Mayday 34°35'S 150°36'E

Entisillä naapureilla oli tapana pitää lintulaudalla siemeniä. Helppo ruoka houkutteli erityisesti ruusukakaduja, jotka riehuivat ja kirskuttelivat korttelin yläpuolella aamuöisin niin, että kanalallinen kiekuvia kukkoja olisi jäänyt toiseksi.

Naapurit muuttivat pois, ja ruusukakadujen määrä palasi normaaliksi, luojan kiitos. Ruusukakadut (Cacatua roseicapilla) ovat laumasieluja, ja niiden oletetuista älynlahjoista kertoo, että yksiniitistä ihmistä nimitetään Australiassa näiden kakadujen mukaan galahiksi.

Samaisen naapuritalon peltiaidan kupeessa kasvaa keskikokoinen banksia, ja kerran tai pari vuodessa sen siemenet houkuttelevat paikalle perheellisen mustakakaduja (Calyptorhynchus funereus). Nämä ylväät ja kummalliset otukset ovat suuria ja muhkeita lintuja, pituus siinä 70 sentin luokkaa, töyhdöllä varustettu pää lapsen pään kokoinen. Seitsemän lintua pienessä banksiapuskassa on uskomaton näky ja ruokkimistapahtuma äänekäs. Emo oksentaa ruokaa suoraan itsensä kokoisen poikasen kurkkuun, ja toimitus kuulostaa siltä kuin ruokkimisen sijasta emo yrittäisi repiä poikaseltaan kielen irti.

Mustakakaduja näkee täällä usein, mutta yleensä ne istuvat kameran ulottumattomissa korkealla männynlatvuksissa tuhoamassa nyrkinkokoisia käpyjä (nokassa on voimaa, ks. kuva aukirevitystä kävystä). Banksia lienee niiden alkuperäisempi ruokkija, männyt kun ovat tuontitavaraa.

Tämän viikon vieraista vain pari emoa näyttää varsinaisesti ruokailevan banksian siemenillä. Poikaset lepäävät oksilla typertyneen näköisinä, höyhenet solmussa, laskeutuvat epätyypillisesti jopa tv-antennien päälle eivätkä näköjään välitä likelle tuppautuvasta valokuvaajasta.

Mustakakadut vaikuttavat lähietäisyydeltä kömpelöiltä linnuilta, mutta lennossa ne ovat maagisia olentoja. Niiden uskomattoman hidas siivenlyönti ja valaan ääniä muistuttavat huudot saavat ajattelemaan valkyyrioita, kokkolintuja ja muita satujen ja myyttien siivekkäitä.

***

This week, we have been able to follow an amazing spectacle from our veranda. There is a relatively small heath banksia growing on the neighbouring yard, and clearly the cones are just right at the moment. Several days in a row, we have had families of yellow-tailed black cockatoos (Calyptorhynchus funereus) landing on the poor little tree. Once there were seven at a time, and knowing the size of these birds, it is a miracle the branches didn't collapse. Only the adult birds seem to be actually eating the seeds, the young ones just sit there, or fly around in a very confused manner, trying to land on tv antennas or wires and getting their feathers in charming disorder.

Occasionally the adults stop eating and feed their young by sticking their beaks deep in their throats and vomiting food (there must be an English term for this type of feeding - I might need to update later). It is an incredible noise, as if the young were being tortured to death.

These cockatoos are common here but we don't normally get a very close look at them. They seem to spend most of their time in the tall, imported radiata pines around the town, tearing apart the huge cones (see the picture and imagine the power they must have in those beaks in order to make as much as a dent in these, tight pine cones).

You also see them often in flight, and the deep, slow wingbeats and the whale-like cries always make me think of the Valkyrie and other, mythical winged creatures.