Myötähäpeästä
Vicarious embarrassment
[English version added!]
Merten lanseerasi myötähäpeän käsitteen. Tuntui kuin olisin saanut diagnoosin.
Pari vuotta sitten katsoin halulla ensimmäisen kauden jaksot Mullan alla -sarjaa. Suomessa siitä ei vielä tiedetty mitään, kerrankin olimme täällä aikaamme edellä. Toinen kausi sarjaa alkoi, mutta yllättäen minä en voinut. En vaikka sarjan jaksot toimitettiin videokasetilla kotiovelle (kyseinen kanava ei perähörkkylässämme näkynyt, mutta sarjaan koukkuun jääneet ystävät jaksoivat toimittaa nauhoitettuja jaksoja liikuttavalla täsmällisyydellä). Olisin halunnut tietää, mitä Davidille ja perheen punatukkaiselle Ruth-äidille tapahtui (Brendaa pelkäsin ja inhosin), mutta en kestänyt sarjan käyttövoimana toimivia noloja tilanteita. Sitä, miten henkilöt jakso toisen jälkeen saatettiin vaivaannuttaviin tai emotionaalisesti kuohuttaviin tilanteisiin. En edes muista esimerkkejä, mutta vietin puolet joka jaksosta sohvalla English Heritage -lahjaviltin alla. Tai jääkaapilla, jos viltti tuntui liian ohuelta. Tunsin syvää, halvaannuttavaa myötähäpeää.
Häpeän laukaisee tyypillisimmin saippuaoopperan tai romanttisen komedian surkuhupaisa sivuhenkilö tai noloon tilanteeseen joutunut naispuolinen sankari. Myötähäpeään liittyvä fyysinen reaktio (selkänahka kipristelee, kylmät väreet nousevat niskanikamiin, korvalehdet ja silmäluomet vaativat peitteekseen jotakin räjäytystyömailla käytettävän kumimaton vahvuista) kumpuaa kuitenkin omasta nolosta historiasta. Murrosiästä tai varhaisaikuisuuden romanttisista hapuiluista - ajattele peruskoulun ruokalanhajuisia käytäviä, teinihuoneen ruskeaa samettipäiväpeitettä, Volvon takapenkin keinonahkaa - tai muuten vain hämillisistä ja vuosienkin jälkeen puistattavan todellisista, epäonnistuneista sosiaalisista tilanteista.
Myötähäpeän hirveimmät? Ilmiöön liittyy olennaisesti se, että myötähäpeä iskee 15-30 sekunnin varoitusajalla. Kysyttäessä ei tule mieleen mitään, ja silti myötähäpeän tunnistaa, sen tulon tietää aina etukäteen, vaikka elokuva tai tv-sarja ei olisikaan entuudestaan tuttu.
Myötähäpeän klassikko (liian kauhea unohdettavaksi) on minulle Hitchcockin Rebecca. Siinä uusi, nuori vaimo harhailee Rebeccan jalanjäljillä suuressa talossa. Hän eksyy, änkyttää ja epäröi eikä osaa oikealla tavalla komentaa palvelija-armeijaansa. Muistatko kohtauksen, jossa tämä nuorikko rikkoo posliiniesineen ja kätkee sirpaleet Rebeccan kirjoituslipaston laatikkoon kirjepaperin ja -kuorien alle? Minä muistan. Muistan niin, että joka kerta, kun elokuvassa vääjämättä seuraa häpeällinen paljastuminen palvelijain silmien edessä, häivyn jääkaapille tai mieluummin takapihalle ko. kohtauksen ajaksi. Mikään elokuvassa sen jälkeen tapahtuva ei voi hyvittää nuoren rouva Winterin syvää nöyryytystä.
Entäs Tuulen viemää, ja se, miten Scarlett tunnustaa rakkautensa Ashleylle vain tullakseen isällisesti torjutuksi? Ja nöyryytyksen huippu? Tupluureissaan tuhiseva Rhett Butler kuulee sohvan selkänojan suojassa koko kohtauksen, ja tästä seuraava häpeä on yksi koko elokuvan kantavia punaisia lankoja.
DVD:t ovat siunattu asia. Kun katson romantiikannälkääni koottuja Jane Austen -filmatisointeja (näin teen, eikä nolota yhtään), kelaan x32 -pikakelauksella ohi kohtauksen, jossa Elizabethin perhe häpäisee itsensä maalaisjuhlissa. Mutta sittenkin tiedän, miten he sen tekevät.
Ennusteeni ei ole kovin hyvä. En todellakaan ole paranemaan päin. Viimeksi oireyhtymä iski Pitkän Jussin majataloa katsoessa (gourmet-illallisia käsittelevä jakso - muistat varmaan, miten paistiksi aiottu lintu liukuu pitkin keittiön lattiaa).
En juuri katso tv:tä nykyään. Tiedän tosi-tv:stä vähemmän kuin Pihtiputaan kuuluisa muori. Ja kaikki tämä myötähäpeän tähden.
Jos joku nyt lanseeraa "noloimmat tilanteeni" -meemin, saatan osallistua. Paljastan jotakin hämmentävää, sopivasti naurettavaa ja varsin noloa. Mutta tulen valehtelemaan. Todella noloja kokemuksia en jaa.
Kuulisin mielelläni muista elokuvaan ja televisioon liittyvistä myötähäpeän kokemuksista. Kertokaa!
***
I know someone who can't watch tv or film scenes involving blood. She writes scripts for a living but is so squeamish she can't even watch her own scenes if there is a drop of blood involved.
This I consider normal. My case is a bit different. I watch less and less television. There is nothing to watch, true, but sometimes I haven't even been able to make myself follow tv dramas and films I truly like.
I watched the first season of Six Feet Under. The reception of Channel 9 was non-existent in our home in those days, but luckily we had someone that felt strongly enough about the series to tape it and deliver it to our address weekly, almost like clockwork. Then the second series started. I wanted to know what happened to David and Ruth (I couldn't have cared less about Brenda). But I couldn't make myself watch even the first episode. Why? Because I couldn't face the embarrassment.
I have always felt very keenly about embarrassment and shameful scenes in fiction. Printed text is fine, though, since you can skip a few lines or pages without much hassle. But tv and films are different. Surprisingly often public embarrassment, shame and humiliation are a continuing theme in a tv series. Once you learn the grammar of the series, you can see, hear and feel the embarrassment approaching. Your skin crawls as it gets closer. Soon you have to dive under the English Heritage blanket (present from in-laws), or escape into the kitchen, or the backyard if you are in a really bad way.
I used to handle these scenes much better. Now I tend to avoid them, so I don't watch tv. But what if your favourite film includes a scene which evokes in you an intolerable amount of vicarious embarrassment?
Take Hitchcock's Rebecca. The pretty little second wife of Max de Winter arrives in her new home. She can't handle her new duties as the mistress of the house - she can't command the servants, she gets lost in the big house, doesn't know which room to sit in after breakfast. And then she breaks a little porcelaine figurine, and promptly hides the pieces in Rebecca's writing desk, under the stationery. "Stop" you feel like shouting! "You are the mistress! Don't hide it, you'll be sorry afterwards!" And sure enough, before too long she stands in the same room, being humiliated in front of her husband and servants, being laughed at. Only I don't see it because I am getting a book from the back room, or a drink from the fridge, or maybe I have suddenly had to go to the bathroom.
Or take Gone with the Wind. You feel less sympathy for Scarlett than for young Mrs. de Winter, but still you'd rather die than see Rhett Butler rise from behind the sofa where he has been enjoying Scarlett's declaration of love for Ashle, and his fatherly rejection.
Thank God for DVDs. When I am pampering my romantic urges by watching and rewatching endless hours of Jane Austen films (as I do, and I am not ashamed or embarrassed about this, thank you very much), I can always fast forward through the scene where Elizabeth's family members shame themselves in a ball.
This is why I am always happy to go and watch a tragic, romantic melodrama, or an action film. There is hardly ever serious embarrassment involved, for me or for the characters. With other genres, there is always a risk.
And I am getting worse. Last time I felt the need to escape was when watching the 'gourmet night' episode of Fawlty Towers. What is going on? Try to watch Fawlty Towers and fast-forward through all scenes involving embarrassment - there will be nothing left to watch!
Comments - Kommentit
Oikea kansallisen myötähäpeän riemuvoitto oli olympialaisten jääkiekkofinaali. Näkihän sen jo toisessa erässä, miten siinä tulee käymään, joten jääkaappi, lasten riidat ja vessa saivat tuolloin hyvin huomiota. Myös pyykit tuli viikattua huolellisesti ennen noloa loppua!
Minulla taisi Mullan alla -sarja poistua katsotuista toisen kauden aikana, juuri tuon tässä-ei-käy-hyvin-syndrooman vuoksi.
Posted by: Sanna | March 7, 2006 10:13 PM
Itseasiassa, minua on useasti syytetty tuon termin, myötähäpeän, keksimisestä siitä asti kun toin sen esiin eräässä vanhassa Duuni.netin keskusteluketjussa, mutta minä muistan että termiä on käytetty kyllä perheessä vuodesta nakki kun pulut käveli pussihousuissa.
Viimeksi tunsin myötähäpeää, kun selvittelin Elisan kanssa minun kiinteänlinjan ongelmia, ja kun muu ei auttanut piti soittaa toimarille. Sitten minulle soittaa joku pimu, joka yrittää riidellä minun kanssani.
a) yrittää riidellä reklamoivan asiakkaan kanssa on älyvapaata
b) ja kun yrittää sellaisilla putkilla ja vailla paukkuja riidellä minun kanssani, kun minulla oli kaikki aseet, argumentit puolellani ja sen verran kokemusta, että minun riitelykoulutuksestani maksetaan 160€ tunti.
Posted by: Petja Jäppinen | March 7, 2006 10:58 PM
Urheiluhan onkin asia erikseen, vai mitä?
Käsite siis on iäkkäämpi kuin kuvittelin - mutta iätön on ilmiökin!
Riitelykoulutus... mistähän sellaista saisi? Riitelytekniikkani on ärhäkkä ja perusteellinen mutta puutteellinen.
Posted by: Anni | March 7, 2006 11:21 PM
Sannalle:
Minulle kansallista myötähäpeää merkitsee se että suomalaiset pitävät jääkiekkoa jotenkin tärkeänä.
Posted by: Petja Jäppinen | March 7, 2006 11:23 PM
Silloin kun Salmelaisen Napakymppi tuli televisiosta, minä katsoin sitä nimenomaan saadakseni hävetä kaikkien puolesta. Nyt katson joskus Rysän päältä vähän samasta syystä. Se herättää sekä myötähäpeää että myös häpeää sen vuoksi että katson moista ohjelmaa. Fiktio ei herätä minussa myötähäpeää, vaikka siinä olisi kuinka noloja ja tunnistettavia tilanteita. Ehkä häpeä ei sitten ole tunnerekisterissäni kovin keskeinen juttu.
Posted by: Kirsti | March 7, 2006 11:42 PM
Kyllä myötähäpeä on paljon Duuni.net:iä vanhempi termi (tosin, vaikutuksille alttiina, en voi täysin vannoa objektiivisuuden nimissä) - muistelen kulkeneen omassa mielessä ainakin intistä lähtien, mahdollisesti tarttunut mukaan jo aiemminkin.
Hieno termi, jolla voi näppärästi kattaa lähes puolet sosiaalisista tilanteista, niistä leffoista nyt puhumattakaan.
Posted by: Merten | March 8, 2006 01:24 AM
Wow, six comments just on the Finnish instalment. This will be worth coming back for! (And not just because Ms Austen gets a look-in)
Posted by: Angharad | March 8, 2006 02:09 AM
Hyvän riitelyn ja onnistuneen rähjäämisen perusta on rauhallisuus, analyyttisyys ja harkinta.
Posted by: Petja Jäppinen | March 8, 2006 04:15 AM
Kirsti, sinäpä olet vahva ihminen! Ajatusta pitää vielä kehitellä, häpeä ja nolous kun lähestyvät toisiaan mutteivät sittenkään ole ihan sama asia.
Oh, aah, vieraita mystiseltä Mertenjärveltä ... sanoisin että ainakin puolet sosiaalisista tilanteista.
Petja, tätä minä pelkäsinkin.
Angharad, the so-called cocktail party phenomenon works differently with you - you never fail to spot a mention of Ms. Austen.
Posted by: Anni | March 8, 2006 10:16 AM
Minä myötähäpeän jostain syystä eniten (tv-)tilanteita, joissa jotakin on valmisteltu huolellisesti ja odotettu innokkaasti, ja sitten se epäonnistuu. Klassinen, esimerkiksi Fucking Åmål -elokuvassa nähty kukaan ei tule syntymäpäiväkutsuille -kohtaus saa minut aina melkein itkemään. Taannoinen Unelmakämppä-tositeeveen Suuri Finaali massiivisine ilotulituksineen ja superlatteine lopputuloksineen sai myös juoksemaan tiheään jääkaapilla (vaikka olikin pakko katsoa). Taidan alitajuisesti pelätä itse, että vielä jonakin päivänä kukaan ei tule kutsuilleni.
Posted by: Tosikko | March 8, 2006 06:54 PM
Oh! Oh! Oh!
Leaving the room to put the kettle on or whatever is a sign of sophistication, Anni. In the moments approaching a Major Embarrassment I start jiggling and twitching and fidgeting, but nevertheless stay put and clench my fists and grip my face until there are fingernail marks on it, and give agonised cries along the lines of 'No! Don't! Nnngh!' before changing channels or winding forward or turning the telly off for five minutes until it's safe. The net result is that most people I know won't watch films with me, if they can help it!
My mum's reaction is entirely different; she undercuts the circumstances by turning around and offering epithets along the lines of 'This is a bit tense, isn't it?'
There are some shows (Walty Flowers, Mr Bean) that are built entirely from the circumstances that provoke these reactions, and I just can't watch them any more.
PS Cocktail party phenomenon?
Posted by: Angharad | March 9, 2006 12:19 AM
PPS On the Austenian front, I find myself routinely skipping from chapter 1 (the first few pages) to chapter 31 (the last few pages) of Northanger Abbey for very similar reasons.
Posted by: Angharad | March 9, 2006 12:22 AM
Yksi mielenkiintoinen tv-sarja tätä aihetta sivuten oli "Kyllä Jeeves hoitaa". Siinähän päähenkilö hankkiutuu kerta toisensa jälkeen myötähäpeää herättäviin tilanteisiin, MUTTA. Johtuuko siitä, että tiedämme Jeevesin hoitavan tilanteen ja päähenkilön kuiville ilman julkista nolaamista, että ainakaan minä en tuota sarjaa katsellessani tunnistanut itsestäni myötähäpeää?
Riitelystä: asiakaspalvelupaikkoja täytettäessä pitäisi olla testi siitä, miten hakija käsittelee reklamoivaa asiakasta. Ainakin minut saa helposti provosoitumaan, jos vastapuoli ei ota valituksiani vakavasti tai yrittää tehdä valitukseni tyhjäksi. Jos taas vastapuoli ottaa valitukseni vakavasti ja ryhtyy asiaa selvittämään -ihan tosissaan- niin, minä ainakin lauhdun monella asteella ja olen heti helpompi käsiteltävä!
Posted by: Sanna | March 9, 2006 12:59 AM
Tosikko, olet aivan oikeassa. Ja jokin siinä huolellisessa valmistelussa kertoo, että kohta menee kohtalokkaasti pieleen.
Angharad, fancy if one had to choose whether to go and see a film with you or your Mum! Cocktail party phenomenon - I am quoting from a medical publications website - "refers to a situation in which one can attend to only part of a noisy environment, yet highly pertinent stimuli such as one's own name can suddenly capture attention".
BTW, are you testing me? There are only 16 chapters in our Northanger Abbey.
Sanna, erittäin mielenkiintoinen esimerkki, joka uhkaa tuhota koko teorian. Olen addiktoitunut kahdeksan DVD:n Jeeves-pakettiini yhtä voimallisesti kuin romantiikkaosastoon. En kelaa koskaan. Johtuisiko siitä, että julkinen häpeä valuu Bertien harteilta kuin vesi labradorinnoutajan selästä? Bertie on parantumaton, Bertie ei välitä. (Bertie on sankarini.)
Posted by: Anni | March 9, 2006 10:01 AM
Anni Austen: we must compare Northangers Abbey (I love those bizarre plural forms - Governors General, Fathers Christmas; I don't care if it's not always an entirely suitable construction)... mine is definitely 31 chapters as mentioned above! My final chapter begins with the following sentence direly in need of your, and your excellent partner in crime's, editing expertise:
Mr and Mrs Morland's surprise on being applied to by Mr Tilney, for their consent to his marrying their daughter, was, for a few minutes, considerable; but as nothing, after all, could be more natural than Catherine's being beloved, they soon learn to consider it with only the happy agitation of gratified pride, and, as far as they alone were concerned, had not a single objection to start.
Posted by: Angharad | March 10, 2006 01:07 AM
Angharad! There is only one Father Christmas, and he lives in Finland.
Curious - that is the start of my chapter 16. A Folio Society Edition 1975. And curiouser still, mine has more text...
...considerable; it having never entered their heads to suspect an attachment on either side; but as nothng, after all, could be more natural (etc.).
Still testing me?
Posted by: Anni | March 10, 2006 08:26 AM
Would I presume to test you? You must forgive me, I've been a little tired and it is this circumstance, and this circumstance alone which, I suspect, can be held responsible for the otherwise unaccountable fact that in quoting freely to you, I, glancing lightly over the page, omitted an entire clause which is present in my edition, as in yours, between two semicolons. (Mere mortals can't compete with Her sentences, but one can still try!)
My copy is a 1993/2000 Wordsworth Edition; unless one of us has major additions or omissions, I can only suppose that the chapters do not matter very much.
PS Apologies to the One and Only Mr Christmas Goat. It was a poor example, taken from one of the SMH Giant Holiday Crosswords a few years ago.
Posted by: Angharad | March 11, 2006 12:01 AM
If I weren't incredibly experienced at being embarrassed, I might wonder at the large amount of conversation that such an unpleasant emotion can generate!
I thought that I should add, for the sake of completeness, that worse - far worse - than film or television is opera, perhaps because the music heightens every aspect of it. Do you ever want to march down to the stage and take the characters aside and explain to them just how absurd their behaviour is? I found Death in Venice particularly difficult - I wanted to book Mr Author a ticket to go and visit one of his daughters, and nod encouragingly while he told Tadzio's mother about the plague, and help him pack and (in short) get him out of there before he did anything silly. Like dying.
Illustrating to Manon the benefits of a good convent school education (or at least persuading her parents to send a more efficient chaperone with her) would have been worthwhile, too.
Posted by: Angharad | March 11, 2006 12:14 AM
Viikonloppuna palasi mieleeni eräs herra H. joka aiheutti myötänoloutta uutena vuotena 27 vuotta sitten.
Kaveri haastoi riitaa juhlissa ja sai selkäänsä 4 kertaa kahdessa tunnissa.
Hänen maineensa pelasti se, että hän muutaman päivän päästä suurella vaivalla soitti jokaiselle juhlissa olleelle pyytääkseen anteeksi käytöstään
Posted by: Petja Jäppinen | March 14, 2006 11:10 AM
Häpeä kääntyi sankariteoksi. Jotenkin suomalainen tarina!
Posted by: Anni | March 15, 2006 10:57 AM
Ensin herra H käyttäytyi epäkunnioittavasti daamiani kohtaan, joka varoituslaukauksen jälkeen muuttui täysosumaksi hetmannin hansikkaalla.
Minä poistuin juhlista, mutta tämän jälkeen hän jatkoi epäasiallista käytöstä ja eräs daami löi pullolla.
Seuraavaksi hän yritti töniä kutsujen pienintä daamia, ja tämä löi jakkaralla ja lopuksi tämän pienen daamin kundikaveri pääsi töistä, ja herra H sai tuta millaista on käyttäytyä epäkunnioittavasti portsarin tyttöystävälle...
Posted by: Petja Jäppinen | March 16, 2006 04:12 AM