Mayday 34°35'S 150°36'E

Tulossa: vastaus Miss Eaglen heittämään meemiin. Kuvassa kuitenkin esimakuna säännöllinen hyvän tuulen tuoja eli BJ:n ja Anthonyn rakkaudella käsin koristeltu avopakettiauto, jota ei täällä päin maailmaa suinkaan kutsuta nimellä pickup. Oikea termi on 'ute' (virallisemmin 'utility vehicle').

***

Coming up in near future: a response to Miss Eagle who has challenged me to list ten simple pleasures. I like this one but need to give it some thought! Meanwhile I am only listing one - BJ's and Anthony's ute which always makes me smile.

Posted by ah at 12:25 PM | Permalink | Comments (1)

Käväisin Pinserin linkkaamana mielenkiintoisella sivulla, jossa omasta tai naapurin kasvokuvasta muokataan erilaisia versioita - nuorempia, vanhempia, sarjakuvahahmoja ja apinamiehiä/naisia, muutamia mainitakseni. Vaaleatukkaisesta ei näemmä saa vakuuttavan näköistä afrokaribialaista (mikähän lienee suomalainen poliittisesti korrekti termi). Sen sijaan hätkähdin aika lailla maskuliiniseksi muutettua omakuvaani (yllä keskimmäisenä). Isähän se siinä. Ks. kuva teini-ikäisestä isästä alempana. Vasemmalla ylhäällä vauvakuva, muka, oikealla japanilainen sarjakuvaversio.

Sivusto muuten takkuili vähän, ja tallensin kuvat lopulta ruutuprintteinä.

***

Yesterday I entertained myself by visiting the face transformer website. The idea is to take a standard passport photograph and see what the transformer makes out of it. Some of the versions did not work very well, others worked better. Spooky it got only when I tried to turn myself into a man (see the photo above, in the middle) - it looks a bit too much like my Dad as a young person. In the black-and-white photo he is about 16 years old.

The other versions above are a baby photo (left, not very convincing) and a Japanese manga cartoon (right).

Posted by ah at 12:14 PM | Permalink | Comments (7)

Tänään vähän harmittaa. Suomessa olisivat toukokuussa tiedossa hääjuhlat, mutta budjetti ei tällä kertaa anna periksi matkustaa.

Olen sulhasen kanssa samaa vuosikertaa. Valokuva-albumista löytyy useampikin otos, jossa vilistämme pitkin tannerta ilman rihman kiertämää. 1970-luvun alun kesät lienevät olleet lämpimänpuoleisia.

Kuvan strateginen rajaus vuodelta 2006 - ilmeistä hätävarjelun liioittelua, mutta tässä turhankainossa maailmassa yksinkertaisista asioista on tullut kovin monimutkaisia. (Ja sitä paitsi, ehkä rajaamattomalle otokselle löytyy vielä parempaakin käyttöä...)

***

I have been looking at old photographs today. This was after sending my cousin and his fiancée an apologetic note about not being able to be present at their wedding in May. It would have been so much fun, but the budget is unforgiving. We'll have to catch up some other time.

Me and the bridegroom were both born in 1968. I guess our mothers must have spent a fair bit of time together, since Risto and I feature together in many photographs. Much of the time without any clothes whatsoever - the summers of early 1970s must have been warm.

Photo cropping à la 2006. Simple things have got so very complicated in today's world.

Posted by ah at 02:20 PM | Permalink | Comments (8)

Tämä ohje tarttui korvaan pari vuotta sitten herkkukaupassa, jossa asiakas oli ostamassa parmankinkkua paistin peitteeksi. Muistelen, että Jamie Oliverin nimi mainittiin, mutta yksityiskohdat ovat epäilemättä matkan varrella muuttuneet.

Turvauduin ohjeeseen pääsiäissunnuntaina, kun teki mieli syödä hienommin, vaikka pöydän ääressä ei muita ollutkaan. Puolen kilon paistia en muuten lähtisi kokonaisena uunissa kypsentämään, mutta tällä reseptillä se ei kuivu korpuksi vaan säilyy ihanan mehevänä. Samalla tavalla voi toki yhtä hyvin kypsentää suuren paistin isommalle porukalle. Parmankinkku antaa paistiin suolaisuutta ja yrtit mukavasti makua. Kastiketta ei välttämättä tarvita, mutta punaviinikastike sopii toki kaveriksi paremmin kuin hyvin. Raaka-aineet ovat kalliinpuoleisia, mutta juhlava on lopputuloskin.

Tarvitaan:
puolen kilon kimpale naudan paistia
n. 10 ohutta siivua parmankinkkua
reilusti tuoreita yrttejä (esim. persiljaa, basilikaa, oreganoa, salviaa, timjamia)

Näin toimitaan:
Pyyhi paisti puhtaaksi. Halutessasi hiero suolalla ja mustapippurilla. Silppua yrtit ja pyörittele paisti yrttisilpussa niin että se on kauttaaltaan yrttien peitossa. Yrtteinä tällä kertaa basilikaa, persiljaa, salviaa ja oreganoa.

Kääri parmankinkun viipaleet paistin ympärille. Sido paketiksi (esimerkiksi kuumassa vedessä kutistetulla kalastajalangalla).

Paista uunipannulla 200 asteessa puolisen tuntia (riippuu uunin äkäisyydestä, meidän hirviökiertoilmauunissamme 180 astetta ja puoli tuntia riittivät medium-lopputulokseen). Perunat syntyvät samalla - esikiehautin kuorineen lohkotut perunat vedessä ja viimeistelin ne uunissa paistin vieressä.

Ota paisti uunista ja kääri folioon 'lepäämään' kymmeneksi minuutiksi ja valmista sillä aikaa lisäkkeeksi vaikka rakuunaporkkanoita (kiehauta babyporkkanat tai porkkananpalat vedessä niin että jäävät rapeiksi, lisää voita ja tuoretta tai kuivattua rakuunaa).

Sooloillallisellani avasin seuralaiseksi pullon Huntingtonin viinitilan Cabernet Sauvignon Special Reserveä (2002, Mudgeen alueelta). Puolet paistista jäi seuraavaan iltaan - en jaksanut lämmitellä vaan kiehuttelin lihaliemestä, sipulista, yrteistä ja samaisesta punaviinistä kastikkeen, siivilöin, lisäsin vähän voita ja liruttelin lihan päälle.

***

This recipe was overheard in a deli a few years ago - I think it comes originally from Jamie Oliver, but I doubt he'd recognize it any more. In any case it is a perfect way to cook a small amound of meat without drying it up - works equally well for a bigger piece of course.

Instructions for a festive meal for one or two:

500 gms of beef fillet
fresh herbs (flat leaf parsley, basil, oregano, sage, thyme - whatever you have)
10 thin slices of parma ham (prosciutto)

Cover meat with finely chopped herbs (you can rub it with salt and pepper first if you wish), wrap in prosciutto, tie into a neat parcel. Put in the oven for about 1/2 hour in about 200 degrees (depending on your oven, in our rather aggressive fan-driven oven 30 minutes in 180 degrees gave a nice medium result). Let the meat rest wrapped in foil for about 10 minutes before serving.

Serve with (for instance) potato wedges and tarragon carrots (boil carrots until al dente, add some butter and fresh or dried tarragon). For my solitary Easter Sunday meal, I opened a bottle of Huntington Cab Sav Special Reserve 2002 (from Mudgee). It worked a treat with the meat.

Posted by ah at 01:37 PM | Permalink | Comments (9)

Merkkipaaluja tulee ropisemalla. Net Nanny kuulemma kieltää pääsyn räävittömään Mayday-blogiin. Piti vähän miettiä, että mitähän varten. Osaako nettinanny suomea? Siinä tapauksessa syyllisiä löytyy enemmänkin. Mutta jos nettinanny osaa vain englantia, syyllinen löytyy korkeakirjallisuuden puolelta: Philip Larkin!. Tämän siitä saa kun antaa runoilijoille vapaan sanan.

Lapsille en toki kirjoitakaan. Puhekielessäni vilahtelee kaikenmoisia ilmauksia, mutta olen hyvin vieraskorea ja käyttäydyn kauniisti heti kotioven ulkopuolella. Voimasanat kuuluvat puhekieleen, ja kiroilen hyvin harvoin kirjoittaessani - tai siis jos kiroilen, en tekstissä itsessään. Blogissa on kiroiltu vain kun on ollut tarpeen - kun on siteerattu tai puhuttu kiroilemisesta. Kommenteissa välillä sadatellaan, en pidä vakavana tai sensuurin arvoisena, kunhan ei tarkoituksella loukata. Yhtä sanaa mietin hetken, mutta se oli niin hieno uudiskirosana etten hennonnut puuttua siihen. Yhden kanssakommentoijaa koskeneen kommentin poistin kerran, ilman epäröintiä. Sensuroin vastakin, jos tulee tarvis. Oma tupa, oma lupa.

***

Another milestone reached! Denis reports that Net Nanny (don't ask me why Denis is using Net Nanny - probably something to do with his temporary lodgings) blocks my blog. It took me a second or two to figure out, why. First I was terribly impressed - Net Nanny speaks Finnish! Finns are a bit more relaxed about their use of four-letter words (and our four-letter words always have more than four letters), and there have been a few comments with some lively argumentation.

Then the penny dropped. Phllip effin Larkin! This is what happens when you let poets run wild on your website.

To be serious - I don't write for children. I am known to use some colourful words in everyday life, but for me they are a feature of spoken language. My writing is normally free of swearwords, and this goes for the blog, too. But I don't apologise if I make an exception when quoting or talking about swearing. I don't tend to censor readers' comments. In my opinion there hasn't been much need for that sort of thing. (I would not hesitate if I thought there was.)

Posted by ah at 04:42 PM | Permalink | Comments (7)

Ala-asteella koulumatka kulki vanhan suomalaisen pientaloalueen halki. Ne olivat kaikki jokseenkin samanmuotoisia, puolitoistakerroksisia puutaloja, eri väreillä maalattuja, ympärillä pensasaidat ja aika monessa pienet pihaportit.

Pienillä tytöillä on usein vähän epäilyttävä maku - ihan huomaamattaan ne ehdollistuvat rakastamaan esimerkiksi röyhelöitä tai vaaleanpunaista väriä. Minusta nuo epäilemättä vähän pikkusievät ja porvarilliset pensasaidat ja portit olivat hienointa mitä kuvitella saattoi. Yhdessä oli jopa pensasaidasta muotoiltu, portin yli kaartuva vihreä kaari. Kotona ei ollut pensasaitaa tai porttia - kuka sellaisia metsän ympäröimällä maapalalla olisi tarvinnutkaan, männyissä oli porttia kyllin.

Tykkään porteista vieläkin. Ja nyt minulla on niitä kolme! Tosin ne ovat kaikki harmaita ja haalistuneita, eikä yhdenkään yllä ole vihreää pensasaitakaarta. Mutta portteja ne ovat, ja pensasaitaakin on pieni pätkä. Sen leikkaaminen on jokavuotinen riesa.

Eilen etsimääni supernaista ei löytynyt, mutta normaali energiataso palasi auringon mukana. Aamulla oli niin kaunista, että touhusin jo ennen aamupalaa ulkona tunnin verran. Kylvin kevätsipulia ja istutin vähän salaatintaimia. Kirsikkatomaatti ei ole pahastunut muutamista kylmistä öistä vaan tuottaa edelleen. Muu kesäsato alkaa olla korjattu ja syöty.

Kameliat alkavat kukkia, mikä on jännittävää, sillä puolitoista vuotta sitten istutetut taimet eivät kaikki kukkineet viime vuonna. Camellia sasanquat kukkivat ensin - ensimmäisessä kuvassa (alla) lajike nimeltä Beatrice Emily. Camellia japonicat kukkivat vasta talven tultua. Kramer's Supreme pudotteli viime vuonna suuret nuppunsa (ks. seuraava kuva), saa nähdä tuleeko niistä tänä vuonna mitään. Kyseinen lajike on naurettavan suurikukkainen ja pöyhkeä. Kauneimpia taitavat olla yksinkertaiset lajikkeet - ks. parin päivän takainen kuva Denisin valkeasta kameliasta.

Yksi kamelioista ei kestänyt kesän yli (japonica mallia 'Clarence Hearn'). Viime vuonna se kehitti yhden, valtavan kukan, joka jäi kasvin ainoaksi. Satuin ottamaan tästä ainokaisesta valokuvan - ks. alimmainen otos englanninkielisessä osuudessa. Kukka on kämmenen kokoinen (itse asiassa kämmeneni on kuvassa näkymättömissä sen alla).

Jos kukkii vain kerran elämässään, kannattaa kukkia kunnolla.

***

Ever since I was a little girl, I have adored garden gates. I used to ride my bike to school, through a traditional, Finnish neighbourhood with a row of uniform, wooden houses painted in different colours, surrounded by little yards and hedges and, quite often, gates. At home we didn't have a gate - who would need one in a house situated practically in the middle of woods? My favourite gate of all was a pretty little iron gate, painted in white. The hedge had been trained so that it formed a beautiful, green archway over the gate. Prettyish in a bourgeois-sort-of-way, probably, but in my eyes it was beautiful. (I bet I had been reading Secret Garden.)

Since moving to Australia, I now have not one gate but three, for the first time in my life. They are a bit grey and worn out, one of them is almost impossible to open and there are no green archways, but I like them all the same. There is even a hedge, which grows too quickly and needs to be pruned every year - a nuisance, really.

Yesterday I was complaining about my lack of energy. The superwoman never quite surfaced but today I was energetic enough to work in the garden before breakfast. It was a wonderful, sunny, calm morning. The vegie patch is looking a bit tired at the moment but it is still producing cherry tomatoes, and herbs of course. Everything else has pretty much finished, so today I planted some lettuce seedlings and sowed some spring onions. I was going to sow some snow peas but I have to figure out some kind of support structure for them first.

Camellias are starting to bloom, which is exciting since not all the plants we planted 1.5 years ago have flowered yet. The buds above belong to a Camellia japonica called 'Kramer's Supreme'. It dropped all of its buds last year, it remains to be seen what happens this time. Its ridiculously big flowers are not due for quite a while yet, but some sasanquas are already in bloom (pictured above, 'Beatrice Emily'). Originally I had another japonica, 'Clarence Hearn', which flowered the first year but died unexpectedly this summer. I took a photo of the first and only flower.

Here it is, in memory of a plant that produced only one flower - but what a flower!

Posted by ah at 06:22 PM | Permalink | Comments (3)

Arkeen palaaminen tuntuu tänään aivan erityisen hankalalta. Itsekuri on ties missä. Sää on synkkä ja pimeä, ja sielunmaisema noudattelee samantyyppistä väriskaalaa.
Pääsiäispyhät olivat oikea eskapismin riemuvoitto - katsoin vanhoja tv-sarjoja, kaksi Humphrey Bogart -elokuvaa ja jopa Sound of Musicin. Moisesta ei seuraa muuta kuin moraalinen krapula. Onneksi oli sentään edes yksi pitkä kävelyretki ja kokonainen Johannes-passio.

Olisi puhtaaksikirjoitustöitä ja muita kirjoitustöitä. Nettiä pitäisi päivittää, laskuja maksaa. Pari luku-urakkaa odottaa. Kauppareissu saa jäädä huomiseen, siihen menee liikaa aikaa (kyläkaupan jälkeen seuraava ruokakauppa on puolen tunnin ajomatkan päässä). Paistaisi edes aurinko niin voisi mennä kasvimaalle harrastamaan oikeiden töiden vieroksuntaa.

Puhtaaksikirjoittamisesta tulee mieleen Anna Magdalena Bach, joka Darwinissa majailevan musiikintutkija-kapellimestari-viulistin mukaan teki vähän muutakin kuin puhtaaksikirjoitusta. Olisiko aikansa supernainen lastenhoidon, suurperheen taloudenpidon ja puhtaaksikirjoitustöiden ohella ehtinyt pyöräyttää myös Bachin soolosellosarjat? Olen epäilevällä kannalla. Kyseinen uutinen on siinä mielessä tyypillinen, että lisäkysymyksiä aiheesta ei ole haluttu tai osattu tehdä. Yleisölle riittää, että siteerataan eksperttiä.

***

If only it was sunny I could go on procrastinating - I'd go and plant some seedlings (time to sow and plant winter vegetables). Or I could convince myself that I need exercise and go for a long walk. But since it is cloudy I am going to force myself to start working. Easter holidays were pure escapism for me - episodes of old tv series, two Humphrey Bogart films, even Sound of Music (I was feeling a bit poorly). About time I did something useful.

I am not exactly dying to typeset music today. I will, though. I should update the web a bit, pay a few bills. Some stacks of books are waiting for me to peruse them. I could go shopping (not much food in the house after the holidays) but I might put it off - it is midday already and it takes quite a while to drive to the shops (30 mins away) and back.

Typesetting brings to mind Anna Magdalena Bach. She did it in addition to running the household and being a mother to however many children. In Darwin they seem to think she might have done a bit more than just typesetting. But what a frustratingly lousy piece of news this is! Where are the additional questions - facts and arguments to support the claim? I am sure the expert had some. If only they had asked him to share them with the radio listeners!

I know Anna Magdalena is considered a superwoman of her time. But would she really have been able to run the household, raise the children, do some typesetting and write some large scale masterpieces on the side? When I can't get myself up and going before lunchtime?

Posted by ah at 12:58 PM | Permalink | Comments (8)

Väliaikatietoja aiemmin mainitusta Lovejoy-urakasta. Menossa on sarjan kolmas sesonki, ja yllättäen ruutuun tupsahtelee kaikenlaisia tuttuja nimiä. Viimeksi katsotussa jaksossa olivat pienissä sivurooleissa Amanda Burton, Minnie Driver ja Michael Kitchen.

Sivumennen ihmetellen - mikä laihassa ja jäykässä Kitchenissä viehättää niin? Foyle's War oli meidän taloudessamme ihannesarja: minä sain rauhassa huokailla Michaelin perään, kun taas mies hurmioitui univormuun sonnustautuneesta Honeysuckle Weeksistä. (Molemmat tässä kuvassa, Kitchen keskellä. On siinä ihmisillä nimet, muuten. Kolmas päänäyttelijä Anthony Howell on vallan mukiinmenevä hänkin.)

Palaan Lovejoyhin. Viime viikolla tulivat vastaan jaksot, joissa nimihenkilöllä on kiihkeä ja romanttinen suhde Victorian eli jähmeästi näyttelevän Joanna Lumleyn kanssa. Tiedän toki, että useimmille nykyihmisille Joanna Lumley on yhtä kuin Todella upeeta -sarjan Patsy. Koska olen kai kohta antiikkia, minulle hän on ikuisesti Safiiri ja Teräs -sarjan Safiiri. Voi miten pelkäsin sitä sarjaa katsoessa! Viisas hanhi pieni, näytä mulle tieni, yläkertaan, alakertaan... Kuka muistaa?

Lovejoyn ensimmäinen sarja on muuten laadun puolesta jotensakin roskaa - pikaisesti ja halvasti kokoon keitetty. Ilmeisesti pilottisarja osoittautui niin suosituksi, että rahaa alkoi löytyä.

Musiikkikin sovitettiin uudelleen, ja siinä samalla meni pesuveden mukana yksi ensimmäisen sarjan harvoista, mielenkiintoisista piirteistä - 1980-luvun brittimusa, joka soi taustalla monissa kohtauksissa - autoradioissa, pubeissa jne. Toinen mielenkiintoinen piirre on ensimmäisen sarjan puvustus - Lovejoy alias Ian McShane kantaa siinä uskomatonta kokoelmaa niin kammottavia jakkuja ja huiveja ja solmioita, että ne ovat melkein tyylikkäitä. Melkein.

Allaolevan kuvan hevonen ei liity Joanna Lumleyhin mitenkään, vaikka jonkun mielestä yhdennäköisyyttä löytyisikin. Kuvat ovat eiliseltä kävelyretkeltä (ks. englanninkielinen osuus).

***

Who remembers the 1970s sci-fi series Sapphire and Steel? I was watching (as you do) the third series of Lovejoy over Easter holidays and was completely unprepared for Joanna Lumley suddenly appearing in several episodes. Either I haven't seen these or I have mercyfully forgotten. As it turned out she (well, actually it was her character Victoria) had a passionate, romantic relationship with Ian McShanes' Lovejoy. The third series has had other surprises as well - yesterday's episode had Amanda Burton, Minnie Driver and Michael Kitchen, all three in very small supporting roles.

Who cares about AB and MD - but Michael Kitchen... what is it that makes this thin and edgy man so attractive? Foyle's War was a series perfectly designed for our household - I was daydreaming about Michael Kitchen while Andy only had eyes for Honeysuckle Weeks in her uniform. Great names, BTW. (See the main characters - Kitchen in the middle. The third one, Anthony Howell, is awfully nice as well.)

When it comes to Joanna Lumley, I know that for most people she will forever be Patsy - for me she is the blue-eyed Sapphire. Sapphire and Steel left me absolutely terrified. Nothing has seemed as scary since.

Denis, 'your' horse says hello (I bet someone thought the picture was a comment about J. Lumley's face, always so calm and collected). I walked pass your house and saw that there were some huge blooms in a hybrid tea rose, so I went and took a picture. Pity I could not bottle the fragrance - and pity the picture is badly out of focus. (I think the label said 'Just Joey'). One of the Camellia sasanquas was in full flower, too - beautiful, single white blooms.

I am still not quite half-way my Lovejoy marathon (and I started from the second series).

Posted by ah at 01:30 PM | Permalink | Comments (21)

Pääsiäisyö

Kohahti suuri, raikas yö:
Nyt, noidat, yöhön mustaan!
Jokainen kohti taivastaan
ja kohti kadotustaan!
Lehahti savupiippuihin väkevä tuuli, imi - ,
Hulmahti helma punainen,
ja tukka tuulta viistäen
lensimme taas -
oi ylistetty, ylistetty
pääsiäisen nimi! [...]

(Aale Tynni)

***

Between Good Friday and Easter Sunday, while Jesus is lying in his tomb, bad magic and witches run rampant in Finland and Sweden. I find this a fantastic example about how pagan traditions and Christian religion coexist.

To find out more about the history of the little witches that may appear at your doorstep, begging for Easter eggs, check out this article about Finnish Easter traditions. It tells us, among other things, that the witches were in fact old women who had sold themselves to the devil. The hours after Good Friday were crucial - if your cows got sick, it could just have been that witch from next door doing her bad tricks.

When I was a child, we didn't dress up as witches. In South Eastern Finland, a very different tradition existed for children around Eastertime. We decorated willow twigs with paper flowers and feathers, and walked around the village on Palm Sunday, tapping neighbours and relatives with our twigs, reciting a peculiar kind of Easter blessing and asking for a reward in the form of Easter eggs, sweets, apples, or even money. Sometimes we got our reward straight away, but usually we had to return on Easter Sunday to collect it. You'll find more about this tradition in the same article, and you can also read (if you must) about mämmi.

The willow blessing tradition is still going strong, but increasingly one finds that the two traditions are amalgamating. Now you have little witches walking around with decorated Pussy willows. The tradition lives and changes, the Orthodox Easter habits blend with the Western ones.

Witch with a broomstick and a cat is also a popular Easter decoration. The picture above could be an old, Finnish Easter greeting, but it isn't. It is magazine cover dating from October 1923, so this one must be a Halloween witch.

Posted by ah at 11:03 AM | Permalink | Comments (9)

Kuva Kolmen ristin kirkosta on otettu pääsiäislauantaina 14. huhtikuuta 2001. Perheenjäsenet tietävät tässä vaiheessa, mistä on kysymys, ja tämä onkin oikeastaan mukana olleille tarkoitettu muistelo, kun näyttää siltä että tänä vuosipäivänä perhe on hajaantunut kaikkiaan kolmeen maanosaan. Muutkin saavat lukea, jos jaksavat.

Alttaritaulun paikalla kyseisessä kirkossa on kolme valkoista ristiä (Alvar Aalto -kirjoissa se tunnetaan yleensä Vuoksenniskan kirkkona, Imatralla aina Kolmen ristin kirkkona). Alttari oli sinä päivänä tavallistakin karumpi, sillä alttarivaate oli pitkänperjantain jäljiltä musta. Alttarilla oli viisi kapeaa maljakkoa, kussakin tummanpunainen ruusu. Niiden edessä oli metallista sommiteltu orjantappurakruunu. Suntio antoi toimituksen jälkeen meille postikortteja, joissa alttari näkyi normaaleissa, vähän pehmeämmissä väreissään. "Kun on nuo pitkänperjantain mustat värit siellä tänään", hän sanoi vähän anteeksipyytävästi.

Kysymyksessä ei ollut varsinainen vihkitoimitus, sillä me olimme tuolloin olleet jo joulusta asti siviilinaimisissa. Varsinaiset häät olivat olleet iloiset kotibileet helteisellä verannalla täällä eteläisellä pallonpuoliskolla. Yksikään perheenjäsen ei päässyt paikalle (kun ei ollut kutsuttu), joten järjestimme pienen siunaustilaisuuden Suomessa. Sinne oli Englannin perheelläkin sentään mahdollinen matka. Sormuksiakin olisi voitu vaihtaa, mutta se olisi tuntunut vähän jälkijättöiseltä. Mutta virret vedettiin ja muutkin pakolliset kuviot (462 - Sibeliusta tietysti ja olikohan Mendelssohniakin siitä vierestä). Minna-pappi puhui lähetystyötaustansa vuoksi hyvää englantia, joten kaikki sujui kauniisti kahdella kielellä (ks. englanninkielinen osuus).

Minulla on näistä kakkoshäistä hirmuisen mukavat muistot, ja niiden pohjalta suosittelen naima-aikeissa oleville pieniä ja rentoja häitä, jos siis pelkkä vihkaistavana käyminen kahden todistajan kanssa ei tunnu riittävän. En tullut käyneeksi kampaajalla enkä meikkaajalla, mekko oli kyllä hankittu - keväänvihreä hame, pusero ja shaali, joita on sittemmin käytetty monta kertaa hienommissa tilaisuuksissa. Andylla oli uusi solmio ja vuosia vanha musta pellavapuku. Kukkakimpun (valkoisia leinikkejä ja paljon vihreää) kävin itse aamulla hakemassa samalla kun pistäydyimme Buttenhoffin ravintolassa kurkistamassa, oliko kaikki valmista yhteistä hääateriaa varten. Ei ollut kaasoja, bestmänejä tai kukkaistyttöjä vastuksina tai vaatetettavina.

Mahduimme kaikki kahteen pitkään pöytään - isät, äidit, siskot perheineen, kummivanhemmat ja pieni kourallinen ystäviä. Moni muu sukulainen tuli kirkkoon katsomaan pahastumatta ollenkaan siitä, ettei aterialle mahtunut. Kuvissa näkyy mm. nyt jo edesmennyt elegantti isotäti Viivi, viimeinen isovanhempieni sukupolvesta. Olihan meillä toki pääsiäissunnuntaina vapaamuotoiset kahvittelut koko suurelle suvulle - tuntui hassulta sonnustautua jo toista päivää ykkösiin.

Pienessä yhden huoneen ravintolassa palvelu oli tavattoman hyvää, ruoka erinomaista, ja kaikkien kanssa ehti jutella ja pitää hauskaa ilman morsiusparin pöytiä ja muita jäykkiä rituaaleja. Muistatteko, mitä syötiin? Vihkiraamatun välistä löytyi ruokalista. Suppilovahverokeittoa alkuun, sitten vaihtoehtoisesti kuhaa kapriksilla ja punajuurilla, tai lampaan sisäfilettä tuoreilla yrteillä (kun oli pääsiäisviikonloppu), jälkiruokana charlotte russe -kakkua portviinikastikkeella. Sitä leikattiin varsinaisen hääkakun sijasta. Lasse Buttenhoffin aarrekammiosta oli löytynyt hyvää vuosikertaa australialaista Heggies Chardonnayta, ja alussa skoolattiin oikein samppanjalla. (Laskukin on tallella.)

Isän mieskuoron kvartetti lauloi sekä kirkossa että ravintolassa - isä ja isän Pentti-serkku siinä mukana. Heidi ja Eira-kummi improvisoivat häävalssiksi Kielon jäähyväiset a cappella. Tanssilattia oli neliömetrin kokoinen, riitti hyvin näillä tanssitaidoilla.

Päivä oli kylmä mutta poutainen. Talvikengät ja vihkiraamattu jäivät riisikarnevaalien tiimellyksessä kirkon eteiseen, mistä jälkijoukot toivat ne mukanaan. Autoa ei ollut tilattu, mutta siskot olivat aamulla häthätää järjestäneet paikalle serkkupojat autoineen - nämä olivat oikein pesseet autonsa ja vetäisseet sen päälle vihreät ja keltaiset nauhat (Australian urheiluvärit). Hääaterian aikana alkoi räntäsade, joka jatkui ja jatkui, talvikengät tulivat tarpeeseen. Matkalla ravintolasta Valtionhotelliin jatkoille saimme kahlata kinoksissa. Kristiina käytteli kameraa. Minä olin huolissani pikkusiskolle lainaamistani mokkakengistä (pihi ämmä, miettiä nyt moisia juhlapäivänä!).

Muistatteko Andyn suomenkielisen puheen - sekin on tallella Raamatun välissä. Siteeraan lopusta:

Kun menimme naimisiin ensimmäistä kertaa joulukuussa, Jukka lähetti minulle e-mailin ja varoitti minua siitä vastuusta, jota siskon mieheksi tuleminen tässä perheessä tarkoittaa. Siskon miehen pitää ymmärtää, kenen puolella kannattaa olla. Ja silti hänen pitää olla aina valmis ottamaan syyt niskoilleen.
Haluan teidän tietävän, että otan tämän uuden vastuuni hyvin vakavasti, ja haluan aloittaa tämän uuden elämäni vaiheen oikeassa hengessä. Siksi pyydän teitä nostamaan kanssani maljan Heinon naisille.

Lumisadekuvassa kaksi kaikkiaan kolmesta siskosta (kaikki pieniä ja kauniita). Lean takin ja ison lumihiutaleen välissä pilkottaa - kenen naama? Vastaus löytyy Blogilistan top-listan kohdasta 23 (ainakin tällä hetkellä, mainehan on katoavaista)?

***
Remember this church? The photo was taken 14th of April five years ago, on Easter Saturday. Alvar Aalto's little Lutheran church is known in Imatra as "the Church of the Three Crosses" (after the three white crosses behind the altar), in architecture books it is often referred to as the Vuoksenniska Church, in Imatra, Finland.

This post is mostly interesting for family members that, on this particular anniversary, are scattered on three continents. Anybody should feel free to read, though!

The simple altar, with its marble steps and balustrade and the three crosses, looked quite dark that day. Much of it was covered with black cloth (because of Good Friday). In the photos I can see there were six, narrow glass vases on the altar, with a single, dark purple rose in each. In front of the flowers there was a crown of thorns. It was actually really beautiful, and the verger gave us some postcards of the church afterwards, wanting to show us how the altar would look on an ordinary day. I had of course seen the church in its usual colours many, many times, having been confirmed there, having attended services, weddings (not many funerals, as there is no cemetery there) and having sung there in choirs and ensembles on various occasions. I also studied the piano with the organist and sometimes had a lesson at the back of the church.

This was not a real wedding ceremony but just a blessing of our marriage - we had already had a very relaxed civil ceremony on a sunny veranda in South Eastern Australia just before Christmas. But this time there were family members present from England and Finland. The ceremony was bilingual, and the priest Minna Koistinen gave us a copy of her blessing speech afterwards, along with a white family Bible with more pictures of the church.

I had forgotten but I see now that, along with the usual bits of the Bible, she talked about the home as a place for growing "in spiritual maturity". "Our words, intentions and decisions cause more happiness or suffering at home than anywhere else", she said. Interestingly, she also quoted the Indian writer Rabindranath Tagore:

You have brought back again my wandering heart.
O gather up together my scattered hopes.

I have such nice memories of this day, that I would heartily recommend a (relatively) small family wedding for anyone who is not excited by the idea of A Very Big and Expensive Operation with all the stress that comes with it. On the morning of our Australian wedding, we had been cleaning windows and assembling garden furniture. On the morning of our Finnish wedding, we stopped by at the little family restaurant of Buttenhoff to check everything was ready for the small family celebration, I picked up a bouquet of white and green flowers. Andy's family had arrived from England the previous day and we had had good time for a drink, a snack and a chat at the hotel.

There were no hairdressers, make-up appointments or studio photographs. The wedding rehearsal was just a meeting between me and the priest (Andy was abroad). I did have a new, green dress (worn many times since in festive occasions), Andy had a new tie and an old suit. Sisters were around with their jokes and advice in the morning and Mum lent me a necklace. One of the sisters realised there was no wedding car, so some cousins were summoned to help (they appeared with a newly washed car decorated with green and yellow ribbons - the Australian sports colours).

I am touched to see in the photos that quite a few members of the extended family came to the church (Great Aunt Viivi, the last of my grandparents' generation, who has since passed away). And I saw most of them again on Sunday, when they all came for a more informal little family celebration at my parents' place.

The restaurant was just big enough for all of us. Two long tables - Mums and Dads, sisters with their families, a handful of good friends. Menu had been agreed on and drinks chosen the previous week, and the restaurant had organised flowers at the tables and arranged the seating according to our instructions.

Do you remember what we ate at the excellent restaurant Buttenhoff? I have the menu, so I can tell you. Soup of winter chantarelles, pike perch with capers and beetroot, lamb fillet with herbs, charlotte russe cake with port wine sauce (a peculiar wedding cake to cut but it worked just fine). Miraculously, the restaurant had in their cellar some nicely aged Heggies Chardonnay from Australia! Service could not have been better or more friendly.

The male quartet that sang on several occasions consisted of Dad, his cousin Pentti and two other men from Dad's male choir. Heidi and my Godmother Eira sang us a wedding waltz. The improvised dance floor was about one square metre - big enough for these dancers. Andy astonished everybody (except me) by giving a speech in Finnish.

It had been a cold but relatively clear day, hardly any snow left, it being mid-April. But by the time we came out of the restaurant and some of us went on to a nightclub, it was snowing heavily. At least 15 cm of wet, heavy snow. Kristiina was still taking photographs. (No videos whatsoever!)

Posted by ah at 11:34 AM | Permalink | Comments (18)

Nappasin Sanat-blogista pääsiäismeemin, joka tosin muuttui pääsiäismeemiksi vasta kun Anita selaili kirjojaan ja pani sormensa kiirastorstaiaiheisen runon kohdalle.

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita lause journaliisi,...

Istuin aamupuhteella sängyssä läppärin kanssa (tunnen tästä puuhasta vähän syyllisyyttä, sillä yritän rajoittaa sen vapaapäiviin, ja pääsiäispyhät ovat oikeastaan vasta edessä), joten vieressä oli tavalliseen tapaan kauhealla taakalla raskautettu sängynvieruslipasto.

Siinä oli päällimmäisenä Kate Foxin Watching the English - The Hidden Rules of English Behaviour. Sivulla 123 väitetään, että englantilaiset pitävät alaluokkaisena asuntojensa esittelemistä vieraille, ja arvonsa tuntevat vieraat eivät omasta puolestaan kommentoi ympäristöään. Kuudes lause (tai virke oikeastaan) kuuluu:

A duke was said to have huffed in outrage: 'Fellow praised my chairs, damned cheek!' after a visit from a new neighbour.
Tuli taas Bertie Woosterin maailma mieleen.

Omissa "piireissä" uudessa kotimaassa ensimmäiseen kyläilykertaan on usein, joskaan ei aina, kuulunut jonkinlainen kiertokävely, vallankin jos taloa on hiljattain remontoitu tai se on uusi. Makuuhuoneetkin tulee joskus talvisaikaan katsastettua, sillä takit viedään sinne säilöön vierailun ajaksi (tästä minulle tulevat aina amerikkalaiset tyttökirjat mieleen). Jostain syystä se tuntuu minusta omituiselta, rauhanhäirinnältä. Mutta varsinaisia vaatenaulakkojahan täällä ei ihmisillä usein ole, kun päällysvaatekausi on mukamas niin mitättömän lyhyt.

Lapsena naapurissa leikkiessä vanhempien makuuhuone oli leikeiltä rauhoitettua aluetta, johon ei yleensä menty. Niin taisi olla meillä kotonakin. Siitä kukaties johtuu tuo omituinen tunne. En muista, että Suomessa talon kiertokävely välttämättä kuuluisi vieraillessa asiaan, paitsi asuntomessuilla. Ja tupaantuliaisissa.

Meillä on eteisessä hattuteline, joka on todellakin nimensä mukaisessa käytössä. Yleensä sen päällä keikkuu kokonainen torni olkihattuja, akubroja ja lippiksiä. Andy ostaa uuden halpishatun lähes jokaiselta matkaltaan - ei matkamuistoksi vaan sitä varten, että paljas englantilainen päälaki palaa auringossa, ja kotoa eivät hatut koskaan tartu matkaan. Ja kun pään ympärysmitta on kaikkien asteikkojen yläpuolella, ostos on yleensä malliltaan täysin sattumanvarainen, kunhan on suuri. Jos olisin osallistunut taannoiseen "oudot esineet" meemiin, olisin voinut esitellä tusinan kerran käytettyjä matkamuistohattuja.

Pinossa seuraava kirja olisi muuten ollut novellikokoelma, jonka sivulta 123 löytyy kuudentena John Updiken lause His life seemed destined to be never wholly his own. Perheenjäsenestä kirjoittaminen on kieltämättä epäreilua. Yritän vähentää.

***

Another meme. (Sorry, but I liked this one. Depending on the book and the person writing the blog, it could lead somewhere. So in this case it probably won't.)

1. Take the book nearest to you.
2. Open it on page 123.
3. Read the sixth sentence..
4. Write it in your journal,...

As usual, I had a million mostly unread books on my bedside table. The one on top was Kate Fox's Watching the English - The Hidden Rules of English Behaviour. Not sure why it was on top, as it has been a while since I last consulted reference literature while watching the Englisman.

The sentence in question is:

A duke was said to have huffed in outrage: 'Fellow praised my chairs, damned cheek!' after a visit from a new neighbour.

Fox is talking about upper class people not normally giving guided tours of their house to their dinner guests. Apparently it is only lower class and middle class people who do this. Similarly, it does not seem to be the thing to comment on your surroundings when you are visiting people's homes.

Around here, one is often encouraged to take a tour around the house when visiting somebody for the first time. I seem to notice that people with really handsome houses don't necessarily invite you to do that - out of modesty I guess. (I am always eager to see people's houses.) Maybe there is some truth about the theory? In winter you often get to see the master bedroom, because that is where you leave your coats. (This always makes me think of those American and Canadian children's novels I read as a teenager) Many people don't have hat stands, since the overcoat season is so short. Or that is what they seem to think even if it lasts for months.

We have a hatstand, which in winter keeps falling over because of the weight of leather jackets and overcoats. In summer it is truly a hatstand, as there are about a dozen hats - straw hats, baseball caps, akubras - piled on top. There are hats elsewhere in the house, too. Andy never remembers to take his hat when he goes travelling. With his English complexion and not that much hair, he gets sunburnt in 15 minutes or less. So he buys a hat, and the choice of the hat is based on the fact that the dimensions of his head are way above the standard hat size scale. We have lots of hats that have been worn once.

There was a "weird objects in hour home" meme circulating a while ago. I realise now I could have made a fine contribution by taking photos of these hats.

The next book in the pile was a collection of short stories (unread), with a sentence by John Updike on the page 123. His life seemed destined to be never wholly his own. I have a feeling Andy agrees and I should probably stop writing about his sunburns.

Posted by ah at 09:29 AM | Permalink | Comments (8) | TrackBacks (1)

Ulkosuomalaismeemi (via Maurelita): mitä suomalaisia tuotteita tuot ulkomaille mukanasi Suomesta, tai mitä pyydät ystäväsi tuomaan?

Hollantilaista salmiakkia saa nykyään paikallisesti (siis tämän 1000 asukkaan kylän karkkikaupasta!!), silti tulee pyydettyä siskoilta tuttuja merkkejä (Aakkosia, Panttereita, Supersalmiakkeja, Halvan salmiakkia). Hapanta ruisleipääkin täältä löytyy kuin oikein etsii, ja Vaasan hapankorppuja ja näkkileipää.
Ruokatavaran tuonti Australiaan on tiukkojen karanteenimääräysten vuoksi kovasti rajoitettua, siksi en voi tuoda tullessani kuivattuja tatteja tai savuporoa tai tuoreita marjoja, vaikka miten mieli tekisi. Karkeita jauhoja toisin myös jos voisin.

Kun en voi, tuon:

Savustuspusseja
Saunakamaa omaan saunaan (vastoja/vihtoja ei saa tuoda)
Xylitol-purkkaa
Laktaasientsyymejä
Villasukkia (kotitekoisia)
Iittalan Kivi-tuikkulyhtyjä
Kirjoja, kirjoja, kirjoja
Tietynmerkkisiä tamponeja ja tietynmerkkisiä pikkuhousunsuojia (täällä on ihan kehitysmaaolot tässä suhteessa, varoitan vain)
Marimekkosukkia (Andy on addikti, itselleni en juuri osta)
DVD-levyjä (viimeksi mm. Raid-sarja ja Jäniksen vuosi)
Fiskarsia (usein lahjaksi)

Harkitsen vahvasti myös tätä Petjan pari päivää sitten suosittelemaa ruotsalaista tuotetta.

***

Above is my contribution to a meme in which expatriate Finns reveal, which Finnish products they miss and bring with them from Finland (or ask visitors to bring).

My list does not have dried mushrooms, coarse rye flour or smoked reindeer or fresh berries, for obvious reasons (quarantine related). It does not have salty liquorice, since, incredibly, you can buy it in Robertson and Berrima (although I do ask my sisters to send or bring me some of the particular Finnish salty liquorice brands that I like). It does not include sourdough rye bread, or Finncrisp rye crackers, since they are available as well.

Instead, I bring smoking bags (to smoke fish or meat in the electric oven), sauna products, Xylitol chewing gum, lactase enzym capsules (a health product), handmade woollen socks, some glassware and kitchenware, books, Marimekko socks (the stripy ones that Andy likes to wear, see picture), Finnish DVDs.

And particular brands of tampons and pantyliners - sounds crazy but this is where I have found the selection in Australian shops and pharmacies unspeakably limited.

I am also wondering, if this Swedish product might be a solution to my woodchopping problems. (Suggested in the comment section of this earlier entry.)

Posted by ah at 11:25 AM | Permalink | Comments (8)

Klassinen spektaakkeli jälleen Sydneyssä - klassista musiikkia ennennäkemättömällä, -kuulemattomalla ja -kokemattomalla tavalla! Uusi tuotanto, upeita uusia teoksia ja vanhoja suosikkeja. Suurenmoinen 90-henkinen Sydney Symphony, järisyttävä 120-ääninen kuoro, Australian Kuninkaallisten Ilmavoimien soittokunnan mahtava voima ja kansainväliset solistit, kaikki yhdessä tässä ainutlaatuisessa areenatapahtumassa! Musiikki - valoshow - laserhow - ilotulitus!

Mitä mahtaa ajatella orkesterimuusikko, jolla on kunnia olla mukana Sydney Symphonyn Classical Spectacular -spektaakkelissa? Ajatteleeko hän soitellessaan kimarana Ravelin Boleroa, Rossinin Varasteleva harakka -alkusoittoa, Straussin Tonava Kaunoista ja Verdin Aidan juhlamarssia, miten mukavaa on olla (taas) viemässä taidemuotoa uusille areenoille ja uuden yleisön kuuluville? Vai viekö kyniikka voiton, ja mielessä punnitaan vuosien ja vuosikymmenten päivittäisen harjoittelun ja palkkapussin yhtälöä, samanaikaisesti kun korvissa anatomisesti muotoillut muusikon korvatulpat vaimentavat ilotulituksen paukkeet ja ilmavoimien soittokunnan?

Musiikkitieteilijä tässä miettii, miten eivät hoksanneet ottaa mukaan myös gladiaattoreita. Tai villieläimiä? Entäs puna-armeijan ohimarssi tankkeineen ja lippuineen? Kolmiulotteisia elokuvia valkokankaalta, ja kaikille hassut lasit päähän? Melbournen kansainyhteisön kisojen avajaisissa nähtiin lentävä raitiovaunu, sellainen olisi mukava olla. Ja kaiken ylle vaikka hypnoottinen teknobiitti!

Itse asiassa pidän ilotulituksista, eikä minulla ole mitään erityistä valoshowtakaan vastaan, vaikken tajuakaan, mitä varten kaikki elämykset pitää kokea kerralla, niin että musiikin kuunteleminen luultavasti unohtuu tykkänään. Ihan kuin järjestäjät yrittäisivät ujuttaa yhden pienen sinfoniaorkesterin ja muutamia orkesterikappaleita osaksi spektaakkelia mahdollisimman huomaamattomasti.

Ne ovat ne mainitut "uudet teokset ja vanhat suosikit", jotka ottavat oikeasti päähän. "Uusilla" ei tässä yhteydessä tarkoiteta uusia vaan sellaisia teoksia, jotka eivät olleet mukana edellisellä kierroksella. Yllämainitut teokset ovatkin ilmeisesti näitä "uusia", sillä näiden jälkeen ohjelmassa sanotaan: "lisäksi kaikki tuntemasi ja rakastamasi klassikot".

Tämähän ei kerro yhtään mitään yleisön todellisesta tietämyksen tasosta, mutta se kertoo aika tarkkaan a) järjestäjien klassisen musiikin tuntemuksesta ja b) siitä, mitä he olettavat oletetun yleisönsä tuntevan.
Onko pakko aliarvioida näin raskaasti?

Andy puhui eilen aamulla amerikkalaisen Phllips Exeter -akatemian etuoikeutetuille oppilaille klassisen musiikin kuuntelemisesta. Nauroivat kuulemma vitseille ja olivat oikein hyvä yleisö. En tiedä tarkkaan, mitä herra siellä tällä kertaa sanoi, mutta lainaan viime vuonna ilmestyneestä kirjasta In Defence of Classical Music (ABC Books 2005). Tässä pätkässä yritetään kumota kahta klassiseen musiikkiin liittyvää myyttiä ja agitoida ihmisiä kuuntelemaan, sen sijaan että annettaisiin musiikin vain valua ylitse, helposti ja jälkiä jättämättä.

1) Klassisen musiikin ymmärtämiseen tarvitaan erityinen koulutus. [myytti 1]

Kumpikin väite on virheellinen, ja on vaikea sanoa, kummasta on enemmän haittaa asiaan vihkiytymättömille. Vastaus ensimmäiseen on yksinkertainen: erityistä koulutusta ei tarvita. Kuka tahansa, minä aikana tahansa voi oppia arvostamaan klassista musiikkia vain kuuntelemalla sitä. Outoa kyllä, tässä piilee myös vastaus jälkimmäiseen myyttiin: jos musiikista haluaa saada irti yhtään mitään, ei kannata vain rentoutua ja odottaa, että jotakin tapahtuisi. Musiikkia täytyy kuunnella. Ja kuten minkä tahansa tasokkaan musiikin kohdalla, kuunteleminen on aktiivista, ei passiivista. Klassinen musiikki ei tee kaikkea työtä puolestasi, korkeintaan puolet siitä. Klassinen musiikki on yleensä täynnä yksityiskohtia, ja musiikillista argumenttia kehitellään pitempään kuin keskimäärin muussa musiikissa. Säveltäjä kirjoittaa musiikin, usein viikkojen, kuukausien, joskus vuosien aikana, mutta yleisö tuo mukanaan korvansa, keskittymiskykynsä, mielikuvituksensa ja muistinsa [...]

Paitsi jos tarjolla on myös ilotulitus ja valoshow, silloin voi jättää kotiin ainakin keskittymiskyvyn ja korvat.

***

Classical music as you have never seen, heard or felt it before! It's back to thrill audiences once more with a brand new production, featuring great new works plus some old favourites. The magnificent 90-piece Sydney Symphony, the stunning 120-voice Sydney Philharmonia Choirs, the power of the Royal Australian Air Force Band and international soloists unite for this unique arena event!

I hope you have already got your tickets for the Sydney Symphony light, laser and fireworks show, as it is bound to sell out. So many fantastic things in one go, it must be like stepping into one of those weird shops in Chinatown that sell pink teddy bears, mah jongg tiles, bookmarks, slippers, red lamp shades and chinese medicines. There would be music playing, too, somewhere in the background.

I wonder what the musicians in the orchestra think. They could be thinking how wonderful it is to be (again) bringing all this wonderful music to all of these wonderful new audiences in this wonderful environment. Or they might be thinking - if they were cynics and I am sure they are not - of all those years they spent practising their instruments and weighing those years against the weight of their pay cheque for the evening.

I am thinking the concert promoters did not go far enough. There was a perfectly beautiful, flying tram in the opening ceremony of the Melbourne Commonwealth Games. And they could have borrowed a few tigers from Taronga Zoo, and brought in a few modern-day gladiators. And added a mighty techno beat to provide the evening with some good, solid, structure.

I like fireworks, actually. And I have nothing in particular against the rest of the extramusical attractions in question. But you do get the feeling the organisers are adding all these things to hide the fact that there will be a little symphony orchestra playing some classical music as well. What really irritates me is the bit about "great new works plus some old favourites". I have only read the newspaper ad but I assume the works mentioned (Ravel's Bolero, Rossini's The Thieving Magpie Overture, Strauss's Blue Danube Waltz and the Grand March from Verdi's Aida) are the new ones, since there will also be, according to the ad, "and all the classics you know and love". All of them! What an evening!

This tells us nothing about the real tastes and musical favourites of the audience, but it does tell us a great deal about a) the state and depth of the musical knowledge of the organisers and b) their idea of their audience's musical knowledge and tastes. Could they possibly underestimate their audience more?

Yesterday, Andy talked to the priviledged students of the Phillips Exeter Academy (US) about listening to classical music. I don't know exactly what he said this time, but I'll quote a chapter from his recent book In Defence of Classical Music (ABC Books 2005). In this paragraph, he talks about two myths surrounding classical music.

1) You need a special education to understand classical music.

Neither of these statements is accurate, and it is hard to know which is more unhelpful to the uninitiated. The response to the first myth is simple: you don't need a special education; anyone at any time can appreciate classical music, just by listening to it. Oddly enough, that is also the response to the second myth: if you want to get anything out of music, there is not point in lying back in the hope that something will happen; you will have to listen to it. As with any worthwhile music, listening is active, not passive. Classical music will not do all the work for you. Because it is generally rather detailed and often involves a musical argument being advanced over a stretch of time longer than that of the average piece of music, classical music only does about half the work. The composer writes the music, often over a period of weeks, months or sometimes years, but the audience brings its ears, its concentration, its imagination and its memory to the piece. [...]

But if you go to the arena concert, don't bother taking your ears or your concentration.

Posted by ah at 11:59 AM | Permalink | Comments (6)

Suomessakin näkyy näköjään Iron Chef. Kun tv:stä ei koskaan tule yhtään mitään, sitä saattaa yllättäen kiinnostua siitä, miten tukevat, vanhat japanilaiskokit yrittävät vääntää seitsemän ruokalajin illallista pelkistä soijapavuista. Onko Suomen versio osittain dubattu amerikaksi? Kuuntelen aina yhtä haltioituneena amerikkalaisen naisdubbaajan japanilaistyylistä huokailua.

Isäntä lähti melkein kolmen viikon työmatkalle ja pilkkoi ennen lähtöään korillisen pilkkeitä tulen tekoa varten. Tänä vuonna ei vielä ole tarvinnut tehdä tulta kamiinaan, joten operaatio tuntui varotoimenpiteeltä. Kun tulin kotiin lentokentältä, sisällä oli 12 astetta lämmintä. Kaasulämmitin tohotti koko päivän eikä mökki lämmennyt kunnolla. Pilkkeet eivät tule riittämään. Joko tukehdun savuun yrittäessäni lämmittää mökkiä liian isoilla haloilla tai jäädyn kuoliaaksi. Käy niin kuin niille pienille eksyneille pingviininpoikasille. (Vaihdan renkaan ja käyttelen poraa mutta kirveeseen en enää koske. Täkäläinen polttopuu on liian kovaa, kirves ponnahtaa kuin kumilelu.)

Ei niin, että asia kiinnostaisi yhtään ketään, mutta lähetin sähköpostia HS:n asiakaspalveluun, kolmatta kertaa samoissa asioissa. Ostelen toisinaan irtonumerolukuoikeutta nettihesariin. Suomen Kuvalehti ja Anna tulevat kotiin (SK:n pääkirjoituksia lukiessa kyllä säännöllisesti epäilen omaa älyäni kun moisesta maksan), HS on liian kallis, nettiversionakin. Mutta välillä tekee mieli lukea joku tietty juttu, ja silloin tehdään nettiostoksia.

Aikaeron vuoksi saatan shoppailla puolihuomaamatta aamuyöstä Suomen aikaa. Pankille se ei tunnu olevan ongelma. Rahat menevät tililtä. Lehden sivulle palatessa HS kuitenkin ilmoittaa tylysti. "Sinulla ei ole käyttämätöntä lukuoikeutta. Siirry ostamaan lukuoikeutta." Miten niin ikiliikkujaa ei ole keksitty?

Tällä kertaa maksusta ehti vierähtää viikko aikaa ennen kuin muistin kirjelmöidä Hesariin päin. Suoritus näkyy jopa HS:n nettisivulla, mutta lukuoikeudeksi se ole materialisoitunut. Jään kiinnostuksella odottamaan, jatkavatko lukuoikeutta peräpäästä (irtonumerolukuoikeus vanhenee kahdessa kuukaudessa).

***

Andy left yesterday. It is freezing in Robertson. He chopped me some kindling before he left but hardly enough for two and a half weeks. We have not yet made the fire once this year, so I wasn't expecting to need the stuff the very first day. When I got home from the airport on Sunday morning, it was 12 degrees. Indoors.

While I change tyres and drill holes when needed, I no longer try chopping wood. The firewood is far too hard, the axe just bounces off as if the blade was made of rubber. I'll need to charm someone to do some woodchopping when I have used up the kindling. Or I could freeze to death, like those little fluffy penguins in the documentary I saw in Sydney last week.

I know of four other people that watch Iron Chef. What is it about it, I wonder? It is so weird, and much of the time you would not dream of sampling the foods. Is it the American dubbing? Is it the running commentary? Is it the enigmatic smile of Kaga Takeshi (pictured)? (Who is he anyway?)

Posted by ah at 11:11 AM | Permalink | Comments (17)

Meillä on tänään juhlapäivä. Mittarin mukaan kävijöitä tuli alkuviikosta 10 000 täyteen. Serverillä asustavat tilastot tosin kertovat, että vieraita olisi ollut muka 30 000. Sitä en usko, ja sitä paitsi kymppitonni kuulostaa paljon mukavammalta.

Voimaini tunnossa päätin listata suosituimmat postaukset omaksi 'greatest hits' kategoriakseen. Optimistisesti nimesinkin uuden luokan jotenkin tähän tapaan ja ryhdyin tiputtelemaan sinne merkintöjä. Niitähän löytyikin kuin sokeria ja voita pula-ajan kaapista. Päätin sitten listata myös kaikkein säkenöivimmät ja älykkäimmät postaukset. Arvaatte, miten siinä kävi. Blogini on tasalaatuista kuin lauantaimakkara. 'Ei kökön kököä', kuten lankomies tapaa sanoa. Lopulta päädyin valitsemaan jotakin joka kuukaudelta. Nimesin luokan uudelleen.

Oikealla hetkellä nautittuna lauantaimakkara on hyvää. Muistan 1970-luvun automatkan eteläisessä suomessa kummivanhempien kanssa. Jonakin päivänä lounas oli jäänyt väliin, ja illansuussa lähestyttäessä länsisuomalaista leirintäaluetta nälkä kävi sietämättömäksi. Pentti-kummi kävi ostamassa osuusliikkeestä paketillisen siivutettua lauantaimakkaraa. Paperinyytti pantiin keskikonsoliin, ja siitä saivat sekä etu- että takapenkillä istujat hamuta herkkua nälkään. Vieläkin herahtaa vesi kielelle.

Kiitos kaunis kaikille lauantaimakkaran ystäville (tästä eivät varmaan kasvissyöjätkään pahastu)! Lähes kahdeksan kuukautta takana ja vain muutama epätoivon hetki. Anteeksi eilinen.

Lasiin australialaista Chandon-laatukuohuviiniä (samaa firmaa ranskalaisten samppanjamaakareitten kanssa). Kippis!

Anni

***

The staff and volunteers of the Mayday blog wish to thank all their readers for their company during the eventful voyage. Almost eight months sailing these dangerous waters, and still no 'Land Ahoy!' There have been 10,000 of you according to the site meter. Surprisingly many of them are called Denis, Angharad and Marjorie - extra thanks to all denises, angharads and marjories! (Funny, you would not have thought Angharad is such a common name.) To confuse us all further, the website statistics that reside on the server give us a higher figure of 30,000. We don't believe those statistics, as 10,000 is both rounder and more credible.

To celebrate this milestone, I have established a new category in the sidebar. At first I named it 'Greatest hits', intending to include the most commented posts of all time. Not very many of those, so I decided to add the most intelligent and witty posts of all time. I still had only three posts. I decided to change the name of the new category and added a random selection for posts, something from each month of Mayday's existence.

Cheers!
Anni

Posted by ah at 12:43 PM | Permalink | Comments (22)

Omalla nimellä kirjoitettu blogi on kuin näyteikkuna, jonka taakse somistusosasto on sijoitellut harkittuihin muodostelmiin harmitonta, ehjää ja jossain määrin esittelykelpoista tavaraa.

Näyteikkunan perusteella ei voi tietää, mitä tavaratalossa tapahtuu. Jos mallinuket hymyilevät ja ne on puettu nätisti, sisällä tavaratalossa voi olla vesivahinko. Tai homeongelma. Meneillään ovat ehkä YT-neuvottelut tai lakko. Vaatteet on kukaties kursittu Kaukoidässä ala-arvoisissa oloissa.

Blogini on harkitun positiivinen ja varmasti monen mielestä tylsä. Minulla on paljon hyviä päiviä. Minulla on paljon myös huonoja päiviä, ja viikkoja. Reagoin säähän ja päivän pituuteen niin voimakkaasti, että ulkopuolista huvittaa. En viitsi mainostaa tätä tosiseikkaa blogissa, joka on osa ammattiminääni. (Kukaties minulla on anonyymi blogi, jossa tyhjennän henkisen sappirakkoni kaikkien ihmeteltäväksi. Katsokaapas top-listaa sillä silmällä.)

Jotkut ihmiset pitävät minusta. Aika monet eivät. Olen oppinut elämään sen asian kanssa. Enhän itsekään pidä kovin monista ihmisistä. Kari sanoi joskus viisaana päivänään, että noin 10 prosenttia ihmisistä on edes keskimäärin siedettäviä. Minusta se oli ja on osuvasti sanottu.

[Päivitys: Taustaa tarinalle.]

***

Posted by ah at 11:44 AM | Permalink | Comments (5)

Australiassa rakastetaan teemaviikkoja. Yhdellä viikolla kuitataan nuorten asiat, toisella vanhusten. Huomenna alkaa senioriviikko, ja olen llupautunut kertomaan kylämme senioreille bloggaamisesta ja näyttämään, miten blogialustoja käyttämällä voi helposti ja halvalla rakentaa nettipäiväkirjan tai harrastusnettisivun. (Huom! Osallistujilta ei peritä tästä huvista maksua.)

Sen verran olen senioreista oppinut, että heihin lukeutuu täällä vallan dynaamisia ja hädin tuskin suomalaiseen eläkeikään ehtineitä ihmisiä (seniorikortin saa kuusikymppisenä edellyttäen että työskentelee korkeintaan osa-aikaisesti). Kylämme teknologiakeskuksessa tietokonekurssit täyttyvät nimenomaan tästä väestä. Minun on siis syytä ottaa yleisöni vakavasti ja varautua varsin yksityiskohtaisiin kysymyksiin.

Olen valmistellut lyhyen esityksen, jossa näytän erilaisia harraste - ja julkkisblogeja sekä paikallisten blogiharrastajien tuotoksia (omaa blogia epäröi näinä päivinä näyttää, kun siinä tavallisuudesta poiketen vilisee kirosanoja). Sitten rakennetaan näytösluontoisesti Blogger-blogi. Olen myös listannut joitakin mielenkiintoisia senioriblogeja, ja osallistuvasta joukosta riippuen käväistään ehkä esimerkinomaisesti Flickr.com-sivuilla.

Mielellään saa ehdottaa mielenkiintoisia blogeja joukkoon lisättäväksi (ruotsalainen Allan Lööf on jo mukana)!

***

Starting tomorrow, the State of New South Wales is celebrating Seniors' Week. Australian seniors are on the average a bit younger than their Finnish counterparts (you can get the Seniors' Card when you turn 60 provided you only work part-time), and based on my experience, somewhat more dynamic. (All this might have changed in the recent years for all that I know.) Still, at least in principle I am a bit too young to be heavily involved. This year, however, I am going to be talking to our local Seniors about blogging.

Quite some time ago, when I was still managing our local technology centre, I was regularly approached by people from associations and hobby groups who wanted to know if there was a low-cost, easy way to establish a website and contribute to it without html skills or expensive software. It took me far too long to realise that the blogging templates were just the thing.

So, this is what we will be talking about. There will be a quick tour to some interesting blogs and an equally quick demonstration on how to put together a Blogger website. Depending on participants, we might also take a look at some other blogging templates and the Flickr.com website.

We'll also be looking at some local blogs. I am a bit conscious of the fact that my own has an unusual amount of swearwords in it these last few days! And the other obvious, local blog (that of Denis's) has a none-too-cheerful post about a taking a break for chemotherapy at the top of his page. But such is blogging life!

Any suggestions for interesting senior sites are gladly received.

Posted by ah at 07:07 PM | Permalink | Comments (3)

Tänään on pakko jatkaa ja lisätä eilen aloitetun Philip Larkinin runon This Be The Verse kaksi jäljellä olevaa säkeistöä. Muuten joku vielä luulee, että kyseinen runo on vitsikäs pikku huumoripala. Oli väärin siteerata sitä eilisessä yhteydessä, eikä tällaiseen lainailuun ja silppurointiin ole muutenkaan lupaa. Menkää siis ja ostakaa oma kokoelma. Tämä runo on minulle aina omituinen lukukokemus. Se on pinnalta hauska mutta laskeutuu syviin, masentuneisiin syövereihinsä juhlallisella vääjäämättömyydellä. Ja siinä samassa onkin jalkojen juuressa koko inhimillisen kurjuuden ja surkeuden sukupolvelta toiselle siirtyvä, alati laajeneva perintö.

[...]But they were fucked up in their turn
By fools in old-style hats and coats,
Who half the time were soppy-stern
And half at one another's throats.

Man hands on misery to man.
It deepens like a coastal shelf.
Get out as early as you can,
And don't have any kids yourself.

Aiemmin viikolla tuntui enemmän tältä. Tänään on itse asiassa kaunis, aurinkoinen aamu. [Päivitys: höpsis, aurinkoa kesti puoli tuntia. Nyt sataa.]

***

I feel I did a disservice to Philip Larkin's This Be The Verse by only quoting the witty first verse, and in such a trivial context. So here is the rest of it. And now you'll need to go and by a whole book to justify my copyright crime.

I think, for me, the greatness of the poem lies in the way its murky underwaters reveal themselves gradually. The f-words and the regular rhythm (tetrameter?) lead you to expect something a bit different. But before too long you have at your feet no less than the whole, heavy heritage of human misery.

[...]But they were fucked up in their turn
By fools in old-style hats and coats,
Who half the time were soppy-stern
And half at one another's throats.

Man hands on misery to man.
It deepens like a coastal shelf.
Get out as early as you can,
And don't have any kids yourself.

It is actually quite a nice, crisp, sunny morning here today. [Update: nonsense, after 30 mins of sunshine it is now raining.]

Posted by ah at 10:52 AM | Permalink | Comments (4) | TrackBacks (1)