Mayday 34°35'S 150°36'E

Voimakkaiden tuoksujen päivä. Heti aamusta ilmassa oli hienoinen metsäpalon haju, sää pilvinen ja kuumankostea. Sahasin minttupensaasta (Prostanthera) kuivia oksia ja voimakas haju tarttui t-paitaan. Appelsiinipuu kukkii paraikaa, varmasti yksi maailman ihmeellisimmistä ja hienostuneimmista tuoksuista. Omalla tavallaan kiehtovasti henkäilee näinä päivinä myös takaportaan vieressä kasvava kiinalainen pienikukkainen magnolia, täällä portviini- tai banaanimagnoliaksi kutsuttu. Denis nimittää kasvia Juicy Fruit -pensaaksi. Tuoksu on hedelmäinen ja vähän keinotekoinen, makea purukumin tuoksu.

Nyt kolmen aikaan iltapäivällä ukkospilvet kiertävät kylää ja jossain lähellä palaa. Metsäpalon haju on voimakas ja savua jo selvästi ilmassakin. Palokunnan sivuilla ei vielä ole varoituksia tämän alueen paloista. Tänään ei ole edes autoa mihin lastata arvoesineitä äkkilähdön varalta - jos siis olisi arvoesineitä. Puskapalon alta pelastaisin kai kannettavan tietokoneen, kaksi passia ja 35-vuotiaan teddykarhun. Yleensä ihmiset pakkaavat myös valokuva-albuminsa ja taideteoksensa.

Olen seurannut savun tihenemistä takapihalla uuden ystäväni Jeevesin kanssa. Jeeves on huilukorppi (Strepera graculina, "englanniksi" currawong), joka jostain syystä viettää paljon aikaa takapihallamme. Mistä tiedän, että kysymyksessä on aina sama lintu? Jeevesillä on vain yksi silmä. Silmätöntä puolta oli liki mahdoton valokuvata, sillä Jeeves tarkkailee lähestyvää kameraa hyvällä silmällään.

Alemmassa kuvassa Jeeves laulaa tyypillisessä australialaisessa maalaismaisemassa. (Klikkaa kuva isommaksi.)

***

The weather is overcast and very warm, and all smells seem stronger than usual. A bit of bushfire smell the first thing in the morning, then the smell of the Mint Bush (had to prune off a big branch that had split and dried out), the fantastic perfume of my Valencia orange blossoms and the slightly artificial bubble gum scent of the little Port Wine Magnolia that Denis advised me to plant next to our back door two years ago.

At 3 pm in the afternoon, the bushfire smoke suddenly got much thicker. No local fires reported so far on the Rural Fire Service website, so probably no need to worry. I was observing the smoke together with my new friend Jeeves. Jeeves is a Pied Currawong ('flute crow' in Finnish, Strepera graculina in Latin) who has been spending a lot of time on our backyard.

How can I tell it is always the same bird? Because Jeeves only has one eye. It is very difficult to get a picture of the missing eye, since Jeeves very sensibly observes you with the good one if you are trying to get close to him/her.

The lower image shows Jeeves singing in a typical Australian rural landscape. (Click for a larger image.)

Posted by ah at 04:17 PM | Permalink | Comments (12)

Miss Suomea potkittiin.

Miss Finland was kicked.

Posted by ah at 11:13 AM | Permalink | Comments (6)

Ajoimme eilen Canberraan väistellen ilmassa lentäviä oksia. Myrskytuuli heitteli pientä autoa kuin kaarnalaivaa, ja mieli teki kääntyä takaisin. Sydneyssä oli päivällä kärvistelty vuodenajalle täysin epätyypillisessä, reilusti yli 30 asteen helteessä. Eri puolilla osavaltiota tuuli kaatoi voimalinjoja ja ruokki metsäpaloja. Puolen tusinaa kotia paloi poroksi, putoavan oksan alle jäänyt moottoripyöräilijä henkensä, ja yli satatuhatta taloutta oli ilman sähköä yön yli.

Illalla tuuli tyyntyi ja lämpötila laski. Victoriassa se laski miinus viiteen asteeseen ja tuhosi tulevan kauden aprikoosisadon. Meilläkin pukeuduttiin eilen kesävaatteisiin ja tänään aamupäivällä etsittiin villasukkia ja lämmiteltiin teevettä kamiinan päällä.

Hyvä hetki kerrata Australian nykyisen pääministerin kanta ilmastomuutokseen ja Kioton sopimukseen.

***

A scary drive to Canberra yesterday - gale force winds kept throwing big branches on the roads, and had it not been a work gig for Andy, we would surely not have left home at all.

When we returned home in the evening, we heard the news about a motorcyclist being killed by a falling branch, about record high temperatures on the coast and about the bush fires destroying homes in Picton, not all that far from where we are. But overnight, a southerly change brought winterly temperatures and in the morning we ended up lighting a fire - not only to warm our bones but also to boil water for tea. The power returned in the afternoon.

In Victoria, the Goulburn river valley orchards lost their apricots when the temperature suddenly slumped to minus five degrees during the night!

What do you mean, climate change brings extreme weather? This is a good time to read this interview transcript.

Posted by ah at 06:02 PM | Permalink | Comments (1)

Vasen korva on puuduksissa. Ja puolet kielestä, ja alahuuli ja oikeastaan koko vasen puoli leukaa.

Ei ole verisuoni katkennut päästä, kiitos kysymästä, on puudutettu niin maan perusteellisesti. Ja paikattu. 190 paikallista dollaria ($= 60 senttiä tai niillä main), kiitos. Taitaa olla kuitenkin vielä vähän halvempaa kuin Suomessa?

Saa maksaa vaikka 1900 dollaria. Olen löytänyt hammaslääkärin, joka näyttää välittävän siitä, sattuuko. Ja sitä varten siinä hammaslääkärissä ei satu koskaan mikään muu kuin puuduttaminen ja sitäkin pyydetään anteeksi. Hammashoitaja hieroo hellästi vasemmasta ranteesta samalla kun lääkäri pistää neulan ikeneen.

Minulta poistettiin pari vuotta sitten joukko 1970-luvulla laitettuja amalgaamipaikkoja, jotka kuulemma 'vuosivat'. Olenko allerginen puudutusaineelle, kysyivät silloin. Sanoin, että on puudutettu vain kerran, viisaudenhammasleikkauksessa, ja sen jälkeen oksensin pari tuntia. "Mitä, onko nämä kaikki paikat laitettu puuduttamatta?", kalpeni tohtori Herrington (joka sivunmennen sanoen on iso, teurastajan näköinen mies, jolla on hiljainen ääni ja joka harrastaa moottoripyöräilyä). "Sellaisille hammaslääkäreille pitäisi panna itselleen paikkaa puuduttamatta." Suomen hammashoito ei tainnut oikein vakuuttaa.

Alkuun ajattelin tästä amalgaamin uusimisasiasta, että hammaslääkäri haluaa vain lihottaa tiliään tekemällä joutavia kunnostustöitä. Outo juttu kuitenkin, että paikkojen myötä katosivat 15 vuotta vaivanneet allergiat, joiden syytä ei ollut saatu selville. Ruokia, mausteita ja lisäaineita epäiltiin. Heräsin öisin hengitysvaikeuksiin, kun henkitorvi oli turvonnut lähes umpeen. Aamuisin silmä, tai huuli, tai jalkapohja oli turvonnut kummalliseksi. Kuljin kortisonipurkki taskussa, lääkekaapissa oli adrenaliinikynä. 15 vuotta söin antihistamiinia joka päivä. En syö enää. Luulottelua tietenkin, mutta lopputulos miellyttää kovasti, oli syy mikä hyvänsä.

Täällä suositellaan hammaslääkärissä käyntiä puolen vuoden välein. Eihän siihen kellään ole varaa tietenkään.

Tänään taisi muuten tulla vuosi täyteen tämän blogin kanssa. Ei tarvitse onnitella, olen ollut laiska.

***

I have no feeling whatsoever in my left earlobe. My left cheek and my lower lip are numb, too. But no, I haven't had a stroke, I have visited Dr Herrington today in his quiet little dental practice in Bowral. I have finally found a dentist I can go to without feeling absolutely terrified. He believes in local anaesthetics and seems to do it very effectively.

When I was a child and got my first fillings, they didn't bother with local anaesthetics. When, later in life, I was finally given an option to have one, I declined (I didn't like the look of the needle). Consequently it always hurt like hell and I developed a fear of dentists. So, when this Australian doctor asked me during my first visit, if I was allergic to the anaesthetic, I told him I had only had it done to me once, when my wisdom teeth had been removed.

"No anaestetic, ever? What about these big fillings, all done without anaesthetics?! Those sorts of dentists should have their own fillings done without anaesthetics!" He was clearly appalled and I could see the reputation of Finnish dental care had been damaged in his eyes forever. I decided to give the anaesthetic a try and it changed my life. In a small way admittedly, but it did.

I had quite a few 1970s amalgams removed that year and replaced with more subtle, modern, white fillings. My dentist told me he wanted to remove the old ones since there were signs of them leaking. I wasn't at all convinced that replacing them was necessary - but the weird coincidence is that along with those fillings there also disappeared a whole array of allergic symptoms that I had been suffering from since the mid-1980s. Food additives, spices and various foods had been suspected to be the culprit. Diets had not helped. I regularly woke at night to a horrible, suffocating feeling - my throat was swelling up. I walked around with a bottle of cortisone in my handbag, and in the medicine cupboard I had a $100 adrenaline pen for emergencies. I took a daily antihistamine tablet for 15 years. Now I haven't needed one in 2 years.

It is probably a coincidence. But I thought I'd mention it anyway.

My blog has a birthday today, I realise. But don't congratulate me, as I have been a bit lazy.

Posted by ah at 05:57 PM | Permalink | Comments (12)

Siskolta tuli aamuyöllä tekstiviesti. Australia-Italia -potkupallopeli oli juuri päättynyt, ja viime sekunneilla tapahtuneen tuomarivirheen ja rangaistuspotkun vuoksi (näin kerrotaan) australialaiset lähetettiin pakkaamaan. Tekstiviestinkin mukaan moraalinen voittaja löytyi eteläiseltä pallonpuoliskolta.

Itse asiassa moraalinen voittaja löytyi kyllä peiton ja patjan välistä.

Meillä suunniteltiin illankähmässä, että katsotaanpas jalkapalloa. Australian joukkue kun oli jotenkin onnistunut pääsemään alkulohkostaan (jossa oli hirmuinen Brasilia) jatkoon, vaikkeivät muuten olleet yltäneet koko turnaukseen 32 vuoteen (kai). Täällä on perinteisesti vauhkottu enemmän rugbystä, mutta nyt hillittömien mittasuhteiden jalkapallokuume on vallannut koko saarivaltakunnan. Meillä herättiin (melkein) vasta kun Socceroos oli siis pelannut jo kolme peliä.

Peli alkoi yhdeltä yöllä. Kymmeneltä päätin ottaa pienet torkut sohvalla, että sitten jaksaisin. Yhdeltätoista päätin siirtyä jatkamaan pieniä torkkuja makuuhuoneseen, kun sielläkin on telkkari. Puoliltaöin muistin, etten koskaan katso jalkapalloa enkä oikeastaan muutakaan urheilua.

Puoliajalla havahduin kysymään Andyltä (joka katsoi siinä vieressä koko pelin vaikka yleensä katsoo vain monipäiväistä krikettiä), että mitä kuuluu. Nolla-nolla. Loppuvihellyksen jälkeen havahduin taas ja kysyin, että mitä kuuluu. Nolla-yksi, väärän joukkueen hyväksi ja kauhean vääryyden seurauksena tietysti.

Olisi ärsyttänyt jos olisin moisen vuoksi valvonut. Nukuin paremmin ja pitemmät yöunet kuin aikoihin.

Minä katson oikeastaan vain miesten voimistelua (etenkin permantoa ja renkaita) ja taitoluistelun miesten vapaaohjelmaa. Molemmissa yhdistyvät nätisti maskuliininen voima ja sopusuhtaiset mutta lihaksikkaat miesvartalot. En välitä tuon taivaallista, kuka voittaa.

***

A text message from Finland in the early hours: my sister reckons Australia was the moral winner.

I consider myself the moral winner. There was a plan to watch the Australia-Italy soccer game, which started at 1 am Australian time. At 10 pm I thought I'll have a little nap on the sofa, to make sure I'll stay awake. At 11 pm I decided that the bedroom was a better place for napping, and there is a television there, too.

Around midnight I remembered I never watch soccer. Andy (who normally only watches test cricket) proceeded to watch the game on the bedroom tv, while I checked the situation once during the game and afterwards. I'd have been profoundly irritated if I had watched it.

I watch men's artistic gymnastics and men's figure-skating. Breathtaking and very satisfying. I don't care about winners, or their morals.

PS. The best headlines in the media this morning: Good Bye, Cruel World (the Sydney Morning Herald); Last-gasp Penalty Breaks Australian Hearts (ABC News).

Posted by ah at 11:27 AM | Permalink | Comments (7)

Asiaa ihmetelleille katoamistempun syy: kaksi matkaa ja niiden välissä vatsatauti. Säästän enemmiltä yksityiskohdilta vaikka vähän tekisi mieli piehtaroida itsesäälissä. Andy-ressukka veti vielä lyhyemmän korren. Surkeaa kerrassaan. Nyt maistuu jo ruoka molemmille.

Ennen tautia kävimme Tasmaniassa yhdistetyllä työ- ja tuttavientapaamisreissulla. Hobart on äärimmäisen sympaattinen maailmanlopun kaupunki ja viimeinen juottopiste matkalla Etelämantereelle, jos sattuu asiaa sinne päin.

Kirjoitin Tasmaniasta pitemmästi muutama vuosi sitten:

Lentokentällä sataa vaakasuoraan, ja sumu peittää Hobartin kaupungin sekä sen yllä kohoavan Mount Wellingtonin vuorenhuipun. ”Hyvin harvoin meillä sataa, tuskin koskaan”, väittää taksikuski, astuu epäröimättä ulos rajuilmaan ja kantaa laukut pihan poikki Huvikumpua muistuttavaan puutalovanhukseen.

Ollaan Battery Pointissa, merimiesten, kalastajien ja kauppiaiden historiallisessa kaupunginosassa kivenheiton päässä Derwent-joen suistosta ja Hobartin syväsatamasta. Taloa isännöi muusikkopariskunta, joka vastaanottaa vieraan ja kiirehtii takaisin talon uumeniin oppilaittensa luokse.

Eteiskäytävässä sekoittuvat viulunsoitto ja jazzlaulu, avotakassa hehkuvat valtavat halot ja kahdesta laiskanlinnasta kohoaa korvapari kustakin...

Kokonaisuudessaan Hesarissa aikanaan julkaistu matkailujuttu löytyy täältä.

Kuva on otettu puun latvoihin rakennetulta kävelyreitiltä eteläisestä Tasmaniasta, joen nimi on Huon. Anteeksi latteista lattein fotojournalismi (yläkuvaa voi klikata isommaksi), oikea kamera on edelleen huollossa. Alempi kuva on otettu eilispäivänä Lucyn laitumella, jossa vietettiin kuningattaren synttärijuhlapiknikkiä hienossa joskin viileässä säässä. Kaikenlaisia tekosyitä kansallisen vapaapäivän viettoon. Leidillä on oikea syntymäpäivä ja virallinen syntymäpäivä. Arvaan, että jälkimmäinen ei vaihda paikkaa vaikka monarkki jonain päivänä vaihtuisikin. Omituista asiassa on, että Isossa-Britanniassa kyseistä kansallista vapaapäivää ei tunneta.

***

For those who were wondering: I wasn't planning to have such a long break. In fact I didn't have a break, I had two short trips and a gastric virus in between them. Awful experience, even if mine was hardly anything compared to the bug that attacked poor Andy with a vengeance.

The more interesting of the two trips was a weekend in Tasmania. Andy keeps saying Hobart reminds him of Helsinki. I guess the harbour has a slightly similar atmosphere to that of the harbour of Helsinki, if you don't take into account the mountains that surround the city. But I think he is mostly referring to the climate and the cold sea (the sea smells the same in Helsinki - funny, that).

Above I am quoting and linking to a longish Tasmania tourism story that I wrote for the main Finnish daily a few years ago. It was cold then, too, and Hobart was covered in fog and Mount Wellington was nowhere to be seen. This time we had a couple of bright, cold days, perfect for walking and sightseeing, so we drove down to the Huon River Valley, which we had not seen previously. Lots of orchards with huge apples still hanging in the trees, and the river itself was quite magnificent. We drove all the way to the Tahune airwalk (see image on top, click to enlarge) - a kind of a PR exercise of Forestry Tasmania, I understand. I found the forest floor much more interesting than the treetops, but then I have never been a fan of heights.

For the record - the oysters were fantastic and had nothing whatsoever to do with the stomach bug that announced itself a few days later.

The lower picture was taken yesterday (again I apologise for the mobile camera quality) by Lucy's dam where we were having a little picnic to celebrate Queen's birthday, which for some reason is a national holiday in Australia but not in Great Britain.

Posted by ah at 04:02 PM | Permalink | Comments (8)

Viikonvaihteen silppukatsaus alkaa The Sydney Morning Herald -lehden viikkoliitteen (aivan omituisesti Kuukausiliitettä muistuttava muuten) kansikuvalla, jossa nuori Marilyn vielä eri nimisenä osoittaa, että sauvakävely on ollut in jo puolen vuosisataa.

Pysyvästi out ja agendan ulkopuolella on ollut Australian takamaiden inhimillinen tragedia, jota on vuosikymmenten mittaan sekä yritetty ratkaista erinäköisillä kalliilla ohjelmilla ja kampanjoilla että yritetty aktiivisesti unohtaa. Viikko, pari sitten toivottomat, väkivaltaiset ja juuriaan myöten sairaat aboriginaaliyhteisöt nousivat otsikoihin, kun muuan viisas lakinainen sai asioista tällä erää tarpeekseen ja vihelsi pelin poikki. Poliitikot tulkitsivat sen toisenlaiseksi signaaliksi ja aloittivat ikuisen pallopelinsä, jossa on tyypillisesti enemmälti kysymys oman poliittisen uskottavuuden pelastamisesta kuin pysyvistä ratkaisuista.

Tosin optimistinkin on pakko myöntää, että ratkaisut kyseiseen ongelmaan eivät ole helppoja eivätkä ilmeisiä. Pari linkkiä kaikille, joita alkuperäiskansojen kohtalot kiinnostavat (jutut luettavissa ilmaiseksi vain vajaan viikon):

• The Sydney Morning Heraldin Julie Robotham raportoi aboriginaalivauvojen korkeasta kuolleisuudesta muihin australialaisvauvoihin verrattuna.
• The Australianin Nicolas Rothwell puolestaan kirjoittaa aboriginaaliyhteisöjen vaietusta todellisuudesta - perheväkivallasta, lasten hyväksikäytöstä, köyhyydestä, alkoholismista.
• The Sydney Morning Heraldissa Russell Skelton kertoo bensanhaistelun rampauttamasta nuorisosta ja pienistä edistysaskeleista Papunyan aboriginaaliyhteisössä Alice Springsistä länteen.

Viikon kuunteluvinkki johtaa Andyn musiikkiohjelman sivulle. The Music Show päästi eetteriin minuutin verran Lordia - Andyä vähän harmitti, kun hän ei päässyt ajanpuutteen vuoksi esittelemään tietojaan suomalaisen pakanallisen sarvipääjoulupukin ja monsteriyhtyeen yhteyksistä - mutta ennen kaikkea vinkki koskee toisella tunnilla ollutta kapellimestari John Storgårdsin haastattelua.

Storgårds johtaa näinä viikkoina montaa australialaista orkesteria, ohjelmassa hän puhuu mm. rakkaudestaan Schumanniin sekä Lapin kamariorkesterin johtamisesta (Rovaniemeltä sekin). Lordia aivan ensimmäisen tunnin lopussa, 53 minuutin kohdalla, Storgårdsia toisella tunnilla kohdassa 9'05'', yhteensä parikymmentä minuuttia musiikkia ja puhetta. Kuunneltavissa nettisivulta jokusen viikon ajan.

Ja vielä yksi Lontoon Citystä tupsahtanut kaupallinen pelilinkki - skottilanko lienee pankkiammatissaan viettänyt paljonkin aikaa peruutellessaan virtuaaliautoja virtuaaliruutuihin. Minä törmäsin kolmesti ja kyllästyin. Kiitos kuitenkin Donald.

***

The weekend newsupdate begins with an image of young Marilyn Monroe in the cover of The Sydney Morning Herald's Good Weekend magazine. Oddly enough, the magazine hasn't realised the real revelation of the photo: Nordic walking was already in 60 years ago!

Pretty much permanently out and certainly not high on the political agenda has been the human tragedy of the Aboriginal communities in the Australian outback. A week or two ago, a frustrated and experienced female lawyer decided that it was time for people to start caring. The politicians of course took this as a signal to rush to protect their own political futures - in a way it is understandable, as the answers to the underlying huge problems are neither easy or obvious. I have included a few links, mostly for my Finnish readers since I doubt the topic gets much coverage in the European media.

• The Sydney Morning Herald's Julie Robotham on infant mortality amongst Aborigines.
• The Australian's Nicolas Rothwell on the violent reality of Aboriginal communities
• The Sydney Morning Herald's Russell Skelton on petrol sniffing youth and some small signs of hope in Papunya, west of Alice Springs.

If you are curious (and why wouldn't you be) about the Finnish winner of the Eurovision Song Contest, The Music Show played a minute worth of the winning hit by the Lapland band Lordi yesterday. With only a few seconds to introduce the band, Andy could not share with his listeners his inside information about the true nature of the Finnish Father Christmas, another resident of Lapland. Namely, 'joulupukki' translates as 'Christmas goat', and indeed it is not long ago that he looked awfully pagan and boasted a pair of horns - and we have all seen heavy rock fans do their two-fingered greeting.

More interesting in the program, however, is an interview by the Finnish violinist and conductor John Storgårds who is on a conducting tour in Australia. He talks about his love for Schumann and about his long-term cooperation with the Lapland Chamber Orchestra (like Lordi, based in Rovaniemi, Lapland). The Lordi snippet can be found in the end of the first hour of the show (at about 53 minutes), Storgårds's interview 9'05'' into the second hour of the show. Available for listening on the internet for about four weeks.

And one more link, this one a commercial games link that found its way into my inbox courtesy of my Scottish brother-in-law. I don't dare to think how much time people have spent on this one in the City of London. I tried it three times, with pathetic results, then gave up. Thanks anyway, Donald!

Posted by ah at 02:24 PM | Permalink | Comments (9)

Karautin Nissanilla kotipihasta muutaman sadan metrin pyräyksen postitoimistolle. Matkalla alkoi kuulua kummaa kolinaa, ja postitoimiston pihassa syyksi paljastui tyhjä rengas. Naula, taas. Olen alkanut epäillä, että naapuruston pikkupojat sijoittelevat metalliesineitä peruutuspaikalle.

Renkaanvaihto-opit olivat tuoreessa muistissa, parkkipaikka tasainen ja autosta löytyivät kaikki tarvikkeet, jopa kiilat ja hansikkaat. Julkinen tapahtumapaikka ärsytti silti. Postitoimiston pihassa käy ennen laatikon tyhjennystä melkoinen trafiikki, ja vastapäätä sijaitsee kylän tietotoimisto eli kyläkauppa.

Vettä tihuutti vähän, pörrökaulaliina ja talvitakin karvareunukset olivat tiellä ja muutenkin tilanteeseen sopimattomat. Olin myös epämukavasti tietoinen siitä, miltä nykymalliset farkut näyttävät takaa päin pyöreän naisihmisen kyykistellessä renkaanvaihtopuuhissa.

Olin saanut tunkin paikoilleen, kun varttunut isäntä kysyi lava-autostaan, tarvittiinko apua. Kiitin kauniisti ja sanoin, ettei tällä kertaa tarvita. "Eikö varmasti?" Ihan varmasti, kiitos kuitenkin. Isäntä peruutti pois vähän vastahakoisen oloisesti.

Olin irrottamassa tyhjän renkaan ensimmäistä pulttia, kun viereen kurvasi seuraava lava-auto. "Tarvitaanko apua?" Kaksi nuorta miestä oli jo ulkona autosta ja tarttumassa työkaluihin, joten tein mieliksi. Olkoon nyt, mukavuudenhaluiselle ihmiselle apu kelpaa aina, ja sitä paitsi minusta oli tulossa iltapäivän ohjelmanumero.

"Eikö se tässä ollut mies todellakaan tarjoutunut auttamaan?" päivitteli toinen miehistä. Minulla alkoi valjeta, että kysymys oli miehisistä kunnia-asioista ja edellisen avuntarjoajan maine kylillä oli vaarantunut pahanpäiväisesti. Kiirehdin korjaamaan väärinkäsitystä ennen kuin sana leviäisi laajemmalle. Kuinkahan moni muu oli jo mielessään moittinut ensimmäisen isännän tapoja.

Muistiin merkittävää: ei saa heittäytyä liian itsenäiseksi silloin kun miehinen kunnia on kysymyksessä.

***

I was trying to change a tyre in the car park at the post office today at 2:30pm. There is a lot of traffic at the post office at 2:30pm - the mail leaves Robertson around 3 pm on business days.

I knew what to do, sort of, having changed a tyre six months ago all by myself, for the first time in my life. I had all the equipment, including a pair of gloves. I also had a long, fluffy, burgundy winter scarf and fake fur around the wrists and neck of my winter coat. I felt absolutely ridiculous and was aware that today's jeans look ghastly, seen from behind, when changing a tyre in the car park at the post office at 2:30pm.

The post office is opposite the supermarket, which is in the middle of the village, on the main road.

I had the jack in place and was busy winding, when an elderly man from a ute window kindly offered to help. "Thanks but I'll be fine, really I will." "Are you sure?" Quite sure, but thank you very much anyway.

I was trying to unbolt the first bolt, which seemed a bit tight, when the second ute (=pick-up) stopped and two young men got out, eager to help. I realised how silly it was to insist on doing it all on my own, in my fluffy scarf and fake fur around my wrists, so I said yes.

The job was completed in 60 seconds. "Did the other guy really drive away without offering to help?" my helpers wanted to know.

I realised only then that I had seriously endangered the first man's reputation in the village, and promptly hastened to put things right. I could not help wondering how many other people had come to the same, wrong conclusion.

Note to self: don't try to be independent when a man's honour is at stake.

Posted by ah at 06:07 PM | Permalink | Comments (14)

Kirjoitin juuri kolumnia siitä, miten maailmalla matkaillessa on toki hienoa nähdä "eläviä" michelangeloita ja botticelleja, keskiaikaisia kaupunkeja ja antiikin raunioita. Vaan mitenkäs käy, kun arvonsa tunteva kulttuurimatkailija pääsee safarille tai osuu muuten vastakkain elävän luonnon kanssa? Kyllä leijona on sentään aina leijona!

Minua nolotti Afrikan-matkani jälkeen myöntää kyselijöille, että safarilla oli oikeasti ollut hirmuisen elämyksellistä. Kun ajatusten olisi pitänyt omastakin mielestä askarrella enemmän kehitysmaapolitiikan ja maailman yleisen epäoikeudenmukaisuuden parissa. Tottahan ajankohtaisiakin asioita pohdittiin, meillä oli onni tavata ja keskustella oikeiden mosambikilaisten kanssa, kun maassa silloin asunut sisko esitteli ystäviään ja toimi tulkkina.

Zimbabwe oli tuolloin vielä kohtuullisen rauhallinen, ajelimme sen läpi kuhmuisessa pick-upissa ilman sanottavampia seikkailuja. Rajalla muistan, etten uskaltanut tunnustaa itseäni toimittajaksi, ja muistan myös nuoren paikallisen miehen Victoria-putouksilla, joka varoitti meitä uskomasta vaikutelmaan pinnalta katsoen sopuisalta vaikuttavasta yhteiskunnasta. Zimbabwe oli tosiaan meidän silmissämme vaikuttanut huomattavasti sopuisammalta ja tasa-arvoisemmalta kuin taakse jättämämme Etelä-Afrikan buurialueet, jossa motellin baarissa valkoiset, punakat ja pelottavat viljelijät olivat käyneet kysymättä kertomassa meille turisteille mieleisistään ratkaisuista kotiseutunsa "alkuasukasongelmiin". (Paikallisesta tax-freestä ostimme ison säästöpussin Chymoksen Marianne-karkkeja. Se tuntui vähän kummalliselta.)

Tämä kaikki tuli mieleeni eilen, kun vein pikavisiitillä Australiassa olevan samaisen isosiskon katsomaan - kenguruita. Meillä oli aivan tavattoman hyvä onni, sillä erään mainion viinitilan liepeillä tupsahdimme keskelle suurta isojättikengurulaumaa. (Anteeksi taas, mutta tällaista termiä tarjotaan todellakin eläimelle, joka kulkee englanninkielisellä nimellä Eastern Grey Kangaroo eli Macropus giganteus.) Kengurua kannattaa tosiaan katsoa, kun se loikkaa!

Ja niinpä en sitten edes hamuillut kännykkäkameraa. Kuvassa sumuinen aamuhetki kuivuneen Lake George -järven tienoilta pienestä Collectorin kaupungista. Minulle on kerrottu, että Collectorin kaupunki olisi saanut nimensä sen mukaan, että kultaryntäyksen aikana siellä oli hippuja sen kuin jaksoi poimia. Tämä ei näytäkään pitävän paikkaansa, vaan nimi kuuluu olevan väännös samalta kuulostavasta aboriginaalikielen sanasta, jonka merkitys on jo unohtunut. Se on joka tapauksessa varsin kummallinen ja itsekin unohtuneen oloinen pienenpieni paikkakunta, jolla on erikoinen nimi. Pysähdyin siellä aamiaisen toivossa, mutta oiva Lynwood Cafe ei ollut vielä yhdeksältä aamulla auki.

***
I had a nice autumnal experience this morning when driving home from Canberra. The motorway passes through a dry lakebed called Lake George, and today the whole valley bathed in luminous morning mist, creating a fantastic, magical feeling.

I stopped in Collector (where I took the rather ordinary photo above - if you click it larger you can just about see a hint of mist) hoping to eat breakfast in the very nice Lynwood Cafe, but unfortunately they only opened at 10 am and I was far too early.

I had been living under the impression that Collector got its name during the gold rush - that there was so much alluvial gold that it was possible just to fill one's pockets by collecting it. No truth in that story it seems, as the name of the town is not English at all but a corruption of an Aboriginal word. No one seems to know quite what the original word meant - I'll update if I ever find out.

I was in Canberra to meet my big sister (one of them) that has come to Australia for less than six days for a meeting. I had just about time to show her around a little bit, and we drove from the city (if you can call Canberra that) to the Lark Hill winery. The wines were suberb as ever, now officially biodynamic, and we also saw a huge mob of Eastern Grey Kangaroos. There must have been 40-50 of them grazing (is that what they do?) by the vineyard, so Outi had quite a good, close look at these fascinating animals on her very first day in the country. There were one or two huge males quite close to us and lots and lots of smaller females - could not quite see if they had joeys but it is nice to imagine they did.

On our way back, we saw many more on the paddocks by the roadsides - luckily none on the road.

Posted by ah at 07:20 PM | Permalink | Comments (5)

Nappasin Sanat-blogista pääsiäismeemin, joka tosin muuttui pääsiäismeemiksi vasta kun Anita selaili kirjojaan ja pani sormensa kiirastorstaiaiheisen runon kohdalle.

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita lause journaliisi,...

Istuin aamupuhteella sängyssä läppärin kanssa (tunnen tästä puuhasta vähän syyllisyyttä, sillä yritän rajoittaa sen vapaapäiviin, ja pääsiäispyhät ovat oikeastaan vasta edessä), joten vieressä oli tavalliseen tapaan kauhealla taakalla raskautettu sängynvieruslipasto.

Siinä oli päällimmäisenä Kate Foxin Watching the English - The Hidden Rules of English Behaviour. Sivulla 123 väitetään, että englantilaiset pitävät alaluokkaisena asuntojensa esittelemistä vieraille, ja arvonsa tuntevat vieraat eivät omasta puolestaan kommentoi ympäristöään. Kuudes lause (tai virke oikeastaan) kuuluu:

A duke was said to have huffed in outrage: 'Fellow praised my chairs, damned cheek!' after a visit from a new neighbour.
Tuli taas Bertie Woosterin maailma mieleen.

Omissa "piireissä" uudessa kotimaassa ensimmäiseen kyläilykertaan on usein, joskaan ei aina, kuulunut jonkinlainen kiertokävely, vallankin jos taloa on hiljattain remontoitu tai se on uusi. Makuuhuoneetkin tulee joskus talvisaikaan katsastettua, sillä takit viedään sinne säilöön vierailun ajaksi (tästä minulle tulevat aina amerikkalaiset tyttökirjat mieleen). Jostain syystä se tuntuu minusta omituiselta, rauhanhäirinnältä. Mutta varsinaisia vaatenaulakkojahan täällä ei ihmisillä usein ole, kun päällysvaatekausi on mukamas niin mitättömän lyhyt.

Lapsena naapurissa leikkiessä vanhempien makuuhuone oli leikeiltä rauhoitettua aluetta, johon ei yleensä menty. Niin taisi olla meillä kotonakin. Siitä kukaties johtuu tuo omituinen tunne. En muista, että Suomessa talon kiertokävely välttämättä kuuluisi vieraillessa asiaan, paitsi asuntomessuilla. Ja tupaantuliaisissa.

Meillä on eteisessä hattuteline, joka on todellakin nimensä mukaisessa käytössä. Yleensä sen päällä keikkuu kokonainen torni olkihattuja, akubroja ja lippiksiä. Andy ostaa uuden halpishatun lähes jokaiselta matkaltaan - ei matkamuistoksi vaan sitä varten, että paljas englantilainen päälaki palaa auringossa, ja kotoa eivät hatut koskaan tartu matkaan. Ja kun pään ympärysmitta on kaikkien asteikkojen yläpuolella, ostos on yleensä malliltaan täysin sattumanvarainen, kunhan on suuri. Jos olisin osallistunut taannoiseen "oudot esineet" meemiin, olisin voinut esitellä tusinan kerran käytettyjä matkamuistohattuja.

Pinossa seuraava kirja olisi muuten ollut novellikokoelma, jonka sivulta 123 löytyy kuudentena John Updiken lause His life seemed destined to be never wholly his own. Perheenjäsenestä kirjoittaminen on kieltämättä epäreilua. Yritän vähentää.

***

Another meme. (Sorry, but I liked this one. Depending on the book and the person writing the blog, it could lead somewhere. So in this case it probably won't.)

1. Take the book nearest to you.
2. Open it on page 123.
3. Read the sixth sentence..
4. Write it in your journal,...

As usual, I had a million mostly unread books on my bedside table. The one on top was Kate Fox's Watching the English - The Hidden Rules of English Behaviour. Not sure why it was on top, as it has been a while since I last consulted reference literature while watching the Englisman.

The sentence in question is:

A duke was said to have huffed in outrage: 'Fellow praised my chairs, damned cheek!' after a visit from a new neighbour.

Fox is talking about upper class people not normally giving guided tours of their house to their dinner guests. Apparently it is only lower class and middle class people who do this. Similarly, it does not seem to be the thing to comment on your surroundings when you are visiting people's homes.

Around here, one is often encouraged to take a tour around the house when visiting somebody for the first time. I seem to notice that people with really handsome houses don't necessarily invite you to do that - out of modesty I guess. (I am always eager to see people's houses.) Maybe there is some truth about the theory? In winter you often get to see the master bedroom, because that is where you leave your coats. (This always makes me think of those American and Canadian children's novels I read as a teenager) Many people don't have hat stands, since the overcoat season is so short. Or that is what they seem to think even if it lasts for months.

We have a hatstand, which in winter keeps falling over because of the weight of leather jackets and overcoats. In summer it is truly a hatstand, as there are about a dozen hats - straw hats, baseball caps, akubras - piled on top. There are hats elsewhere in the house, too. Andy never remembers to take his hat when he goes travelling. With his English complexion and not that much hair, he gets sunburnt in 15 minutes or less. So he buys a hat, and the choice of the hat is based on the fact that the dimensions of his head are way above the standard hat size scale. We have lots of hats that have been worn once.

There was a "weird objects in hour home" meme circulating a while ago. I realise now I could have made a fine contribution by taking photos of these hats.

The next book in the pile was a collection of short stories (unread), with a sentence by John Updike on the page 123. His life seemed destined to be never wholly his own. I have a feeling Andy agrees and I should probably stop writing about his sunburns.

Posted by ah at 09:29 AM | Permalink | Comments (8) | TrackBacks (1)

Kotikuntamme on jähmeä äijäbyrokraattien ihmemaa, jossa ei yli 40 000 asukkaan iloksi ylläpidetä taidemuseota, ei kaupunginmuseota, ei teatteria, ei orkesteria, ei musiikkiopistoa. Kirjasto on, mutta siellä ei ole musiikkiosastoa. Julkisten koulujen taiteen ja musiikin opetus on yksittäisten opettajien aktiivisuuden varassa, seudun hienoissa yksityiskouluissa onkin sitten orkesteria ja taiteen lehtoria vaikka millä mitalla.

Tällainen on lähestulkoon maan tapa. Kulttuurisihteeri Wingecarribeenkin kunnassa on sentään ollut, ja hänestä on ollut ilman varsinaista kulttuuribudjettiakin suurta hyötyä. Hänen avullaan ovat vapaaehtoispohjalta erilaisia taide- ja kulttuurihankkeita vetävät yksityiset ja ryhmät löytäneet toisensa, taiteilijoita ja koululaisia on saatu tekemään yhteisiä taideprojekteja, rahoitusta etsiville taiteilijoille ja muusikoille on neuvottu erilaisia apurahalähteitä.

Viikon uutinen on, että kulttuurisihteerille annetaan potkut ja koko virka lakkautetaan. Potkut saa myös seitsemän muuta kunnan täysi- tai osa-aikaista työntekijää. Joukossa on yksi sosiaalialan osa-aikainen työntekijä, joka on puhaltanut eloa erilaisiin kyläprojekteihin, muutama puutarha-alan henkilö, jotka olivat kerta kaikkiaan liian päteviä (ruohonleikkuutaito kuulemma riittää vastaisuudessa, ja siitähän suoriutuvat vaikka kunnanisien sukulaispojat). Ja kaiken kukkuraksi kirjastotoimenjohtaja, joka siirretään henkilöstohallinnon tehtäviin. Selviävät ne ylityöllistetyt kirjastonhoitajat siellä kirjastossaan ilman esimiestäkin.

Vihaksi pistää. Kuntalaisilta ei kysytty, ja ratkaiseva kokous kehdattiin järjestää suljetuin ovin. Jos olisivat edes tehneet kunnon säästöt näillä leikkauksillaan, mutta kahdeksan matalapalkkaisen ihmisen viroista kertyi vaivainen 460 000 dollarin säästö. Metelihän tästä nostetaan, tietysti, mutta auttaneeko.

***

Wingecarribee Shire Council is without comparison. There are more than 40 000 people living in the Shire. There is no shortage of sports facilities (and a new leisure centre is being planned, I hear), but there is no art gallery, no museum, no theatre, no orchestra - God forbid, of course there isn't, but this needs to be spelled out since the Finnish readers might otherwise assume that these are basic facilities of a prosperous Shire. There is a library, but it has no music department.

The arts and music teaching in public schools is dependent on the activity of energetic teachers, if such miraculous creatures happen to be around. Obviously there is no shortage of good music and arts teachers in the expensive private schools of the area.

There has been an arts and cultural planner working in the Council building, only now they have decided to sack her and get rid of the whole post. Who needs a cultural planner anyway? Well, for instance all those individuals and groups that are the sole source of cultural activities in the Shire. Artists who are looking for cooperative partners and funding sources. Schoolteachers who would like to involve their students in arts projects. The cultural planner has not had much of a budget but she has been able to help with information about available grants, continuing arts initiatives, information about what is going on in other parts of the Shire.

They are also getting rid of a part-time community officer who has been a rare, helpful presence in the Council building. (She actually answered her emails!) They are getting rid of a library manager by moving her to a different deparment. Amazingly, they are actually keeping one or two librarians. They are getting rid of several people in the parks and gardens deparment - apparently it doesn't make sense to pay decent wages to a qualified gardener when anyone can operate a drive-on lawnmower. I am sure Councillors have idle nephews that are dying for a job like that - bugger the Tulip Time festival, and who cares about publicly funded floral displays when there are lots of private gardens, open for public for at least a few days in a year.

I am relying on the information provided by the local paper, so I apologise if I get the figures wrong. But it seems that by sacking 8 people they save $460,000. This is what you can achieve by making redundant part-time staff, female and outdoor workers. I wish they had sacked the undoubtedly very well paid male economic planner whose suggestions for the benefit of the tiny, rural village of Robertson have so far included a high security prison and a waste dump.

Posted by ah at 02:49 PM | Permalink | Comments (2)

Aina silloin tällöin Australia onnistuu yhtaikaa ihastuttamaan ja kauhistuttamaan. Aika usein kysymys on sukupuolirooleista täällä maaseudulla. Niin kuin silloin, kun vuotuisen kevätfestivaalin suunnittelijat halusivat lanseerata narsissiprinsessa-sulokkuuskilpailun. (Tarkkasilmäinen huomaa, että käännös on tässä kohtaa vähän erilainen. Pitää olla poliittisesti korrekti. Ideaa ei vieläkään ole haudattu, vaikka käytin vilkkaan puheenvuoron Imatran Inkeri -tyyppisen järjestelyn puolesta - jos pitää olla missi niin olkoon sitten kokenut ja kurttuinen.)

Minulle näitä rooleja symbolisoi pieni, arkipäiväinen ilmiö, jota ei välttämättä tapaa Sydneyn baareissa mutta pikkukaupungeissa hyvinkin yleisesti. Ravintolapöydässä naisten vesilasissa on pieni, katkaistu pilli - ei sentään sellaista lasten kurvipilliä. Miehet saavat hörpätä lasin reunasta.

Ensi kertaa pillilasin saadessani taisin tyrskähtää ääneen - pöydässä oli kaksi miestä ja kaksi naista, joten pillilogiikka oli jotenkin ilmeinen. Seurue siinä ehätti selittämään, että näin se tuppaa usein olemaan. Minä tiedustelemaan tarjoilijalta, että mitä ihmettä varten. Huulipuna kuulemma tuhriintuu muuten.

Taisin vielä ihmetellä, että eikös tuosta tavasta jo voisi luopua. Ei kuulemma, sillä jos pilli unohtuu niin valituksia tulee.

Naisten drinkkihistoriaan kuuluu täällä sellainenkin vaihe, jolloin miehet jättivät naiset autoihin odottamaan kun menivät itse pubiin. Naisia ei siellä suvaittu. Mutta autoihin tuotiin sentään drinkkejä. Liekö Suomessa eletty tällaisessa välitilassa missään vaiheessa? (Kuvan pilli toissaviikolta lähikaupunki Bowralista.)

Above, I have explained the charming little two-glasses-one-straw phenomenon that for me epitomizes the sometimes endearingly traditional gender roles in Australia. I don't think I ever came across with this habit in Sydney - they are probably far too cool for this sort of thing. But in the country restaurants, a woman often finds a little, short plastic straw in her glass of water. To prevent her from smudging her lipstick, I am told.
I have also been told that there used to be a time in not-so-distant past, when ladies had to wait in the cars while men went to the pub for a beer. When would this have been?

I remember getting the glass with the straw for the first time in an Italian restaurant in Hunter Valley. The waiter - a young man - was a bit embarrassed about my amusement (I had not yet been explained) and assured to me that they would not go on with the practice if there weren't for all those complaints when the straws did not make it to the table. Since then I can't help smiling whenever the little straw appears - last time was a fortnight or so ago in Bowral (pictured). I had a similar kind of charmed-and-only-a-little-horrified feeling when I heard about the proposal of having a Daffodil Princess elected in the annual Spring Festival. Not sure what the situation is with that one.

Posted by ah at 02:23 PM | Permalink | Comments (13)

Kuva liittyy tämän hetken Hyvään Aikomukseen. Lainasin kokeiltavaksi Daven isoisän harmonikan saadakseni selville, onko jo pitkään eläneillä hanurinsoittohaaveillani minkäänlaisia todellisia elinmahdollisuuksia tässä kylmässä maailmassa. Toistaiseksi olen löytänyt neljä sointua ja saanut aikaan varsin viipyilevän version ikivihreästä ruotsalaisesta kansanlaulusta Vem kan segla förutan vind.

Vasemmalla, soittajan näkökentän ulkopuolella tuntuu olevan aivan liikaa keskenään samanlaisia pieniä nappeja. On kuin opettelisi itsekseen lukemaan sokeainkirjoitusta. Oikea käsi löytää oikeat näppäimet helpommin, kun pianon koskettimisto on ennestään tuttu.

Andy on vähän epätoivoinen ja toivoo kai salaa, että unohtaisin koko asian.

Viikon möläytyksestä vastaa konservatiivikansanedustaja Danna Vale. Hänen mielestään aborttipilleriä ei pidä päästää vapaille markkinoille, sillä australialaiset abortoivat jo entuudestaankin itsensä sukupuuttoon, kun muslimit (jotka edustajan mielestä eivät kai sitten ole australialaisia, jos lienevät ihmisiäkään) tekevät lapsia minkä ehtivät ja koko maa uhkaa muuttua 50 vuodessa muslimivaltioksi. Kukkanen on kuultavissa ABC:n uutissivulla.

The instrument above has to do with my current Good Intention. Anthony brought over Dave's grandfather's old accordion so that I could give it a try. For some time now I have had this urge to play the accordion. Andy refers to this development as a lifechanging one, and I am sure he is not talking about my life.

Right-hand side of the instrument is easy enough, but there are far too many little buttons on the left, where you can't see them. Only three of them have tiny little markings that you can read with your fingers. I've tried practising in front of a mirror. So far I have only managed to produce a bizarre, molto rubato 4-chord version of the Swedish folk song Vem kan segla förutan vind.

The highlight of the week (I am sure even if it is only Tuesday) is coalition MP Danna Vale's intelligent remark regarding the free availability of the much-discussed abortion pill. She managed to insult not only the whole Muslim population of Australia but also every woman of reproductive age by lamenting the high abortion rates of 'Australians'. In her opinion, 'Australians' are aborting themselves out of existence while the Muslim population grows. She seems to think that it is a national duty for all 'Australian' women (and we can only assume she doesn't think Muslims qualify as Australians) to reproduce and refrain from aborting just to keep the statistics neat.

In fairness to MP Vale, here is the link to the ABC news page where you can hear her original remarks.

Posted by ah at 11:40 AM | Permalink | Comments (5)

Juuri kun kuvittelin sulavani, tapahtui Robertsonin Ihme. Rannikolta vyöryi ihana valkoinen usva. Polttava pätsi katosi ja lämpötila laski kymmenessä minuutissa seitsemän astetta, tuonne tavallisiin suomalaisiin hellelukemiin.

Isäntä toi postinhakumatkalta kasan innovaatioita. Järjettömimmästä päästä (eilisen teemaan liittyen) olivat Australian postilaitoksen Valentinen päiväksi painamat postimerkit, jotka raaputettaessa löyhkäävät 'ruusulle'. Etovan keinotekoinen kukkaistuoksu ei saanut ainakaan minussa aikaan minkäänlaisia eroottisia värinöitä. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, minkälaista postia varten isäntä osti kokonaisen arkin näitä haisulimerkkejä.

Australialaisilla on omituinen suhde hajuihin. WC-paperia ostaessa saa olla todella tarkkana, sillä perusoletus on, että paperin on haistava voimakkaasti keinotekoiselle laventelille tai havumetsälle. Hyllyn nurkasta saattaa löytyä pari pakettia hypoallergeenista pehmopaperia, joka ei haise millekään. Onhan toki hajuton ekopaperi. Sillä voisi viilata kynsiä.

Postissa tuli myös uusi passi, jonka keskivaiheilla on mystinen, paksu mikrosirusivu. Minä olin kuvitellut, että nykyisiä passeja hakiessa vaaditaan lähestulkoon lastuja sormenpäistä. Ei sinne päinkään. Mikrosirun täytyy sisältää jotakin aivan tavanomaista elektronista tietoa.

Kolmannessa, postin tuomassa innovaatiossa oli oikeasti jotakin järkeä. Kunta jakaa kaikille vanhanaikaisten suihkujen omistajille ilmaiset, vettä säästävät suuttimet. Vanha pitää ruuvata irti ja viedä kunnantalolle. Mitä varten? Siksi, että kaapissa asentamattomina makaavat uudet hanat eivät kuulemma säästä vettä ollenkaan.

Meilläkin on sellainen vanhanaikainen, vettä tuhlaava suihku. Se on ihana. Vesi ryöppyää kuin Victorian putouksista. Mutta kai siitä täytyy luopua.

Yläkuvassa viidessä minuutissa tapahtunut ilmastonmuutos. Alakuvassa haisevat ruusupostimerkit. Ette tiedä miltä vältytte.

The Miracle of Robertson happened again. The temperature dropped seven degrees in ten minutes, as the thick, white mist rose from the coast and travelled through town. The timing was good - I was just about to collapse into a sweaty heap. Only 23 degrees now - most pleasant.

The stamp theme continues with Valentine Day stamps with an appalling, artificial rose scent. I have no idea what Andy is planning to do with a whole sheet of these wonderful inventions by Australia Post.

An observation: Australians are fascinated by artificial smells. Trying to find a fragrance free packet of toilet paper or tissues at Woolworths is a serious undertaking. Seabreeze, Pine Forest, Lavender, Flower Meadow - a strong, artifical fragrance is the default. If you are lucky, you just might find three packages of hypoallergenic paper on the bottom shelf, next to the dog food. (There is a fragrance free option that is readily available, only it is so coarse you could cut it into strips and use as emery boards.)

Another innovation came from the passport bureau. My new Australian passport has a mysterious, thick page with a micro chip. They didn't ask for finger prints or iris scans, so I am assuming the chip contains some really boring electronic data.

Far more groundbreaking was the initiative by Wingecarribee Council. Take your old showerhead to the Council and they give you a new, water saving one. We have one of those old-fashioned showerheads. I love it - Victoria Falls in the privacy of my bathroom. But I guess I'll have to be sensible. And why do they want the old ones? Apparently the new, water saving showerheads won't save any water when sitting in the cupboard next to the smoke alarms.

Posted by ah at 03:10 PM | Permalink | Comments (8)

Postimerkkisarja julkaistiin tammikuussa 2006.
Stamps in the series 'Australian Legends', released in January 2006.

Posted by ah at 06:29 PM | Permalink

Kun vaalit on nyt saatettu turvalliseen lopputulokseen, uskallan tunnustaa: myöhästyin vaaliuurnilta ensimmäisellä kierroksella. Turhaa kaikki sisäinen tutkiskelu ja tuskailu. Ääni jäi saamatta... Heidiltä, ehkä, tai....

Viimeisenä ulkomaan äänestyspäivänä olimme muutenkin menossa Canberraan. Nousimme siis kukonlaulun aikaan että ehtisimme viimeistellä pakkaukset kahden viikon keikkaa varten, kastella kasvimaat, hakea postit, kiikuttaa avaimet tarvitseville jne. Ja vielä ehtiä lähetystöön ennen kello yhtä. Parin varaslähdön jälkeen pääsimme vihdoin tien päälle, auttamattomasti myöhässä vaaleja ajatellen.

Oma vika, mutta vähän tekee mieli rutista ja ihmetellä, miksi pitkien välimatkojen maassa äänestyspaikat eivät ainoana viikonvaihteen äänestyspäivänä ole auki pitempään kuin yhteen. Meiltä on uurnille sekä Canberraan että Sydneyhin sentään 'vain' kahden tunnin ajomatka, mutta pitempimatkalaisiakin on.

Toisella kierroksella olin Canberrassa jo valmiiksi.

Viimeksi jätin äänestämättä eurovaaleissa, kun kauhea vatsavirus iski eikä autoajelua voinut ajatellakaan.

Now that Finland has safely elected a decent and reliable president, I dare to reveal that I didn't make it to the Embassy during the first round of the election.

We had in fact woken up horribly early, in order to get everything ready for the 2-week work gig in Canberra and to get there in time for me to cast a vote. That Saturday happened to be the last day for expatriate Finns to vote.

There were far too many things to take care of in the morning (packing, emptying the fridge, watering the garden, getting the mail, taking the keys to right people), and when we finally hit the road after a couple of false starts, we were already late. No way of making it to Canberra by 1 pm.

Our fault, obviously, but with hindsight it would actually be really helpful if the voting places stayed open for a bit longer during the only weekend voting day. It is just two hours from us to both Sydney and Canberra, but there must be people who live much further away. Plus the roads were awfully busy because of some motoring festival taking place in the capital that weekend.

During the second round I was in Canberra already.

Posted by ah at 11:16 AM | Permalink | Comments (5)

Lupasin palata Australia-päivään ja kansalaisuusseremoniaan. Tarkoitus oli kirjoittaa siitä, että syntyessään tietyn maan kansalaisuuden saanutta ei yleensä panna käsi Raamatulla vannomaan uskollisuutta kyseiselle maalle ja sen laeille. Pian tajusin olevani jossain määrin väärässä - Suomen armeijan sotilasvalassa vannotaan uskollisuutta mitä yksityiskohtaisimmin. Australian kansalaisuusvala (löytyy tästä aiemmasta merkinnästä), joka tuntui minusta kovasti juhlalliselta, on siihen verrattuna lyhyehkö liirumlaarum.

Tajusin vannovani käsi Raamatulla ensimmäistä kertaa. Wingecarribeen kunnan lahjaraamatun kannessa komeilee kunnan kullalta kimaltava logo (kuvassa se ei kimalla yhtään niin paljon kuin todellisuudessa). Kysymyksessä on selkokieliversio, josta kauniilta kajahtavat historialliset ilmaukset on karsittu, mistä mukana olleet englanninkieliset henkilöt heti huomauttivat.

Itse kansalaisuusseremonia oli vain pieni osa vuotuisen Australia-päivän juhlintaa. Meitä uusia kansalaisia oli 25. Vala vannottiin yhteen ääneen kahdessa erässä - Raamatulla ja ilman - ja sitten kukin sai kätellä kunnanjohtajaa ja ottaa vastaan todistuksen kansalaisuudesta sekä kansalaisuuden symboliksi puuntaimen. Lopuksi kirjauduttiin vaalirekisteriin ja juotiin kuohuviinit pubissa.

Juhlapaikkana oli Berriman oikeustalon pihamaa, jonka suurissa mäntypuissa kymmenet kultatöyhtökakadut (Cacatua galerita) riekkuivat ja häiritsivät minkä ehtivät. Lempeä livertely ei kuulu minkään kakadulajin tapoihin, mutta kultatöyhtökakadun huudon ensi kertaa kuullessani tajusin, miksi Maria Gripen Lasinpuhaltajan lapsissa lasit särkyivät. Yksi lastenkirjasuosikeistani muuten.

Olo oli kuin jouluna. Perinteisen puuntaimen, Raamatun, pikkulipun ja pehmokoalan (Jennyltä) lisäksi sain Judylta käsin tehdyssä rasiassa valikoiman ikivanhan mantereen esineitä: kuningaskaijan höyhenen, kotilonkuoren, seeprakiven ja palan akaattia. Kantta koristavat grafiikat ovat Judyn omasta ateljeesta.

Australian kansallislaulun sanat ja sävel löytyvät täältä. Sävelestä jotenkin pidän, sanoissa ei välillä ole oikein mitään tolkkua. Toisessa säkeistössä muistutetaan viisaasti, että merten takaa tuleville on täällä hyvää tilaa. Hallitus ei ole tainnut opetella sitä säkeistöä.

I promised a picture of the Wingecarribee Bible, so here you are. The Council logo is much brighter and more golden in reality. Much more beautiful to look at are the pictures (above) of the little hand-made treasure box that Judy gave to me on the evening of Australia Day at the CTC. The pictures are her prints of course, and the box contains a little green King Parrot feather, a shell, a zebra stone (from the Northern Territory) and a piece of agate. Objects from an ancient land, she said.

I was quite touched and overwhelmed by all the attention and good wishes from so many people. I felt like it was Christmas again. My citizenship tree turned out to be a dwarf Hardenbergia. Better that way, we wouldn't have had room for a eucalypt in our backyard.

Above I have described the Australia Day festivities in Finnish. A fantastic little detail about the day were the mob of Sulphur-crested Cockatoos (Cacatua galerita) that landed on the pine trees next to the Berrima Court House, shrieking like maniacs (as they do), just as the audience below started to sing Advance Australia Fair. I had been memorising the words of the national anthem all the previous day and felt cheated when they turned out to be printed in the program.

Posted by ah at 03:43 PM | Permalink | Comments (7)

Kuuma ja tyyni aamu. Takapihalla vihanneksia kastellessa silmä osui minttupensaassa suuria verkkoja kutoviin kauniisiin hämähäkkeihin. Nämä lukit ovat saaneet englanninkieliseksi nimekseen Pyhän Andrewin risti, ei kuitenkaan kuvioidun takaruumiinsa vuoksi, vaan siksi, että niillä on mielenkiintoinen tapa kutoa verkon keskelle siksakilla valkoinen ruksi.

Ylempi hämähäkki ei vielä ole ehtinyt ristiin asti, naapurilla (alakuva, vatsapuolelta) ristin sakara on jo näkyvissä. Klikkaa yläkuvaa isommaksi niin näet kauniit oranssit ja vihreät kuviot hämähäkin ruumiissa. Väritys näyttää vaihtelevan todella paljon yksilöstä toiseen. Ilmeisesti kuitenkin Argiope keyserlingi.

Katsoin pari viikkoa sitten tv-ohjelmaa, jossa aboriginaalipojille oli annettu koulutehtäväksi kartoittaa pari neliötä sademetsän pohjamaata ja kerätä hämähäkit talteen. Pojat löysivät parikymmentä kokonaan tuntematonta lajia (tämä oli ollut tehtävänannon takana, uusia lajeja löytyy jatkuvasti) ja taisivatpa saada jokusen niistä nimettyäkin omiin nimiinsä.

Osa australialaisista hämähäkeistä on varsin pahamaineisia myrkyllisyytensä vuoksi. Kompostinpaikkaa tasoittava Jyrki löysi meidän pihaltamme tähän asti ainoan tunneliverkkohämähäkin. Muuten olemme onneksi saaneet tyytyä vähemmän aggressiivisiin ja vain jonkin verran myrkyllisiin otuksiin. Hyvät hämähäkkifaktasivut löytyvät tästä osoitteesta aiheesta kiinnostuneille. Takapihan hämähäkkejä valokuvina mm. tällä sivulla.

A hot, dry morning. I was filling the watering can by the tap on the backyard when I realised I was surrounded by the most beautiful examples of St. Andrew's Cross spiders. Click the upper photo to see better the orange and green patterns in the spider's body.

The lower photograph shows the beginnings of the silky, zigzag cross that the spider spins as part of its web. This spider is seen from below.
I find it a bit confusing that the patterns on the bodies of the Argiope keyserlingi spiders seem to vary a lot. But I guess the cross is a good way to identify them?

A few weeks ago SBS (I think) showed a program about a group of Aboriginal boys that had been given a school assignment to collect and identify all the spiders they could find in a marked area in a nearby rainforest, somewhere in NT, I think. They found several dozens of previously unknown species!

I did not know that we have funnel-webs in Robertson, until Jyrki was digging up some old compost posts and unearthed a particularly ugly, glossy, black (dead) spider. I am still hoping we were mistaken, but it really did look like one. And Steve next door claims he has seen some, too. (One time when I went over to rent a video, he had a wolf spider as a pet.) Have you, Denis?

Spider information suitable for kids and beginners can be found on the Australian Museum website. There are also fact sheets for various species, as well as further links.

Posted by ah at 11:52 AM | Permalink | Comments (5)

Huomaan, että joulukoristelusta puhumisen aika on koittanut. Rohkaistuin etsimään oheisen otoksen, jonka vavisuttava enkeliasetelma koristi portinpieliä naapurikaupunki Moss Valessa viime jouluna, vai olikohan kaksi vuotta sitten. Omat valot ovat edelleen hakusalla. Ehkä tänä vuonna. Muistin myös aikanaan kirjoittaneeni aiheesta sanomalehtikolumnin. Panin sen luettavaksi tuonne toisaalle.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Happy independence day, all Finns! (The Finnish language version discusses Christmas decoration, pictured an impressive biblical scene from Moss Vale, last year or the year before.)

Posted by ah at 09:52 AM | Permalink | Comments (3)

Kuulun niihin ihmisiin, jotka puhuvat säästä, paljon ja mielellään - blogin lukijalle tämä ei tietenkään tule yllätyksenä. Anteeksi nyt, mutta minkäs minä itselleni mahdan? Vaikka aamu valkenisi päivästä toiseen samanlaisena, sää on aina haltioitumisen arvoinen asia. "Ei voi olla totta. Katso nyt, miten pitkään tätä harmautta oikein jatkuu?"

Viime päivien sadesään päivittelyyn liittyy kuitenkin ihan erityinen, riemukas ylävire. Kaupoissa, pankeissa, pubissa ja lehtikioskilla - joka paikassa päivitellään hirmuista vedentuloa, vuotavia kattoja, joiksi muuttuneita maanteitä. Tosissaan kukaan ei kuitenkaan valita. Ja siihen on syy.

Ensimmäisessä kartassa Australian kuivuustilanne tammi-huhtikuussa 2005 (kirkkaanpunaisella merkitty kaikkien aikojen kuivuusennätykset). Vuosikausia kestäneen kuivuuden loppua ei vielä uskallettu ennustaa, vaikka monilla seuduin tilanne oli jo kohentunut.

Osavaltion märimpänä paikkakuntana Robertsonissa ei ollut koskaan todellisesta kuivuudesta kärsittykään, mutta muualla karja nälkiintyi ja ihmiset menettivät tilansa, säästönsä ja elinkeinonsa. Goulburnin kaupungissa tunnin matkan päässä kannettiin vettä sangoilla paikasta toiseen jo ties kuinka monetta kuukautta.

Alemmassa kuvassa tilanne kuivuuden taituttua. Nyt, marraskuun lopussa, kartalta varmaan puuttuisivat viimeisetkin vaaleanpunaiset pilkut. Tästä puhumme kun puhumme säästä.

(Kartat lainattu meteorologian laitoksen sivuilta, josta kuka tahansa voi halutessaan saada tarkempaa tietoa Australiaa vuosia vaivanneesta kuivuudesta.)

I talk about the weather a lot. It doesn't matter if it has been the same for three weeks, it is always worth remarking on (you knew that already, didn't you).

The downpours of the last couple of weeks have been the one and only subject around here. How horrible it has been, how the roofs are leaking, how the roads are flooded. But the complaints are not really complaints, because there is a special, triumphant note about it all. Many times before, the hopeful had declared that the end of the drought was in sight. It is only now that people are really starting to believe it.

Robertson, statistically the rainiest town on the NSW map (I believe), never saw the worst of the drought. Elsewhere the cattle were starving and people lost their farms, their dreams and their livings.

Look at the maps now: the upper map shows the situation from January to April, when the worst was over in some parts of the country, while elsewhere the situation was as dire as ever. The bright red spots are where the drought broke all historical records.

The lower map shows the situation at the end of October. Now, one month later, there probably would not be a single pink spot on the map. This is what we talk about when we talk about the weather.

(The maps have been borrowed, from the Bureau of Meteorology website, where anyone can access the more accurate statistics about the long drought and current rainfall.)

Posted by ah at 09:40 PM | Permalink | Comments (2)

Käväisimme Canberrassa. Käyntikohteisiin kuului parlamenttitalo, joka on vähintään yhtä kummallinen kuin koko tyhjästä polkaistu, keinotekoinen, kiehtova ja omaleimainen pääkaupunki.

Australiassa(kin) puhutaan näinä päivinä terrorismista. Uusia terrorismin torjuntaan tarkoitettuja lakeja viilataan ja niistä väitellään - pessimistit epäilevät, että väljillä sanamuodoilla suljetaan suu myös mielenosoittajilta, poliittisilta vitsiniekoilta ja pilapiirtäjiltä.

Parlamenttitalossa vieraileva turisti ei enää voi vaellella omia aikojaan rakennuksen katolle, jonne johtaa arkkitehdin hienosti ideoima ruohikkorinne. Sisällä kävijä tietenkin kulkee metallinilmaisinten lävitse. Läheisellä lähetystöalueellakin turvafirmojen autoja näkyi hiljaisena päivänä enemmän kuin muita ajoneuvoja.

Muuta emme odottaneetkaan. Mutta kontrasti oli jotenkin hilpeä, kun samalla retkellä pistäydyimme Suomen suurlähetystön pihalla. Kysymyksessä kaunis ja yksinkertainen ja ilmeeltään aitoon suomalaiseen tyyliin sulkeutunut rakennus (sulkeutunut vaikutelma tosin korostuu aurinkoiseen aikaan, illalla talosta virtaava valo muuttaa tunnelmaa).

Ajoimme autolla talon viereen parkkipaikalle. Vartiofirmaa saati poliisia ei näkynyt eikä kuulunut, ja paahteisella parkkipaikalla rillasi innokkaasti edestakaisin pyöräilemään opetteleva suomalaislapsi pikkusisarineen ja kaitsijoineen. Huikkasimme päivää.

Kotona Robertsonissa odotti kirje ministeriltä: hakemus Australian kansalaiseksi on hyväksytty, joskin lainvoiman päätös saa vasta kansalaisuusseremonian jälkeen. Tämän kunniaksi kuvassa vaakunaeläin, kuvattuna melko tarkkaan liittovaltion pääkaupungin keskustassa (!). Violetti kukkaketo on myrkyllistä rikkakasvia nimeltä Patersonin kirous.

A visit to Canberra made me think about security. Not that I would have been able to avoid the subject recently: because of the proposed anti-terrorism laws and showy arrests of 18 or so terrorist suspects, the news have been about little else in the past week or two.

We visited Parliament House. It is an interesting and weird building, with a slope of real lawn stretching all the way up to the roof. In theory it is possible to walk on the top of the building. In practice the public is not allowed to wander up there any more - too much of a security hazard, undoubtedly. Inside there is the normal airport-like routine of walking through metal detectors.

We drove around the embassy district, which had an impressive number of cars with security firm logos, one under every flagpole or so. Except of course for the Finnish Embassy - a beautiful piece of architecture, which has in the bright sunlight a slightly reserved, forbidding air about it (a good metaphor - aren't these Finnish characteristics?). We drove up the driveway to the car park right next to the building. No security guards, only a happy little child riding a bicycle round and round the parking lot.

The 2-day trip also included a fantastic dinner ? la Judy, a guided tour of the Botanic Gardens ? la Denis, as well as visits to the huge and puzzling Australian War Memorial and National Gallery. When I returned home, there was a letter waiting from the Minister for Citizenship and Multicultural Affairs. My application for citizenship has been approved, pending the actual citizenship ceremony (see an earlier diary entry).

To celebrate this, pictured an Eastern Grey Kangaroo, photographed more or less in the centre of the Nation's capital, in a field of noxious weed called Paterson's Curse.

Posted by ah at 09:12 PM | Permalink | Comments (4)

Olin eräässä elämän vaiheessa töissä Teostossa (tarkkaan ottaen täällä). Teosto oli ainakin siinä vaiheessa vanhanaikainen organisaatio, ja tällä tarkoitan talon henkeä ja ilmapiiriä. Esimerkiksi sitä, että Runebergin päivänä koko talon väki lähetistä johtajaan saivat runebergintorttuja ja laskiaistiistaina laskiaispullia. Ja kun jollakulla talon väestä tuli 10 työvuotta täyteen, kaikki saivat kakkua. Talossa oli muistini mukaan töissä lähemmäs sata henkeä, joten kakkuja tilattiin paljon. Ja 10-, 15- ja 20-vuotisjuhliakin tuli tiheään. (Pahat kielet kertovat, ettei kakkua enää saa yhtä usein - niin muuttuu maailma. Mutta kalliiksi taisivat tulla ainaiset kakkukekkeritkin.)

Teostolla oli myös henkilökuntakerho, jolla oli henkilökuntalehti. Lehdessä haastateltiin aina yhtä työntekijää. Haastateltu sai sitten valita seuraavan haastateltavan ja lisätä listan loppuun oman kysymyksensä.

Kun haastattelu osui omalle kohdalle, mietin pitkään, mikä olisi hyvä kysymys panna kiertämään. Päädyin kyselemään seuraavalta uhrilta, mitä tuotetta tämä suostuisi mainostamaan omalla naamallaan tv-mainoksessa.

Minulle tämä oli merkityksellinen kysymys. Suhtaudun mainoksiin teoriassa kuin pahimpaan sotapropagandaan, mutta samalla uudet tuotteet kiehtovat. Mainos tehoaa: tuotetta tekisi mieli ostaa ja kokeilla, oli kyse selluliittivoiteesta, makeutusaineesta, uudesta aikakauslehdestä tai mistä tahansa muusta hyödykkeestä, joita on kaikkia ennestään marketin hyllyllä tusina vastaavaa.

Silti kummastelen julkisuuden henkilöitä, jotka mainostavat tuotteita tunnistettavilla kasvoillaan tai äänillään - työvälineillään. Muistatko kuka viestitti: Missään ei ole niin hyvää vessapaperia kuin Suomessa!? Tai kuka lauloi pehmeästä, pintakuivasta Leninasta?

Mitä tuotetta mainostaisin omalla naamallani tv-mainoksessa (täysin riippumatta siitä, että minun naamallani saattaisi olla myyntiin negatiivinen vaikutus)?

Mainostaisin perinteikkäitä, tasmanialaisia Blundstones-saappaita. Kiipeäisin näytiksi aidan yli, hyppäisin lätäkköön ja kääntäisin kompostia. Suosittelisin mustikkametsään, räntäsateeseen, kasvimaalle, rakennustyömaalle, ruohonleikkuuseen, lyhyelle vaellukselle. Jopa Helsingin vähälumiseen talveen.

Andy lisäisi tähän vielä, että konsertteihin ja gaalaillallisille. Meillä on vieraissa kaupungeissa tapana lähteä hotellista etsimään kenkälankkia, jotta herran blundstonesit saataisiin naamioitua. Miehellä kun on taipumus 'unohtaa' nauhakengät kotiin, vaikka edessä olisi juhlapuheen pitäminen palkintogaalassa.

Blundstonesien ainoa huono puoli on se, että avarasta nilkasta kenkään sujahtaa helposti kiviä tai hiekkaa. Tähän tarkoitukseen käyttävät australialaiset työmiehet erityisiä kuminauhoin varustettuja säärystimiä. (Konserttilavalla säärystimet kukaties kiinnittäisivät liikaa huomiota.)

PS. Olen ylpeä siitä, että osasin rakentaa koko jutun täysin journalistikoulun ja Anssin blogin opetusten vastaisesti. Otsikko ei vastaa kirjoitelmaa, ja asiaan päästiin vasta lopussa.
PPS. Aiheen ajankohtaisuus selittyy sillä, että huolsin talouden kolmet tasmaniansaappaat tänään työjalkineiden suojaamiseen tarkoitetulla saapasrasvalla.

Today's rambling story is partly about advertising. I find it fascinating and odd that actors and other celebrities, whose whole personality is contained in their faces and voices, sometimes give away all this personal 'capital' by advertising a product on television.

Above, I have cited a few Finnish ads. I had to ask Andy for an Australian example. This is what I got from him:

I won't ask who is talking, since it seems everyone knows this voice belonged to an actor called John Meillon. But I do challenge someone to post a comment reciting the whole text of the ad, without checking it on the internet!

In Meillon's case, it seems, the actor was as good as his word and drank a fair amount of VB. I don't have to think twice, which Australian product I'd be willing to advertise (knowing perfectly well that my face or voice wouldn't have any pulling power whatsoever!). In fact, this whole diary entry was sparked by the pleasant experience of greasing our Blundstones on the veranda this morning.

The only other person living in this household loves his Blundstones as well, although, being an ABC radio person, he probably can't openly endorse a commercial product. So it is left for me to reveal, that whenever there is a gala evening or an important concert, he leaves his good shoes behind in Robertson. Deliberately, if you ask me.

Just before the event, we then try to wipe off the mud and the grass clippings and locate some black shoe polish to disguise his well-worn boots so that he can go and give a speech, a concert talk, or take a bow after a performance.

Posted by ah at 04:41 PM | Permalink | Comments (4)

Kutsuttiin vieraita aurinkoiseen Australiaan. Parin selkeän päivän jälkeen vettä on tulla lotissut yötä päivää. Eilisiltana tv:n pääuutisissa mainittiin kotipaikkakuntamme koko maan vetisimpänä kolkkana. 89 millimetriä yhdessä yössä. Portaiden vieressä kökötti sademittarina suurikokoinen kottikärry, joka täyttyi melkein ääriään myöten parissa päivässä.

Onneksi vieraita ei tuntunut omituinen asiaintila pahasti vaivaavan. Sateesta nirvanaan vaipuneiden sammakkojen villi kurnutus oli kuulemma yksinomaan eksoottista.

Tänään aamu vihdoin alkeni aurinkoisena. Puurot naamaan ja kiireellä kansallispuistoon kävelemään ennen kuin iltapäiväksi luvatut sadekuurot ehtisivät kohdalle. Perillä Fitzroy Fallsilla paljastui 89 millimetrin aurinkoinen puoli: vesiputoukset kohisivat valtoimenaan. Tajusin nyt vasta, etten ollut kuivuuden vaivaamina vuosina nähnyt kyseisiä nähtävyyksiä ollenkaan oikeissa mittasuhteissa.

Nuori australiankuningaskaija (Alisterus scapularis) aterioi akaasiapensaissa ja päästi uteliaat parin metrin päähän. Kuvassa on vähän enemmän järkeä jos klikkaat sen suuremmaksi.

Olivat onneksi rukanneet säätiedotusta. Illalla saatiin ihailla auringonlaskua verannalla gin & tonicit kourassa, ja huominenkin saattaa olla kaunis.
***
It has been raining for days now. Hard to imagine that just a few months ago we were officially in drought.

It is slightly embarrassing to invite visitors to sunny Australia, just to let them hear in the evening news that your home town is officially the rainiest piece of the whole country. 89 mm in one night! The wheelbarrow next to the front steps had filled up overnight, and frogs in nearby dams are having the Eurovision song contest.

Today the rain had ceased, so we gulped down our morning porridge in record time and rushed to Fitzroy Falls for a bush walk. It was there that the sunny side of the 89 mm of rain was revealed to us: the waterfalls that have during the drought years been quite a modest tourist attraction had doubled in size. In fact I think there were more of them.

A fantastic morning walk. And what's more important, our visitors seem completely happy and haven't uttered a word of complaint about the weather.
(Pictured a young King Parrot Alisterus scapularis that was feeding on some wattle seeds on the edge of the gorge.)

Tomorrow is supposed to be clear as well.

Posted by ah at 10:02 PM | Permalink | Comments (2)

Nyt ei voi muuta kuin puistella päätä. Meillä on näetsen sunnuntaista asti ollut vaihteeksi viisi aikavyöhykettä. Queenslandissä ei siirrytä kesäaikaan, joten lähinaapurissa jäivät tunnin jälkeen. Kesäaika haalistuttaa queenslandilaisten mielestä verhot, väittää vanha vitsi.

Uudessa Etelä-Walesissa siirryttiin ja samoin Etelä-Australiassa, joten 30 minuutin omituinen aikaero näiden kahden osavaltion välillä säilyi ennallaan. Mutta Pohjoisterritoriolle ei kesäaika kelpaa, ja syynkin kyllä ymmärtää kun katsoo karttaa ja leveysasteita. Niinpä siellä jäätiin tunnin verran jälkeen yleensä samassa ajassa elävästä Etelä-Australiasta.

Tasmania taas tykkää kesäajasta niin kovasti, että siellä siirsivät kellojaan jo kuukausi sitten. Ovat kerrankin olleet aikaansa edellä. Länsi-Australiassa ei vaivauduttu, joten aikaero sinne kasvoi kolmeen tuntiin.

Ja jotta olisi vielä vähän vaikeampaa, tuntuu suuri osa muuta maailmaa siirtäneen kellojaan päinvastaiseen suuntaan. Aikaero Suomeen kasvoi seitsemästä yhdeksään tuntiin. Tämä tiedoksi siellä puhelinten toisessa päässä.

En viitsi kuvitellakaan, miten paljon ylimääräistä vaivaa muutokset aiheuttavat esimerkiksi yleisradioyhtiössä, jossa yritetään osuttaa ohjelmia alkamaan tietyllä kellonajalla koko maassa.

Aussilukijoille ja anopille Englantiin ja kahdelle kanadalaislukijalle pistän vielä linkin Valion taidetölkkikampanjaan.

Today's post is about our complicated daylight saving procedure and the fact that the time difference between Finland and Australia has suddenly grown from 7 to 9 hours.

I wonder how ordinary Australians deal with their various time zones and confusing daylight saving measures? Do they adopt a general rule of avoiding any interstate communication very early or very late in the day? Or do they just adopt a general rule of avoiding any interstate communication, period?

As a special treat for non-Finnish readers, here is a link to a delightful campaign by the major Finnish dairy company Valio. Click the text "ohita intro" in the upper right hand corner to skip the intro, if you get tired of waiting for the page to download.

Valio has asked six mainstream Finnish artists to draw or paint a tribute to the humble cow. The cow paintings will be auctioned for charity later, but the main thing is that my fellow Finns have will have something cheerful to look at when they gather around their breakfast tables during these gloomy, dark, autumn and early winter mornings. A press release about the campaign here.

I know it is just advertising but it is kind of endearing all the same.

Posted by ah at 04:38 PM | Permalink | Comments (1)

Blogosfääriin on ilmestynyt uusia, kantaaottavia asukkaita. Nyt pullasorsablogi ei enää ole yksin! (Anteeksi.)

Andyn radioshowta tehdään tänään Melbournesta, jossa livevieraana ja vaihteeksi oikean yleisön edessä Philip Glass kansainvälisine bändeineen. Glassin musiikkia ja haastattelua ohjelman ensimmäisellä tunnilla. Ohjelma on kuultavissa nettisivulta noin kuukauden verran.

Alun soolokappaletta kuunnellessa hiipii mieleen ihmetys. Mikä Glassissa kiehtoo? Elokuvamusiikkia ilman elävää kuvaa? Tarkistin herran filmografian ja oikein yllättyin sen viime vuosien volyymista. Ja mikä filmeille yhteistä? Musiikki ei jäänyt mieleen! (No, Tunnit-elokuvan musiikista taidan sentään muistaa jotakin.)

Vaan kuunnelkaapa kabareelaulaja Camille O'Sullivania toisen tunnin lopulla esittämässä Nick Cavea (God is in the House) ja Jacques Breliä (Amsterdam). Hienompaa ei olekaan. Alkaa suunnilleen kohdasta 39:40, toisella tunnilla siis.

Päivitys: Ankat ovat päivän sana, myös meillä Australiassa. Lue myös, mitä kyseinen blogi raportoi konservatiivipäättäjien homoliittokommenteista. Päivänpolitiikan polttavin paperi eli terrorismiin liittyvä tiukan linjan lakiehdotus näköjään tunnustaa samaa sukupuolta olevien liitot, kun taas valistunut pääministerimme tuumii omista homoasenteistaan, että akselilla "hyväksytään - haistatellaan" hän lienee itse jossakin siellä puolivälin vaiheilla.

Andy's show comes live from Melbourne today, guests including Philip Glass & his band of international musicians - the whole first hour is dedicated to Glass. You can listen to the show on the internet for about 4 weeks, after which it will be replaced by more recent programs.

The first piece sounded so much like film music (without a film), that I took a look at Philip Glass's filmography. Astonishing - not just the sheer volume of it but also the fact that I can't remember anything about the music even if I have seen quite a few of the films. Wait, now I remember something about the music for The Hours - what a relief! Makes you wonder, though.

I don't mind if you miss Glass, but don't miss Camille O'Sullivan, singing Nick Cave and Jacques Brel from about 39:40 onwards during the second hour.

Image has not much at all to do with Glass and a lot to do with a new, Finnish duck blog. Ducks are a hot topic in Aussie blogs, too. Read also the same blogger's report about conservative politicians' views on same sex marriages. When our dear prime minister is asked, whether he is closer to totally accepting or totally rejecting and abusing homosexuals, he reckons he is in the middle. How noble.

Posted by ah at 09:45 AM | Permalink

Byrokratiapäivä. Kävin uusimassa ajokortin sekä kansalaisuus- hakemukseen liittyvässä haastattelussa. Jälkimmäinen järjestettiin Bowralin postitoimistossa tuossa 30 kilometrin päässä. Olin kuvitellut jotakin virallisempaa, sen sijaan kävin kättelemässä ja näyttämässä virkatodistusta ja passia postitoimiston hoitajalle, joka rastitteli ruutuja ja tuli kysymättä siihen tulokseen, että kielitaito on riittävä Australian kansalaiselle.

Vielä ei tippunut passia, ensin pitää rattaiden jauhaa vielä vähän aikaa, ja sen jälkeen on vuorossa juhlallinen kansalaisuusvala. (Kansalaisuudenhakupuuhista lisätietoa aiemmasta päiväkirjamerkinnästä.)

Ajokortti pitää uusia säännöllisin väliajoin. Jos ajelee riittävän monta vuotta ilman sakkoja, saa kultareunaisen ajokortin viideksi vuodeksi. Minä kävin hakemassa vasta toisen korttini, hopeareunaisen kolmivuotisen (98 dollaria ja näkötesti). Sekin on ihan kunniallinen henkilötodistus, sen sijaan olisi kurjaa todistaa kassoilla ja tiskeillä henkilöllisyyttään mustareunaisella kortilla. Mustan rannun ajokorttiinsa saa, jos menettää määräajaksi korttinsa liikojen ylinopeussakkojen, rattijuopumuksen tai muoiden törttöilyjen vuoksi.

Rattijuoppoutta yritetään hillitä kampanjoilla, joista suorasukaisimmat ovat tulleet vastaan Victorian osavaltiossa. Liikenneturvaviranomaiset ovat siellä selvästi turhautuneet ja tulleet siihen tulokseen, että älyllinen kampanjointi on ajan hukkaa. Suosittu slogan teiden varsilla kuuluu: "Drink, drive, bloody idiot." (Ota ja aja, hemmetin idiootti.)

***
Today I went to Bowral to attend a citizenship interview. I had imagined something slightly more intimidating, instead I was told to go and meet the Postal Manager at the Bowral General Post Office. The said manager, whose name was Jim, shook hands and ticked a lot of boxes, asked about my language skills and photocopied my passport and other documents.
I am not a citizen, yet. There will be a bit more red tape followed by a letter from the local council, inviting me to a citizenship ceremony. (See also my earlier entry about applying for citizenship.)

I also renewed my driver's licence. Since it was only my second licence, I got a 3-year one with a silver stripe ($98, thank you very much). Had I driven for long enough without being fined, I would have been able to renew my licence for 5 years. The licence would have had a golden stripe.

I am told there is a licence with a black stripe. To get one of those, you have to lose your licence for repeated offenses, driving under the influence or something similar. Wouldn't it be nice to prove your identity with that one at Woolworths?

Drink driving (that is what it is called in Australia even if it doesn't seem to make grammatical sense) is the subject of constant campaigning. The best campaign slogans I have seen were in Victoria. The road signs seem to reflect the frustration felt by the traffic authorities after years of presumably unsuccessful campaigning. I seem to remember a slogan that went "If you drink and then drive, you're a bloody idiot."

Now they have dropped any extra information and put it as bluntly as possible. The road signs say: "Drink, drive, bloody idiot".

Posted by ah at 05:00 PM | Permalink

Muutama orkidea aamuiselta kolmen tunnin kävelyltä Perthin Kings Parkissa: ensimmäisenä hämähäkkimäinen Carousel Spider Orchid (Caladenia arenicola), sitten soma Donkey Orchid (Diuris corymbosa), joka saa englanninkielisen nimensä kahdesta keltaisesta "aasinkorvasta", ja vielä viimeisenä Cowslip Orchid (Caladenia flava). Kaikki ovat pienikokoisia, ison peukalonpään tietämillä. Oppaan mukaan alueella kasvaa enemmän luonnonvaraisia orkideoja kuin Euroopassa yhteensä.

Kings Parkissa on myös muodollisesti järjestetty kasvitieteellinen puutarha, mutta sitä ympäröivä hehtaarien laajuinen lähes luonnontilainen metsä on elämyksenä autenttisempi, ja lintujakin siellä näkee enemmän. Opastetut kävelyretket ovat sitä paitsi ilmaisia.

Nyt ei enää harmita niin paljon se, että Länsi-Australian varsinaiset erämaat eivät sopineet lyhyen visiittimme ohjelmaan. Tämän aamuisen taivalluksen jälkeen tuntuu, että jotain tästä villikukkien paratiisista tuli sentään koettua.

***

A couple of small orchids from a 3-hour-walk to Kings Park, a huge park with hectares and hectares of bushland, plus a more formal section with botanical gardens.
The topmost orchid is the Carousel Spider Orchid (Caladenia arenicola), then the Donkey Orchid (Diuris corymbosa) with its cute little donkey ears, and last the Cowslip Orchid (Caladenia flava). All relatively common as far as I understand, and quite small, not much bigger than a big thumbnail.

I am glad I happened to join this free guided walk with a ten or so other people. The botanical gardens are all very well, but they are nothing compared to seeing all these delicate little flowers in their more natural setting. And had I gone by myself, I would not have been able to tell the natives from environmental weeds.

We also saw some beautiful lorikeets and parrots (did not bring my bird guide and don't feel like guessing!), and all around us were the spectacular red and green stems of the Kangaroo Paw, West Australia's floral emblem.

Posted by ah at 04:26 PM | Permalink | Comments (2)

Ensimmäiselle visiitillä Länsi-Australiaan ja Perthiin. Tänne meidät toi Perthissä paraikaa meneillään oleva nykymusiikkifestivaali. Aikomuksena on lisäksi viettää pari päivää Margaret Riverin viininviljelyalueella. Tänään on jo ehditty suorittaa, vaikka lento laskeutui vasta puolenyön tietämissä. Aamulla me ja sata eläkeläistä kuulimme australialaissäveltäjä Gordon Kerryn uuden orkesteri- ja kuoroteoksen WASOn (Länsi-Australian sinfoniaorkesterin) ja Gondwana Voices -lapsikuoron esittämänä. Orkesteri ja varsinkin sen jouset ovat hienossa soittokunnossa, taiteellisen johtajan Matthias Bamertin työn jälki taitaa näkyä. Tuomas Ollilahan on ollut täällä säännöllisenä vierailijana myös, ja kukaties osa ansiosta kuuluu sille suunnalle. Tampereen kaupunginorkesterin sointi kehittyi hänen kaudellaan korvin kuultavasti. Perthin konserttisalissa oli miellyttävä akustiikka, vaikkei se aivan kestänyt Bamertin Haydnin sinfoniassa viljelemiä pianissimoita. Iäkäs yleisö hapuili yhtenä miehenä ja naisena kuulolaitteiden säätimiä. Uusi teos For those in peril on the sea oli kaunis kuuntelukokemus, lapsikuoron kuulaus yhdistyi koskettavasti sellaisiin aika lailla brittenmäisiin orkestraalisiin merimaisemiin. Esityksessä oli kevyttä koreografiaakin, nokkelasti paljasjaloin liikkuneet kuorolaiset juoksivat ääneti uusiin asemiin, ja valot vaihtelivat tunnelmien mukaan. Perthiä kehutaan ja moititaan itseriittoiseksi, ja pakko kai sen on sitä ollakin. Parimiljoonainen kaupunki on maailman eristyneimpiä kokoluokassaan. Singapore kuuluu olevan suurkaupungeista lähempänä kuin Sydney. Jo matkalla lentokentältä asuntohotelliin huomio kiinnittyi pyöräkaistoihin ja pyöräilijöille tarkoitettuihin liikennevaloihin. Ei kovin yleinen näky tässä maassa. Sitten tajuttiin, että ydinkeskustan joukkoliikenne on käyttäjille ilmainen. Voiko edistyneempää ollakaan! Konsertin jälkeen tarve suorittamiseen lopahti yhtäkkiäsuorittaminen lopahti. Andy meni työmenoihinsa, mutta minä ostin suklaata ja opaskirjan ja palasin majapaikkaan. Vettäkin ripsautti, hetki oli mitä sopivin päiväunille. Trendikkään miestenvaateliikkeen ovessa oli ilmoitus: Nature calls, back in one or two minutes.

Blogimerkinnät saattavat tulla vähän epätasaiseen tahtiin seuraavan viikon aikana.
***
My first trip to Perth! I am most impressed by the cycling lanes and the free public transport in the city centre.
I was also impressed about the quality of WASO's (West Australian Symphony Orchestra's) string playing, must be amongst the best I have heard in this country in the symphony orchestra league.
This morning we heard Gordon Kerry's new piece For those in peril on the sea for orchestra and the Gondwana Voices children's choir - beautiful orchestral soundscapes (not quite unlike some of Britten's sea music), combined with the quite special soundworld created by these young singers. Sometimes they sound fragile, sometimes they sound oddly strong, and you can quite see why composers love working with this kind of unique instrument.
In the Haydn symphony - number 55 I think it was - Matthias Bamert was really testing the clearly quite adequate acoustics of the Perth concert hall. The pianissimos were so subtle that the senior audience of the matinee concert were busy tuning their hearing aids to hear the almost inaudible music.
The main purpose of our visit is a new music festival that is currently on in Perth. We are also planning to spend a couple of days at the Margaret River wine region. Today my energy levels dived after the concert (you'd think the time difference was more than 2 hours - but we did arrive after midnight), bought a guide book and some fine West Australian chocolates and headed for the apartment hotel. A good time for a long nap, especially since it started to rain. Andy went to work of course.
In a window of a trendy men's clothing shop there was a sign, in pretty, educated handwriting: Nature calls, back in a minute or two. Can't imagine one like that at the Sydney CBD.
Blog posts might come a bit infrequently in the next week or so.

Posted by ah at 06:16 PM | Permalink | Comments (2)

Kansallisen vapaapäivän kunniaksi ajoimme parilla autolla alas Kangaroo Valleyhin ja pysäköimme vuorenrinteelle vähän matkaa Berryn suuntaan. Sieltä lähtee kapea, kivinen polku kohti Drawing Room Rocks -nimistä näköalapaikkaa. Jim, joka usein vie ihmisiä puskakävelylle, oli suositellut tämän polun testaamista vajaan kuukauden päästä Australian-vierailulle tulevien vanhempien kuntoa silmällä pitäen.

Olihan se jyrkkä taival, rauhallista tahtia siihen meni pieneltä joukoltamme puolitoista tuntia. Mutta paluu oli pelkkää alamäkeä, ja kevään kunniaksi polunvarret olivat täynnä toinen toistaan kummallisempia kedon kukkia, puumaisia saniaisia ja kukkivia pensaita. (Kuvia tuli sen verran, että digikukkasvarastoa riittää aika moneen tulevaankin lokimerkintään.) Lintuja ei näkynyt paljon, seitsemän hengen joukkomme piti liikaa meteliä. Kekälekakadu-nimisen punapäisen kakadun näimme sentään, ja kuulimme myös. Sen narisevia saranoita muistuttavan ääntelyn erottaa muista linnuista.
Perillä kävi selväksi näköalapaikan nimen etymologia: kallion laella odottivat kivestä vuosituhansien mittaan muovautuneet pöydät ja jakkarat, joilla istuskellen sopi syödä omenia ja katsella Tyyntä valtamerta.

Ihana tapa viettää kuuman kevätpäivän aamupuoli. Ja selväksi kävi sekin, että puolukka- ja lakkametsät tänäkin vuonna kolunneilla isällä ja äidillä ei pitäisi olla sillä polulla hätäpäivää.

Kengurulaaksoon johtaa jyrkkä kiemuratie, jossa yöaikaan saa bonuksena väistellä vompatteja. Näin myös eilen, kun ajoimme kotiin Kangaroo Valleyn kyläsalissa järjestetystä pianoresitaalista. Laaksolaiset keräsivät Geoffrey Tozerin konsertilla rahaa parin vuoden päähän suunniteltavalle musiikkifestivaalille. Geoffrey veti konsertin, jollaisia hän pitää nykyään mielellään erilaisilla maaseutupaikkakunnilla: alkupuoli pikkukappaleita ja pieniä harvinaisuuksia pianistin omilla kommenteilla höystettyinä, ja toinen puolisko yleisön antamista teemoista ja tyyleistä improvisointia.

Piti oikein miettiä, että onko moinen mahdollista, mutta kyllä vain: kuulimme Für Elisen eilen ihan ensimmäistä kertaa ammattilaisen - ja aikuisen - esittämänä konsertissa. Kappaletta on kai ryöstöviljelty ja pahoipidelty niin voimallisesti, ettei kukaan ole vakavissaan uskaltanut esittää sitä enää vuosikausiin.

Alemmassa kuvassa pieni, yksinkertaisen kaunis iiris, kooltaan vain lapsen kämmenen kokoinen. Ylemmässä Drawing Room Rocks.
***
To celebrate Labour day, Jim put together a little crowd of people and guided us on a bush walk to the lookout of Drawing Room Rocks. To get to the track, we took the very curvy road down to Kangaroo Valley and parked a little way from the road leading to Berry. Jim had suggested this walk as a possible bush walk for my parents, who will come for their first visit to Australia in less than a month's time.

The first part of the track was steep and quite rocky, and towards the top the track got narrower and narrower. All along the path grew the most amazing little wild flowers, banksias and tea trees, while big eucalypts and steep rocky cliffs provided a nice amount of shadow for climbing (we had headed off from Robertson after 7:30 in the morning). We did not see very many birds this time, apart from a noisy gang gang cockatoo impossible to miss. It could be that the group of seven was too much for the wildlife. But I did get enough digital flower images for quite a few blog entries, I am afraid. (Pictured Drawing Room Rocks, and a little native iris, a simple beauty about the size of a child's palm.)

Drawing Room Rocks turned out to be ancient stone formations shaped like stools and tables - a perfect spot for having morning tea while admiring the stunning view to the Pacific coast. And the good news is the climb does not seem too steep for Mum & Dad after all their lingonberry and cloudberry picking trips this year.

We had been to Kangaroo Valley only yesterday, for a piano recital organised at the Kangaroo Valley Hall. The pianist was Geoffrey Tozer, who has recently been recording a lot of Medtner for the Chandos record company. He has been giving these kinds of unconventional little recitals recently: the first half consisted of small classical and romantic piano pieces - favourites as well as completely unknown ones. And the second half was improvisations based on themes and styles suggested by the audience. The proceeds of the concert will go towards starting an arts festival in Kangaroo Valley in 2007.

I have now heard Für Elise for the first time in a concert! Sounds incredible, since it must be one of the most popular and most played (and most abused) piano pieces. And for that reason, professionals don't tend to touch it with a long stick.

It was dark by the time we headed for home, and as usual, had to dodge wallabies and wombats on our way home. I'd hate to hit one. But judging by the number of roadkills, it is bound to happen one day.

Posted by ah at 04:08 PM | Permalink | Comments (1)

Lisää digikukkasia! Kuvan waratah-kukka on tämän alueen alkuasukkaita ja täysin auenneena sen kukinto on hyvin näyttävä ja kummallinen. Kuvasta saattaa kehkeytyä sarja, jos muistan räpsiä ja jos kukka ei nuukahda ennen aikojaan. Tämä on kolmas yrityksemme waratahin kasvattajina, joten voi olla että kuolo yllättää ennen täyttä kukoistusta. Australiassa kohutaan paraikaa työväenpuolueen lyhytaikaisen puheenjohtajan päiväkirjoista, jotka julkaistiin tänään. Mark Latham oli nuori poliittinen johtaja, omilleenkin aikamoinen kysymysmerkki, josta yritettiin muiden ehdokkaitten puutteessa pikavauhtia leipoa koko työväenpuolueen yhdistäjää, pelastajaa, vaalivoittajaa ja pääministeriä. Kun Latham ei mahdottomassa tehtävässä onnistunut, hänet siirrettiin pikapikaa hyllylle. Nyt Mark antaa takaisin rajummin kuin kukaan taisi odottaa. Osansa saavat omat ja vieraat, ja vihaisia ja katkeria päiväkirjoja lukiessa tulee vaikutelma, ettei näitä pöytälaatikkoon ollut tarkoitus jättää alunperinkään. Mutta jos voitto olisi tullut, niiden julkaisemista olisi kyllä saatu odottaa vuosikymmeniä. Poliitikkoja pöyristyttävät mm. Lathamin ajatukset Australian ja USA:n sotilaallisesta liittolaisuudesta. Melkein pääministeriksi asti päässyt mies oli kaikessa hiljaisuudessa sitä mieltä, Australian ja USA:n sotilaallinen yhteistyö joutaisi roskakoriin ja että Irakin sota oli alun alkaenkin kauhea virhe. Veikkaan, että äänestäjistä löytyy aika monta samoin ajattelevaa, mutta suurien puolueiden edustajilta tämäntapaisia kerettiläisiä lausuntoja - siis ihan oikeita mielipiteitä - on ollut turha odottaa. The Australianin poliittisen toimittajan Paul Kellyn artikkeli antaa kuvan niistä tunnelmista, jotka mediassa ja poliittisessa elämässä Lathamin päiväkirjojen vuoksi vallitsevat. Artikkelissa myös mainio pilapiirros.

Luin aamulla erinäisiä nettipäiväkirjoja ja niiltä eri suuntiin johtavia linkkejä. Tuli neuvoton olo. Ihmiset ovat hirmuisen hätkejä syyttämään toisiaan julkisuudenkipeydestä tai narsismista. Kyllä kai oman tekstin kirjoittamiseen muitten luettavaksi aina liittyy vähän narsismia, mutta liekö tuo niin kauhea asia sitten? Pöytälaatikkoon piilottaminen ei minusta ole yhtään hohdokkaampaa (tiedän kun harrastan sitä itsekin). 17 vuoden verran elannokseni kirjoittaneena tykkään kuitenkin paljon enemmän siitä, että tekstillä on lukijansa. Vaikka niitä sitten olisi vain muutama kourallinen - anoppi, sisko, pari kaveria ja pieni joukko kiehtovia tuntemattomia.
***
More digital flowers! I'll try to make a series of pictures of this waratah, provided the plant doesn't do what two of its predecessors in our backyard did but keeps on living until the bud opens. Waratah is a native plant that grows wild in this region, and the blooms are both stunning and strange when they open to their full glory.
Mark Latham (for a short period of time the young and inexperienced but dynamic leader of the Labour party, who did not succeed in performing a miracle and winning the last national election and was therefore promptly made to resign) has managed to cause quite a storm in the Australian national politics. His bitter and angry diaries were published today but extracts and interviews on the subject were published and aired in most major media over the weekend.
It turns out the other leading Labour figures had no idea what Latham really thought about many of their so-called 'key issues'. For instance, he seems to have been more than willing not only to withdraw the Australian troops from Iraq but also to ditch the whole US-Australian military alliance for good. Shock and horror! This sounds like a real opinion - something quite unheard of in the Labour party politics in the recent years. Pity that they didn't ask him a few elementary questions before offering him the job of a Messiah. A bitter ex-leader with a lot to say and with nothing to lose is not what the party needed to boost its next election campaign.
When reading Latham's diary entries (and this is based on the published extracts) you can't help thinking that his text was always intended for publication. If he had won the election, we would have had to wait for a few decades to read his words. And one has to wonder about the amount of editing and rewriting that has been going on since the unhappy election and everything that happened after that.

Paul Kelly's article in the Australian gives an accurate idea of the current atmosphere in the Australian politics and the press.

Finnish bloggers have been busy accusing one another of narcissism and of the need to be in the media spotlight. This discussion was triggered by a journalist from the leading daily announcing his plans to write a story about blogging. A true Finnish reaction would have been to pointedly ignore him, it seems. Luckily there seems to be a generational - or possibly genetic - change happening amongst young Finns. It no longer is a crime to be helpful or interested, and people have been queueing to comment on the said journalist's blog.

Posted by ah at 05:12 PM | Permalink

Tänään tutkin kansalaisuus- hakemuskaavakkeita. Olen päättänyt hakea Australian kansalaisuutta kahdesta syystä: 1) Suomi sallii nykyään kaksoiskansalaisuuden, joten eurooppalaisesta passista ei tarvitse luopua, ja 2) olen turhautunut seuraamaan ja suremaan vaalien tuloksia, joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Ensituntuma hakemuksiin on se, että ainakin kansalaisuuden hakeminen tuntuu sujuvan paljon vaivattomammin kuin oleskeluluvan hankinta. Muistan aika elävästi, miten Diakonissalaitoksella lähettivät minut virtsakokeeseen monta kertaa peräkkäin, kun tarkat laitteet havaitsivat tuotoksessani jotakin, joka ilmeisesti olisi saanut australialaiset viranomaiset kalpenemaan kauhusta. Mitä se jokin oli, ei koskaan selvinnyt. Kyselin toki, pitäisikö huolestua. "Ei ei, ne vaan ovat siellä Australiassa kauhean tarkkoja juuri tästä asiasta." Tämmöiselle pakkomielteelle on epäilemättä olemassa jokin psykologian termi. Lopulta sairaanhoitaja kirjoitti lomakkeeseen arvion joka meni jotenkin näin että "silmämääräisesti puhdas". Tunsin itseni likaiseksi, kuten Harlekiini-romaaneissa sanotaan. Olin siinä vaiheessa muistaakseni jo voiton puolella, perhekuvat ja rakkauskirjeet oli kerätty, kopioitu ja lähetetty Berliinin lähetystöön, useamman tuhannen kruunun maksu suoritetty jostain syystä Tukholmaan, oli pyydetty valaehtoisia lausuntoja ystäviltä ja haettu elämän ensimmäistä rikosrekisteriotetta. Silloin olin hakemassa väliaikaista oleskelulupaa kahdeksi vuodeksi. Kahden vuoden päästä kerättiin taas kirjeitä, lausuntoja ja todisteita yhteisestä taloudenpidosta pysyvän oleskeluluvan saamiseksi. Ja nyt siis olen kypsä hakemaan kansalaisuutta. Jos kaikki menee hyvin ja pystyn muistamaan vastaukset lomakkeen kysymyksiin (mm. isän ja äidin syntymäpaikat ja -ajat, Australiaan saapumis- ja sieltä poistumispäivät), seuraa haastattelu ja lopulta, jos Luoja suo, kansalaisuusseremonia. Mieheni - joka oli ja on edelleen myös britti - joutui aikanaan vannomaan uskollisuutta kuningattarelle. Ensimmäisen 20 vuoden aikana Englannissa asuessa sitä ei ollut edellytetty. Nyt teksti on näköjään muuttunut ja kuuluu näin:

From this time forward, under God,
I pledge my loyalty to Australia and its people,
whose democratic beliefs I share,

whose rights and liberties I respect,
and whose laws I will uphold and obey.

Laissa seisoo mm., että vaaleissa äänestäminen on sakon uhalla pakollista. Äänivelvollisuudesta seurannee myös, että vihdoin kokee voivansa myös aidosti ruikuttaa väärästä vaalituloksesta.
(Kuvassa emuemo poikasineen - toinen Australian vaakunaeläimistä.)
PS. Kansalaisuusasioista lisätietoa Australian hallituksen nettisivulla.
***
I have decided to apply for Australian citizenship. Finland has recently changed its legislation and allows me to keep the Finnish/European passport even if I become a citizen of another country. The main reason for wanting to become Australian on paper is that it does give one the right to vote (and the duty, as voting is obligatory). It has been very frustrating to follow the last two national elections without a say - however small a say.
My first impression is that at least the application process is much more straightforward than applying for temporary and permanent visas. Twice I have had to collect samples of family photos, correspondence, statutory declarations and fill in detailed forms to be able to live here. The first time also included a thorough medical check-up (including chest x-rays, hiv tests, urin and blood samples). In fact I gave several urin samples before I qualified - I was told by the nurse that Australia is particularly strict in this respect. There must be a psychological term for such an attitude. The paperwork went to Berlin and the money (quite a bit of it) to Sweden, as there is only a tiny consular office in Helsinki.
If all goes well and I pass the interview stage, there will be a ceremony. My husband - who is British - remembers that he had to pledge loyalty to the Queen for the first time in his life when becoming Australian. They have changed the text since then. Now it goes like this:

From this time forward, under God,
I pledge my loyalty to Australia and its people,
whose democratic beliefs I share,
whose rights and liberties I respect,

and whose laws I will uphold and obey.

And if you have a problem with the God bit, they are willing to fiddle with the oath a tiny little amount.
PS. The image does have a connection to the diary entry - the emu features on the coat of arms, doesn't it? These adorable things we saw in Victoria in January.
PPS. Citizenship information is available on the Australian government website.

Posted by ah at 10:01 AM | Permalink

Tähän on tultu. Aamu-uutisten jälkeen oli lähellä, etten lähtenyt sensuroimaan eilistä merkintääni. Vahingoniloni kohde, rysähtäen konservatiivisista korkeuksistaan alas tullut liberaalipuolueen poliitikko ei sitten ollutkaan aivan niin kovakuorinen kuin oli tullut kuviteltua. Tällä hetkellä hän on sairaalassa itsemurhayrityksen jälkeen, ja moraalisesta krapulasta kärsii lisäkseni muutama miljoona ihmistä. Aika ikävät fiilikset on varmaan muutamalla toimittajallakin, olivat kuuleman mukaan tehtailleet tämän päivän lehtiin lisää paljastuksia John Brogdenin menneisyydestä. Sittenkin odotan kiinnostuksella, miten lehdistö viikonvaihteen politiikkaliitteissä analysoi tapahtumien kulkua. Veikkaan, että kirjoittelussa sekoittuvat harvinaisen kiinnostavalla tavalla moraalinen itseruoskinta ja sensaatiojournalismi. Kohtuullisen kiihkottoman kuvan tapahtumista saa yleisradioyhtiö ABC:n nettisivulta tai Morning Herald -lehdestä. The Australian -lehti kuuluu Murdochin konserniin muttei ole pahimmasta päästä ollenkaan. Tabloideja en erityisesti suosittele, mutta vertailun vuoksi voi tietysti tsekata vaikka The Daily Telegraph -läpyskän, joka tyylilleen uskollisena on ottanut nettietusivulleen kuvankin kukistuneesta poliittisesta leijonasta. *** I am rather glad I didn't translate in English my yesterday's diary entry - for the simple reason that the slight schadenfreude I felt about John Brogden gives a rather nasty impression of my character this morning. The Taltarni champage pictured was opened to celebrate Rosa's birthday, though. It will be unusually interesting to see how the weekend news review sections deal with the whole saga. I suspect it will be a rare combination of self punishment and recording all the events leading to Brogden's fall. I also suspect I share my moral hangover this morning with about 2 million other people. At least.

Posted by ah at 08:49 AM | Permalink | Comments (2)

Uuden Etelä-Walesin poliittinen kenttä muuttui yhdessä yössä. Tämä tapahtui heinäkuulla, mutta koko sirkuksen suurenmoisuus valkeni vasta eilen. Meillä tunnelmat yltyivät suorastaan riehakkaiksi, kun tarjoilutkin olivat juhlaluokkaa: Rosan synttärien vuoksi oli jo avattu kuohuviinipullo (Tasmanian ihanuuksia, Taltarni Brut Tache 2003), uunissa hautui sisäpaisti parmankinkkuviipaleiden ja yrttihakkeluksen (basilikaa, persiljaa, timjamia, salviaa) alla. (Viiniksi sille Smith & Hooper limited edition Merlot 2002 Etelä-Australian Limestone Coastin Wrattonbullyn alueelta). Ai niin ja jälkkäriksi appelsiinikakkua kotitekoisen kookosjäätelön kanssa. Takaisin politiikkaan. Pitkäaikainen osavaltion pääministeri, työväenpuolueen Bob Carr ilmoitti yllättäen erostaan tuolloin heinäkuulla vei mennessään muutaman lähimpänsä. Tilalle nousi aika lailla laimea hahmo, jonka nimikään ei oikein ollut äänestäjille tuttu, saati sitten ajatukset. Riemun päivä koitti konservatiivipuolueelle - jospa seuraavissa vaaleissa viimeinkin tärppäsi. Puolueella kun sattui vielä olemaan nuori ja aika edustannäköinen konservatiivileijona johdossaan. Harmi vain, että John Brogden juhli Carrin eroa saman tien niin perusteellisesti että 1) nipisti pyllystä yhtä journalistia 2) ehdotti sopimattomia toiselle ja 3) nimitti rouva Carria postimyyntimorsiameksi. Poliittinen ura tärveltyi yhdessä yössä, komeampaa alastuloa ei ole nähty aikoihin. Journalistit olivat osoittaneet yllättävää niukkasanaisuutta nipistelyistä, mutta kun kolmas kommentti eilen levisi mediaan, paljastui kaikki. "Pyydän anteeksi. Pyydän anteeksi oikein tosissaan. Se oli hirveän tyhmää ja sopimatonta ja pyydän vielä kerran anteeksi. Erityisesti pyydän anteeksi rouva Carrilta", hoki Brogden koko eilisen päivän. Ei auttanut, saman puolueen John Howardkaan (koko maan pääministeri) ei tullut tueksi. Pahat kielet kertovat, että nuori konservatiivijohtaja ei ollut Howardin mielestä tarpeeksi oikealla - republikaani ja kaikkea. Täytyy sanoa, että tunsin vähän vahingoniloa. Ja sitäpaitsi on kiinnostavaa nähdä, minkälaisia kokelaita kaksi pääpuoluetta marssittavat esiin tästä lähtien. Pöytä on niin puhdas kuin olla voi. (Huomaan, että Imagining Australia -blogin Andrew Leighillä on jo ehdokas JB:n tilalle.)

Posted by ah at 09:14 AM | Permalink