Mayday 34°35'S 150°36'E

Kuva Kolmen ristin kirkosta on otettu pääsiäislauantaina 14. huhtikuuta 2001. Perheenjäsenet tietävät tässä vaiheessa, mistä on kysymys, ja tämä onkin oikeastaan mukana olleille tarkoitettu muistelo, kun näyttää siltä että tänä vuosipäivänä perhe on hajaantunut kaikkiaan kolmeen maanosaan. Muutkin saavat lukea, jos jaksavat.

Alttaritaulun paikalla kyseisessä kirkossa on kolme valkoista ristiä (Alvar Aalto -kirjoissa se tunnetaan yleensä Vuoksenniskan kirkkona, Imatralla aina Kolmen ristin kirkkona). Alttari oli sinä päivänä tavallistakin karumpi, sillä alttarivaate oli pitkänperjantain jäljiltä musta. Alttarilla oli viisi kapeaa maljakkoa, kussakin tummanpunainen ruusu. Niiden edessä oli metallista sommiteltu orjantappurakruunu. Suntio antoi toimituksen jälkeen meille postikortteja, joissa alttari näkyi normaaleissa, vähän pehmeämmissä väreissään. "Kun on nuo pitkänperjantain mustat värit siellä tänään", hän sanoi vähän anteeksipyytävästi.

Kysymyksessä ei ollut varsinainen vihkitoimitus, sillä me olimme tuolloin olleet jo joulusta asti siviilinaimisissa. Varsinaiset häät olivat olleet iloiset kotibileet helteisellä verannalla täällä eteläisellä pallonpuoliskolla. Yksikään perheenjäsen ei päässyt paikalle (kun ei ollut kutsuttu), joten järjestimme pienen siunaustilaisuuden Suomessa. Sinne oli Englannin perheelläkin sentään mahdollinen matka. Sormuksiakin olisi voitu vaihtaa, mutta se olisi tuntunut vähän jälkijättöiseltä. Mutta virret vedettiin ja muutkin pakolliset kuviot (462 - Sibeliusta tietysti ja olikohan Mendelssohniakin siitä vierestä). Minna-pappi puhui lähetystyötaustansa vuoksi hyvää englantia, joten kaikki sujui kauniisti kahdella kielellä (ks. englanninkielinen osuus).

Minulla on näistä kakkoshäistä hirmuisen mukavat muistot, ja niiden pohjalta suosittelen naima-aikeissa oleville pieniä ja rentoja häitä, jos siis pelkkä vihkaistavana käyminen kahden todistajan kanssa ei tunnu riittävän. En tullut käyneeksi kampaajalla enkä meikkaajalla, mekko oli kyllä hankittu - keväänvihreä hame, pusero ja shaali, joita on sittemmin käytetty monta kertaa hienommissa tilaisuuksissa. Andylla oli uusi solmio ja vuosia vanha musta pellavapuku. Kukkakimpun (valkoisia leinikkejä ja paljon vihreää) kävin itse aamulla hakemassa samalla kun pistäydyimme Buttenhoffin ravintolassa kurkistamassa, oliko kaikki valmista yhteistä hääateriaa varten. Ei ollut kaasoja, bestmänejä tai kukkaistyttöjä vastuksina tai vaatetettavina.

Mahduimme kaikki kahteen pitkään pöytään - isät, äidit, siskot perheineen, kummivanhemmat ja pieni kourallinen ystäviä. Moni muu sukulainen tuli kirkkoon katsomaan pahastumatta ollenkaan siitä, ettei aterialle mahtunut. Kuvissa näkyy mm. nyt jo edesmennyt elegantti isotäti Viivi, viimeinen isovanhempieni sukupolvesta. Olihan meillä toki pääsiäissunnuntaina vapaamuotoiset kahvittelut koko suurelle suvulle - tuntui hassulta sonnustautua jo toista päivää ykkösiin.

Pienessä yhden huoneen ravintolassa palvelu oli tavattoman hyvää, ruoka erinomaista, ja kaikkien kanssa ehti jutella ja pitää hauskaa ilman morsiusparin pöytiä ja muita jäykkiä rituaaleja. Muistatteko, mitä syötiin? Vihkiraamatun välistä löytyi ruokalista. Suppilovahverokeittoa alkuun, sitten vaihtoehtoisesti kuhaa kapriksilla ja punajuurilla, tai lampaan sisäfilettä tuoreilla yrteillä (kun oli pääsiäisviikonloppu), jälkiruokana charlotte russe -kakkua portviinikastikkeella. Sitä leikattiin varsinaisen hääkakun sijasta. Lasse Buttenhoffin aarrekammiosta oli löytynyt hyvää vuosikertaa australialaista Heggies Chardonnayta, ja alussa skoolattiin oikein samppanjalla. (Laskukin on tallella.)

Isän mieskuoron kvartetti lauloi sekä kirkossa että ravintolassa - isä ja isän Pentti-serkku siinä mukana. Heidi ja Eira-kummi improvisoivat häävalssiksi Kielon jäähyväiset a cappella. Tanssilattia oli neliömetrin kokoinen, riitti hyvin näillä tanssitaidoilla.

Päivä oli kylmä mutta poutainen. Talvikengät ja vihkiraamattu jäivät riisikarnevaalien tiimellyksessä kirkon eteiseen, mistä jälkijoukot toivat ne mukanaan. Autoa ei ollut tilattu, mutta siskot olivat aamulla häthätää järjestäneet paikalle serkkupojat autoineen - nämä olivat oikein pesseet autonsa ja vetäisseet sen päälle vihreät ja keltaiset nauhat (Australian urheiluvärit). Hääaterian aikana alkoi räntäsade, joka jatkui ja jatkui, talvikengät tulivat tarpeeseen. Matkalla ravintolasta Valtionhotelliin jatkoille saimme kahlata kinoksissa. Kristiina käytteli kameraa. Minä olin huolissani pikkusiskolle lainaamistani mokkakengistä (pihi ämmä, miettiä nyt moisia juhlapäivänä!).

Muistatteko Andyn suomenkielisen puheen - sekin on tallella Raamatun välissä. Siteeraan lopusta:

Kun menimme naimisiin ensimmäistä kertaa joulukuussa, Jukka lähetti minulle e-mailin ja varoitti minua siitä vastuusta, jota siskon mieheksi tuleminen tässä perheessä tarkoittaa. Siskon miehen pitää ymmärtää, kenen puolella kannattaa olla. Ja silti hänen pitää olla aina valmis ottamaan syyt niskoilleen.
Haluan teidän tietävän, että otan tämän uuden vastuuni hyvin vakavasti, ja haluan aloittaa tämän uuden elämäni vaiheen oikeassa hengessä. Siksi pyydän teitä nostamaan kanssani maljan Heinon naisille.

Lumisadekuvassa kaksi kaikkiaan kolmesta siskosta (kaikki pieniä ja kauniita). Lean takin ja ison lumihiutaleen välissä pilkottaa - kenen naama? Vastaus löytyy Blogilistan top-listan kohdasta 23 (ainakin tällä hetkellä, mainehan on katoavaista)?

***
Remember this church? The photo was taken 14th of April five years ago, on Easter Saturday. Alvar Aalto's little Lutheran church is known in Imatra as "the Church of the Three Crosses" (after the three white crosses behind the altar), in architecture books it is often referred to as the Vuoksenniska Church, in Imatra, Finland.

This post is mostly interesting for family members that, on this particular anniversary, are scattered on three continents. Anybody should feel free to read, though!

The simple altar, with its marble steps and balustrade and the three crosses, looked quite dark that day. Much of it was covered with black cloth (because of Good Friday). In the photos I can see there were six, narrow glass vases on the altar, with a single, dark purple rose in each. In front of the flowers there was a crown of thorns. It was actually really beautiful, and the verger gave us some postcards of the church afterwards, wanting to show us how the altar would look on an ordinary day. I had of course seen the church in its usual colours many, many times, having been confirmed there, having attended services, weddings (not many funerals, as there is no cemetery there) and having sung there in choirs and ensembles on various occasions. I also studied the piano with the organist and sometimes had a lesson at the back of the church.

This was not a real wedding ceremony but just a blessing of our marriage - we had already had a very relaxed civil ceremony on a sunny veranda in South Eastern Australia just before Christmas. But this time there were family members present from England and Finland. The ceremony was bilingual, and the priest Minna Koistinen gave us a copy of her blessing speech afterwards, along with a white family Bible with more pictures of the church.

I had forgotten but I see now that, along with the usual bits of the Bible, she talked about the home as a place for growing "in spiritual maturity". "Our words, intentions and decisions cause more happiness or suffering at home than anywhere else", she said. Interestingly, she also quoted the Indian writer Rabindranath Tagore:

You have brought back again my wandering heart.
O gather up together my scattered hopes.

I have such nice memories of this day, that I would heartily recommend a (relatively) small family wedding for anyone who is not excited by the idea of A Very Big and Expensive Operation with all the stress that comes with it. On the morning of our Australian wedding, we had been cleaning windows and assembling garden furniture. On the morning of our Finnish wedding, we stopped by at the little family restaurant of Buttenhoff to check everything was ready for the small family celebration, I picked up a bouquet of white and green flowers. Andy's family had arrived from England the previous day and we had had good time for a drink, a snack and a chat at the hotel.

There were no hairdressers, make-up appointments or studio photographs. The wedding rehearsal was just a meeting between me and the priest (Andy was abroad). I did have a new, green dress (worn many times since in festive occasions), Andy had a new tie and an old suit. Sisters were around with their jokes and advice in the morning and Mum lent me a necklace. One of the sisters realised there was no wedding car, so some cousins were summoned to help (they appeared with a newly washed car decorated with green and yellow ribbons - the Australian sports colours).

I am touched to see in the photos that quite a few members of the extended family came to the church (Great Aunt Viivi, the last of my grandparents' generation, who has since passed away). And I saw most of them again on Sunday, when they all came for a more informal little family celebration at my parents' place.

The restaurant was just big enough for all of us. Two long tables - Mums and Dads, sisters with their families, a handful of good friends. Menu had been agreed on and drinks chosen the previous week, and the restaurant had organised flowers at the tables and arranged the seating according to our instructions.

Do you remember what we ate at the excellent restaurant Buttenhoff? I have the menu, so I can tell you. Soup of winter chantarelles, pike perch with capers and beetroot, lamb fillet with herbs, charlotte russe cake with port wine sauce (a peculiar wedding cake to cut but it worked just fine). Miraculously, the restaurant had in their cellar some nicely aged Heggies Chardonnay from Australia! Service could not have been better or more friendly.

The male quartet that sang on several occasions consisted of Dad, his cousin Pentti and two other men from Dad's male choir. Heidi and my Godmother Eira sang us a wedding waltz. The improvised dance floor was about one square metre - big enough for these dancers. Andy astonished everybody (except me) by giving a speech in Finnish.

It had been a cold but relatively clear day, hardly any snow left, it being mid-April. But by the time we came out of the restaurant and some of us went on to a nightclub, it was snowing heavily. At least 15 cm of wet, heavy snow. Kristiina was still taking photographs. (No videos whatsoever!)