Mayday 34°35'S 150°36'E

Kasablogissa kirjoitettiin BBC:n kirosanaluokituksista. Siitä johtui mieleeni Australian virallisten sisäänheittäjien matkailumainos, joka joutui hiljattain hankaluuksiin muualla englanninkielisessä maailmassa. Kas kun mainos kuvailtuaan varsin tavanomaiseen matkailutyyliin kaikenlaisia Australian ihmeitä päättyi hymyilevän bikinitytön iloiseen kysymykseen "So were the bloody hell are you?" Ja vaikka mainos muuten olisi miten loukkaava (Naomi Campbellin näköinen nainen mm. väittää aboriginaalien harjoitelleen rituaalejaan 40 000 vuotta ihan brittiörveltäjiä odotellen), kuka tahansa täällä päin maailmaa tietää, että kyseinen fraasi tällaisessa yhteydessä on yksinomaan kutsuva ja tarkoittaa suunnilleen samaa kuin suomalainen "Vittuako siellä vielä kupataan, tänne kuin olisit jo!" [Lisäys - eikä tietenkään tarkoita, vaan on paljon kesympi ja ystävällisempi.]

Briteissä mainontaa valvova taho (BBC:llä ei asian kanssa tietenkään ollut mitään tekemistä) ei hyväksynyt sanaa 'bloody', ja mainos joutui hyllylle. Se tuntui kummalliselta. Sitten järkevämmät kanadalaiset ilmoittivat, että siellä päin ongelmana on pikemminkin sana 'hell'. Briteissä taidettiin mainontaa valvovan neuvoston päätös ottaa uudelleen harkintaan, Kanadassa mainos kelpuutettiin ruutuihin mutta vain perheohjelmien ulkopuolella.

Katso kyseinen mainos. Yläkuvan selitys englanninkielisessä osiossa, alempi kuva ko. mainoksesta.

Omituista tässä kohussa on se, että australialaiset ovat itse mahdottoman puritaanisia, mitä kirosanoihin tulee. Hiljattain katsoin puoli jaksoa Grumpy Old Men -komediasarjaa, josta kaikki fuck-sanat oli huolellisesti sensuroitu ja korvattu naurettavilla piippauksilla. Sanomalehdissä sama sana kirjoitetaan näin: f---. Vaikka sitten kysymyksessä olisi tämä Philip Larkinin nerokas runo, jota Sydney Morning Herald erään kerran siteerasi yllämainitulla tavalla:

They fuck you up, your mum and dad,
they may not mean to, but they do.
They fill you with the faults they had,
and add some extra, just for you. [...]

***

Today's post is about the Australian "bloody hell" tourism campaign that recently ended up in trouble both in the UK and in Canada. Australians know more about this than they ever wanted to, I know, but I'll write about it briefly for some Canadian and British readers that might or might not be interested.

The ads in question are really quite ordinary - pictures of Aussie blokes drinking beer, utes (or pickups) driving in the red desert, Aborigines dancing, Sydney Opera House with fireworks. The ad ends with a bikini-clad girl asking "So where the bloody hell are you?". By Australian standards a perfectly acceptable way of lamenting the fact that your friends are not there to have a good time with you.

Instead of some other possibly offending content (the ad suggests, among other things, that the Aboriginal dancers have been practising for 40 000 years just to please beer quaffing tourists), it was of course these words that made the British and the Canadian regulators of television advertising ban the campaign. To be more precise, the British did not like the word "bloody', while the Canadians had a problem with the word "hell".

After some Aussie outrage and a lot of explaining (plus some hilarious cartoons involving the Royal family), the British regulator decided to review the decision. Not sure if they have done so yet. In Canada the ad was given a green light but only outside family programs. (Haven't seen the ad? Follow this link to watch it.)

Incidentally, Australia is far from a censorship free zone itself. I couldn't believe my ears when I realised they had actually removed all the words "fuck" from the BBC comedy series Grumpy Old Men.

Another wonderful example: an article in the Sydney Morning Herald was quoting Philip Larkin's poem, only they could not write what the poet intended. Instead they wrote:

They f--- you up, your mum and dad,
they may not mean to, but they do.
They fill you with the faults they had,
and add some extra, just for you. [...]

I can't think of a reader that would not replace the hyphens with the appropriate letters in his/her mind, so what is the point? And what is more, it spoils the poem.

To see the whole cartoon by Bill Leak and a lot of others, go to the the Australian website and click the link "Bleak's daily cartoon" on the front page. This one is currently the number 17/229 but will sink further in the archives as the days go by.

Posted by ah at 12:39 PM | Permalink | Comments (6)

Taloon syksyn tullen muuttaneiden hiirien ongelma poiki tänään lisää päänvaivaa. Isäntä on vanginnut keittiön lattialle sangon alle jyrsijän, joka tupsahti aamuhämärissä esiin allaskaapista pahoinvoivana hiirien päänmenoksi levitetystä myrkystä.
Ehdotin, että isäntä voisi tappaa otuksen pois kitumasta. "Miten?" kuului sinänsä järkevä mutta enteilevän epäuskoisella äänellä esitetty kysymys. "No vaikka halonpätkällä", minä esitin. Ilmeestä päätellen olisin yhtä hyvin voinut ehdottaa, että mies puree hiireltä niskat nurin ja juo veret.

Maailma ei ole Disney-filmi, lapset hyvät. Hiiri pääsee hengestään, vaikka käsillä tappaminen ei säveltäjän toimenkuvaan kuuluisikaan (taitaa kuulua toimittajan). Mikä olisi vaivattomin tapa? Halko? Hukuttaminen? Ennen kuin joku ehdottaa käsiaseita, sellaisia ei talosta löydy.

Kuvassa Nalle Puh yrittää pelastaa vangituksi joutuneen hiiren.

***

Today's dilemma: a sick mouse under a bucket on the kitchen floor. The poison we have been using to get rid of the rodents that moved into the house as usual in March, seems to be working. This one is clearly suffering and needs to be killed.

I suggested the man in the house kills the mouse with a piece of firewood. You should have seen his face, I might as well have suggested he bites off its head and drinks the blood.

Life is not a Disney film. It will die. Might be that this task fits a journalist better than a composer. Current plan is to drown it. (And before you suggest, there are no hand guns in the house.)

(Picture: Pooh tries to help the mouse to escape.)

Posted by ah at 10:09 AM | Permalink | Comments (17)

Kotikuntamme on jähmeä äijäbyrokraattien ihmemaa, jossa ei yli 40 000 asukkaan iloksi ylläpidetä taidemuseota, ei kaupunginmuseota, ei teatteria, ei orkesteria, ei musiikkiopistoa. Kirjasto on, mutta siellä ei ole musiikkiosastoa. Julkisten koulujen taiteen ja musiikin opetus on yksittäisten opettajien aktiivisuuden varassa, seudun hienoissa yksityiskouluissa onkin sitten orkesteria ja taiteen lehtoria vaikka millä mitalla.

Tällainen on lähestulkoon maan tapa. Kulttuurisihteeri Wingecarribeenkin kunnassa on sentään ollut, ja hänestä on ollut ilman varsinaista kulttuuribudjettiakin suurta hyötyä. Hänen avullaan ovat vapaaehtoispohjalta erilaisia taide- ja kulttuurihankkeita vetävät yksityiset ja ryhmät löytäneet toisensa, taiteilijoita ja koululaisia on saatu tekemään yhteisiä taideprojekteja, rahoitusta etsiville taiteilijoille ja muusikoille on neuvottu erilaisia apurahalähteitä.

Viikon uutinen on, että kulttuurisihteerille annetaan potkut ja koko virka lakkautetaan. Potkut saa myös seitsemän muuta kunnan täysi- tai osa-aikaista työntekijää. Joukossa on yksi sosiaalialan osa-aikainen työntekijä, joka on puhaltanut eloa erilaisiin kyläprojekteihin, muutama puutarha-alan henkilö, jotka olivat kerta kaikkiaan liian päteviä (ruohonleikkuutaito kuulemma riittää vastaisuudessa, ja siitähän suoriutuvat vaikka kunnanisien sukulaispojat). Ja kaiken kukkuraksi kirjastotoimenjohtaja, joka siirretään henkilöstohallinnon tehtäviin. Selviävät ne ylityöllistetyt kirjastonhoitajat siellä kirjastossaan ilman esimiestäkin.

Vihaksi pistää. Kuntalaisilta ei kysytty, ja ratkaiseva kokous kehdattiin järjestää suljetuin ovin. Jos olisivat edes tehneet kunnon säästöt näillä leikkauksillaan, mutta kahdeksan matalapalkkaisen ihmisen viroista kertyi vaivainen 460 000 dollarin säästö. Metelihän tästä nostetaan, tietysti, mutta auttaneeko.

***

Wingecarribee Shire Council is without comparison. There are more than 40 000 people living in the Shire. There is no shortage of sports facilities (and a new leisure centre is being planned, I hear), but there is no art gallery, no museum, no theatre, no orchestra - God forbid, of course there isn't, but this needs to be spelled out since the Finnish readers might otherwise assume that these are basic facilities of a prosperous Shire. There is a library, but it has no music department.

The arts and music teaching in public schools is dependent on the activity of energetic teachers, if such miraculous creatures happen to be around. Obviously there is no shortage of good music and arts teachers in the expensive private schools of the area.

There has been an arts and cultural planner working in the Council building, only now they have decided to sack her and get rid of the whole post. Who needs a cultural planner anyway? Well, for instance all those individuals and groups that are the sole source of cultural activities in the Shire. Artists who are looking for cooperative partners and funding sources. Schoolteachers who would like to involve their students in arts projects. The cultural planner has not had much of a budget but she has been able to help with information about available grants, continuing arts initiatives, information about what is going on in other parts of the Shire.

They are also getting rid of a part-time community officer who has been a rare, helpful presence in the Council building. (She actually answered her emails!) They are getting rid of a library manager by moving her to a different deparment. Amazingly, they are actually keeping one or two librarians. They are getting rid of several people in the parks and gardens deparment - apparently it doesn't make sense to pay decent wages to a qualified gardener when anyone can operate a drive-on lawnmower. I am sure Councillors have idle nephews that are dying for a job like that - bugger the Tulip Time festival, and who cares about publicly funded floral displays when there are lots of private gardens, open for public for at least a few days in a year.

I am relying on the information provided by the local paper, so I apologise if I get the figures wrong. But it seems that by sacking 8 people they save $460,000. This is what you can achieve by making redundant part-time staff, female and outdoor workers. I wish they had sacked the undoubtedly very well paid male economic planner whose suggestions for the benefit of the tiny, rural village of Robertson have so far included a high security prison and a waste dump.

Posted by ah at 02:49 PM | Permalink | Comments (2)

Maaliskuun 22. päivän merkinnän kommenttilootassa Angharad pohtii viehättävään tapaansa katoavien viivainten arvoitusta:

Also akin to Hilda and metallic objects, or washing machines and socks, are my desk drawers and rulers. When we moved house two and a half years ago, I found THIRTY-THREE full length rulers in various drawers, about twelve of which belonged to the department of education (whoops). This was in spite of the fact that when I needed a ruler, I could never ever find one. Strange but true.

En tiedä, käykö Angharad usein Melbournessa, mutta melkein veikkaan, että käy. Nimittäin siellä on tehty tutkimusta kadonneista teelusikoista ja havaittu hälyttäviä asioita. Tutkimusta lähdettiin tekemään tietenkin tutkijoiden omasta kahvihuoneesta, jossa teelusikkakato oli ollut tilastollisesti ja myös käytännön teenjuontiaktiviteettien kannalta merkittävä. Pilottitutkimusta seurasi laajempi tutkimusjakso - tarina ei kerro, kuka tutkimuksen rahoitti. Joka tapauksessa kävi ilmi, että tutkituissa organisaatioissa toimivan teelusikkapopulaation (= yksi lusikka kahta työntekijää kohti) ylläpitämiseksi uusia teelusikoita olisi pitänyt hankkia vuosittain monta sataa. Koska tutkijat mielellään yleistävät, ehätettiin päättelemään, että 2,5 miljoonan työssäkäyvän (ja kahvihuoneissa kahvittelevan) ihmisen Melbournessa hukkuu vuosittain 18 miljoonaa teelusikkaa.

Nämä mielenkiintoiset tiedot tulin poimineeksi Radio Nationalin viime lauantain tiedeohjelmasta. Teelusikkatutkimuksesta kertovan pätkän ynnä monia muita kiehtovia, tiedettä popularisoivia pätkiä voi kuunnella The Science Shown kotisivulta. Ohjelmia voi ladata myös podcastingina.

Ohjelman jälkeen kävin laskemassa omat lusikat. Kaikki häälahjaksi saadut kuusi Hackmanin teräslusikkaa olivat jäljellä ja lisäksi yhteensä puoli tusinaa muita lusikoita kahdesta eri sarjasta. Alkuaan niitä oli epäilemättä ollut kuusi kutakin, joten teelusikkavaras on vieraillut meilläkin. Jälkiruokalusikoista puuttui yksi.

Lusikat ovat pakoyrityksissään melkein yhtä päättäväisiä kuin pyykkipäivänä eri suuntiin säntäilevät nilkkasukat. Joka tiskin jälkeen, kun vesi valuu alas viemäristä, löytyy tiskirätin alta altaan pohjalta ainakin yksi pakoon yrittävä teelusikka.

***

In the comments section of the March 22 entry, Angharad outs herself as an accidental hoarder of publicly funded rulers.

Also akin to Hilda and metallic objects, or washing machines and socks, are my desk drawers and rulers. When we moved house two and a half years ago, I found THIRTY-THREE full length rulers in various drawers, about twelve of which belonged to the department of education (whoops). This was in spite of the fact that when I needed a ruler, I could never ever find one. Strange but true.

I am not sure but I suspect that she might also be a regular visitor to Melbourne's communal tearooms. If she is, she should maybe get in touch with the people responsible for a research report discussed in last Saturday's The Science Show on Radio National. A bunch of researchers has been compiling data about teaspoons that regularly go missing from tearooms in research institutes in Melbourne. They have come up with an alarming figure. Eighteen million teaspoons go missing each year in Melbourne alone.

The research is based on the assumption that a tolerable teaspoon population in a tearoom is 1 spoon per two working people. And to maintain this population, they claim, copious amounts of new teaspoons have to be purchased every year.

The teaspoon report (there is more to come next Saturday) and other interesting bits and pieces can be heard on the Science Show website. The programs are also available for podcasting.

I went and counted our spoons after hearing the program. The 6 Hackman spoons we got for our wedding are still there. But there are only 2 left from a previous Hackman series, and four from another series of teaspoons. And there is also one dessert spoon missing. Could it be Hilda?

It has to be said, though, that teaspoons are peculiar creatures with minds of their own. How many times have you emptied the water from the sink, to find a teaspoon lurking under the scouring pad, clearly intending to escape?

Posted by ah at 04:38 PM | Permalink | Comments (6)

This morning's email from Sydney (tämän aamun sähköposti Sydneystä):

"Don't forget to send me the shopping list, kulta.

The information contained in this email and any attachment is confidential and may contain legally privileged or copyright material. It is intended only for the use of the addressee(s). If you are not the intended recipient of this email, you are not permitted to disseminate, distribute or copy this email or any attachments. If you have received this message in error, please notify the sender immediately and delete this email from your system. [Organisation X] does not represent or warrant that this transmission is secure or virus free. Before opening any attachment you should check for viruses. [Organisation X's] liability is limited to resupplying any email and attachments."

Posted by ah at 11:41 AM | Permalink | Comments (4)

Posti toi 21 DVD-levyä arvatkaa mitä! Musiikkinäytteestä pitäisi selvitä. Isäntä on lähdössä kohdakkoin kolmen viikon työmatkalle ja oli järkeillyt, että vaimolle pitää keksiä ajanvietettä.

Viittasin aiemmin David Mendelsohnin artikkeliin Brokeback Mountain -elokuvasta. Keskustelu aiheesta jatkuu The New York Review of Booksin uusimmassa numerossa (6/2006), valitettavasti keskustelupuheenvuoroja ei näy lehden nettisivulla.

Ja vielä linkki tiistain Guardianin lyhyehköön mutta nasevaan artikkeliin aiheesta, joka on usein turhauttanut: tenoreista, jotka kansoittavat levymyyntitilastojen kärkipaikkoja ja joita medioissa anteliaasti tituleerataan oopperalaulajiksi. (Oikeasti ne ovat vain italiaksi viihdehuttua laulavia korkeita miesääniä.)

***

The music example above is a hint. 21 DVDs of which tv series arrived on our doorstep yesterday? This monstrous box, ordered by Andy as a 'little' surprise to me, is to be my comfort during the three weeks when Andy is away on business in April. (I suspect he also thinks he might not have to watch every single episode this way.)

Regarding David Mendelsohn's article about Brokeback Mountain, which I talked about the other day: the discussion continues in the latest issue (6/2006) of The New York Review of Books. Unfortunately not available on the magazine's website.

And one more link - this one is to a story in Tuesday's Guardian about the three alleged tenors in the British album top-10 chart.

It may be in Italian and it may be sung but "it's got bugger-all to do with opera".

Posted by ah at 05:34 PM | Permalink | Comments (8)

Bloggerin fetissifiltteri esti Blogisiskoa esittelemästä enempää kuin kaksi käsilaukkua kerralla. Se riitti rohkaisuksi. Saanko esitellä? Vasemmalla uusi ystäväni Hilda.

Hilda on kiiltävää mustaa nahkaa (suosittu fetissi ymmärtääkseni) ja hankittu Adelaidesta. Adelaide on alkuaan saksalaisten luterilaisten asuttama kaupunki ja ylpeä siitä, ettei sillä ole samanlaista vankisiirtolamenneisyyttä kuin monilla muilla Australian suurkaupungeilla. Minun olisi pitänyt varoa, sillä Hilda oli kopeasta newyorkilaisbrändistä huolimatta mukavassa lisäalennuksessa. Se näytti kuitenkin tilavalta, hyvin valmistetulta ja hitusen trendikkäältä (muodit ovat kummallisia).

Hilda on ollut meillä joulukuun alusta lähtien. Se on kopea kuin mikä, syö avainnippuja ja muita metalliesineitä ja siihen erehdyksessä sujautettu taskupullo tulee takaisin tyhjänä. Sillä on fasistisia ja rasistisia taipumuksia, ainakin mitä musiikkimakuun tulee (se huutelee konserteissa törkeitä, jos ohjelmassa on ns. toisen Wienin koulukunnan säveltäjien musiikkia). Straussin valsseja ja Wagneria se rakastaa. Lähietäisyydelle osuvat Louis Vuittonin laukut se raatelee pilalle.

Hildan sisältö tällä hetkellä (appelsiinin se sylkäisi ulos): kännykän kuulokkeet, 10 sentin kolikko, 3 kynää, huulirasva, käsivoide, käyntikorttikotelo, aurinkolasit kotelossa, tamponirasia, muistikirja, 3 oopperalippua, teatterilippu, taidenäyttelyn luettelo, apteekin kuitti, nenäliinapaketti, elokuvalippu (Syriana), pillerirasia (happosalpaajia ja särkylääkettä), viinakaupan kuitti, 2 laastaria, 2 folioliuskallista laktaasientsyymejä, 2 huulipunaa, huulikiille, rajauskynä, lompakko.

Osallistuinko vahingossa meemiin? Olin muuten kerran tietokilpailussa (ai niin, tästähän löytyy eloisa kuvaus tuolta toisaalta), jossa palkintoja sai mm. löytämällä käsilaukustaan tiettyjä esineitä.

Pannaanpa mukaan myös painavampaa sisältöä. Richard Neville (kuului nuorempana mm. räävittömän Oz-lehden tekijöihin) tekaisi hiljattain pääministerin nettisivuista näköiskappaleen, jonka sisältö tosin ei ollut aivan John Howardin näköinen. Pääministeri pyyteli siellä mm. vuolaasti ja humaanisti anteeksi osallistumistaan Irakin sotaan. Ei mennyt kuin runsas vuorokausi, kun piuhat pantiin poikki valtion toimesta. Ei yhteydenottoa, ei oikeuskäsittelyä, ei mitään. Tästä kuulemme vielä. Lisätietoa em. linkistä.

***

A fellow Blogger unleashed dark forces by posting pictures of her handbags. Hilda didn't leave me alone until I promised to do the same favour for her.

Hilda (see picture above) comes from Adelaide, a city originally inhabited by German Lutherans (as opposed to being a penal colony like many other Australian cities). It is a beautiful, cultural and only slightly weird place, so I should have been more careful than to buy a brand handbag that nobody had wanted to take home even if it had first been reduced by 30% and later by another 40%.

Hilda has been with us since early December now. She completely rules the household, eats metal objects such as keyrings and rusty nails and promptly empties any hipflasks placed inside her. She doesn't hear a thing and therefore shouts. In concerts, she doesn't stop cheering and applauding when she hears Strauss waltzes or Wagner, while Schoenberg's music provokes loud remarks not suitable for printing. If she happens to get anywhere near a Louis Vuitton bag, she tears it to shreds, screaming violently.

Inside Hilda at the time of taking the picture (she spat out the orange): a mobile headset, a 10-cent coin, 3 pens, lip balm, hand cream, a business card case, sunnies, a box of tampons, a note book, 3 used opera tickets, a theatre ticket, an arts exhibition brochure, a pharmacy receipt, tissues, a movie ticket (Syriana), a pill box, (Zantac and Panadol), a bottle shop receipt, 2 band-aids, 2 lots of lactase enzyme capsules, 2 lipsticks, a lip gloss, a lip contour pen, a wallet.

I think I might just have contributed to another meme... I have a feeling Denis is not going to pick up this one.

Let's post a line about something far more serious. Richard Neville (late of the infamous Oz magazine) recently published a look-alike website imitating that of PM John Howard's. Only the contents were slightly different, among other things the PM was found sincerely apologizing for the invasion of Iraq. It took less than 36 hours for the site to be shut down. Nobody contacted Neville, there was no talk of lawsuits or court cases even. The site was simply shut down. It seems the Government does not appreciate parody, but I suspect we haven't heard it all yet.

Posted by ah at 11:19 AM | Permalink | Comments (10)

Oli tarkoitus kirjoittaa jotakin esimerkiksi siitä, että ilma on yllättäen kääntynyt kylmäksi ja hiiret näyttävät muuttaneen taloon suurin joukoin. Ja siitä, että kävimme katsomassa fantastisen näytelmän (Alan Bennettin The History Boys on täällä kiertueella). Ja piti mainita sekin, että Randy Newman on nero - kuuntelimme taas eilen Songbook Vol. 1 -levyä (vain Randy ja piano).

Mutta sitten tulin pistäytyneeksi ystävän blogissa, ikään kuin sormiharjoituksena, ja kävi ilmi, että toisilla on oikeasti sanottavaa. Onko edes etiketin mukaista kommentoida blogiin, jos toinen kertoo äitinsä kuolleen ja syöpäkasvaimensa taas kerran riehaantuneen? Niin että turhien höpötysteni sijaan voisitte käydä katsomassa vaikka kyseisen blogin pitäjän kuvia kotiseutumme orkideoista.

Kuva Denisin.

***

I was going to write a bit about the weather suddenly getting much colder, and about the mice moving indoors in big numbers. And then I was going to tell that we saw a fantastic play. And I probably would have written a bit about Randy Newman's wonderful Songbook CD that we keep listening to.

But I happened to check Denis's blog first and realised I didn't really have anything much to say, in comparison. So, why don't you read his blog and look at his fascinating orchid photos instead.

Picture of Blue Sun Orchid by Denis.

Posted by ah at 11:47 AM | Permalink | Comments (2)

Takahuoneeseen majoittuu kahdeksi yöksi länsiaustralialainen pianisti-säveltäjä. Pyyhin sieltä pölyjä, ja nostaessani nuotteja Schumannin laulusarjan alta paljastui normaalikokoinen huntsman-hämähäkki (ks. edellinen merkintä tästä aiheesta, säästän imatralaisystävää enkä liitä oheen valokuvaa). Pyydystämisyritys epäonnistui, sillä otus piiloutui pianon sisään.

Pitäisikö pianistille mainita asiasta?

***

When I was dusting in the backroom today, I disturbed a normal-sized huntsman spider that had been napping under Schumann's Frauenliebe und Leben (see an earlier entry about these spiders). I tried to catch it in a dust bin but failed, and the creature disappeared inside the piano.

Pianist & composer Roger Smalley is coming for a visit today, and will spend two nights in the said backroom. Should I tell him?

Posted by ah at 04:45 PM | Permalink | Comments (7)

Minulla on pieni eettinen päänvaiva. Törmäsin Sydneyn keskustassa, nykytaiteen museon liepeillä, kansainväliseen taideteokseen. Olin aikeissa sanoa siitä kamalia asioita. Sitten selvisi, että projektin tuotto menee Unicefille. Onko silti lupa sanoa, että se on kamala?

Kaikkien kansojen taiteilijoille oli alkuaan annettu tehtäväksi värittää, kuorruttaa tai koristella suunnilleen kaksimetrinen lasikuitukarhu. Karhut nähtiin ensi kerran Saksassa vuonna 2002, ja nyt ne ovat viimein ehtineet Australiaan yhtaikaa Kansainyhteisön kisojen kanssa. Lienevätkö olleet Suomessakin.

Kansainväliset yritykset ovat joka tapauksessa tukeneet taidetta ja maailmanrauhaa rahtaamalla näitä karhuja ympari maailman. Palkinnoksi ne ovat saaneet logonsa karhujen jalustaan.

Olen epailemättä kauhean ahdaskatseinen, mutta satojen monistettujen karhujen kirjava ja kiiltävä armeija oli minusta ennenkokemattoman jähmeä ja ahdistava. En voinut olla miettimättä taiteilijaparkoja.

Vieläkö kouluissa järjestetään kansainvälisiä piirustuskilpailuja? Silloin kun olin osallistumisiässä, kaikki piirsivät maailman erivärisiä lapsia leikkimässä piirileikkiä. Aurinko paistoi, ja musta poika piti kädestä kiinalaista tyttöä, ja kiinalainen tyttö piti kädestä amerikkalaista poikaa. Osuuspankki taisi olla mukana kilpailun järjestämisessä. Joka tapauksessa me osallistujat luulimme tietävämme tarkkaan, mitä meiltä odotettiin ja toimimme sen mukaan.

United Buddy Bears -projektin taiteilijoille ei näköjään ole annettu yhtä paljon liikkumavaraa. Olisiko tehtävänanto voinut olla vähän luovempi kuin tämä suuren luokan värityskirjatehtävä?

Kansainvälisyyden ja hyvän tahdon ilmentäminen taiteen keinoin on varmasti haastava asia, ja lapsiyleisöäkin kai pitää tällaisessa projektissa ajatella. Ei varmaan käynyt laatuun ehdottaa karhun pukemista piikkilankaan muistutukseksi Australiassa pidätysleireillä pidettävistä turvapaikanhakijoista, tai nallen tassujen silpomista kannanotoksi maamiinoja vastaan. Myönnettäköön, etten tutkinut tarkkaan jokikistä karhua.

Hyvä sentään, jos tämä Sydneyn sataman väliaikainen miehitys tuottaa Unicefille mukavat tuotot. Miljoona euroa tähän mennessä maailmanlaajuisesti, kertoo nettisivu. On vaikea tajuta, kuinka se on mahdollista, mutta ilmeisesti karhuja myydään huutokaupalla, ja ne menevät vielä kaupaksikin.

Nyt ne ovat ilmeisesti käyneet jo joka puolella maailmaa. Mitähän mahtaa tapahtua lopuille karhuille? Mikä olisi sopiva uusiokäyttö ylijäämäkarhuille ja jo huutokaupatuille otuksille? Mitähän tekee karhullaan sen huutokaupasta ostanut kansainvälisen yrityksen johtaja tai viihdemaailman julkkis? Mitä sinä tekisit jos saisit oman kaksimetrisen karhun?

(Minä ostaisin samantien 100, kultaisin ne kaikki ja asettelisin kotikadun kahta puolta. Vaikutelma olisi varmasti hyvin juhlallinen.)

***

Shock and horror! Have you seen the rows of colourful bears at Sydney Harbour? I was going to say awful things about them, and then I found out the proceeds of this arts project go to Unicef. Now I have an ethical dilemma - should the bears look prettier in my eyes now that I know that they have produced a lot of money for charity?

If you haven't been to Sydney Harbour recently, take a look at the (bad) picture or follow the above link. There are seemingly hundreds of uniformly shaped, 2-metre tall fibreglass (or possibly plastic) bears. These have been decorated and painted by artists from each and every nation in the UN. The statues also feature logos of international companies that have apparently put a lot of money into flying these creatures to Sydney. Hopefully they also gave handsome amounts of money to Unicef.

When I was quite a bit younger, there were international drawing competitions organised yearly in Finnish schools. We all knew (or thought we knew) what was expected of us, so we drew children of the world playing together in harmony - the Chinese girl holding the hand of an African boy, holding the hand of the American girl. Lots of flags, and the sun was shining.

Obviously our imaginations were limited only by our own, dutiful, schoolgirl and -boy minds, while the artists participating in the United Buddy Bears charity have in a way had less room to move. I can't help thinking that this world's artists might have come up with something slightly more creative, had if not been for the 2-metre, bear-shaped stumbling block.

I understand the bears have already travelled around the world. I wonder what will happen to them after this? Is there a plan for their retirement, or will all of them find new homes through charity auctions and end up standing next to CEOs' desks in big, international companies? What would you do with a 2-metre bear? (I'd buy 100 of them, have them guilded and put them in a circle around the Big Potato.)

Posted by ah at 07:01 PM | Permalink | Comments (3)

Lueskelin paikallisen yleisradion sivuilta ihailemani poliittisen toimittajan haastattelutranskriptioita, kun silmiin sattui hellyttävä uutispätkä toisesta yhteydestä. Metroseksuaaleista puhutaan varmaan Suomessakin, täällä Sydneyn ah-niin-viileät partyeläimet ovat niin metroja etteivät metrompia voi olla. Nyt ovat sitten keksineet junteillekin oman termin. Ovat käyneet oikein traktorin pukilla tekemässä haastattelua, ja vanhalta isännältäkin on kysytty, että saavatko ne nuoret isännät käyttää geeliä perjantaisin.

Kuvat eivät liity metro-, retro- eivätkä nitroseksuaaleihin vaan paljon tylsempään aiheeseen. Viime viikonvaihteessa (kun en nukkunut oopperassa juuri ollenkaan, niin kuin tuli jo mainostettua) hihkuin ihastuksesta katsellessani David Hockneyn jo kolmekymmentä vuotta vanhoja lavasteita ja pukuja Stravinskyn Hulttion tie -oopperaan. Hockneyn Innoittajina olivat William Hogarthin 1700-luvun moralisoivat kuvat (ks. alakuva), kun taas Stravinskyn musiikki viittailee yleisellä tasolla Mozartin suuntaan. Uusklassinen musiikki jättää minut usein vähän hämmentyneeksi, ja niin nytkin, vaikka sen etäisen kohtelias maailma jotenkin sopikin kepeästi etenevän moraliteetin kuljettajaksi. Ehtaa emootiota pursuileviin romantikkoihin on niin paljon helpompi orientoitua.

Elävässä elämässäkin nähtyinä Hockneyn lavasteet ovat aivan vanhojen kaiverrusten näköisiä, paperisia lavaste-elementtejä ja niukkaa väriskaalaa noudattavia pukuja myöten (yläkuva). Ohjaaja (samainen John Cox kuin Glyndebournissa 1970-luvulla) väittää tietävänsä, mitkä osat lavasteista Hockney maalasi omakätisesti. Tietää muttei kerro, sillä lavasteita tarvitaan maailmalla jatkuvasti, eikä ohjaaja halua palojen joutuvan hukkaan.

Ja vielä yksi linkki: Brokeback Mountain -novellin kirjoittaja Annie Proulx'n rehellinen, omakohtainen kertomus Oscar-juhlallisuuksista ja siitä, miten lopputulos jäi vähän kaivelemaan.

***

The other day, when reading some transcripts of Kerry O'Brien's interviews on the internet (I am a fan), I somehow got sidetracked and ended up reading a fascinating piece of rural reporting.

Unless you have walked around with your eyes shut and ears covered, you will have heard of the concept "metrosexual". Well, it seems there is a rural equivalent, only I am a bit disappointed they haven't come up with a better term than "ruralsexual". Any suggestions?

In any case you should follow the link above and check out what a Tasmanian apple farmer has to say about this important subject. And you'll also find out about the mixed feelings of the older generations of Tassie farmers.

The pictures of course have nothing whatsoever to do with metro-, retro- or ruralsexuals. Last Saturday, I stayed awake for a whole opera - well, almost. (This does not go without saying, but don't get me wrong, I love opera and make it a rule to stay awake when I am reviewing.) The reason for this was only partly that it was a matinee performance. Mostly it had to do with David Hockney's fantastic sets and costumes for Stravinsky's The Rake's Progress. Opera Australia's new production is actually not theirs nor new but a 30-year-old classic from Glyndebourne

Hockney's design was influenced by the work of the 18th century artist William Hogarth, while Stravinsky's music has quite a bit to do with Mozart. I am often a bit puzzled about Neoclassical works - I realise that a certain degree of detachment is very much the idea, but I'd rather get all carried away than remain detached, if you see what I mean. (Give me a romantic opera with lots of blood and sighing and I'll be happy.)

But Hockney's design was fantastic (in fact, I like it much more than I like his pools). Not just the set but also the costumes look like old engravings (see picture above), and especially the black and white scenes were quite unlike something I have seen before (see the first picture).

One more link. This one points to Annie Proulx's pretty honest description of her experience at the Academy Awards gala (first published in Guardian).

Posted by ah at 07:00 AM | Permalink | Comments (1)

Entisillä naapureilla oli tapana pitää lintulaudalla siemeniä. Helppo ruoka houkutteli erityisesti ruusukakaduja, jotka riehuivat ja kirskuttelivat korttelin yläpuolella aamuöisin niin, että kanalallinen kiekuvia kukkoja olisi jäänyt toiseksi.

Naapurit muuttivat pois, ja ruusukakadujen määrä palasi normaaliksi, luojan kiitos. Ruusukakadut (Cacatua roseicapilla) ovat laumasieluja, ja niiden oletetuista älynlahjoista kertoo, että yksiniitistä ihmistä nimitetään Australiassa näiden kakadujen mukaan galahiksi.

Samaisen naapuritalon peltiaidan kupeessa kasvaa keskikokoinen banksia, ja kerran tai pari vuodessa sen siemenet houkuttelevat paikalle perheellisen mustakakaduja (Calyptorhynchus funereus). Nämä ylväät ja kummalliset otukset ovat suuria ja muhkeita lintuja, pituus siinä 70 sentin luokkaa, töyhdöllä varustettu pää lapsen pään kokoinen. Seitsemän lintua pienessä banksiapuskassa on uskomaton näky ja ruokkimistapahtuma äänekäs. Emo oksentaa ruokaa suoraan itsensä kokoisen poikasen kurkkuun, ja toimitus kuulostaa siltä kuin ruokkimisen sijasta emo yrittäisi repiä poikaseltaan kielen irti.

Mustakakaduja näkee täällä usein, mutta yleensä ne istuvat kameran ulottumattomissa korkealla männynlatvuksissa tuhoamassa nyrkinkokoisia käpyjä (nokassa on voimaa, ks. kuva aukirevitystä kävystä). Banksia lienee niiden alkuperäisempi ruokkija, männyt kun ovat tuontitavaraa.

Tämän viikon vieraista vain pari emoa näyttää varsinaisesti ruokailevan banksian siemenillä. Poikaset lepäävät oksilla typertyneen näköisinä, höyhenet solmussa, laskeutuvat epätyypillisesti jopa tv-antennien päälle eivätkä näköjään välitä likelle tuppautuvasta valokuvaajasta.

Mustakakadut vaikuttavat lähietäisyydeltä kömpelöiltä linnuilta, mutta lennossa ne ovat maagisia olentoja. Niiden uskomattoman hidas siivenlyönti ja valaan ääniä muistuttavat huudot saavat ajattelemaan valkyyrioita, kokkolintuja ja muita satujen ja myyttien siivekkäitä.

***

This week, we have been able to follow an amazing spectacle from our veranda. There is a relatively small heath banksia growing on the neighbouring yard, and clearly the cones are just right at the moment. Several days in a row, we have had families of yellow-tailed black cockatoos (Calyptorhynchus funereus) landing on the poor little tree. Once there were seven at a time, and knowing the size of these birds, it is a miracle the branches didn't collapse. Only the adult birds seem to be actually eating the seeds, the young ones just sit there, or fly around in a very confused manner, trying to land on tv antennas or wires and getting their feathers in charming disorder.

Occasionally the adults stop eating and feed their young by sticking their beaks deep in their throats and vomiting food (there must be an English term for this type of feeding - I might need to update later). It is an incredible noise, as if the young were being tortured to death.

These cockatoos are common here but we don't normally get a very close look at them. They seem to spend most of their time in the tall, imported radiata pines around the town, tearing apart the huge cones (see the picture and imagine the power they must have in those beaks in order to make as much as a dent in these, tight pine cones).

You also see them often in flight, and the deep, slow wingbeats and the whale-like cries always make me think of the Valkyrie and other, mythical winged creatures.

Posted by ah at 12:16 PM | Permalink | Comments (7)

Jarmo mainitsi hiljattain Rondossa julkaistun kolumnini ja ystävällisesti linkitti Parnassoblogista tähän suuntaan, joten olen laiska ja kuittaan päivän postauksen kyseisellä kirjoituksella. Sitä paitsi teema sopii hienosti yhteen paikallisessa yleisradiossa eilen kännykkäkameran eteen osuneen lööpin kanssa. Lööppi on Pohjoisterritoriosta, jossa näinä päivinä kokeillaan Mozartin vandaaleja karkoittavaa vaikutusta ostoskeskuksessa. Liekö sitten kysymyksessä kokonaislevytys vai valikoima divertimentoja.

Hämärästi muistelen, että klassisella musiikilla rauhoitettiin takavuosina myös Kolmen sepän patsaan tienoilla notkujia, eikö ollut näin?

Tänä viikonloppuna nukuin oopperassa vain pienen hetken (ks. jutun loppu), sillä esitys oli huikean mielenkiintoinen, varsinkin visuaalisesti. Siitä kukaties enemmän tulevina päivinä.

---

Sarjatulta ja luetteloaarioita
Rondo 2/2006

Lapsena istuimme Halosenmäellä suuren kiven päällä ja kirjasimme ohi ajavien autojen rekisteritunnuksia. Viihdyimme hiekkatien pölyssä päivätolkulla. Joskus muutimme sääntöjä ja keräsimme pelkkiä numeroita. Ykkösellä alkavat numerot minulle, kakkosella alkavat sinulle. Kumpi kerää eniten?

Aikuisen on vaikea tajuta, mikä puuhassa viehätti. Vaikka keräileväthän aikuisetkin. Ensipainoksia, ruokaohjeita, hiihtokilometrejä, seksikumppaneita.

Nyt tekisi kuitenkin mieli muuttaa sääntöjä. Olen kyllästynyt rekisterinumeroiden keräilyyn. Joulukuussa BBC 3 –radiokanava tarjosi mahdollisuutta kerätä kaikki BWV:t. Kävin ihmettelemässä internetissä ja melkein haksahdin kuuntelu-urakkaan. Sitten tajusin, ettei minulla ollut minkäänlaista henkilökohtaista tilausta yli viikon mittaiselle Bach-kylvylle. Ei, vaikka vanhemmiten kantaatit, passiot ja Goldberg-variaatiot ovat alkaneet soida kodissa ehtimiseen.

Sama kanava harjoitteli aiemmin samana vuonna soittamalla kuusi päivää pelkkää Beethovenia. Myös Webernin teokset tarjoiltiin keräilijöille yhden päivän aikana. (Veikkaan, että eivät olisi ryhtyneet puuhaan, jos Webern olisi ollut tuotteliaampi. Väärä tyyli päiväkausien sävelkylpyä ajatellen ja tekijänoikeuskin vielä voimassa.)

Bach-maratonin rohkaisemina radiokuuntelijat ovat vaatineet eetteriin Mozartin juhlavuoden nimissä myös kaikkia KV-numeroita. Radioväki kuuluu panneen kädet puuskaan. Olisi kuulemma karhunpalvelus sekä Mozartille että kuulijoille.

Mozartia riittää tänä vuonna ilmankin, eikä vain Itävallassa, jossa Salzburgin festivaali esittää kaikki Mozartin oopperat mitättömimmästä suurimpaan. Katsokaa joulukuun Rondoa tai Suomen Sinfoniaorkesterien kalenteria: kyllä meilläkin osataan.

”Enemmän Mozartia kuin jaksat syödä” -ilmiö on sukua pizzaravintolan lämpöpöydälle ja automarkettien ylisuurille säästöpakkauksille. Kaikki Weberin oopperat samalla festivaalilla! Kaikki Beethovenin sinfoniat yhdellä huitomisella, kapellimestarin terveyden uhalla! Kokonaislevytyksiä toisensa perästä, Wagner-viikkoja, urku- ja kamarimusiikkimaratoneja, suurkuoro- ja jäähallikonsertteja.

No, eipäs nyt riehaannuta. Varsinkin levyiltä kuulija saa tietysti noukkia juuri sen mitä haluaa kuulla. Ymmärrän hyvin, miksi esimerkiksi John Eliot Gardinerin johtamat live-levytykset Bachin kantaateista julkaistaan komeana pakettina tai miksi suomalainen orkesteri haluaa taltioida oman Sibelius-sarjansa. Bis-yhtiötä käy kyllä vähän sääliksi, Schnittke-projekti kun alkaa minun silmissäni lähestyä utopiaa.

Jos olisin huippupianisti ja haluaisin levyttää kaksi Mozartin pianokonserttoa, annettaisiinko? Vai sanottaisiinko, että eihän tuo käy, kaikki 27 pitää tehdä että saadaan hieno kokonaislevytys. Kun on säveltäjän juhlavuosikin taas tulossa.

Mitä konserttiohjelmiin tulee, en kapinoi kauden varrelle ripoteltua sinfonioiden sarjaa vastaan. Numeroperiaatteella kootut yksittäiset ohjelmat ovat niitä, joita kuunnellessa ajatus alkaa harhailla: pelkistä Haydnin kvartetoista koostuvat festivaalisarjat tai konsertin mittaiset Piazzolla-kimarat.

Syytin pitkään omia geenejä. Sitten kuulin brittiläisen festivaaliveteraani Sir John Drummondin mielipiteen Edinburghin festivaalin konsertista, jonka ohjelmassa oli kaksi Brahmsin pianokonserttoa. ”Ei se ole mikään konserttiohjelma. Se on CD-levyn sisällysluettelo.”

Viisaammatkin siis pitävät vaihtelusta. Luettelointi on tietysti tärkeää, kirjastoissa ja arkistoissa. Konserteissa ja radioaalloilla se ei välttämättä synnytä ahaa-elämyksiä tai yllätyksiä, ei rakenna yhteyksiä säveltäjien ja musiikinlajien välille, ei luultavasti ole omiaan houkuttelemaan sitä paljon puhuttua uutta yleisöä.

Ilahduin lukiessani maaliskuun Musica Nova Helsingin ohjelmaa. Sitä sun tätä, sieltä sun täältä. Teemaksi riittää, että taiteellinen johtaja on valinnut mielestään kuulemisen arvoista musiikkia. Jäin tosin miettimään yhteen säveltäjään keskittyvien focus-konserttien määrää. Olisiko aineksia ravistamalla saanut aikaiseksi uutta?

Olen huomaavinani trendin, jossa konserttiohjelman rakentamisen taito on jäämässä profiilikonserttien ja kattoteemojen jalkoihin. Vai mitä sanotte australialaisorkesterin timanttisesta ideasta esittää tietyllä kaudella vain neljänsiä sinfonioita?

Olen epäilemättä tv-sukupolven lyhytjänteinen edustaja. Tylsistyn helposti. Rakastan Figaron häitä mutta nukahdan viimeisessä näytöksessä, kun hilpeät päähenkilöt vilistävät pöpeliköstä toiseen. Hiljattain nukuin lävitse kokonaisen Lulun. Kerran kaamosaikana sain vapaalipun Boris Godunoviin ilman työvelvoitetta. Nukuin leijonanosan, ja olin niin nolo, että ostin uuden lipun. Ja nukuin taas.

Mutta nirvanaan vaipuminen monituntisen oopperan loppupuolella on sittenkin vähemmän nolo asia kuin laskea kattoparruja sillä välin kun ammattitaitoiset muusikot käyvät antaumuksella läpi opusnumeroluetteloa. Ja kaikkein järkyttävin on se hetki, kun huomaa karnevaalitunnelman keskellä ikävöivänsä vanhaa kunnon alkusoitto-konsertto-sinfonia –periaatetta.

***

Today's Finnish entry is a column of mine, originally published in Rondo music magazine in February. Finland used to have two general readership magazines dedicated to classical music, now there is only one - which is still one more than we have in Australia.

The column is about - among other things - the art of building a concert program. I have noticed a tendency recently to replace proper programs with lists. You know what I mean - all Beethoven's symphonies performed in a day (they actually did this in Finland), a concert series consisting solely of Haydn string quartets, all-Mozart festivals etc.) I have found myself sitting in a concert, feeling slightly desperate, listening to an endless outpouring of Piazzolla tangos, or the third Shostakovich string quartet in a row, or the second consecutive Mozart piano concerto. I wonder whatever happened to good, old fashioned concert programs. An overture followed by a concerto, followed by a symphony, that sort of thing. I never thought I'd miss them, but I do.

The picture is an ad for a Northern Territory newspaper. Apparently somewhere in Darwin, there is a shopping mall where they try to deter vandals by streaming Mozart non-stop. A very fitting activity for the Mozart anniversary, I say. I reckon they must be playing divertimenti.

Posted by ah at 12:25 PM | Permalink | Comments (6)

Minusta on hienoa, että 1000 asukkaan käpykylässämme on näinkin paljon vapaa-ajan valinnanvaraa. Urheilussa voi valita ymmärtääkseni kolmen eri jalkapallolajin väliltä (älkää kysykö yksityiskohtia, ei kuulu asiantuntemukseni alueisiin), ja sen lisäksi kokoontuvat ainakin tenniskerho, kriketinpelaajat, aikidoryhmä, vanhojen tanssien harrastusryhmä, vatsatanssiryhmä (vähän epäsäännöllisesti tosin) sekä kaksi eri joogaryhmää.

Perjantaiaamuisin joogassa on iäkästä väkeä, torstai-iltaisin jooga on olevinaan rankempi. Sanon olevinaan, sillä tälle torstai-illan kävijälle kävi kerran hullusti kun oli tullut osallistuttua perjantain kevytjoogaan. Nivelrikkoisille ja osteoporoosin vaivaamille tarkoitetusta ryhmästä selvisin toki kunnialla kotiin, mutta seuraavana päivänä jomotteli sieltä sun täältä. Tädit olivat harrastaneet ryhmässään jo niin monta vuotta, että ohjelma oli huomaamatta muuttunut omalla tavallaan varsin vaativaksi.

Torstai-illan tusinan osallistujan (enempää ei toimintakeskukseen mahtuisikaan) joukko on naisvaltainen niin kuin joogassa kai yleensäkin, mutta on joukossa kolme aikuista miestäkin. Jooga on aina erilainen - vetäjämme Anne suunnittelee joka torstaiksi uuden ohjelman, eikä samanlaista ole vielä tullut vastaan.

Kahden ja puolen vuoden vaatimattoman joogataipaleeni varrella tulin tänään rajapyykille. Rentoutumisosion aikana olin lähes 30 sekunnin ajan miellyttävässä, ajatuksettomassa rentoutumisen tilassa. Sitten tajusin, mitä oli tapahtumassa, ja päivätodellisuus humahti taas tajuntaan: keskeneräiset projektit, tietokoneisiin liittyvät päänvaivat, vireillä olevat kirjoitus- ja taittotyöt sekä monet monituiset muut puuhat, ja varsinkin todelliset ja kuvitellut keskustelut ja tapahtumasarjat.

Joutunen odottamaan seuraavat 2,5 vuotta ennen kuin nirvana toistuu. Jos toistuu. Minun tavassani rentoutua tuntuvat yhdistyvän fyysinen liikkumattomuus ja päänsisäinen kihinä. Mielelläni väittäisin, että joogassa rentoutuminen on mahdotonta, mutta viereen uinahtanut kanssajoogaaja taitaa todistaa toista. Kauankohan keskimäärin pitää harrastaa joogaa ennen kuin kihinä vaimenee?

Kuvalla ei ole mitään tekemistä joogan kanssa. Ilahduin eilen huomatessani, että kotipihaan 1,5 vuotta sitten istutettu banksia oli kaikessa hiljaisuudessa alkanut kehitellä kukkaa. Tulen seuraamaan tapahtumia mielenkiinnolla.

***

A little miracle happened today. My busy mind calmed down for about 30 seconds during the usual Thursday yoga session. Half a minute of something like nirvana.

Thirty seconds may seem like a very modest achievement. And it is, judging by fellow yoga goers who happily fall asleep during the long relaxation period following Anne's weekly yoga session (the session is always different, which I find quite admirable).

Thursday's yoga group is supposed to be the more strenous one. I certainly feel it has become more demanding over the two and a half years I have been attending. There is another group on Fridays, supposedly less strenuous. I don't quite buy this, having once attended the Friday group, consisting of mature women who have been at it for several years. Maybe their exercise has got more and more demanding without them quite noticing - in any case this Thursday-group regular found herself quite stiff and aching after one session in the Friday morning 'easy' yoga group.

It is not bad for a village of 1000 inhabitants to offer at least the following: two different yoga groups, aikido, belly dancing, tennis, cricket, three (I think) different types of football, old-time dancing.

My modest achievement during today's yoga probably won't repeat itself in the next 24 months or so. All my life I seem to have trained myself to combine physical relaxation with a buzzing brain. Unfinished and imagined projects, words, shapes, colours, fictional conversations with real and imagined people, solutions to existing and imagined problems and dilemmas. Mostly silly and trivial stuff, mind you, nothing intelligent or out of the ordinary. It never occurred to me before that I wasn't really relaxing.

How long do you have to practise yoga (and how often) before you reach the enviable state of 'letting go'?

The picture has nothing to do with yoga whatsoever. The banksia I planted 18 months ago is working on something interesting, and I can't wait to find out what it will turn into.

Posted by ah at 11:05 PM | Permalink | Comments (9)

[English version added!]
Merten lanseerasi myötähäpeän käsitteen. Tuntui kuin olisin saanut diagnoosin.
Pari vuotta sitten katsoin halulla ensimmäisen kauden jaksot Mullan alla -sarjaa. Suomessa siitä ei vielä tiedetty mitään, kerrankin olimme täällä aikaamme edellä. Toinen kausi sarjaa alkoi, mutta yllättäen minä en voinut. En vaikka sarjan jaksot toimitettiin videokasetilla kotiovelle (kyseinen kanava ei perähörkkylässämme näkynyt, mutta sarjaan koukkuun jääneet ystävät jaksoivat toimittaa nauhoitettuja jaksoja liikuttavalla täsmällisyydellä). Olisin halunnut tietää, mitä Davidille ja perheen punatukkaiselle Ruth-äidille tapahtui (Brendaa pelkäsin ja inhosin), mutta en kestänyt sarjan käyttövoimana toimivia noloja tilanteita. Sitä, miten henkilöt jakso toisen jälkeen saatettiin vaivaannuttaviin tai emotionaalisesti kuohuttaviin tilanteisiin. En edes muista esimerkkejä, mutta vietin puolet joka jaksosta sohvalla English Heritage -lahjaviltin alla. Tai jääkaapilla, jos viltti tuntui liian ohuelta. Tunsin syvää, halvaannuttavaa myötähäpeää.

Häpeän laukaisee tyypillisimmin saippuaoopperan tai romanttisen komedian surkuhupaisa sivuhenkilö tai noloon tilanteeseen joutunut naispuolinen sankari. Myötähäpeään liittyvä fyysinen reaktio (selkänahka kipristelee, kylmät väreet nousevat niskanikamiin, korvalehdet ja silmäluomet vaativat peitteekseen jotakin räjäytystyömailla käytettävän kumimaton vahvuista) kumpuaa kuitenkin omasta nolosta historiasta. Murrosiästä tai varhaisaikuisuuden romanttisista hapuiluista - ajattele peruskoulun ruokalanhajuisia käytäviä, teinihuoneen ruskeaa samettipäiväpeitettä, Volvon takapenkin keinonahkaa - tai muuten vain hämillisistä ja vuosienkin jälkeen puistattavan todellisista, epäonnistuneista sosiaalisista tilanteista.

Myötähäpeän hirveimmät? Ilmiöön liittyy olennaisesti se, että myötähäpeä iskee 15-30 sekunnin varoitusajalla. Kysyttäessä ei tule mieleen mitään, ja silti myötähäpeän tunnistaa, sen tulon tietää aina etukäteen, vaikka elokuva tai tv-sarja ei olisikaan entuudestaan tuttu.

Myötähäpeän klassikko (liian kauhea unohdettavaksi) on minulle Hitchcockin Rebecca. Siinä uusi, nuori vaimo harhailee Rebeccan jalanjäljillä suuressa talossa. Hän eksyy, änkyttää ja epäröi eikä osaa oikealla tavalla komentaa palvelija-armeijaansa. Muistatko kohtauksen, jossa tämä nuorikko rikkoo posliiniesineen ja kätkee sirpaleet Rebeccan kirjoituslipaston laatikkoon kirjepaperin ja -kuorien alle? Minä muistan. Muistan niin, että joka kerta, kun elokuvassa vääjämättä seuraa häpeällinen paljastuminen palvelijain silmien edessä, häivyn jääkaapille tai mieluummin takapihalle ko. kohtauksen ajaksi. Mikään elokuvassa sen jälkeen tapahtuva ei voi hyvittää nuoren rouva Winterin syvää nöyryytystä.

Entäs Tuulen viemää, ja se, miten Scarlett tunnustaa rakkautensa Ashleylle vain tullakseen isällisesti torjutuksi? Ja nöyryytyksen huippu? Tupluureissaan tuhiseva Rhett Butler kuulee sohvan selkänojan suojassa koko kohtauksen, ja tästä seuraava häpeä on yksi koko elokuvan kantavia punaisia lankoja.

DVD:t ovat siunattu asia. Kun katson romantiikannälkääni koottuja Jane Austen -filmatisointeja (näin teen, eikä nolota yhtään), kelaan x32 -pikakelauksella ohi kohtauksen, jossa Elizabethin perhe häpäisee itsensä maalaisjuhlissa. Mutta sittenkin tiedän, miten he sen tekevät.

Ennusteeni ei ole kovin hyvä. En todellakaan ole paranemaan päin. Viimeksi oireyhtymä iski Pitkän Jussin majataloa katsoessa (gourmet-illallisia käsittelevä jakso - muistat varmaan, miten paistiksi aiottu lintu liukuu pitkin keittiön lattiaa).

En juuri katso tv:tä nykyään. Tiedän tosi-tv:stä vähemmän kuin Pihtiputaan kuuluisa muori. Ja kaikki tämä myötähäpeän tähden.

Jos joku nyt lanseeraa "noloimmat tilanteeni" -meemin, saatan osallistua. Paljastan jotakin hämmentävää, sopivasti naurettavaa ja varsin noloa. Mutta tulen valehtelemaan. Todella noloja kokemuksia en jaa.

Kuulisin mielelläni muista elokuvaan ja televisioon liittyvistä myötähäpeän kokemuksista. Kertokaa!

***
I know someone who can't watch tv or film scenes involving blood. She writes scripts for a living but is so squeamish she can't even watch her own scenes if there is a drop of blood involved.

This I consider normal. My case is a bit different. I watch less and less television. There is nothing to watch, true, but sometimes I haven't even been able to make myself follow tv dramas and films I truly like.

I watched the first season of Six Feet Under. The reception of Channel 9 was non-existent in our home in those days, but luckily we had someone that felt strongly enough about the series to tape it and deliver it to our address weekly, almost like clockwork. Then the second series started. I wanted to know what happened to David and Ruth (I couldn't have cared less about Brenda). But I couldn't make myself watch even the first episode. Why? Because I couldn't face the embarrassment.

I have always felt very keenly about embarrassment and shameful scenes in fiction. Printed text is fine, though, since you can skip a few lines or pages without much hassle. But tv and films are different. Surprisingly often public embarrassment, shame and humiliation are a continuing theme in a tv series. Once you learn the grammar of the series, you can see, hear and feel the embarrassment approaching. Your skin crawls as it gets closer. Soon you have to dive under the English Heritage blanket (present from in-laws), or escape into the kitchen, or the backyard if you are in a really bad way.

I used to handle these scenes much better. Now I tend to avoid them, so I don't watch tv. But what if your favourite film includes a scene which evokes in you an intolerable amount of vicarious embarrassment?

Take Hitchcock's Rebecca. The pretty little second wife of Max de Winter arrives in her new home. She can't handle her new duties as the mistress of the house - she can't command the servants, she gets lost in the big house, doesn't know which room to sit in after breakfast. And then she breaks a little porcelaine figurine, and promptly hides the pieces in Rebecca's writing desk, under the stationery. "Stop" you feel like shouting! "You are the mistress! Don't hide it, you'll be sorry afterwards!" And sure enough, before too long she stands in the same room, being humiliated in front of her husband and servants, being laughed at. Only I don't see it because I am getting a book from the back room, or a drink from the fridge, or maybe I have suddenly had to go to the bathroom.

Or take Gone with the Wind. You feel less sympathy for Scarlett than for young Mrs. de Winter, but still you'd rather die than see Rhett Butler rise from behind the sofa where he has been enjoying Scarlett's declaration of love for Ashle, and his fatherly rejection.

Thank God for DVDs. When I am pampering my romantic urges by watching and rewatching endless hours of Jane Austen films (as I do, and I am not ashamed or embarrassed about this, thank you very much), I can always fast forward through the scene where Elizabeth's family members shame themselves in a ball.

This is why I am always happy to go and watch a tragic, romantic melodrama, or an action film. There is hardly ever serious embarrassment involved, for me or for the characters. With other genres, there is always a risk.

And I am getting worse. Last time I felt the need to escape was when watching the 'gourmet night' episode of Fawlty Towers. What is going on? Try to watch Fawlty Towers and fast-forward through all scenes involving embarrassment - there will be nothing left to watch!

Posted by ah at 08:09 PM | Permalink | Comments (21)

Siivosin kuvatiedostoja ja ruudulle sattui takahuoneen (täten kutsumme monitoimitilaa, jossa etupäässä sävelletään mutta myös majoitetaan vieraita, luetaan lehtiä ja soitetaan) seinältä ikuistettu suurikokoinen huntsman-hämähäkki. Jostain syystä huntsmanit tulevat usein sisätiloihin, josta niitä sitten pyydystetään hysteerisesti hihitellen roskakoriin ja kiikutetaan takaisin pihalle. Kauniitahan ne ovat eivätkä kauhean myrkyllisiäkään, mutta ei niiden kanssa tahtoisi samoissa sängyissä nukkua kuitenkaan.

Viikko sitten tuli yleisradiokanavalta upea Attenboroughin ohjelma hämähäkeistä osana isompaa sarjaa Life in the Undergrowth. Huomiota kiinnittivät tietysti kuvaus, uskomattomat suurennokset ja kaikki sellainen, mutta tällä kertaa ihastutti musiikin käyttö. Musiikkitoimittaja oli etsinyt verkkojaan kutovien hämähäkkien taustaksi erityisesti kitara- ja harppumusiikkia: ei mitään itsestään selviä klassikkosovituksia vaan ajatuksella valittuja oikeita sävellyksiä. Resursseistahan siinä on kysymys, tietenkin, musiikki on aina huokeahkosti tehtyjen dokumenttien heikko lenkki, tai yksi niistä. Patenttiratkaisu tuntuu olevan käyttää esimerkiksi historiallisten dokumenttien taustalla kuorohuohotusta à la Carl Orffin Carmina Burana. Puoli minuuttia sellaista kestää, sitten ei voi enää katsoa. BBC:llä näyttää kuitenkin olevan vielä varaa panna ammattilaisia asialle.

Opin hämähäkkiohjelmasta mm. sen, miten suuria verkkoja virittelevät hämähäkit oikein toimivat, kun pitäisi saada aikaan ensimmäiset tukiverkot suurta rakennelmaa varten. Kävi ilmi, että hämähäkki suoltaa ilmoille kevyttä seittiä pitkät pätkät ja odottaa, että tuuli vie sen toisen pään sopivaan paikkaan. Ne eivät toisin sanoen kävelekään metrikaupalla etsimään sopivaa parrunpäätä tai oksaa, niin kuin olin lapsellisuuksissani kuvitellut.

Kuvavalintani on siinäkin mielessä epäonnistunut, että Huntsmanit eivät kudo noita ohjelmassa käsiteltyjä käsittämättömän hienoja verkkorakennelmia, toisin kuin aiemmin takapihalla valokuvaamani hämähäkit.

***

A week or so ago I was glued to the tv screen, watching an episode of the latest David Attenborough tv series. This episode of Life in the Undergrowth dealt with spiders and especially their extraordinary spinning skills. The quality of the photography and the research was of course fantastic, but it was the use of music that, for me, was possibly the most impressive bit of it all. Skillfully chosen pieces of especially guitar and harp music to go with the spiders busy spinning their webs - not just arrangements of the top ten classical evergreens but real compositions, most of which I didn't even recognise.

It is quite often that you sit down to watch a documentary that looks interesting or at least tolerable based on the information in the tv-guide. But two minutes or less into the program you know that you have to stop watching. Why? Because the soundscape consists of repetitive, dramatic, choral 'panting' influenced by and copied from Carl Orff's Carmina Burana. It is such a cliché, and still they keep doing it.

Did you know how spiders get started with one of those huge webs that span from one end of the veranda to the other? I didn't. I guess I thought they'd take a long hike around the building to reach the desired bits from which to drop down. Well, that is not how it happens. It turns out they simply let out a long stretch of silk and wait for the wind to carry it to a suitable place. Clever!

Today's picture is not particularly fitting, since I don't think Huntsman spiders really spin complicated webs. Unlike these spiders that I photographed earlier. The huntsman pictured had found its way indoors, as they do quite often. I tend to capture them in a waste bin and take back outside - I find them very pretty and interesting animals, but would not necessarily want to share a bed with them.

Posted by ah at 06:12 PM | Permalink | Comments (9)

Alakoulussa opettaja kysyi, tietävätkö kaikki, miltä mollamaija näyttää. Eivät tietäneet, ja merkillistä tässä on se, että tuolloin elettiin 1970-luvun puoliväliä ja räsynukke oli leluna vielä jokseenkin yleinen. Niitä tehtiin tyttöjen käsityötunnillakin (tehdäänkö vielä?).

"Toisiko joku mollamaijan huomenna kouluun, niin että kaikki näkisivät?"

Vapaaehtoiseksi ilmoittautui Anni, jolla toki oli mollamaija. Kotona lapsi kertoi äidille, että huomenna Mollamaija lähtee kouluun.

Äiti kauhistui. Kyseinen räsynukke ei hänen mielestään ollut salonkikelpoinen, mitä lapsi raiska ei tietenkään tajunnut. Sen nyt olisi vielä ymmärtänyt, että Mollamaija oli muodoiltaan vähän möykkyinen eikä juuri ihmisvartaloa muistuttava. Ja senkin, että sillä ei ollut nenää eikä suuta, pelkät nappisilmät vain. Mutta kun Mollamaijan ihonväri sattui lisäksi olemaan sininen, ja villalankahiukset olivat myrkynvihreät! Äiti, joka ei varsinaisesti ollut (eikä ole edelleenkään) intohimoinen käsityöihminen, oli valmistanut mollan korkeimman omakätisesti. Itse asiassa sinisiä mollamaijoja oli syntynyt kaksi, toinen asui Raisa-serkun kotona.

Mollamaija puhdistettiin, mekko pestiin ja silitettiin, villalankahiukset kiinnitettiin uudestaan ja letitettiin. Matonkudelettinauhojen tilalle pantiin juhlan kunniaksi kreppinauharusetit. Äidille oli kunniaksi, ettei hän lähtenyt parantelemaan luomustaan ja ompelemaan sille suppusuuta tai uusia kiharoita.

Lapsellekin oli valjennut, että kukaties Mollamaija ei ollutkaan aivan standardin mukainen. Kouluun se kuitenkin lähti. Odotitteko dramaattista loppuhuipennusta? Sääli tuottaa pettymys, mutta kukaan 30 oppilaan luokassa ei sanallakaan vihjannut Mollamaijan erityisominaisuuksista. Ja mikä parasta, nyt kaikki tiesivät tarkkaan, miltä mollamaija näyttää.

Nykyään Mollamaija asuu Australiassa. Vasta aikuisena tajusin, että englanninkielinen maailma tuntee hänet myös Edward Learin runosta.

***

I think Edward Lear would have appreciated my ragdoll. (You remember of course The Jumblies, but did you know that my ragdoll's sea-green hair also features in The Dong with a Luminous Nose?)

I don't think Mum knew about Edward Lear when she made my ragdoll, "mollamaija" in Finnish. I know that she made two of these dolls, one for me and one for cousin Raisa. Maybe she didn't have skin coloured fabric, maybe the green wool was the only colour she had handy. In any case I remember her panicking slightly when I announced, at the age of 7 or 8, that I was going to take my "Mollamaija" to school for show and tell.

Finnish schools didn't really have "show and tell" those days, they still might not for all that I know. On this occasion, our teacher had asked if everyone in the class knew what a ragdoll was. Not everyone did, which probably meant that by mid-1970s already, Finland was well on its way to its current prosperity. Most children had real dolls, not dolls made of rags.

I proudly announced that I had a ragdoll of my own and would be happy to bring it for everyone to see. To Mum's credit it didn't even occur to her to alter her earlier creation. Mollamaija's dress was washed and ironed, her green hair was combed and tied with pretty ribbons.

There is no dramatic ending for the story - none of the 30 children in my class felt necessary to point out that the doll wasn't very pretty (in a conventional way anyway), that it had no nose or mouth, and its hair was green. Not to mention the sky-blue complexion.

I hope some of them went on to believe that this is the standard for a ragdoll.

Posted by ah at 11:39 AM | Permalink | Comments (4)

Marja-Leena Kanadasta linkitti ulkoministeriön Virtual Finland -sivuille, joilta löytyy hieno kuvasarja revontulista. Meillä täällä on joskus harvoin tarjolla eteläinen vastine Aurora Australis. Pari vuotta sitten Robertsonissa olisi näkynyt hyvinkin, mutta tyypillisesti olin jossakin muualla silloin. Suomessakin olin aina väärässä paikassa revontuliin nähden, enkä ole niitä koskaan kunnolla päässyt ihailemaan.

Sivulta löytyy myös muutama artikkeli revontulista ja niihin liittyvistä uskomuksista. Norjalainen nettisivu puolestaan kerää havaintoja revontulista.

Erityisen harmillinen väärässä paikassa oleminen sattui pari vuotta sitten ja liittyi luonnonilmiöön sekin. Sydneyn oopperatalon vieressä pulahteli valasäiti lapsineen, monena päivänä peräkkäin. Koko kaupunki oli sitä katsomassa. Minä olin Suomessa. Uutinen tapahtumasta löytyy vielä netistä.

Unessa näin kerran valaan. Olin uimassa lapsuudenystävän kanssa Imatran Immalanjärvessä. Yhtäkkiä ystävää ei näkynyt missään. Sitten keskeltä järveä kohosi kaunis, kiiltävä valaan pyrstö. Se ei ollut painajainen, mutta hyvin arvoituksellinen uni se oli.

Kuinka valas piirretään.

***

Marja-Leena from Canada linked to a wonderful slideshow about Aurora Borealis on the Virtual Finland website (maintained by the Finnish Ministry of Foreign Affairs, quite a nice source of information about all things Finnish if you don't mind being informed by governments). I lived in Finland for 32 years and never managed to see the Northern Lights properly. Once since moving to Australia people of Robertson had a chance to see a rare show of Aurora Australis. I was somewhere else, as usual when something like that happens.

A Norwegian website lists sightings of Northern Lights. Maybe they wouldn't mind getting some about Southern ones.

A few years ago a pair of whales came to Sydney Harbour and spent a long time bathing there, admired by the whole city and a million tourists. I was in Finland.

I did see a whale once, in a dream. I was swimming with a childhood friend in a small lake in my hometown in Imatra. Suddenly she was nowhere to be seen, but in the middle of the lake I saw a tail fin of a huge whale. It wasn't a nightmare, mind you. I woke up feeling quite puzzled.

How to draw a whale.

Posted by ah at 12:13 PM | Permalink | Comments (9)