiarkkitehtuuria löytyy molemmin puolin sen ylileveän ja vilkkaasti liikennöidyn valtaväylän, jota muualla kutsutaan Illawarra Highwayksi mutta joka Robertsonin kohdalla muuttaa nimensä Hoddle Streetiksi. Tämän pääkadun molemmin puolin sijaitsevat sitten paikkakuntalaisten omakotitalot, joita löytyy moneen makuun: aaltopeltihökkelistä tummennetuilla laseilla ja takorauta-aidalla varustettuun ökypakettitaloon.

Robertsonin näkyvin liikeyritys on korttelin mittainen traktorien maahantuontiliike. On siellä komeita ruohonleikkureitakin - raja tuntuu kulkevan siinä, että kuljettajalle pitää olla istuin ja vaihdekeppi. Onhan toki muutama historiallinen puurakennus (ks. pubin kuva tuosta vähän aiempaa) ja yksi kivikirkko. Ei kovin montaa kuitenkaan.

Kaikesta tästä johtuen on hämmentävää, että noin viikoksi vuodessa pääkatu muuttuu Prinsessa Ruususen paraativäyläksi. Hoddle Streetin molemmin puolin kasvavat koristekirsikat peittyvät lokakuulla äitelän vaaleanpunaisiin kukkiin ja kävelypolut muuttuvat vaaleanpunaisiksi tunneleiksi, joissa astellaan vaaleanpunaisten terälehtien päällä.

Näkymä on niin häkellyttävä, että jos sattuu tuon viikon aikana olemaan pahalla päällä ja kulkemaan pääkadun päästä päähän, voi kokea hattarataivaan melkeinpä henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Ikään kuin maailma ei suhtautuisi tarpeellisella vakavuudella henkilökohtaisiin tragedioihin.

Omat pimeät hetket ajoittuvat sydäntalveen, mutta olen lukenut, että valoisa kevät on monille aivan erityisen vaikeaa aikaa. Kirsikankukat sentään kestävät vain viikon, tai kaksi, jos ei tule tuuli. (Voisin siteerata Leinoa tässä, mutta jätän väliin.)

***

We have, after all, an overly broad highway blasting through town, and the handsome Murray Tractor Importers as one of the attractions of the main street. We also have our share of ugly business buildings, albeit there are some very pretty historical houses as well (see the postcard I posted a few days ago).

This is why I find our current pink cherry blossom heaven almost too much to bear! Have you ever walked from one end of town to the other, in a bad mood, walking on pink petals and surrounded by the pink cherry blossom tunnel? If you treasure your sulky moments, don't even try. The pink passageway will feel like a personal insult towards your well-earned grumpiness.

On a more serious note, I understand Spring is a difficult time for many depressed people. My dark moments, which are never very long, happen in mid-winter (no matter where I am, short days will do it in both hemispheres). But at least the confusing cherry blossom heaven will be over in two weeks - one week if it gets windy.
Please don't nail me dear fellow Highlanders, I promise to post enthusiastic reports about our tourist attractions some other time.
(Fairyfloss is Australian for candyfloss - UK - and cotton candy - US.)

Posted by ah at 05:17 PM | Permalink | Comments (2)

Aloitimme eilen uuden DVD-
urakan: neljä levyllistä BBC:n 1970-luvun tiedesarja- klassikkoa The Ascent of Man. Ensi osassa viisas tohtori Bronowski pyöritteli alkuihmisten pääkalloja ja kävi katsomassa Etelä-Euroopan luolamaalauksia - niitä, joita tavallinen yleisö ei enää pääse katsomaan. Toisin oli 30 vuotta (voi herrajumala!) sitten.

Sain ohjelmasta kimmokkeen kaivaa esille valokuvat Zimbabwen-matkalta 1990-luvulta. Ajoimme tuolloin nelivetorähjällä Mosambikista Etelä-Afrikan kautta Zimbabveen ja Matobon kansallispuistoon katsomaan luolamaalauksia. En ollut ihan valmistautunut siihen, mitä tuleman piti.

Suurimmassa, Zilozwane-luolassa ei ainakaan tuolloin ollut minkään valtakunnan vartiointia tai kulkurajoituksia - ainut rajoitus oli suurimman luolan sijainti vaikean taipaleen takana. Se oli vähän pelottavaakin - ei olisi ollut ketään estämässä, jos olisimme kaivaneet työkalupakista taltan ja vasaran ja lohkoneet mukaamme valittuja lastuja kymmenien tuhansien vuosien takaa.

Yläkuvan takaa löytyy tavallista suurempi versio, josta toivottavasti näkee vähän yksityiskohtiakin. Alempana yleiskuvaa isosta luolasta sekä yksityiskohta eräästä toisesta kallionseinästä tanssivine ihmishahmoineen. Muistan myös valkoisen sarvikuonon ääriviivat, ja sen erikoisen tunnelman, joka suurimmassa luolassa vallitsi. Ei ketään muuta missään, vain neljä hengitystään pidättävää turistia ja kivinen kangas, jolla juoksivat vapaina kaikki savannin eksoottiset eläimet. Samat, joita oli jo safaripuistossa silmät särkien tihrustettu auton ikkunasta - nyt vain paljon elävämpinä.

Ascent of Man on hiljattain tullut myyntiin DVD-versiona kuten myös 1960-luvun verraton, Kenneth Clarkin juontama taidehistoriasarja Civilisation.

Somewhere in 1990s, I was lucky enough to make a special trip, driving from Mozambique through South Africa to Zimbabwe to see, among other things, the rock paintings in the Matobo National Park. The impulse to dig out the photos from that trip came from a DVD we watched yesterday: the first episode in BBC's 1970s science series The Ascent of Man. All the programs have recently come out on DVD, along with another BBC classic, the 1960s art series Civilisation.

I don't know what I expected from our trip to Matopo, but I certainly did not think we would be the only people around and that we would be free to go all the way inside the Zilozwane cave and examine the paintings close up. The Southern European caves that Dr. Bronowski visits in the first episode of The Ascent of Man, had already been restricted from the general public.

It was almost frightening - the only obstacle between us and the priceless works of art was the long trip that required a 4WD. No one around to make sure the tourists didn't come armed with hammers and chisels.

I remember how I held my breath in front of the big rock 'canvas'. I could have sworn the savannah animals were moving - in fact they seemed more alive than most of those we had seen, driving through safari parks in South Africa.

I saved the two detail pics in a bigger format than usual - click the photos for a bigger view. The running (or dancing?) hunters in the lower picture came from another place in the same national park.

Posted by ah at 01:46 PM | Permalink | Comments (4)

Brittiläinen musiikkitoimittaja Norman Lebrecht vertaa viulisti Anne-Sophie Mutterin solistista vetovoimaa yksikätiseen, poljettavalla poralla varustettuun hammaslääkäriin. La Scena Musicalen kolumni ei kuitenkaan paheksu Mutterin taiteellisten suoritusten tasoa yhtä paljon kuin näiden järkyttävää hintaa. Juttu sisältää kiinnostavia lukuja siitä, millaisia palkkioita kyseisen kaliiberin artistit kehtaavat pyytää konserttia kohti.

Lebrecht ei ole ensi kertaa asialla. Hänellä on ennenkin ollut tapana puhua summista niiden oikeilla nimillä, mm. kapellimestarimyyttiä purkavassa kirjassaan The Maestro Myth. Tällä kertaa hän kuuluttaa yleismaailmallista boikottia ykkössolistien ylihinnoittelua vastaan. Kaiken nähneen kyynisyydellä yleensä kirjoittavan herran täytyy siis olla suurempi optimisti kuin kukaan osasi kuvitellakaan.

Niille, joille NL:n raivostuttavat, kärjistävät, kärkevät ja kaikella tavalla heikinheimolaiset kolumnit eivät ole tuttuja, suosittelen ainakin kertavisiittiä La Scena Musicalen kyseiselle nettisivulle. Uusimmassa kolumnissaan Lebrecht vetoaa megateinilaulaja Charlotte Churchin tulevaisuuden puolesta lähestulkoon liikuttavasti. Tällä kertaa kyynikko tosin taitaa voittaa optimistin.

Orkesterien budjettien näkökulmasta samaisesta palkkioasiasta kirjoittaa myös Seattlesta käsin harvakseltaan nettipäiväkirjaansa pitävä suomalaissyntyinen muusikko Ilkka Talvi.

Lebrecht calls for an international boycott of overpriced soloists, proving himself more of an optimist than I ever thought him to be. Would it not be incredibly fantastic if music organisations all around the world could just agree not to pay obscene prices for celebrity artists and hire less well-known but equally talented and skillful professionals instead?

For those unfamiliar with Lebrecht's infuriating, exaggerated and verbally witty columns, I recommend at least one visit to La Scena Musicale's website. (A blogger from Seattle, Ilkka Talvi, writes about the same issue, but from the orchestral point of view.)

In his most recent column, Lebrecht appeals for the professional life of the young star singer Charlotte Church. His column is titled "A cry for help", and it is oddly touching. There is very little unrealistic optimism here. Again, he puts his (heavy-handed) finger on something that most music writers don't dare write about.

Posted by ah at 06:26 PM | Permalink | Comments (0)

Niin on olo kuin olisi bensaa juonut.
Eilen tapahtui Robertson County Inn -pubissa (kuvassa) suuria. Kylän kevätfestivaali oli edennyt bändikatselmukseen.

Ensimmäinen heavybändi jäi katsastamatta, mutta ehdimme Sarahin kanssa sopivasti kuulemaan Robertson CTC House Bandiä - oivan teknologiakeskuksemme torstai-iltojen jamiporukka siellä veteli 40 minuutin kimaran mitä kirjavimpia kappaleita, Van Morrisonista Country Roadsiin. Greg Chapman vetäisi jopa suositun Louis Armstrong -imitaationsa. Kyytipojaksi hörppäsin tuopillisen tummaa ja pehmeää Toohey's Old -alea omasta osavaltiosta. Aina oikea valinta.

Sitten kuultiin synkkää instrumentaalirockia naapurikylän nuorison voimin ja rannikolta matkustanutta hienoa tyttöbändiä (oli siellä kaksi miestäkin joukossa). Ensimmäinen tuopillinen loppui, joten hain toisen. Vaihdoin Victoria Bitteriin, joka pubin luotettavaan lageriin. Mutta mitä ihmettä: tuopillinen maistui suussani jollekin asiaankuulumattomalle, pesuaineelle kukaties. Baarimikko laski toisen. Se maistui samalta. En kehdannut toistamiseen ruikuttaa, vaan maistelin tovin. Sarah maistoi myös, kielsi juomasta ja haki tilalle raikasta eteläaustralilalaista Coopers Pale Alea. (Eivät laskuttaneet mutta olivat sitä mieltä, että VB nyt vaan on sellaista. Olen eri mieltä mutta nostan hattua tyylikkäästi käyttäytyneelle baariväelle. Toivottavasti tsekkasivat hanan myös.)

Bändivuoroon tuli oman kukkulan suuri lupaus, Juicy Mountain vähän tavallista pienemmällä kokoonpanolla. Kun tämä bändi aikanaan nousee maailmanmaineeseen, tulen kehuskelemaan sillä, että olin alkuvaiheessa mukana laulusolistin valmennuksessa. Christian oli kiva ja kaunisääninen oppilas, lauloimme italialaisia lauluja.

Tylsänpuoleinen tarina päättyy siihen, että aamulla heräsin hirmuiseen päänsärkyyn, mikä tuntui peräti epäreilulta kahden schoonerin illan jälkeen. En viitsi nyt kirjata muita oireita, mutta niitäkin oli. En suorastaan väitä, että olo johtui oluesta (kuka sitä nyt raastupaan tieten tahtoen), mutta seuraavalla kerralla siirryn Tooheyn vanhasta suoraan Cooperiin ja juon VB:n pullosta.

Australialaisista oluista löytyy kuvauksia ja arvioita tältä sivulta. Pidän paljon myös Squires-merkistä ja Elizabeth II:n mukaan nimetystä yläluokkaisesta Crownista.
Ettei jäisi väärää vaikutelmaa harrastuksista, pitää mainita, että kotiin ostetaan enimmäkseen tasmanialaista kevytolutta nimeltä Cascade Light. Australialaiset kevytoluet ovat vahvuudeltaan noin puolet keskioluen vahvuudesta, ja varsinkin Cascade ja Hahn Light ovat aivan mainioita lagereita molemmat. (Victorialaista Piss Weak -kevytolutta en ole vielä uskaltanut kokeilla.)

Posted by ah at 09:20 AM | Permalink | Comments (4)

Posted by ah at 11:57 AM | Permalink | Comments (3)

Huomenna varmaan teen vuosineljänneksen veroilmoitusta tai päivitän tietokoneen ohjelmia. Töiden lykkäämiseen minulla on selvää taipumusta, lahjoja suorastaan.
En kuitenkaan ole yhtä epätoivoinen tapaus kuin se freelancer, joka oli jo siivonnut koko talon ja arkistoinut kaikki paperit, ja työn aloittamishetki tuntui olevan uhkaavan lähellä. Sitten silmä osui lattialankkujen väliin kertyneeseen nöyhtään, jota poistaessa vierähti tunti jos toinenkin. Kun urakka oli valmis, alkoi tuntua siltä, että lankkulattia näyttäisi sittenkin paremmalta nöyhdällä varustettuna. Ei muuta kuin tunkemaan tilkkeitä takaisin lattialautojen väliin.

Tämänpäiväisistä aktiviteeteistä pitäisi kuitenkin muutaman kuukauden päästä seurata kesäkurpitsoja, kurkkuja, salaattia ja papuja. Ja yksivuotisia yrttejä. Monivuotiset kasvavat pienessä aurinkoisessa nurkkauksessa, jota kutsumme välimerelliseksi puutarhaksi. Sen hallitsevin elementti on betoninen likakaivo, mutta on siellä pikkuinen appelsiinipuukin, joka on tähän asti tuottanut aina yhden hedelmän vuodessa.
(Kuvassa kasvimaa viime vuonna vielä rakennusvaiheessaan. Säkeissä on sienikompostia - maa on Robertsonissa tuliperäistä ja hapanta, sienikomposti auttaa neutraloimaan. Ja lannoittaa toki muutenkin.)

At least I should soon have some zucchini, beans, lettuce and cucumbers and some annual herbs growing. Perennial herbs grow in the "Mediterranean garden" - a tiny, warm corner with a small orange tree and a big, concrete septic tank.
(Pictured our vegie patch in early stages last year. The bags contain mushroom compost. It is supposed to - among other good things - help neutralise the acidic, volcanic soil that we have in this area.)

Posted by ah at 04:24 PM | Permalink | Comments (4)

Perthin nykymusiikkitapahtumaan liittyneessä konferenssissa pohdittiin monenlaista, mutta pari aihetta kokonaan omien musiikillisten kiinnostuksenkohteiden ulkopuolelta jäi vaivaamaan mieltä, positiivisessa mielessä siis.

Ensinnäkin osallistujien joukossa oli äänitaiteilijoita ja säveltäjiä, joita kiinnosti "surface noise". Termi viittaa vinyylejä, savikiekkoja ja vahalieriöitä soitettaessa syntyvään pintarahinaan - tiedättehän, sellaista säännöllisinä aaltoina toistuvaa kohinaa, joka syntyy, kun neula hankaa pölyistä lp-levyä. Käsitteen voi näköjään ymmärtää laajemminkin, kattamaan mm. laitteiden ja mikrofonien käyttöön liittyvää teknistä kohinaa, napsahtelua, kiertoa ja sensellaista.

Toisinaan on hyvin hyödyllistä edes yrittää ymmärtää täysin toisentyyppisistä lähtökohdista musiikkia ja ääntä lähestyviä ihmisiä. Kuuntelin korvat soikeina, kun alan spesialisti esitteli äänitaideteostaan, joka oli koostettu tahallaan naarmutettujen ja raavittujen levyjen aiheuttamasta rahinasta. Valehtelisin jos väittäisin saaneeni suuren esteettisen elämyksen. Mutta jotakin hypnoottista teoksessa oli, kun kunnolla kuunteli.

Toinen uusi elämys liittyi tavallaan tuttuun ilmiöön, nimittäin epävireiseksi valahtaneeseen pianoon. Länsiaustralialainen säveltäjä Ross Bolleter rakastaa, kerää ja soittaa pilalle menneitä pianoja. Mikä tahansa koululuokan kauhistus ei kelpaa, mieluummin pianon pitää olla esimerkiksi 1800-luvun saksalainen laatusoitin, jota on soitettu vuosikymmeniä salongeissa ja saluunoissa ja joka on vähitellen luopunut vireestään ja lopulta unohtunut vuodeksi tai pariksi paahteiselle tenniskentälle, aaltopeltivajaan tai veden valtaan joutuneeseen kellariin. Tällaisesta pianosta lähtee oikealla tavalla soittaessa ilmoille omalaatuinen äänimaailma, jossa voi aistia häivähdyksiä kaikesta siitä repertuaarista, jota koskettimet ovat vuosien saatossa tapailleet.

Rossista ja häen pianoistaan löytyy lisätietoa WARPS-järjestön nettisivuilta (World Association for Ruined Piano Studies). Sitä kautta voi myös tilata juuri ilmestynyttä pientä kirjasta nimeltä The Well Weathered Piano, joka kertoo Rossin pianonetsintämatkoista (Prahasta Alice Springsiin) ja vastaan tulleista instrumenteista. Ja on Rossista myös kokonainen luku Andyn uudessa kirjassa.

Pilalle menneisiin pianoihin tuntee selittämätöntä vetoa myös uusiseelantilainen, USA:ssa vaikuttava säveltäjä Annea Lockwood. Hänen erikoisuuksiinsa kuuluu mm. pianojen polttaminen ja hautaaminen. Lisätietoa Lockwoodin pianoprojekteista tässä American Music Centerin mainion NewMusicBox -sivuston haastattelussa.

Annea Lockwood järjesti pianonpolttajaiset myös Perthissä, mutta järkyttävän kolea sää ja neljän tunnin mittaiseksi arvioitu polttoprojekti saivat meidät jänistämään. Ilmeisesti tehtävään tarvitaan vain tupakansytyttimen nestettä ja tulitikut (ja avoin alue, esimerkiksi hiekkaranta). Hitaasti polttaen syntyy kuulemma kauneinta jälkeä, kun erilaiset lakat ja vernissat palavat erivärisillä liekeillä.

Kuvien pianot ovat osa musiikkifestivaalin pianonäyttelyä, jossa instrumentteja sai myös vapaasti soittaa. Ylempää pianoista oli muistaakseni säilytetty verannalla, alempi taas asusti vuosikaudet vajassa ja joutui tulvan uhriksi.

***

Back home. We took the dreaded "red-eye": an overnight flight from Perth which leaves you at Sydney airport after missing a whole night's sleep.

The Totally Huge New Music Festival (= a specialised festival for a relatively small audience) left me with at least two totally new musical world views to mull over.

First there were the sound artists and composers obsessed with "surface noise"- a term referring to the noise that is produced when a needle repeatedly scratches the surface of, say, a dirty or worn-out vinyl record.

It is often a healthy experience to be exposed to musical esthetics completely different from your own. I listened very hard when a sound artist explained his work, which involved deliberately scratching vinyl records to produce these kinds of effects. I can't say the experience opened a new world for me. But there was something oddly hypnotising about this world of sounds that lacked many of those musical parameters that one usually considers to be more or less essential for a musical experience - no melody, no harmony, no counterpoint, and while there were timbres and rhythms, they were certainly a bit out of the ordinary.

Another new musical world had to do with a familiar phenomenon: an out-of-tune piano. West Australian composer Ross Bolleter is fascinated by what he calls "ruined pianos": old instruments that have, after their retirement, spent decades neglected or completely forgotten in sheds, on verandas, in damp or flooded cellars - even on paddocks or tennis courts under the burning Australian sun. When Ross plays the instruments, you seem to hear echoes of all those Für Elises, Chopsticks, scale exercises, jazz sessions or church services that might once have been played on their keyboards.

For more information about ruined pianos, go to the WARPS (World Association of Ruined Piano Studies) website. Ross has just written a little booklet titled The Well Weathered Piano, which can also be ordered through WARPS. There is also a chapter about Ross in Andy's new book.

Another composer obsessed by old pianos is Annea Lockwood. Find out more about her burning and buried pianos on the American Music Center NewMusicBox website.

The top image is - I hope I get this right - of an old, German piano that spent a decade or two on a veranda somewhere in Australia. The one further down belongs to a subcategory of flooded pianos. The terminology goes on: when piano is beyond the ruined stage, Ross calls it a devastated piano.

Posted by ah at 01:30 PM | Permalink | Comments (0)

Kings Parkissa on myös muodollisesti järjestetty kasvitieteellinen puutarha, mutta sitä ympäröivä hehtaarien laajuinen lähes luonnontilainen metsä on elämyksenä autenttisempi, ja lintujakin siellä näkee enemmän. Opastetut kävelyretket ovat sitä paitsi ilmaisia.

Nyt ei enää harmita niin paljon se, että Länsi-Australian varsinaiset erämaat eivät sopineet lyhyen visiittimme ohjelmaan. Tämän aamuisen taivalluksen jälkeen tuntuu, että jotain tästä villikukkien paratiisista tuli sentään koettua.

***

A couple of small orchids from a 3-hour-walk to Kings Park, a huge park with hectares and hectares of bushland, plus a more formal section with botanical gardens.
The topmost orchid is the Carousel Spider Orchid (Caladenia arenicola), then the Donkey Orchid (Diuris corymbosa) with its cute little donkey ears, and last the Cowslip Orchid (Caladenia flava). All relatively common as far as I understand, and quite small, not much bigger than a big thumbnail.

I am glad I happened to join this free guided walk with a ten or so other people. The botanical gardens are all very well, but they are nothing compared to seeing all these delicate little flowers in their more natural setting. And had I gone by myself, I would not have been able to tell the natives from environmental weeds.

We also saw some beautiful lorikeets and parrots (did not bring my bird guide and don't feel like guessing!), and all around us were the spectacular red and green stems of the Kangaroo Paw, West Australia's floral emblem.

Posted by ah at 04:26 PM | Permalink | Comments (2)

Blogimerkinnät saattavat tulla vähän epätasaiseen tahtiin seuraavan viikon aikana.
***
My first trip to Perth! I am most impressed by the cycling lanes and the free public transport in the city centre.
I was also impressed about the quality of WASO's (West Australian Symphony Orchestra's) string playing, must be amongst the best I have heard in this country in the symphony orchestra league.
This morning we heard Gordon Kerry's new piece For those in peril on the sea for orchestra and the Gondwana Voices children's choir - beautiful orchestral soundscapes (not quite unlike some of Britten's sea music), combined with the quite special soundworld created by these young singers. Sometimes they sound fragile, sometimes they sound oddly strong, and you can quite see why composers love working with this kind of unique instrument.
In the Haydn symphony - number 55 I think it was - Matthias Bamert was really testing the clearly quite adequate acoustics of the Perth concert hall. The pianissimos were so subtle that the senior audience of the matinee concert were busy tuning their hearing aids to hear the almost inaudible music.
The main purpose of our visit is a new music festival that is currently on in Perth. We are also planning to spend a couple of days at the Margaret River wine region. Today my energy levels dived after the concert (you'd think the time difference was more than 2 hours - but we did arrive after midnight), bought a guide book and some fine West Australian chocolates and headed for the apartment hotel. A good time for a long nap, especially since it started to rain. Andy went to work of course.
In a window of a trendy men's clothing shop there was a sign, in pretty, educated handwriting: Nature calls, back in a minute or two. Can't imagine one like that at the Sydney CBD.
Blog posts might come a bit infrequently in the next week or so.

Posted by ah at 06:16 PM | Permalink | Comments (2)

Viimeksi taisi sattua, kun Paavo Lipponen kävi kansanedustajalähetystön kanssa pikavierailulla. Muistan, että seurueeseen kuulunutta kansanedustajaa ärsytti, kun Paavo oli halunnut tutkia Canberran sotamuseon perin pohjin, ja siihen ohjelmaan piti sitten muidenkin osallistujien tyytymän. Kun muutakin olisi ollut - Canberrassa ovat mm. kansalliskirjasto, kansallisgalleria ja upea kasvitieteellinen puutarha, jossa kukoistavat pelkästään australialaiset kasvit ja puut. Se sotamuseo on kyllä mielenkiintoinen paikka sekin.

Mutta tämähän oli sivujuonne. Piti sanomani, että suomalaisia tavatessa tulee kiinnittäneeksi huomiota ihmisten puhetapaan, erityisesti sanontoihin ja sanoihin, joita ei Suomessa välttämättä enää kuule. Ne voivat olla tv:stä siepattuja muotisanoja, jotka ovat Suomessa jo elinkaarensa eläneet (muistaako joku, mistä tv-sarjasta sana "könsikäs" lähti yleistymään?). Tai ne voivat olla vahvoja murreilmauksia, jotka ovat lähtöisin esimerkiksi Karjalan Kannakselta, matkustaneet tänne siirtolaisten kanssa samaa matkaa ja eläneet sitten australiansuomalaisten - tai australiankarjalaisten - pienessä piirissä.

Kuinka moni tietää, mikä on "oljami"? Meillä kotona Imatralla sitä sanaa käytettiin toisinaan ikään kuin vitsin vuoksi, esimerkkinä karjalan murteen unohtuneista ilmauksista, enkä koskaan kuullut kenenkään muun sitä käyttävän. Täällä olen kuullut pariinkin otteeseen. (Oljamissa oleminen taitaa tarkoittaa yökyläilyä, tai jotakin sentapaista. Korjata saa, jos olen väärässä.)

Olen huomaavinani, että aika moni siirtokarjalainen yritti aikansa sopeutua muualla Suomessa asumiseen ja päätti sitten muuttaa maasta, juurtua jonnekin aivan muualle, kun se oikea suomalainen koti kerran oli ollutta ja mennyttä. Siksi Karjala-aatettakin hellitään täällä ehkä hiukan suvaitsevaisemmin kuin koto-Suomessa, jossa vieläkin välillä näyttää siltä, että Karjalaan kaipaavat kirjataan saman tien hullun tai rettelöitsijän kirjoihin. Ihan niin kuin koti-ikävä olisi aivan erityisen naurettava ja turhanaikainen tunne.
Nythän niitä ääneen kaipaajia on tietysti koko ajan vähemmän. Kiusallinen ongelma poistuu piakkoin itsestään.

Toin kotoa kesällä karjalaisen kansallispuvun, jonka sain Kirvussa syntyneeltä kummitädiltä. Ounastelin, että sille kukaties tulisi täällä käyttöä enemmän kuin Suomessa. Enkä väärässä ollutkaan, olen jo pyynnöstä sonnustautunut siihen virolaisen ystävän järjestämälle 50-vuotislounaalle. Antrean (ei siis Kirvun) puvun varusteista puuttuu tosin vielä tasku, pääkappale ja koru. Mistähän niitä kannattaisi lähteä hakemaan, ettei tarvitsisi ostaa tuhansilla? Jotenkin luulen, ettei Blogistan ole se oikea osoite.
(Kuvan Kanneljärven kansallispuvut Paavo Montosen pitäjähistoriasta vuodelta 1957. Isoäiti oli sieltä kotoisin, mutta kirjan sain täällä Australiassa kanneljärveläiseltä Irene Niemiseltä.)

***

Above, I have been writing a little bit about the Finnish minority of Australia. More precisely about their use of language - sometimes we immigrants use words that have either been long forgotten or that have gone out of fashion in Finland but that are still in use on the other side of the world.

My Finnish dialect comes from the southeast and is close to the dialect that was spoken on the Karelian Isthmus, near to Lake Ladoga. This piece of land forms, since the 2nd World War, part of Russia. Karelian families had to flee their homes during the war, and the government tried to organise them all an equivalent living, an equivalent piece of land, somewhere else in Finland. It was a huge and in many ways successful refugee operation. People from the same village often ended up living relatively close to one another, which would have given much needed support for these uprooted people.

I seem to have met quite a few elderly Karelians since moving to Australia.
Maybe they never felt quite at home in Finland, once Karelia was lost. Many came here in 1950s and 1960s, to work on big building projects or in steelworks, among other things.
I have met people here that are homesick not for Finland but for a world that is no longer there. This world lives in faded photos and village history books. There are also more recent photos, taken during bus trips to the current Russia, to see what - if anything - is left of the old homes and places.

This kind of longing seems to be better tolerated here, far away, than it sometimes is in Finland. Politically Karelia used to be a sensitive issue, so talking about one's homesickness aloud was not always encouraged. It still is not, although for different reasons. Initiate a discussion about Karelia, and you soon have a permanent stamp of a nostalgic fool or a nationalist troublemaker on your forehead.

The problem is fast vanishing of course. Not very many people left to feel homesick for Karelia.
(Pictured some national costumes in a book about my grandmother's home village Kanneljärvi on the Karelian Isthmus.)

Posted by ah at 05:49 PM | Permalink | Comments (10)

Olihan se jyrkkä taival, rauhallista tahtia siihen meni pieneltä joukoltamme puolitoista tuntia. Mutta paluu oli pelkkää alamäkeä, ja kevään kunniaksi polunvarret olivat täynnä toinen toistaan kummallisempia kedon kukkia, puumaisia saniaisia ja kukkivia pensaita. (Kuvia tuli sen verran, että digikukkasvarastoa riittää aika moneen tulevaankin lokimerkintään.) Lintuja ei näkynyt paljon, seitsemän hengen joukkomme piti liikaa meteliä. Kekälekakadu-nimisen punapäisen kakadun näimme sentään, ja kuulimme myös. Sen narisevia saranoita muistuttavan ääntelyn erottaa muista linnuista.
Perillä kävi selväksi näköalapaikan nimen etymologia: kallion laella odottivat kivestä vuosituhansien mittaan muovautuneet pöydät ja jakkarat, joilla istuskellen sopi syödä omenia ja katsella Tyyntä valtamerta.

Ihana tapa viettää kuuman kevätpäivän aamupuoli. Ja selväksi kävi sekin, että puolukka- ja lakkametsät tänäkin vuonna kolunneilla isällä ja äidillä ei pitäisi olla sillä polulla hätäpäivää.

Kengurulaaksoon johtaa jyrkkä kiemuratie, jossa yöaikaan saa bonuksena väistellä vompatteja. Näin myös eilen, kun ajoimme kotiin Kangaroo Valleyn kyläsalissa järjestetystä pianoresitaalista. Laaksolaiset keräsivät Geoffrey Tozerin konsertilla rahaa parin vuoden päähän suunniteltavalle musiikkifestivaalille. Geoffrey veti konsertin, jollaisia hän pitää nykyään mielellään erilaisilla maaseutupaikkakunnilla: alkupuoli pikkukappaleita ja pieniä harvinaisuuksia pianistin omilla kommenteilla höystettyinä, ja toinen puolisko yleisön antamista teemoista ja tyyleistä improvisointia.

Piti oikein miettiä, että onko moinen mahdollista, mutta kyllä vain: kuulimme Für Elisen eilen ihan ensimmäistä kertaa ammattilaisen - ja aikuisen - esittämänä konsertissa. Kappaletta on kai ryöstöviljelty ja pahoipidelty niin voimallisesti, ettei kukaan ole vakavissaan uskaltanut esittää sitä enää vuosikausiin.

Alemmassa kuvassa pieni, yksinkertaisen kaunis iiris, kooltaan vain lapsen kämmenen kokoinen. Ylemmässä Drawing Room Rocks.
***
To celebrate Labour day, Jim put together a little crowd of people and guided us on a bush walk to the lookout of Drawing Room Rocks. To get to the track, we took the very curvy road down to Kangaroo Valley and parked a little way from the road leading to Berry. Jim had suggested this walk as a possible bush walk for my parents, who will come for their first visit to Australia in less than a month's time.

The first part of the track was steep and quite rocky, and towards the top the track got narrower and narrower. All along the path grew the most amazing little wild flowers, banksias and tea trees, while big eucalypts and steep rocky cliffs provided a nice amount of shadow for climbing (we had headed off from Robertson after 7:30 in the morning). We did not see very many birds this time, apart from a noisy gang gang cockatoo impossible to miss. It could be that the group of seven was too much for the wildlife. But I did get enough digital flower images for quite a few blog entries, I am afraid. (Pictured Drawing Room Rocks, and a little native iris, a simple beauty about the size of a child's palm.)

Drawing Room Rocks turned out to be ancient stone formations shaped like stools and tables - a perfect spot for having morning tea while admiring the stunning view to the Pacific coast. And the good news is the climb does not seem too steep for Mum & Dad after all their lingonberry and cloudberry picking trips this year.

We had been to Kangaroo Valley only yesterday, for a piano recital organised at the Kangaroo Valley Hall. The pianist was Geoffrey Tozer, who has recently been recording a lot of Medtner for the Chandos record company. He has been giving these kinds of unconventional little recitals recently: the first half consisted of small classical and romantic piano pieces - favourites as well as completely unknown ones. And the second half was improvisations based on themes and styles suggested by the audience. The proceeds of the concert will go towards starting an arts festival in Kangaroo Valley in 2007.

I have now heard Für Elise for the first time in a concert! Sounds incredible, since it must be one of the most popular and most played (and most abused) piano pieces. And for that reason, professionals don't tend to touch it with a long stick.

It was dark by the time we headed for home, and as usual, had to dodge wallabies and wombats on our way home. I'd hate to hit one. But judging by the number of roadkills, it is bound to happen one day.

Posted by ah at 04:08 PM | Permalink | Comments (1)