Mayday 34°35'S 150°36'E

Usein kuulee ja välillä ajattelee itsekin, että bloggaaminen on perusolemukseltaan narsistista ja pinnallistakin toimintaa. Mistäs on tullut viimeksi päivinä kirjoiteltua? TV-mainoksista.

Viikko sitten haksahdin meemiin, jossa etsin luettavaksi uuden blogin. Nyt Pastorin blogissa puhutaan ei enempää eikä vähempää kuin elämästä ja kuolemasta. Abortista itse asiassa.

Jäin miettimään, mistä ihmeen syystä elämän ja kuoleman kaltaiset suuret sanat ovat omassa kirjoittamisessa olleet yllättävän harvinaisia tarveaineita, jos ei lasketa lukuun kolari- ja henkirikosuutisia. Puccinin Toscasta tai Verdin Macbethistä ei tosin voi kirjoittaa käyttämättä suuria sanoja. Ja elävän elämän puolelta on tullut kirjoitetuksi myös muutama nekrologi tai säveltäjän edesmenoa käsittelevä uutinen.

Muistan, että otsikoiminen oli erityisen vaikeaa. "XX on kuollut" tuntui olevan ainoa vaihtoehto, mutta sanomalehden sivulle mustalla Timesilla taitettuna se näytti oudolta, jopa asiaankuulumattomalta. Lehdissä kuolemaa käsitellään etäännyttäen. Siitä tulee uutinen, jossa on kerrottava, miten, missä, milloin ja kenen käden kautta. Yksityiskohdat auttavat käsittelemään asiaa

Tiedottajana toimiessani vaikea hetki oli kertoa japanilaiselle musiikinystävälle tämän suuren idolin, Einar Englundin kuolemasta. Muistin, miten olimme kolmisin istuneet toimistonpöydän ääressä vain vuosi, pari aikaisemmin. Asiakas oli yllättäen päässyt tapaamaan ihannettaan, saipa jopa juttuhetken jälkeen Einarin mukana kyydin kaupunkiin. Uutisteksti ei nyt kelpaisi, ja sähköposti tuntui väärältä välineeltä.

Ennen vanhaan lehdillä oli tapana kirjoittaa myös hautajaisista pitkiä selostuksia. Sibeliuksen hautajaiset vuonna 1957 selostettiin monisivuisin kuvaliittein. Nykyään toimittajalta jää tämä kuoleman rituaalinen puoli kokematta. Ehkä siksi kirjoittaminen tuntuu asiaankuulumattomalta, ulkopuolisen puuhalta. Toisaalta kuvittelisin, että hautajaisiin osallistuminen tekisi kokemuksesta vielä pahemman, alleviivaisi siihen liittyvää tirkistelyn ulottuvuutta.

Kun olin muuttamassa Australiaan, menetin parin viikon sisällä sedän ja isotädin. Setää ehdin käydä sairaalassa saattamassa. Isotädin kuolema tuli yllättäen lähtöni jälkeen. Kumpaakaan en päässyt hautaamaan, ja vähän yllätyin, miten pahalta se tuntui. Koin heti alkuun olevani väärässä paikassa, väärässä maassa ja maanosassa.

(Kuva Cornwallista Crantockin kylän hautausmaalta.)

This week, I found myself taking part in a discussion about abortion in a blog by a Finnish female priest. It is not very often that these kind of big, real and serious issues get discussed in blogs. Don't bother checking what I have been writing about recently: TV ads!

Priests can't shy away from talking about life and death. An arts journalist who is not involved with the daily newsdesk stuff - traffic accidents, catastrophes suicides and homicides - could almost get away with never using the words. Almost, but as a music critic you can't quite avoid talking about death when writing about Puccini's Tosca or Verdi's Macbeth. I have also written some obituaries and news stories about composers' deaths in my time.

Later, working in music administration, I remember how hard it was to find the words to tell a Japanese man about the death of a Finnish composer whom he greatly admired. I had introduced the two in my office just a couple of years earlier, and the Japanese fan was amazed and delighted to be given a lift into town by the ageing composer whose music he loved so much.

In the old days, journalists would frequently attend funerals and write about them. These days they don't seem to, so they miss the ritual of death. Probably better that way, the voyeuristic overtones would be too much for the writers and the readers.

When I moved to Australia, I had just lost an uncle and felt bad about not being able to attend the funeral. Before a month was over, my great-aunt had unexpectedly died after a routine operation. Again I felt I was in a wrong place, wrong country and continent.

(Pictured some old graves in the churchyard of the village of Crantock, Cornwall.)