Mayday 34°35'S 150°36'E

Lueskelin paikallisen yleisradion sivuilta ihailemani poliittisen toimittajan haastattelutranskriptioita, kun silmiin sattui hellyttävä uutispätkä toisesta yhteydestä. Metroseksuaaleista puhutaan varmaan Suomessakin, täällä Sydneyn ah-niin-viileät partyeläimet ovat niin metroja etteivät metrompia voi olla. Nyt ovat sitten keksineet junteillekin oman termin. Ovat käyneet oikein traktorin pukilla tekemässä haastattelua, ja vanhalta isännältäkin on kysytty, että saavatko ne nuoret isännät käyttää geeliä perjantaisin.

Kuvat eivät liity metro-, retro- eivätkä nitroseksuaaleihin vaan paljon tylsempään aiheeseen. Viime viikonvaihteessa (kun en nukkunut oopperassa juuri ollenkaan, niin kuin tuli jo mainostettua) hihkuin ihastuksesta katsellessani David Hockneyn jo kolmekymmentä vuotta vanhoja lavasteita ja pukuja Stravinskyn Hulttion tie -oopperaan. Hockneyn Innoittajina olivat William Hogarthin 1700-luvun moralisoivat kuvat (ks. alakuva), kun taas Stravinskyn musiikki viittailee yleisellä tasolla Mozartin suuntaan. Uusklassinen musiikki jättää minut usein vähän hämmentyneeksi, ja niin nytkin, vaikka sen etäisen kohtelias maailma jotenkin sopikin kepeästi etenevän moraliteetin kuljettajaksi. Ehtaa emootiota pursuileviin romantikkoihin on niin paljon helpompi orientoitua.

Elävässä elämässäkin nähtyinä Hockneyn lavasteet ovat aivan vanhojen kaiverrusten näköisiä, paperisia lavaste-elementtejä ja niukkaa väriskaalaa noudattavia pukuja myöten (yläkuva). Ohjaaja (samainen John Cox kuin Glyndebournissa 1970-luvulla) väittää tietävänsä, mitkä osat lavasteista Hockney maalasi omakätisesti. Tietää muttei kerro, sillä lavasteita tarvitaan maailmalla jatkuvasti, eikä ohjaaja halua palojen joutuvan hukkaan.

Ja vielä yksi linkki: Brokeback Mountain -novellin kirjoittaja Annie Proulx'n rehellinen, omakohtainen kertomus Oscar-juhlallisuuksista ja siitä, miten lopputulos jäi vähän kaivelemaan.

***

The other day, when reading some transcripts of Kerry O'Brien's interviews on the internet (I am a fan), I somehow got sidetracked and ended up reading a fascinating piece of rural reporting.

Unless you have walked around with your eyes shut and ears covered, you will have heard of the concept "metrosexual". Well, it seems there is a rural equivalent, only I am a bit disappointed they haven't come up with a better term than "ruralsexual". Any suggestions?

In any case you should follow the link above and check out what a Tasmanian apple farmer has to say about this important subject. And you'll also find out about the mixed feelings of the older generations of Tassie farmers.

The pictures of course have nothing whatsoever to do with metro-, retro- or ruralsexuals. Last Saturday, I stayed awake for a whole opera - well, almost. (This does not go without saying, but don't get me wrong, I love opera and make it a rule to stay awake when I am reviewing.) The reason for this was only partly that it was a matinee performance. Mostly it had to do with David Hockney's fantastic sets and costumes for Stravinsky's The Rake's Progress. Opera Australia's new production is actually not theirs nor new but a 30-year-old classic from Glyndebourne

Hockney's design was influenced by the work of the 18th century artist William Hogarth, while Stravinsky's music has quite a bit to do with Mozart. I am often a bit puzzled about Neoclassical works - I realise that a certain degree of detachment is very much the idea, but I'd rather get all carried away than remain detached, if you see what I mean. (Give me a romantic opera with lots of blood and sighing and I'll be happy.)

But Hockney's design was fantastic (in fact, I like it much more than I like his pools). Not just the set but also the costumes look like old engravings (see picture above), and especially the black and white scenes were quite unlike something I have seen before (see the first picture).

One more link. This one points to Annie Proulx's pretty honest description of her experience at the Academy Awards gala (first published in Guardian).