Käyttötarkoitustutkimusta
Uses and gratification
Pari päivää takaperin haksahdin riehumaan Tom Jonesista ja Thunderball-biisin energiavirtoja elävöittävästä vaikutuksesta. Nyt kaduttaa, mutta tehty mikä tehty.
Kirsti mainitsi kommenteissa, että omalta kohdaltaan käyttää musiikkia enemmänkin tyynnyttäviin tarkoituksiin. Muuan suosikkimusiikkibloggaajista (huom. kaksi g-kirjainta - tällä murteella ei taida taipua blogaamaan) taas listasi 30. päivänä joulukuuta aurinkoisia teoksia, siis sellaisia, jotka tuovat hyvän mielen ja hymyn suupieleen. Muuten lista oli täysin klassinen, mutta kymmenenneltä sijalta löytyi Abba, kun ensin oli lueteltu Händelit, Mozartit,n Mendelssohnit ja valitut oopperapalat. (Tämä lohduttaa vähän tuossa Jones-asiassa.)
Minä en itse asiassa oikein sulata sitä tendenssiä, että musiikkia käytetään nykymaailmassa koko ajan johonkin sen sijaan että sille suotaisiin olemassaolon oikeutus ilman erilaisia käyttötarkoituksia. Rauhoituttaisiin ensin ja kuunneltaisiin sitten, aktiivisesti, samaan tapaan kuin luetaan kirjaa. Sen sijaan, että suositeltaisiin Mozartia taustamusiikiksi luokkaan tai navettaan parempien oppimistulosten tai useamman maitotonkan toivossa tai oltaisiin ihan hirmuisen stressaantuneita ja annettaisiin Mozartin klarinettikonserton hitaan osan parantaa sisäisesti samalla kun tehdään aurinkotervehdyksiä. (Nyt pitää lisätä, etten ollenkaan suuntaa vuodatustani Kirstin tai Jessican suuntaan, pikemminkin päin vastoin.)
Tästä syystäkin harmitti että tulin suositelleeksi Tom Jonesia kuin mitä tahansa reseptiä. Mutta toisaalta on niin, että minulla niin kuin kai muillakin on tietyille tilanteille omat musiikkinsa, tietoisesti valitut tai ns. pollajukeboksin tuottamat. Tältä pohjalta jatkan hölmöilyä vielä vähän ja listaan omia suosikkeja sekä pollajukeboksini kauheuksia.
1) Kylpy. Ralph Vaughan Williamsin Fantasia Thomas Tallisin teemasta. Bassot säädetään täysille niin että matalien jousien värinät tutisuttavat kylpyvaahtoa. (Eräiden musiikkiterapeuttien mukaan hyvin matalat taajuudet värähtelevät ihmisen kudosten kanssa samalla taajuudella ja voivat oikeasti lievittää jännityksiä. Valitettavasti niin matalia taajuuksia ei kuulla musiikkina vaan tunnetaan tärinänä. Mutta ainahan voi kuvitella.)
2) Pikasiivous. Tom Jones ja Thunderball. Sopii myös veroilmoituksen tekoon. Kanadan-serkku käyttää tässä kohtaa Sibeliuksen Finlandia-sävelrunoa. Taistelu ja voitto!
3) Autoajelu huvin vuoksi. J. Karjalaisen kokoomalevy, jolta löytyvät mielellään ainakin Kolme cowboyta ja Ankkurinappi. (Tämä on ilmeisesti tullut siitä, että lankomiehen autossa, jota lainataan Suomessa mökkiajeluille, tuntuu aina olevan Karjalaisen levy hanskalokerossa)
4) Stressi. Ei musiikkia ollenkaan. Päiväunet viileässä, hämärässä ja hiljaisessa huoneessa auttaisivat jos olisi aikaa ja osaisi rauhoittua. Ks. kohta 9.
5) PMS (anteeksi, tämä oli aihe johon ei pitänyt koskaan kajoamani): Hassisen koneen albumi Harsoinen teräs. Miksi? Kun sun aivosi pysähtyy, jäät yksin sydämesi kanssa.
6) Kitkeminen. Mozartin divertimento D-duuri. Tämä on aika tyhjänpäiväinen kappale, jonka kuulin käänteentekevässä konsertissa nuorena tyttönä Puumalan kirkossa. Keski-Pohjanmaan nuori kamariorkesteri soitti niin ihanasti että ryhdyin musiikkiuralle (no, musiikkia sivuavalle uralle) melkein siitä syystä. Mutta se perhanan divertimento on soinut päässä siitä asti, ja etenkin kitkiessä se tulee kutsumatta joka kerta.
7) Sienestys. Teddykarhujen huviretki. Tulee niinikään kutsumatta heti kun tulee mieleen, ettei vain olisi karhuja tässä metsässä. Äiti käveli kantarellimatkalla melkein karhun syliin viime kesänä Saimaan rannalla.
8) Iltakävely maalaismaisemassa. Repe Helismaan Reissumies ja kissa (On iltamyöhä, taipaleella muuan reissumies). Tulee kutsumatta kun kulkee ensimmäisen ladon tai autiotuvan ohi. Mutta koska pidän laulusta (toisin kuin Teddykarhujen huviretkestä), laulan ja vihellän sitä mielikseni.
9) Paniikkitilanteet (vrt. stressi). Mozartin divertimento D-duuri pikakelauksella, takahampaat tiukasti yhteen puristettuina ja ohimosuonet koholla. Olisin onnellisempi ihminen jos Mozart ei olisi säveltänyt tätä divertimentoa.
10) Se harvinainen hetki, kun tekee mieli kuunnella mielimusiikkia. Melkein aina mukana on ihmisääni: Olaf Bär ja Schubertin liedit, Edith Mathis ja Mozartin liedit, Margaret Price ja Granadosin laulut. Kate Bush! Mozartin messu c-molli, Klempererin johtama äärihidas Figaron häiden levytys (EMI, Susannana Reri Grist, Kreivittärenä Elisabeth Söderström). Sibeliuksen kuudes. Var det en dröm? (Anne-Sophie von Otter, esimerkiksi). Schumannin Frauenliebe und Leben, josta täydellistä esitystä etsin kai elämäni loppuun saakka. Anita O'Day. Chet Baker. Paul Simon. Maria Kalaniemen Iho. Gillian Welchin The Revelator. Kauko Röyhkän tarkkaan valitut palat. Toivo Kuulan sekakuorolaulu Virta venhettä vie. Leonard Cohenin Famous Blue Raincoat. Jacques Brel ja Amsterdam. Bachin Goldberg-variaatiot. Mahlerin Kindertotenlieder ja ensimmäinen sinfonia. Eppujen albumi Valkoinen kupla. Hectorin Varjot ja lakanat. John Martyn ja May you never (lay your head down without a hand to hold).
Johonkin pitää lopettaa. Yhteistä kaikille on ainakin se, että mikään toisteinen tai turruttava arkipäivän askare tai stressitila ei houkuttele niitä päänsisäiseen soittorasiaan. Lista on melko lailla sattumanvarainen ja vähän noloa on, taustani huomioon ottaen, ettei siinä ole yhtään klassista nykymusiikkia. Sovitaan, että palaan siihen asiaan. Paitsi että haluan kyllä mainita Andyn laulusarjan Learning to Howl.
Kuvassa Otto Klemperer. Seuraa kuiva martini kuistilla.
For various reasons, one of them narcissistic, I now regret having revealed my motivational use of Tom Jones the other day. In general I do not like to think that I use music for any purpose other than for listening.
Above I have listed some pieces of music that appear without invitation and play inside my head in certain domestic and other situations. I don't enjoy those pieces much any more, after all that repetition, and I'd almost go as far as to say that I wish Mozart had never composed his Divertimento in D. Almost, if not for the fact that a performance of that very piece of music pretty much convinced me to pursue music at university. Now the tune haunts me when I am weeding or when I am panicking.
I have also listed some tunes I associate with certain, pleasant situations: a nice bath (Vaughan Williams's Fantasia on a theme by Thomas Tallis), a leisurely drive, an evening walk (certain Finnish tunes). And finally I list some of the things I choose to listen to when I want to listen to my favourite music.
Almost always there is a human voice involved:
Olaf Bär and Schubert's Lieder, Edith Mathis and Mozart's songs, Margaret Price and Granados's songs. Kate Bush. Mozart's Mass in C minor, The Marriage of Figaro (EMI and Klemperer, Reri Grist as Susanna, Elisabeth Söderström as the Countess). Sibelius's 6th. His song 'Var det en dröm?' (Anne-Sophie von Otter, for instance). Schumann's Frauenliebe und Leben (I'll be forever looking for the perfect recording). Anita O'Day and Chet Baker (because of the way they sing). Paul Simon. The Finnish accordionist Maria Kalaniemi and her CD Iho. Gillian Welch & The Revelator. Toivo Kuula's choral composition Virta venhettä vie. Leonard Cohen's 'Famous Blue Raincoat'. Jacques Brel and 'Amsterdam'. Bach's Goldberg Variations. Mahler's Kindertotenlieder and 1st symphony (I know, but it is my blog!). Kauko Röyhkä, Eppu Normaali, J. Karjalainen, Hassisen kone, Hector (all Finnish rock/pop from my - well, my youth). John Martyn and his 'May you never' ('lay your head down without a hand to hold').
I could go on forever of course. A common feature with all of these is that if they appear uninvited I am happy to acquiesce and hum along. And they never haunt me.
I realise I haven't listed any so-called contemporary concert music, which is a bit embarrassing coming from a former publicity machine of that very genre. Let's say I'll make another list of that one of these days. I do want to mention Andy's song cycle Learning to Howl, though.
Now I think I have earned my Martini.
PS. Forgot to mention, in the English version, that Jessica Duchen's list of her ten sunniest recordings was one of the inspirations behind today's (too long) post.
Comments - Kommentit
DATE: 5:08 PM
How kind.
Posted by: Andy | February 23, 2006 06:17 PM
DATE: 5:16 PM
Well, I wanted my Martini, didn't I?
Posted by: ah | February 23, 2006 06:17 PM
DATE: 8:30 PM
Hmm... yksi ehdoton kipale on, kun töissä kiire rupee tulemaan ylitsepääsemättömäksi ja työkaverit höystävät asiaa mielenkiintoisilla neuvoilla, en tiedä kuitenkaan esittäjää, mutta biisi menee: They're coming and take you away hihii, they're coming and take you away hohoo, hihii, hahaa etc.- Ja siltä tuntuu juuri nyt...
Posted by: Sanna | February 23, 2006 06:17 PM
DATE: 8:39 PM
Keksin muuten vasta kirjoittaessani kommenttia, että käytän tosiaan musiikkia rauhoittuakseni. Se ei ole siis ollut tietoinen tapa käyttää musiikkia. Rauhoittuminen sinänsä on mielestäni hyvin vaikeaa. Itselle helpoin tapa rauhoittua on syödä jotain ja se näkyy, ikävä kyllä. Luulen, että rauhoittuminen on ihan oikeastikin vaikea taito ja ihminen tarvitsee siihen usein apua. Tai siis ainakin minä tarvitsen.
Posted by: Kirsti | February 23, 2006 06:17 PM
DATE: 11:05 PM
Aivan, ja tuo syömisstrategia on tuttu täälläkin. Napostelu tuntuu jotenkin ankkuroivan fyysiseen todellisuuteen silloin kun mieli käy ylikierroksilla. Tai ehkä se on vain aistien harhauttamista ajattelemaan jotakin uutta, kuka tietää!
Posted by: ah | February 23, 2006 06:17 PM
DATE: 11:13 PM
Sanna, sillä hupinumerollahan on ollut paljon eri esittäjiä. Englanninkielisissä sanoissa on muistaakseni minähenkilönä mies, joka on seonnut tultuaan jätetyksi ja odottelee laitokseen hakijoita. Ja suomeksihan se meni jotenkin niin, että Ne tulee ja hakee mut pois (hihii etc...) sinne pölhölään, miss' elo on niin huoleton, voi peukaloita pyörittää, ja imeä jos imettää...Mutta voihan tuohon siellä toimistollakin eläytyä, vai mitä?Anni
Posted by: ah | February 23, 2006 06:17 PM
DATE: 11:56 PM
I have the strangest things pop into my head at the most inconvenient moments. I'm pretty sure that the first three lines of "Love me do" on repeat ad nauseam had something significant to do with my abysmal mark in my year 10 maths exam. Just lately things have been weirder than ever - "Brownie Bells," songs from Playschool, hymns that I only know one line of words from (very awkward for singing along, the only known means of banishment)... these normally pop into my head the instant that I wake up as if someone had been utilising subliminal messaging while I slept. Note to self to lock windows at night.Schubert 5 is on my Sunny List (first movement perks you up, second calms you down, perfect!); my Really Gloomy List is rather longer. I compiled it once in an attempt at emotional catharsis and who's to say it didn't work? In the right sort of bad mood it's almost elevating to listen to the Death of Ase; Schadenfreude for the masses.
Posted by: Drip by aching drip, the slow movement of Beethoven 7 | February 23, 2006 06:17 PM
DATE: 9:57 AM
Dear Drip by aching drip (etc.), I think it must be because of my gloomy Finnish nature, but I have always thought 'Death of Åse' is not a gloomy piece of music at all, more like comforting and calming.I'd be curious to see your gloomy list, though!Anni
Posted by: ah | February 23, 2006 06:17 PM
DATE: 10:01 AM
Drip by Aching Drip (funny name, by the way, is it Welsh?) seems to be suggesting that the slow movt of Beethoven 7 is sad. I think it depends entirely upon who is conducting it. There are certainly some performances that dole out the notes rather grudgingly - "aching drips", if you like - but Beethoven's own metronome marking is 72 (Allegretto), and I think he meant it. Taken at this tempo (as, for example, Frans Bruggen does) you have a movement that postively rolls along - at least by the first big tutti. I suspect you've been listening to the recording by the man in Anni's picture. I might have to play you the Bruggen recording one day soon.
Posted by: Andy | February 23, 2006 06:17 PM
DATE: 12:46 PM
Fair enough! My first experience of Slow Beethoven was actually an old black and white performance on telly one Christmas (my sister and I were, respectively, twelve and fourteen and we were hooked). For no particular reason I more or less assumed it was Karajan but I've never actually gone through all the recordings to check. Shoddy work, miss! I suppose it's like those people who take classical andantes Oh-So-Slowly and poor old Schubie 9 just goes on and on and on until you want to strangle someone. Whereas the happy little performance-practise people at St Martin-in-the-fields send it rocketing along.Gloomy is perhaps not the right word; I just like the sound of it. I tend more towards the poignant and empathetic types of pain (if it tugs rather than stabs, you're on the right path). I've sadly lost my completed When We Were Very Glum list; I asked a friend with CD-burning capacities (before I discovered that in fact I had them too) to help me compile it and he lost the bit of paper I gave him. Fortunately the CDs came back! The only ones that really stuck in my mind were those that are actually more effective to thump out yourself than to listen to, really obvious choices like the Rachmaninov prelude in C# minor, and the thundery bit in the middle of the (Raindrop) Prelude. The great thing about that particular snippet of Chopin is that you get the above AND the C minor one with the fabulous Db chords in it AND a nice fat E major one as well, all of which are probably best with a dash of subtlety but do allow you to torture the piano instead of yourself. Then when you've finished being grumpy, you can move on to the pretty swimmy ones!
Posted by: sitting corrected but just as verbose | February 23, 2006 06:17 PM