Mayday 34°35'S 150°36'E

Kasablogissa Jussi kirjoitti eilen analogisiin laitteisiin tottuneiden kuluttajien ja digitaalisten laitteiden yhteensopivuudesta. Tai oikeastaan yhteensopimattomuudesta. Kirjoitus sattui sillä lailla sopivaan saumaan, että yritin jokseenkin tarkkaan kirjoittamishetkellä ratkaista kiinalaisen DVD-soittimen teknisiä ongelmia maanittelun, ravistelun, paukuttamisen ja kiroilun yhteisvoimalla. Soitin ei suostunut luopumaan siihen syötetystä DVD-levystä, ei sitten millään. Videota sopi kyllä katsella, mutta vaihtaa sitä ei voinut. Painelin nappuloita, katkaisin ja kytkin virtoja, hakkasin ja kiukuttelin. Sitten luovutin ja luin romaania elokuvan katselun sijasta. Aamulla kingotin luukun kylmän rauhallisesti auki perunankuorimisveitsellä, ja nyt se on entinen luukku se, ja Lovejoyn kuutossesongin kolmas levy on naarmuilla. (Olinkin jo vähän kyllästynyt Lovejoyhin ja juuri siksi olisi tehnyt mieli katsoa sängyssä jotakin muuta ohjelmaa tällä kertaa.)

Kyseinen kiinalainen DVD-soitin maksoi pari vuotta sitten supermarketissa viitisenkymmentä (Australian)dollaria, euroissa jotakin siinä kolmenkympin tietämillä. Ja mitä varten meille ostettiin kiinalainen halpasoitin ruokakaupasta? Sitä varten, että kalliimpi merkkidvd-soitin oli ollut takuukorjauksessa jo toista kuukautta ja isännältä loppui kärsivällisyys. Yleensä isäntä on erittäin pitkämielinen, mutta tällä kertaa oli odottamassa iso pino odotettuja DVD-klassikkoja, joita piti päästä katsomaan.

Kiinalainen tuli kotiimme ja kytkettiin seinään. Eipä tullut virtaa koneeseen. Isäntä ajeli takaisin supermarkettiin ja vaihtoi paketin toiseen samanlaiseen. Kun koje oli toimintakunnossa, tuli soitto korjaamolta: kalliimpaan laitteeseen oli vihdoin asennettu varaosa, jota oli pitänyt hakea jostakin maailman toiselta puolelta.

Siitä pitäen kiinalainen on ollut kahdesta soittimesta se luotettavampi, eilisiltaan saakka siis. Kallis soitin on ronkeli eikä soittele likaisia tai naarmuisia levyjä eikä ylimalkaan niitä, joita naapurin videokaupasta löytyy. Alun perin se ei soitellut muita kuin nelosalueen levyjä, minkä ongelman yli tosin hakkeroimme tuota pikaa.

Kiinalaiselle kelpaa kaikki. Teknisesti tietäväisemmät ihmiset väittävät meille, että se kalliimpi tuottaa meille jotenkin laadukkaamman elokuvaelämyksen. En menisi vannomaan.

Mutta nyt on siis emäntä puukottanut uskollista palvelijaa analogisen apinan raivolla suoraan silmään. Tiedotin asiasta isännälle, joka tuumi rauhallisesti ostavansa marketista uuden kiinalaisen.

Tähän viikkoon mahtuu sivumennen sanoen myös oikutteleva langaton näppis (langatonta hiirtä on muuten paljon helpompi paukuttaa pöytään kuin langallista), pukahtamaton digitaalikamera sekä internet-palveluntarjoaja, joka kadotti erään organisaation kotisivun ja sähköpostitilit kolmeksi päiväksi.

(Asiaankuulumattomien valokuvien sarjassa tarjolla tänään punarosella-papukaija - klikkaa kuvasta isommaksi - sekä hautausmaalle johtava hiekkatie.)

***

Yesterday, a fellow blogger Jussi wrote about our relationship with various appliances, and how this relationship has been changing since the introduction of digital technology. Primitive methods (like knocking, shaking and banging) and related primitive reactions that sometimes proved useful when dealing with old-fashioned, analog applicances, are no longer valid. Still, quite a few of us don't quite believe this and go on knocking, shaking and banging, with varying outcomes.

At about the same moment Jussi was writing his piece, I was struggling with our Chinese DVD-player. It refused to give up the DVD it had swallowed. I switched it on and switched it off, I pressed all its four buttons in every possible combination. I shook it, turned it upside down, knocked and rattled. I cursed and banged it with my fist. I gave up and read a book instead.

In the morning, in a perfectly calm but very determined state, I took a peeling knife and brutally stabbed our Chinese friend, forcing the little door open and ruining both the player and the DVD in the process.

The DVD-player in question cost $50 a couple of years ago - reliable Woolworths quality. And why did we buy a cheap DVD-player from the supermarket? Because our more expensive DVD-player was being repaired under warranty and the spare parts took weeks and weeks to arrive from I don't know where. Probably from outer space, in little parcels tied around the necks of carrier pigeons.

Andy went and bought a Chinese replacement. The first one did not work, so he went and changed it for an identical appliance. When we finally had it up and running, there was a call: the more expensive one was working again and ready to be collected.

Since then, we have had two DVD-players. The Chinese one has been the more reliable, until yesterday evening that is. The more expensive one is picky. It didn't play all regions (we took care of that problem by supposedly illegal means) and it doesn't like anything that has a bit of dust or a tiny scratch on it. The Chinese colleague doesn't mind, he plays everything. Or he used to, before I stabbed him.

Our more tech-savvy friends claim that the more expensive one surely gives us a much better Digital Video experience. Might be, but more than once this high-quality digital experience has been cut off around 15 mins into the film. This is when the Chinese quality came in very handy..

I told Andy about my crime. He reckons he'll get a new Chinese friend from the supermarket.

(Today's photos: a Crimson Rosella parrot - click the image for larger view - and the road leading to the Robertson cemetery.)

It is only Saturday and my week has already been characterised by a dysfunctional, wireless desktop (a wireless mouse is such a delight to bang against the desk), an uncommunicative digital camera and an internet service provider that lost the website and the email accounts of a whole organisation for three days.