Mayday 34°35'S 150°36'E

[Päivitys 23.6. - kommentit käännetty pois päältä spämmin vuoksi.]
Useamman kuukauden toimitusurakka on takana ja kolmisensataa sivua lähetetty kustantajalle. Suunnitelmissani oli paluu kauniiseen, kaksikieliseen blogivankilaan, mutta hiukan yllättäen ajatus ei miellytä ollenkaan. Aionkin arkistoida Mayday-päiväkirjan toistaiseksi ja lähteä epämääräisen mittaiselle tauolle. Kukaties palaan jossain vaiheessa vähän erinäköisen blogin kanssa. Sillä välin kiitän nöyrästi sekä kourallista uskollisia lukijoita (joista 38 verrattoman Blogilistan kautta) että kaiken maailman googlaajia.

Merkintöjä Maydayhin kertyi 242, kommentteja lähemmäs 1200. Suurkiitos! Mittari raksuttaa jossakin 30 000 kävijän paremmalla puolella.

Eilen otetussa kuvassa lammaslauman takapiruna häärää yksi ruma ankanpoikanen (klikkaa kuva isommaksi).

***

[Update 23rd June - comments turned off because of an enthusiastic spammer.]
Having finished a big editing job - 338 pages in the final manuscript - my good intention was to become an active blogger again. With a curious mixture of guilt and relief I realise that, for now, I don't actually want to return to my pretty, little, bilingual blog prison. So, Mayday blog will be archived as of today, and if one day I feel the need to blog again, it will probably be with a new weblog.

Since August 2005, there have been 242 entries, 1200 comments (great many of them my own) and over 30 000 visitors, most of them from search engines but also a handful of truly loyal visitors and commenters - especially Denis, Marjorie and Angharad and 38 subscribers through the wonderful Finnish blog portal Blogilista. Thank you so very much for keeping me company (and making me write in English)!

Robertson sheep photographed yesterday - spot the odd one out (click image for a larger view)!

Posted by ah at 03:39 PM | Permalink | Comments (17)

There was a long story, in the Review section of the Weekend Australian, on some upcoming Jane Austen related films and tv series. I am especially pleased that Andrew Davies has not yet got over his Austen phase.

Quite often Australian newspapers borrow these sorts of articles from The Times or The Guardian or whatever, this time Rosemary Neill had been given a few pages for her very readable, in-depth article. There was, in particular, one paragraph that I thought captured something of the recent Jane Austen boom in a very clever way (recent boom, I say, knowing that it has gone on for decades, if not centuries):

Even so, many of its motifs and set pieces seem familiar, too familiar: the idyllic country settings; the obligatory ball with the obligatory sexual undercurrent; the hovering, unwanted suitor; the unreliable love interest; the grand country house mocking the heroine's genteel poverty.

We have read, seen and heard all or most of this - and that of course is the whole idea - but somehow she puts it remarkably well, don't you think? And there is even a relatively fresh point of view, I find, in the juxtaposition of the grand country house and the heroine's genteel poverty.

I might have to get myself a copy of Jon Spence's Austen biography, however romanticised it might be.

Secondly, a link to a little piece of news on ABC online. I love it that when you are passionate enough about something, even mosquitoes make news. The last line of the piece of news is simply heartwarming in its modesty.

A few words about the image. Just before Christmas, I visited for the first time the National Portrait Gallery in London. What a treat! If I had thought anything beforehand, I would have thought that it was a dusty, little museum full of uninteresting portraits of unknown people. How wrong I was... it is a must. The little Jane Austen portrait, painted by sister Cassandra, is tiny! (Plus there was a large special exhibition of Hockney's portraits, but that is another story.)

***

Kielet kääntyivät taas. Kysymys on siitä, että deadline lähestyy ja istun päivät pitkät tietokoneen ääressä toimittamassa englanninkielistä tekstiä. Sormet jatkavat automaattisesti samalla kielellä, ja suomen kieli tulee sitten toisella sijalla. Sydämessä tietenkin ensimmäisenä, niisk niisk. Teen edelleen ja hautaan asti tietyntyyppisiä virheitä englannin kielessä (usein määräisiin artikkeleihin liittyviä). Joitakin asioita kielikorva ei kerro, joitakin en ole vielä oppinut. Olen kuitenkin päässyt sen kynnyksen yli, etten edes yrittäisi. Asiaa auttaa se, että äidinkieliset päästelevät säännönmukaisesti kynistään niin järkyttävää tekstiä että maahanmuuttajakin kalpenee.

Päivän linkki on lempiaiheeseen - The Australian -lehden viikonloppunumerossa oli kerrankin oman toimittajan pitkä artikkeli kiinnostavasta aiheesta. Usein täällä lainaavat tämäntapaiset tarinat brittilehdistä, tällä kertaa Rosemary Neillin artikkeli oli käsittääkseni kuitenkin omaa tuotantoa täältä väärältä puolelta palloa.

Tekosyynä oli Becoming Jane -elokuvan ensi-ilta - tässä elämäkerrallisessa, puolifiktiivisessä elokuvassa on käytetty asiantuntija-apuna sydneyläistutkija Jon Spencen Austen-elämäkertaa, jossa kaikesta päätellen otetaan kaikki irti kirjailijan elämän niukoista romanttisista käänteistä. Artikkeli kertoo myös tulevista Austen-filmeistä ja -sarjoista. Olen erittäin mielissäni siitä, ettei Andrew Davies ole vielä tyhjentänyt mantteliaan, mitä tulee Austeniin.

Kuvan Austen-muotokuva tuli vastaan joulun alla Lontoossa The National Portrait Galleryssä. En tajua miksi olin kuvitellut ko. museota tylsäksi ja jättänyt sen tarkoituksella väliin tähänastisilla Lontoon-matkoilla. Siellähän olivat kaikki! Ja Jane Austenin muotokuva on pikkiriikkinen!

PS. Ai niin, toinen linkki oli unohtua. Jotenkin lämmitti sydäntä tämän hyttysuutisen vähättelevä loppukaneetti.

Posted by ah at 05:52 PM | Permalink

Meillä tavallaan katsotaan paljon televisiota, tavallaan ei. Meistä ei ole seuraamaan sarjoja niiden normaaliin lähetysaikaan. Koleat talot ja Sopranos-sarjat on katsottu DVD:ltä omaan tahtiin eli ahneesti: kolme, neljä jaksoa illassa.

Yksi upeita uusia löytöjä viime vuosilta - uusia minulle - oli BBC:n 1990-luvun sarja House of Cards, jota en muista Suomen tv-ohjelmissa nähneeni, liekö kuitenkin jossain vaiheessa tullut. Kolmesta tuotantokaudesta varsinkin kaksi ensimmäistä ovat hauskoja, satiirisia, teräviä, vähän jännittäviäkin, ja brittinäyttelijä Ian Richardson yhtakaa charmikas ja luotaantyöntävä.

Ja nyt kävi muutama päivä sitten niin että Ian Richardson kuoli (Guardianin taideblogi, BBC News online). Arvaan että meillä katsotaan Korttitaloa kohta uudestaan. Ja suositellaan kaikille muillekin, moraalittomista poliitikoista kertova sarja ei taida vanhentua ollenkaan. DVD:llä sen saa (Amazon.co.uk tarjoaa tällä hetkellä 16 punnalla koko pakettia) ja sijoitus on hyvä, aina parin vuoden välein jaksaa hyvin katsoa.

Teatterinäyttelijänä Briteissä niinikään tunnettu Ian Richardson oli toisessakin klassikkosarjassa, nimittäin John Le Carre -sarjassa Tinker, tailor, soldier, spy. Pahis siinäkin. Tinker, tailor... ja jatkosarja Smiley's People hankittiin nekin hyllyyn. Kohta epäilemättä taas katsotaan - pääosassa Alec Guinness, joten Ealing-komedioiden ystäville ohittamaton hankinta siitäkin syystä.

***

I was going to blog about this earlier, but the database misery got me distracted. Francis Urquhart has died (see the Guardian Art blog or BBC News online)! Or more precisely, Ian Richardson has died - the actor who created Francis Urquhart as a cunning and morally corrupt politician in the BBC series House of Cards.

The House of Cards trilogy kept us occupied for many, many winter evenings a year or two ago when we first got the series on DVD. This is how we seem to watch television these days - we pick a DVD and greedily watch three or four episodes of any given favourite series of ours in one go (series 5 or 6 of Sopranos is next I think). After House of Cards, we went on to watch all of John Le Carre's Tinker, tailor, soldier, spy as well as its sequel series Smiley's people. In addition to our mutual favourite Alec Guinness, the former featured Ian Richardson. (They didn't seem to give him nice roles all that often.)

I know he was also known as theatre actor - I am rather sorry I will never see him on stage. But I feel another winter with House of Cards coming along. (Right now the price at Amazon.co.uk is not too scary.)

"You might very well think that, I couldn't possibly comment." (F. Urquhart)

Posted by ah at 04:04 PM | Permalink | Comments (12)

Virkkaaminen on kuin onkin merkki korkeammasta aivotoiminnasta!

Edellisen merkinnän tietokilpakysymys kirvoitti niin suuren joukon vastauksia (hoh!), että jatkan visailua. Missä Bergmanin elokuvassa isoäiti kääriytyy oheisen kuvan mallilla virkattuun suureen hartiahuiviin?

***

I knew there was something particularly intelligent and dignified about crocheting!

The quiz of the previous entry was so successful that I'll go on with another question: which film by Ingmar Bergman features a crochet shawl just like the one pictured? In this film, a grandmother wraps the shawl around her shoulders numerous times.

Posted by ah at 10:02 PM | Permalink | Comments (7)

Nuhakuumeviihdettä talon tapaan: minä sairastin maanantain. Vein läppärin sänkyyn ja huvittelin langattomalla nettiyhteydellä niin perusteellisesti, että illan tullen toivoin hartaasti, ettei internetiä olisi koskaan keksitty.

Andy sairasti tiistaina ja katsoi putkeen kahdeksan jaksoa Sopranosin tuoreinta tuotantokautta. Eräässä robertsonilaisessa takahuoneessa sijaitsee pimeä Sopranos-jakelupiste, johon tuntematon yhdysvaltalainen taho lähettää tuoreimmat jaksot vanhanaikaisesti VHS-kasetilla. Näitä kasetteja sitten kierrättävät ne, jotka eivät malta odottaa, että sarja tulisi tv:stä.

Minulta jäivät ensimmäiset Sopranosit katsomatta enkä sen jälkeen viitsinyt edes yrittää päästä kärryille. Kun joskus sairastun oikein todella, kuinka monta kautta ja jaksoa minulla sitten onkaan katsottavana!

Eilen tuli mainituksi thai-kalapihvien ohje, jota kokeilin viikolla - ohje löytyi netistä (linkki englanninkielisessä osiossa), joskin sovelsin sitä hieman sen mukaan mitä kotoa löytyi. Lopputulos ei millään lailla (ei sitten todellakaan millään lailla) muistuttanut niitä harmaita haukipullia, joita koulun keittolassa tarjottiin ja joista jäi kitalakeen päiväksi nahkealta tuntuva ja kalmalta maistuva kalvo. Minä käytin barramundia, kuvittelisin että kuha olisi tässä ohjeessa omiaan. Ahvenkin varmasti kävisi ja jopa se ylimittainen hauki. Siika on ehkä vähän turhan hienoa tähän puuhaan.

Ohjeen tärkein mausteaines on kaffirlimetin lehti, joita saa Helsingissä aasialaisista kaupoista, kukaties jo Stockmanniltakin. Jos ei ole niin lopputuloksesta ei tule yhtä hyvä - mutta sitruunaruoholla ja limettimehulla saa ehkä jonkinlaisen version aikaan. Alemmassa kuvassa oma pieni limettipuuni, taustalla punakukkainen ananaksentuoksuinen ananassalvia (Pineapple Sage aka Salvia elegans), jossa naskalivyömesikko käy toisinaan imemässä mettä.

Tarvitaan:

Pikku nippu tuoretta korianteria silputtuna - lehdet ja reippaasti varsiakin
Puoli kiloa kalafileitä paloina (ahventa, kuhaa tms)
Yhden limetin mehu
Tuoretta chiliä silputtuna (pari tulista pikkuchiliä tai maun mukaan)
Kananmuna
1 rkl kalakastiketta (aasiamarketista tai kiinalaisen ruoan osastolta)
1-2 teelusikallista punaista thai-chilimaustetahnaa (tai tulista currytahnaa)
1-2 teelusikallista (ruskeaa) sokeria
3 kaffirlimetin lehteä silputtuna

Valmistus (tämä on se hauska osuus): kaikki ainekset tehosekoittimeen. Hurautellaan massaksi niin että ainekset sekoittuvat hyvin mutteivät mene liian hienoksi. Muotoillaan kostutetuin käsin pihvejä (voi tehdä myös pieniä cocktailpihvejä). Paistetaan reippaalla lämmöllä öljyssä kauniin ruskeaksi, käännetään ja paistetaan toinenkin puoli. Älä paista liikaa, vain pari minuuttia puoleltaan.

Minulla ei ollut thai-chilimaustetahnaa joten käytin vihreää thai-currytahnaa.

Näitä voi tarjota makean chilikastikkeen kanssa tai tehdä etikasta, vedestä, sokerista, lusikallisesta kalakastiketta ja silputuista yrteistä ja kasviksista (hyvin pieneksi pienittyä korianteria, kurkkua, porkkanaa, sipulia ja chiliä) dippikastikkeen.

[Lisäys: Matkalla Canberraan sijaitsevan Madew-viinitilan Belle Riesling 2004 kävi täydellisesti kaveriksi.]

***

Above, I have translated a jolly good thai fish cake recipe that I found on the internet. I modified it just a bit - I forgot to put the beans in and decided they were really not needed. I used barramundi. A wonderfully easy dish to prepare and quite delicious. Kaffir lime leaves are the key ingredient (my little lime tree pictured on the left, with some red Pineapple Sage/ Salvia elegans flowers).

This week was a bit out of the ordinary. First I spent a whole day in bed with a head cold surfing the internet (this was Monday and I am still feeling slightly weird). I am only now beginning to realise what a fine thing wireless broadband is. To be serious, by 6 pm I was quite fed up with blogs and chat groups and rather hoped internet hadn't been invented.

Then Andy got sick and spent a day in bed, watching eight episodes of Sopranos in one go. I missed the first series (or so) and never tried to join in since. So if one day I get really sick, I'll have a lot to watch. These were not just any old episodes, by the way, they belonged to the batch of VHS cassettes being sent straight from the US to a secret location in Robertson, from where they are then generously given to each Robertson-based Sopranos addict in his turn. In other words, they were new episodes.

Yesterday's long posting was a response to a little literary meme challenge - I got tagged by an old schoolmate who is nowadays editing a literary magazine. I hope my replies had been more 'literary', but what can I do! Most of them had to do with Finnish books, so the replies below are slightly different. Plus the Finnish version of the meme didn't specify as clearly as the English one to just mention one book in each category, so I got completely carried away.

1. One book that changed your life

The collected poems by the Finnish poet Aale Tynni. Not only because she was and still is my favourite poet but also because this thick volume was the first book of poems I bought with my own money, for myself to enjoy. My Mum had the same book, but since a couple of decades had passed since she had bought hers, I found to my delight that mine was much bigger, with several more recent collections added.

2. One book you’ve read more than once?

The first book I was obsessed with was, oddly, a children's version of John Bunyan's The Pilgrim's Progress. It wasn't actually given to me to read by anybody, I just happened to find it and read it far too many times. Can't imagine the damage it must have done...
The book that I still want to read again and again is Jane Austen's Persuasion.

3. One book you’d want on a desert island?

War and Peace, because I haven't read it and it would keep me occupied for a while.

4. One book that made you giddy?

Helen Fielding's Bridget Jones's Diary. I think the original book deserves a much better reputation, I found it genuinely funny and the film (could not face seeing the sequel) was a disappointment in comparison.

4. One book that wracked you with sobs?

I don't tend to sob anymore when I am reading, but poems regularly bring tears to my eyes - it is not the same reaction I had over The Little Dorrit or J. O Curwood's Kazan in my early teens but is more like a physical reaction to the sound and the feel of the words. These days, I don't like it at all when I feel I am being tricked into sobbing, which sometimes happen with films. Lars von Trier's Breaking the Waves made me very angry for this reason, and Dancer in the Dark was not much better. (Lars did not succeed, I did not sob.)

5. One book that you wish had been written

I could think of a number of autobiographies. I'd love to read one by my maternal grandmother (also called Anni), whom I never met.

7. One book you wish had never been written?

All the self-help books that claim that they'll make you very successful and very rich.

8. One book you’re currently reading?

I am halfway Helen Dunmore's House of Orphans (thank you Marjorie and Alec!), which is a beautifully written novel that takes place in Finland in 1901.

9. One book you’ve been meaning to read?

I am looking forward to reading a novel by the Finnish writer Juha Itkonen and some interesting looking poems/prose texts by Anja Erämaja. I am also definitely going to buy the diaries of Sibelius that have been recently published in Finland (in Swedish).

10. Now tag five bloggers?

I'll tag Denis and Miss Eagle. (I could not count to one above, so...)

Thank you Anita for the English version of the questions.

Posted by ah at 05:57 PM | Permalink | Comments (8)

Hoksasin vasta viiveellä, että olin tullut haastetuksi. Kiitos kaunis, sillä tämä sopii erinomaisesti tämänhetkiseen tilanteeseeni (blogi potee postauspulaa - nyt on jo aiheita mutta persettä eli sitkeyttä istua alas kirjoittamaan puuttuu), joten annan mennä. Seuraavasti:

1. Kirja joka muutti elämäsi?
Lukioikä on näemmä tässä kohtaa monelle vastaajalle tärkeä - Parnasson Jarmon lisäksi Kari lateli omassa vastauksessaan kirjoja, joista muistan herran kirjoittaneen aineita Vuoksenniskan lukiossa 1980-luvun loppupuolella. (Tuli jo mieleen että haastajan lisäksi kaikki Parnasso-blogissa haastetut tulivat samasta lukiosta mutteivät sentään.) Minulle merkittävä hetki oli, kun ostin omilla rahoilla Aale Tynnin kootut runot ja löysin kansien välistä pari kokoelmaa enemmän kuin äidin vanhassa Tammen sinisiin kangaskansiin sidotussa kokoelmassa oli (Istutan neilikkaruusuja...). Tilasin ja ostin kirjan lukiovuosina Vuoksenniskan kirjakaupasta.

2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
Suunnilleen aikajärjestyksessä: Pikku kristityn vaellus (Bunyan - herra tietää miksi mutta ainakin tusinan kertaa 10-12-vuotiaana, kirja löytyi äidin nuoruuden kirjojen joukosta), Runotyttö-kirjat (Montgomery), Ruusun nimi (Eco), Ylpeys ja ennakkoluulo (Austen - suomeksi), Persuasion (jostain syystä aina englanniksi, Austen), Kanteletar (sitä ei kyllä lueta läpi mutta sitä luen säännöllisesti), Aale Tynnin kootut runot (samoin).

3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Sota ja rauha (en ole vielä lukenut ja siitä riittäisi vähäksi aikaa).

4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi.
Bridget Jones's Diary. Minusta se oli aikanaan aidosti hauska lukukokemus, ja siitä tehdyt elokuvat ja jatko-osat olivat vain kalpea varjo alkuperäisestä. Kari vastasi Calvin & Hobbes -sarjakuvat ja minäkin olisin voinut vastata.

5. Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin?
Runot saavat niiskuttamaan säännöllisesti. Teinivuosina mikä tahansa emotionaalisesti voimakas tai manipuloiva tarina - Dickensin Pikku Dorritista Uma Aaltosen eläintarinoihin. (Yritän olla rehellinen tässä, arvostakaa.) Nykyään kavahdan ja paheksun, jos tunnen tulevani manipuloiduksi tällä tavalla (esim. Lars von Trierin Dancer in the Dark -elokuva).

6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetuksi?
Jeesuksen omaelämäkerta. Aino Sibeliuksen omaelämäkerta. Anni-mummoni omaelämäkerta (Kannaksella syntynyt ja kasvanut mummo kuoli ennen syntymääni).

7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Kaikki opaskirjat, joita lukemalla on tarkoitus menestyä elämässä. Amerikkalaistyyppiset, you know, sisäisiä sankareita ja sensellaista. Ja olisikohan maailmassa muutama onnellisempi ihminen jos Ron L. Hubbard ei olisi tarttunut kynään?

8. Kirja jota parhaillaan luet?
Aktiivisesti kesken Helen Dunmoren House of Orphans - aloitin juuri, kirja sijoittuu vuoden 1901 Suomeen ja muistuttaa tunnelmaltaan kummallisesti Leena Landerin kirjoja (Käskyn luin hiljan ja pidin oikein todella) - sekä Veronica Pimenoffin C, joka alkoi aika mutkikkaasti enkä ole varma luenko loppuun. Passiivisesti kesken (viime yrityksestä yli kaksi viikkoa) 15 muuta kirjaa. Ks. myös tämä merkintä.

9. Kirja jonka aiot lukea?
Seuraavana aloitusvuorossa Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä, jonka hyvä ystävä lähetti postipaketissa (samassa paketissa Anja Erämajan Laulajan paperit - aivan uusi tuttavuus minulle). Ja hankintalistalla ovat Fabian Dahlströmin toimittamat Sibeliuksen päiväkirjat sekä parin vuoden takainen Pohjoismaiden historia (Hentilä-Krötzl-Pulma).

10. Haasta viisi muuta bloggaajaa.
Ok, mutta meemit eivät kyllä taida kuulua useimpien allaolevien blogien tyyliin. Haastan silti, ehkä tällä lailla joku löytää uutta blogiluettavaa. En taida edes tarkistaa, josko ovat jo osallistuneet.
Kannuvalimon Tero-Pekka Henell (olen juuri löytänyt tämän blogin jossa Tero-Pekan lisäksi kirjoittaa suuri ruokakirjoittajasuosikkini Visa Nurmi - taidankin huomenna kirjoittaa eilisistä thaikalapihveistä).
Tosikko (kestosuosikki)
Barbro (omaa luokkaansa - kiehtova ja suorasukainen)
Maurelita (kun en itse pääse Pariisiin)
Hanhensulka (joka ilkesi olla esittäytymättä Saaralle)

Kuva on jo kertaalleen käytetty mutta sopii aiheeseen.

***

So sorry - this is a literary meme in Finnish but I promise to blog in English tomorrow.

Posted by ah at 07:33 PM | Permalink | Comments (4)

Taittelin tänään pienimuotoista liikenneaiheista esitettä ja etsiskelin sopivaa kuvitusta. Ei tarvinnut hakea kaukaa - työpöydällä oli Tillyn synttärilahjaksi tuoma piirustus. Jäljensin sen Illustratorilla - voilà! Tarvitaan vielä taiteilijan lupa. Robertson ei sijaitse ihan näin korkealla vuorella mutta kiemuratietä riittää alhaalta rannikolta noustessa. Ilmastovyöhykekin muuttuu matkalla - alhaalla on paljon trooppisempaa, ylhäällä sumuista, vihreää ja tuulista - siksipä seutua kutsutaankin Eteläisiksi Ylämaiksi.

***

Today, I was short of illustration ideas for a little transport related brochure. For once the perfect solution was obvious - on my desk I had Tilly's birthday drawing. I traced it in Illustrator et voilà! I will need to get clearance from the artist of course.

Robertson is situated on a hilltop (people refer to going 'down the mountain' when commuting to Wollongong). The road leading to the top of the escarpment is immensely curvy - beautifully realised in Matilda's work of art.

Posted by ah at 07:11 PM | Permalink | Comments (6)

Elämä alkaa voittaa - päivät ovat selvästi pitempiä ja sitä paitsi tein viime viikolla keittiössä ihmeellisen keksinnön. Lasilliseen appelsiineista puristettua mehua lusikoidaan kypsän kärsimyshedelmän hedelmäliha. Ahhh. Näyttää sammakonkudulta mutta maistuu taivaalliselta.

Voi olla että resepti toimii paremmin tässä maassa. Passionhedelmät ovat talvikaudella aivan erityisen hyviä (banaaneja taas ei saa tällä hetkellä ollenkaan alle 15 dollarin kilo, sillä hurrikaani Larry teki selvää jälkeä viljelmistä). Appelsiineja puolestaan ostetaan verkkokasseittain kotiin ympäri vuoden nimenomaan mehun puristamista varten. Kypsistä appelsiineista puristettu mehu on yksi niitä asioita joita jään kaipaamaan jos joskus muutan takaisin Eurooppaan.

Tänään tuli 38 vuotta täyteen. Loppuvuoden Rooman-lomaa odotellessa olivat lahjusten antajat selvästi lyöneet viisaita päitä yhteen, sillä DVD:n muotoisista paketeista paljastui selkeä teema. Keksittekö vielä lisää Rooma-aiheisiä filmejä? Entä Rooma-kirjallisuus? Tämmöisiä tuli (ihan liikaa mutta ilmeisesti oli ollut joku alennusmyynti):

Kubrickin Spartacus
Fellinin Rooma
Wylerin Loma Roomassa (se, missä on nuori Audrey Hepburn ja sopivanikäinen Gregory Peck)
Rossellinin Rooma - avoin kaupunki
Minghellan Lahjakas herra Ripley.

***

If I ever move back to Europe, I'll miss my freshly sqeezed glass of orange juice. Last week I managed to improve the already fantastic morning treat by scooping in the flesh of a big, ripe passionfruit. It looks like frog spawn, I know, but it is a life-saver on a windy, cold winter's morning. Passionfruit is very good in wintertime, and there are no bananas under $15/kilo after the tropical cyclone Larry. They are seriously saying that, in addition to the petrol prices, the price of bananas is to blame for the latest inflation figures and the expected rise in interest rates. I don't understand the mechanism - I mean, you can't do without petrol but nobody buys bananas when they are over $15 a kilo!

It is my birthday (and Celeste's!) today. I got a disproportionate number of presents, most of them DVD shaped. We are planning a little holiday in Rome on our way to Europe later this year, and very appropriately all the DVDs had to do with this particular theme. Kubrick's Spartacus, Rossellini's Rome, Open City, Wyler's Roman Holiday, Fellini's Roma, Minghella's The Talented Mr. Ripley. I hope there was a sale on... Can you think of more films about Rome? What about books?

I have never been to Rome even if I have been to Italy a lot of times.

Posted by ah at 01:11 PM | Permalink | Comments (16)

Mitä sitä tekisikään ilman A Word A Day -sähköpostilistaa. Tämän päivän anti alla.

Sometimes I wonder how I have been able to live without A Word A Day emails.
Today's gem:

This week's theme: words from Yiddish.

schlub (shlub) noun, also spelled as zhlub or zhlob

A clumsy oaf.

[From Yiddish, from Polish zhlob (blockhead, trough, manger).]

Posted by ah at 08:55 PM | Permalink | Comments (9)

Istuimme kahden tanssilavan luona.
Elämä katsoi meitä silmin hämmentävin
ja puhui meille rakkaudesta
tanssilavan luona.
Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:
Olet kaunis, Marguerita.

(P. Mustapää)

Hyvää juhannusta ja keskikesän juhlaa niille, joilla on kesä. Tanssikaa ainakin laiturilla Kesäillan valssin tahtiin, jos tango ei suju...

Posted by ah at 10:13 PM | Permalink | Comments (11)

Tekipä tauko hyvää. No eipäs sentään valehdella: ei tehnyt. Pää on tyhjä yhä vielä mutta ehkä nälkä tulee syödessä.

Aloitan varovasti pienestä vihjeestä. Kemppinen iloitsi Amazonin kautta löytämästään, pitkään etsimästään kirjasta. Tuli mieleeni mainostaa omien kokemusten pohjalta Abebooksin kirjahakua, jota meillä on jonkin verran kokeiltu ja käytetty. On tilattu newyorkilaisesta kirjakaupasta uusia englanninnoksia Astrid Lindgrenin lastenkirjoista, musiikkiopuksia eri puolilta pohjoista Amerikkaa ja australialaisia klassikoita täältä oman saaren kirjakaupoista. Palvelu toimii kai juuri niin hyvin kuin siihen osallistuvat kirjakaupat toimivat, joten en voi mennä takaamaan mainiota lopputulosta. Mutta hinnan mukaan halvimmasta kalleimpaan rakennetut listaukset ovat hyvin hyödyllisiä - jos haluaa tekijän signeeraaman, nahkakansiin sidotun ensipainoksen, kannattaa vierittää suoraan sivun alalaitaan. Ja jos rasvatahrainen pokkari kelpaa, sen löytää siitä heti hakusanan alta. Painostiedot ja sensellaiset ovat yleensä kattavat. Hintoja kannattaa verrata, kun toisinaan joku yrittää tarjota harvinaisuutena kirjaa, jonka saisi vielä naapurikirjakaupan alennuskorista. Mutta loppuun myytyjä nimikkeitä, varhaisempia painoksia ja sensellaisia kannattaa ainakin kokeilla.

Kamera lähti korjaamolle vakuutettuna postipakettina. Vähän hirvitti. Tarkemmin tarkasteltuna näkyi, että USB-kaapelista oli yksi metallipiikki tarttunut sinne kameran liitäntään asianomaiseen koloon. En viitsinyt sorkkia sitä sieltä itse, kun toiveissa on että luottokortin kylkiäisenä tullut takuunjatke kukaties maksaa koko hoidon.

Mutta tuli kyllä mieleen, että 1980-luvun puolivälissä käytettynä ostettu, mekaaninen Nikon ei ole vielä tähän päivään mennessä tarvinnut uutta etsimen kumirengasta kummempia varaosia huolimatta siitä, että sillä on kuvattu ahkerasti monessa työpaikassa ja säässä kuin säässä (ja siitähän on kuvakin). Ja tämä samanmerkkinen digitaali-ihme on vasta vajaat kaksi vuotta vanha ja nyt jo tiputtelee pieniä digiosasiaan.

Tiedä milloin se sieltä kotiutuu, joten tästä päivästä alkaa toistaiseksi jatkuva aiheeseen liittymättömien, vanhempien otosten sarja. Tässä kuvassa Agapanthuksia (Agapanthus praecox) eli Afrikan Sinisiä liljoja Wellingtonin kasvitieteellisessä puutarhassa Wellingtonissa. Agapanthus on täällä hyvin tavallinen kasvi, meilläkin on portinpielessä komea rivi, joka kukkii joulun tienoilla. Ikivihreät, kiiltävät lehdet ovat kauniit ympäri vuoden. Alemmassa kuvassa ilmakuva samasta puutarhasta.

Ja kasveista tulee vielä mieleen, että väärällä pallonpuoliskolla asuvan iloksi Jaskan puutarha on herännyt eloon kevään mukana. Blogi on nykyään kaksikielinen (suomi-ruotsi) ja näinä päivinä siellä kukkivat vuokot. Tulipa ikävä Pohjolaan.

***

Back after a little break. No use to just sit and wait for inspiration it seems.

A Finnish blogger had managed to locate a book he had long been looking for. He had got it second-hand from Amazon. While we are active Amazon-shoppers, we have often used Abebooks for old and out-of-print books. Its listings are very useful in that they give quite a good idea about the book's condition. The search results come organised with the cheapest deals on top. If all one wants is a paperback with the back cover missing, the best deal is on top. If, on the other hand, one is after a signed copy bound in leather, there will be much more expensive deals further down. Obviously I won't quarantee a great result and service, but we have been happy with the service when we have used it. Sometimes the books come from a little bookshop in NY or Canada, sometimes from an Australian town down the South Coast.

I think I mentioned before that my camera was no longer communicating with my computer. I have now sent it off to be repaired - I could see that there was a problem with the USB cable and the camera USB port, and now I am hoping that the extended warranty will cover the repairs. If not, it should not cost a million. Meanwhile, there will be a series of older photos on this blog, with no apparent connection with text topics. (Funny, though, my old-fashioned Nikon has served me for 20 years without any repairs - the new one lasted for less than two years before first problems appeared.)

Today's photos are from the wonderful botanical gardens in Wellington, NZ. The first photo has a big slope of Agapanthus praecox, a South African plant that is very common in Australian gardens and even roadsides. We have a handsome bed by one of the gates - the plants flower around Christmas here but the glossy leaves are pretty year around. The plants pictured have pretty much finished flowering as well. The second picture is an aerial view from the same garden.

One more link - this is a Finnish-Swedish gardening blog that has just made me slightly homesick by publishing pictures of anemone in two postings. These little blue and white flowers (Anemone hepatica and Anemone nemorosa) are amongst the first wild flowers to appear when the snow is gone. In Sweden - where Jaska's garden is - the spring is probably a bit more advanced than it is in Finland.

Posted by ah at 12:16 PM | Permalink

Käväisin Pinserin linkkaamana mielenkiintoisella sivulla, jossa omasta tai naapurin kasvokuvasta muokataan erilaisia versioita - nuorempia, vanhempia, sarjakuvahahmoja ja apinamiehiä/naisia, muutamia mainitakseni. Vaaleatukkaisesta ei näemmä saa vakuuttavan näköistä afrokaribialaista (mikähän lienee suomalainen poliittisesti korrekti termi). Sen sijaan hätkähdin aika lailla maskuliiniseksi muutettua omakuvaani (yllä keskimmäisenä). Isähän se siinä. Ks. kuva teini-ikäisestä isästä alempana. Vasemmalla ylhäällä vauvakuva, muka, oikealla japanilainen sarjakuvaversio.

Sivusto muuten takkuili vähän, ja tallensin kuvat lopulta ruutuprintteinä.

***

Yesterday I entertained myself by visiting the face transformer website. The idea is to take a standard passport photograph and see what the transformer makes out of it. Some of the versions did not work very well, others worked better. Spooky it got only when I tried to turn myself into a man (see the photo above, in the middle) - it looks a bit too much like my Dad as a young person. In the black-and-white photo he is about 16 years old.

The other versions above are a baby photo (left, not very convincing) and a Japanese manga cartoon (right).

Posted by ah at 12:14 PM | Permalink | Comments (7)

Väliaikatietoja aiemmin mainitusta Lovejoy-urakasta. Menossa on sarjan kolmas sesonki, ja yllättäen ruutuun tupsahtelee kaikenlaisia tuttuja nimiä. Viimeksi katsotussa jaksossa olivat pienissä sivurooleissa Amanda Burton, Minnie Driver ja Michael Kitchen.

Sivumennen ihmetellen - mikä laihassa ja jäykässä Kitchenissä viehättää niin? Foyle's War oli meidän taloudessamme ihannesarja: minä sain rauhassa huokailla Michaelin perään, kun taas mies hurmioitui univormuun sonnustautuneesta Honeysuckle Weeksistä. (Molemmat tässä kuvassa, Kitchen keskellä. On siinä ihmisillä nimet, muuten. Kolmas päänäyttelijä Anthony Howell on vallan mukiinmenevä hänkin.)

Palaan Lovejoyhin. Viime viikolla tulivat vastaan jaksot, joissa nimihenkilöllä on kiihkeä ja romanttinen suhde Victorian eli jähmeästi näyttelevän Joanna Lumleyn kanssa. Tiedän toki, että useimmille nykyihmisille Joanna Lumley on yhtä kuin Todella upeeta -sarjan Patsy. Koska olen kai kohta antiikkia, minulle hän on ikuisesti Safiiri ja Teräs -sarjan Safiiri. Voi miten pelkäsin sitä sarjaa katsoessa! Viisas hanhi pieni, näytä mulle tieni, yläkertaan, alakertaan... Kuka muistaa?

Lovejoyn ensimmäinen sarja on muuten laadun puolesta jotensakin roskaa - pikaisesti ja halvasti kokoon keitetty. Ilmeisesti pilottisarja osoittautui niin suosituksi, että rahaa alkoi löytyä.

Musiikkikin sovitettiin uudelleen, ja siinä samalla meni pesuveden mukana yksi ensimmäisen sarjan harvoista, mielenkiintoisista piirteistä - 1980-luvun brittimusa, joka soi taustalla monissa kohtauksissa - autoradioissa, pubeissa jne. Toinen mielenkiintoinen piirre on ensimmäisen sarjan puvustus - Lovejoy alias Ian McShane kantaa siinä uskomatonta kokoelmaa niin kammottavia jakkuja ja huiveja ja solmioita, että ne ovat melkein tyylikkäitä. Melkein.

Allaolevan kuvan hevonen ei liity Joanna Lumleyhin mitenkään, vaikka jonkun mielestä yhdennäköisyyttä löytyisikin. Kuvat ovat eiliseltä kävelyretkeltä (ks. englanninkielinen osuus).

***

Who remembers the 1970s sci-fi series Sapphire and Steel? I was watching (as you do) the third series of Lovejoy over Easter holidays and was completely unprepared for Joanna Lumley suddenly appearing in several episodes. Either I haven't seen these or I have mercyfully forgotten. As it turned out she (well, actually it was her character Victoria) had a passionate, romantic relationship with Ian McShanes' Lovejoy. The third series has had other surprises as well - yesterday's episode had Amanda Burton, Minnie Driver and Michael Kitchen, all three in very small supporting roles.

Who cares about AB and MD - but Michael Kitchen... what is it that makes this thin and edgy man so attractive? Foyle's War was a series perfectly designed for our household - I was daydreaming about Michael Kitchen while Andy only had eyes for Honeysuckle Weeks in her uniform. Great names, BTW. (See the main characters - Kitchen in the middle. The third one, Anthony Howell, is awfully nice as well.)

When it comes to Joanna Lumley, I know that for most people she will forever be Patsy - for me she is the blue-eyed Sapphire. Sapphire and Steel left me absolutely terrified. Nothing has seemed as scary since.

Denis, 'your' horse says hello (I bet someone thought the picture was a comment about J. Lumley's face, always so calm and collected). I walked pass your house and saw that there were some huge blooms in a hybrid tea rose, so I went and took a picture. Pity I could not bottle the fragrance - and pity the picture is badly out of focus. (I think the label said 'Just Joey'). One of the Camellia sasanquas was in full flower, too - beautiful, single white blooms.

I am still not quite half-way my Lovejoy marathon (and I started from the second series).

Posted by ah at 01:30 PM | Permalink | Comments (21)

Nappasin Sanat-blogista pääsiäismeemin, joka tosin muuttui pääsiäismeemiksi vasta kun Anita selaili kirjojaan ja pani sormensa kiirastorstaiaiheisen runon kohdalle.

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita lause journaliisi,...

Istuin aamupuhteella sängyssä läppärin kanssa (tunnen tästä puuhasta vähän syyllisyyttä, sillä yritän rajoittaa sen vapaapäiviin, ja pääsiäispyhät ovat oikeastaan vasta edessä), joten vieressä oli tavalliseen tapaan kauhealla taakalla raskautettu sängynvieruslipasto.

Siinä oli päällimmäisenä Kate Foxin Watching the English - The Hidden Rules of English Behaviour. Sivulla 123 väitetään, että englantilaiset pitävät alaluokkaisena asuntojensa esittelemistä vieraille, ja arvonsa tuntevat vieraat eivät omasta puolestaan kommentoi ympäristöään. Kuudes lause (tai virke oikeastaan) kuuluu:

A duke was said to have huffed in outrage: 'Fellow praised my chairs, damned cheek!' after a visit from a new neighbour.
Tuli taas Bertie Woosterin maailma mieleen.

Omissa "piireissä" uudessa kotimaassa ensimmäiseen kyläilykertaan on usein, joskaan ei aina, kuulunut jonkinlainen kiertokävely, vallankin jos taloa on hiljattain remontoitu tai se on uusi. Makuuhuoneetkin tulee joskus talvisaikaan katsastettua, sillä takit viedään sinne säilöön vierailun ajaksi (tästä minulle tulevat aina amerikkalaiset tyttökirjat mieleen). Jostain syystä se tuntuu minusta omituiselta, rauhanhäirinnältä. Mutta varsinaisia vaatenaulakkojahan täällä ei ihmisillä usein ole, kun päällysvaatekausi on mukamas niin mitättömän lyhyt.

Lapsena naapurissa leikkiessä vanhempien makuuhuone oli leikeiltä rauhoitettua aluetta, johon ei yleensä menty. Niin taisi olla meillä kotonakin. Siitä kukaties johtuu tuo omituinen tunne. En muista, että Suomessa talon kiertokävely välttämättä kuuluisi vieraillessa asiaan, paitsi asuntomessuilla. Ja tupaantuliaisissa.

Meillä on eteisessä hattuteline, joka on todellakin nimensä mukaisessa käytössä. Yleensä sen päällä keikkuu kokonainen torni olkihattuja, akubroja ja lippiksiä. Andy ostaa uuden halpishatun lähes jokaiselta matkaltaan - ei matkamuistoksi vaan sitä varten, että paljas englantilainen päälaki palaa auringossa, ja kotoa eivät hatut koskaan tartu matkaan. Ja kun pään ympärysmitta on kaikkien asteikkojen yläpuolella, ostos on yleensä malliltaan täysin sattumanvarainen, kunhan on suuri. Jos olisin osallistunut taannoiseen "oudot esineet" meemiin, olisin voinut esitellä tusinan kerran käytettyjä matkamuistohattuja.

Pinossa seuraava kirja olisi muuten ollut novellikokoelma, jonka sivulta 123 löytyy kuudentena John Updiken lause His life seemed destined to be never wholly his own. Perheenjäsenestä kirjoittaminen on kieltämättä epäreilua. Yritän vähentää.

***

Another meme. (Sorry, but I liked this one. Depending on the book and the person writing the blog, it could lead somewhere. So in this case it probably won't.)

1. Take the book nearest to you.
2. Open it on page 123.
3. Read the sixth sentence..
4. Write it in your journal,...

As usual, I had a million mostly unread books on my bedside table. The one on top was Kate Fox's Watching the English - The Hidden Rules of English Behaviour. Not sure why it was on top, as it has been a while since I last consulted reference literature while watching the Englisman.

The sentence in question is:

A duke was said to have huffed in outrage: 'Fellow praised my chairs, damned cheek!' after a visit from a new neighbour.

Fox is talking about upper class people not normally giving guided tours of their house to their dinner guests. Apparently it is only lower class and middle class people who do this. Similarly, it does not seem to be the thing to comment on your surroundings when you are visiting people's homes.

Around here, one is often encouraged to take a tour around the house when visiting somebody for the first time. I seem to notice that people with really handsome houses don't necessarily invite you to do that - out of modesty I guess. (I am always eager to see people's houses.) Maybe there is some truth about the theory? In winter you often get to see the master bedroom, because that is where you leave your coats. (This always makes me think of those American and Canadian children's novels I read as a teenager) Many people don't have hat stands, since the overcoat season is so short. Or that is what they seem to think even if it lasts for months.

We have a hatstand, which in winter keeps falling over because of the weight of leather jackets and overcoats. In summer it is truly a hatstand, as there are about a dozen hats - straw hats, baseball caps, akubras - piled on top. There are hats elsewhere in the house, too. Andy never remembers to take his hat when he goes travelling. With his English complexion and not that much hair, he gets sunburnt in 15 minutes or less. So he buys a hat, and the choice of the hat is based on the fact that the dimensions of his head are way above the standard hat size scale. We have lots of hats that have been worn once.

There was a "weird objects in hour home" meme circulating a while ago. I realise now I could have made a fine contribution by taking photos of these hats.

The next book in the pile was a collection of short stories (unread), with a sentence by John Updike on the page 123. His life seemed destined to be never wholly his own. I have a feeling Andy agrees and I should probably stop writing about his sunburns.

Posted by ah at 09:29 AM | Permalink | Comments (8) | TrackBacks (1)

Tänään on pakko jatkaa ja lisätä eilen aloitetun Philip Larkinin runon This Be The Verse kaksi jäljellä olevaa säkeistöä. Muuten joku vielä luulee, että kyseinen runo on vitsikäs pikku huumoripala. Oli väärin siteerata sitä eilisessä yhteydessä, eikä tällaiseen lainailuun ja silppurointiin ole muutenkaan lupaa. Menkää siis ja ostakaa oma kokoelma. Tämä runo on minulle aina omituinen lukukokemus. Se on pinnalta hauska mutta laskeutuu syviin, masentuneisiin syövereihinsä juhlallisella vääjäämättömyydellä. Ja siinä samassa onkin jalkojen juuressa koko inhimillisen kurjuuden ja surkeuden sukupolvelta toiselle siirtyvä, alati laajeneva perintö.

[...]But they were fucked up in their turn
By fools in old-style hats and coats,
Who half the time were soppy-stern
And half at one another's throats.

Man hands on misery to man.
It deepens like a coastal shelf.
Get out as early as you can,
And don't have any kids yourself.

Aiemmin viikolla tuntui enemmän tältä. Tänään on itse asiassa kaunis, aurinkoinen aamu. [Päivitys: höpsis, aurinkoa kesti puoli tuntia. Nyt sataa.]

***

I feel I did a disservice to Philip Larkin's This Be The Verse by only quoting the witty first verse, and in such a trivial context. So here is the rest of it. And now you'll need to go and by a whole book to justify my copyright crime.

I think, for me, the greatness of the poem lies in the way its murky underwaters reveal themselves gradually. The f-words and the regular rhythm (tetrameter?) lead you to expect something a bit different. But before too long you have at your feet no less than the whole, heavy heritage of human misery.

[...]But they were fucked up in their turn
By fools in old-style hats and coats,
Who half the time were soppy-stern
And half at one another's throats.

Man hands on misery to man.
It deepens like a coastal shelf.
Get out as early as you can,
And don't have any kids yourself.

It is actually quite a nice, crisp, sunny morning here today. [Update: nonsense, after 30 mins of sunshine it is now raining.]

Posted by ah at 10:52 AM | Permalink | Comments (4) | TrackBacks (1)

Kasablogissa kirjoitettiin BBC:n kirosanaluokituksista. Siitä johtui mieleeni Australian virallisten sisäänheittäjien matkailumainos, joka joutui hiljattain hankaluuksiin muualla englanninkielisessä maailmassa. Kas kun mainos kuvailtuaan varsin tavanomaiseen matkailutyyliin kaikenlaisia Australian ihmeitä päättyi hymyilevän bikinitytön iloiseen kysymykseen "So were the bloody hell are you?" Ja vaikka mainos muuten olisi miten loukkaava (Naomi Campbellin näköinen nainen mm. väittää aboriginaalien harjoitelleen rituaalejaan 40 000 vuotta ihan brittiörveltäjiä odotellen), kuka tahansa täällä päin maailmaa tietää, että kyseinen fraasi tällaisessa yhteydessä on yksinomaan kutsuva ja tarkoittaa suunnilleen samaa kuin suomalainen "Vittuako siellä vielä kupataan, tänne kuin olisit jo!" [Lisäys - eikä tietenkään tarkoita, vaan on paljon kesympi ja ystävällisempi.]

Briteissä mainontaa valvova taho (BBC:llä ei asian kanssa tietenkään ollut mitään tekemistä) ei hyväksynyt sanaa 'bloody', ja mainos joutui hyllylle. Se tuntui kummalliselta. Sitten järkevämmät kanadalaiset ilmoittivat, että siellä päin ongelmana on pikemminkin sana 'hell'. Briteissä taidettiin mainontaa valvovan neuvoston päätös ottaa uudelleen harkintaan, Kanadassa mainos kelpuutettiin ruutuihin mutta vain perheohjelmien ulkopuolella.

Katso kyseinen mainos. Yläkuvan selitys englanninkielisessä osiossa, alempi kuva ko. mainoksesta.

Omituista tässä kohussa on se, että australialaiset ovat itse mahdottoman puritaanisia, mitä kirosanoihin tulee. Hiljattain katsoin puoli jaksoa Grumpy Old Men -komediasarjaa, josta kaikki fuck-sanat oli huolellisesti sensuroitu ja korvattu naurettavilla piippauksilla. Sanomalehdissä sama sana kirjoitetaan näin: f---. Vaikka sitten kysymyksessä olisi tämä Philip Larkinin nerokas runo, jota Sydney Morning Herald erään kerran siteerasi yllämainitulla tavalla:

They fuck you up, your mum and dad,
they may not mean to, but they do.
They fill you with the faults they had,
and add some extra, just for you. [...]

***

Today's post is about the Australian "bloody hell" tourism campaign that recently ended up in trouble both in the UK and in Canada. Australians know more about this than they ever wanted to, I know, but I'll write about it briefly for some Canadian and British readers that might or might not be interested.

The ads in question are really quite ordinary - pictures of Aussie blokes drinking beer, utes (or pickups) driving in the red desert, Aborigines dancing, Sydney Opera House with fireworks. The ad ends with a bikini-clad girl asking "So where the bloody hell are you?". By Australian standards a perfectly acceptable way of lamenting the fact that your friends are not there to have a good time with you.

Instead of some other possibly offending content (the ad suggests, among other things, that the Aboriginal dancers have been practising for 40 000 years just to please beer quaffing tourists), it was of course these words that made the British and the Canadian regulators of television advertising ban the campaign. To be more precise, the British did not like the word "bloody', while the Canadians had a problem with the word "hell".

After some Aussie outrage and a lot of explaining (plus some hilarious cartoons involving the Royal family), the British regulator decided to review the decision. Not sure if they have done so yet. In Canada the ad was given a green light but only outside family programs. (Haven't seen the ad? Follow this link to watch it.)

Incidentally, Australia is far from a censorship free zone itself. I couldn't believe my ears when I realised they had actually removed all the words "fuck" from the BBC comedy series Grumpy Old Men.

Another wonderful example: an article in the Sydney Morning Herald was quoting Philip Larkin's poem, only they could not write what the poet intended. Instead they wrote:

They f--- you up, your mum and dad,
they may not mean to, but they do.
They fill you with the faults they had,
and add some extra, just for you. [...]

I can't think of a reader that would not replace the hyphens with the appropriate letters in his/her mind, so what is the point? And what is more, it spoils the poem.

To see the whole cartoon by Bill Leak and a lot of others, go to the the Australian website and click the link "Bleak's daily cartoon" on the front page. This one is currently the number 17/229 but will sink further in the archives as the days go by.

Posted by ah at 12:39 PM | Permalink | Comments (6)

Posti toi 21 DVD-levyä arvatkaa mitä! Musiikkinäytteestä pitäisi selvitä. Isäntä on lähdössä kohdakkoin kolmen viikon työmatkalle ja oli järkeillyt, että vaimolle pitää keksiä ajanvietettä.

Viittasin aiemmin David Mendelsohnin artikkeliin Brokeback Mountain -elokuvasta. Keskustelu aiheesta jatkuu The New York Review of Booksin uusimmassa numerossa (6/2006), valitettavasti keskustelupuheenvuoroja ei näy lehden nettisivulla.

Ja vielä linkki tiistain Guardianin lyhyehköön mutta nasevaan artikkeliin aiheesta, joka on usein turhauttanut: tenoreista, jotka kansoittavat levymyyntitilastojen kärkipaikkoja ja joita medioissa anteliaasti tituleerataan oopperalaulajiksi. (Oikeasti ne ovat vain italiaksi viihdehuttua laulavia korkeita miesääniä.)

***

The music example above is a hint. 21 DVDs of which tv series arrived on our doorstep yesterday? This monstrous box, ordered by Andy as a 'little' surprise to me, is to be my comfort during the three weeks when Andy is away on business in April. (I suspect he also thinks he might not have to watch every single episode this way.)

Regarding David Mendelsohn's article about Brokeback Mountain, which I talked about the other day: the discussion continues in the latest issue (6/2006) of The New York Review of Books. Unfortunately not available on the magazine's website.

And one more link - this one is to a story in Tuesday's Guardian about the three alleged tenors in the British album top-10 chart.

It may be in Italian and it may be sung but "it's got bugger-all to do with opera".

Posted by ah at 05:34 PM | Permalink | Comments (8)

Minulla on pieni eettinen päänvaiva. Törmäsin Sydneyn keskustassa, nykytaiteen museon liepeillä, kansainväliseen taideteokseen. Olin aikeissa sanoa siitä kamalia asioita. Sitten selvisi, että projektin tuotto menee Unicefille. Onko silti lupa sanoa, että se on kamala?

Kaikkien kansojen taiteilijoille oli alkuaan annettu tehtäväksi värittää, kuorruttaa tai koristella suunnilleen kaksimetrinen lasikuitukarhu. Karhut nähtiin ensi kerran Saksassa vuonna 2002, ja nyt ne ovat viimein ehtineet Australiaan yhtaikaa Kansainyhteisön kisojen kanssa. Lienevätkö olleet Suomessakin.

Kansainväliset yritykset ovat joka tapauksessa tukeneet taidetta ja maailmanrauhaa rahtaamalla näitä karhuja ympari maailman. Palkinnoksi ne ovat saaneet logonsa karhujen jalustaan.

Olen epailemättä kauhean ahdaskatseinen, mutta satojen monistettujen karhujen kirjava ja kiiltävä armeija oli minusta ennenkokemattoman jähmeä ja ahdistava. En voinut olla miettimättä taiteilijaparkoja.

Vieläkö kouluissa järjestetään kansainvälisiä piirustuskilpailuja? Silloin kun olin osallistumisiässä, kaikki piirsivät maailman erivärisiä lapsia leikkimässä piirileikkiä. Aurinko paistoi, ja musta poika piti kädestä kiinalaista tyttöä, ja kiinalainen tyttö piti kädestä amerikkalaista poikaa. Osuuspankki taisi olla mukana kilpailun järjestämisessä. Joka tapauksessa me osallistujat luulimme tietävämme tarkkaan, mitä meiltä odotettiin ja toimimme sen mukaan.

United Buddy Bears -projektin taiteilijoille ei näköjään ole annettu yhtä paljon liikkumavaraa. Olisiko tehtävänanto voinut olla vähän luovempi kuin tämä suuren luokan värityskirjatehtävä?

Kansainvälisyyden ja hyvän tahdon ilmentäminen taiteen keinoin on varmasti haastava asia, ja lapsiyleisöäkin kai pitää tällaisessa projektissa ajatella. Ei varmaan käynyt laatuun ehdottaa karhun pukemista piikkilankaan muistutukseksi Australiassa pidätysleireillä pidettävistä turvapaikanhakijoista, tai nallen tassujen silpomista kannanotoksi maamiinoja vastaan. Myönnettäköön, etten tutkinut tarkkaan jokikistä karhua.

Hyvä sentään, jos tämä Sydneyn sataman väliaikainen miehitys tuottaa Unicefille mukavat tuotot. Miljoona euroa tähän mennessä maailmanlaajuisesti, kertoo nettisivu. On vaikea tajuta, kuinka se on mahdollista, mutta ilmeisesti karhuja myydään huutokaupalla, ja ne menevät vielä kaupaksikin.

Nyt ne ovat ilmeisesti käyneet jo joka puolella maailmaa. Mitähän mahtaa tapahtua lopuille karhuille? Mikä olisi sopiva uusiokäyttö ylijäämäkarhuille ja jo huutokaupatuille otuksille? Mitähän tekee karhullaan sen huutokaupasta ostanut kansainvälisen yrityksen johtaja tai viihdemaailman julkkis? Mitä sinä tekisit jos saisit oman kaksimetrisen karhun?

(Minä ostaisin samantien 100, kultaisin ne kaikki ja asettelisin kotikadun kahta puolta. Vaikutelma olisi varmasti hyvin juhlallinen.)

***

Shock and horror! Have you seen the rows of colourful bears at Sydney Harbour? I was going to say awful things about them, and then I found out the proceeds of this arts project go to Unicef. Now I have an ethical dilemma - should the bears look prettier in my eyes now that I know that they have produced a lot of money for charity?

If you haven't been to Sydney Harbour recently, take a look at the (bad) picture or follow the above link. There are seemingly hundreds of uniformly shaped, 2-metre tall fibreglass (or possibly plastic) bears. These have been decorated and painted by artists from each and every nation in the UN. The statues also feature logos of international companies that have apparently put a lot of money into flying these creatures to Sydney. Hopefully they also gave handsome amounts of money to Unicef.

When I was quite a bit younger, there were international drawing competitions organised yearly in Finnish schools. We all knew (or thought we knew) what was expected of us, so we drew children of the world playing together in harmony - the Chinese girl holding the hand of an African boy, holding the hand of the American girl. Lots of flags, and the sun was shining.

Obviously our imaginations were limited only by our own, dutiful, schoolgirl and -boy minds, while the artists participating in the United Buddy Bears charity have in a way had less room to move. I can't help thinking that this world's artists might have come up with something slightly more creative, had if not been for the 2-metre, bear-shaped stumbling block.

I understand the bears have already travelled around the world. I wonder what will happen to them after this? Is there a plan for their retirement, or will all of them find new homes through charity auctions and end up standing next to CEOs' desks in big, international companies? What would you do with a 2-metre bear? (I'd buy 100 of them, have them guilded and put them in a circle around the Big Potato.)

Posted by ah at 07:01 PM | Permalink | Comments (3)

Lueskelin paikallisen yleisradion sivuilta ihailemani poliittisen toimittajan haastattelutranskriptioita, kun silmiin sattui hellyttävä uutispätkä toisesta yhteydestä. Metroseksuaaleista puhutaan varmaan Suomessakin, täällä Sydneyn ah-niin-viileät partyeläimet ovat niin metroja etteivät metrompia voi olla. Nyt ovat sitten keksineet junteillekin oman termin. Ovat käyneet oikein traktorin pukilla tekemässä haastattelua, ja vanhalta isännältäkin on kysytty, että saavatko ne nuoret isännät käyttää geeliä perjantaisin.

Kuvat eivät liity metro-, retro- eivätkä nitroseksuaaleihin vaan paljon tylsempään aiheeseen. Viime viikonvaihteessa (kun en nukkunut oopperassa juuri ollenkaan, niin kuin tuli jo mainostettua) hihkuin ihastuksesta katsellessani David Hockneyn jo kolmekymmentä vuotta vanhoja lavasteita ja pukuja Stravinskyn Hulttion tie -oopperaan. Hockneyn Innoittajina olivat William Hogarthin 1700-luvun moralisoivat kuvat (ks. alakuva), kun taas Stravinskyn musiikki viittailee yleisellä tasolla Mozartin suuntaan. Uusklassinen musiikki jättää minut usein vähän hämmentyneeksi, ja niin nytkin, vaikka sen etäisen kohtelias maailma jotenkin sopikin kepeästi etenevän moraliteetin kuljettajaksi. Ehtaa emootiota pursuileviin romantikkoihin on niin paljon helpompi orientoitua.

Elävässä elämässäkin nähtyinä Hockneyn lavasteet ovat aivan vanhojen kaiverrusten näköisiä, paperisia lavaste-elementtejä ja niukkaa väriskaalaa noudattavia pukuja myöten (yläkuva). Ohjaaja (samainen John Cox kuin Glyndebournissa 1970-luvulla) väittää tietävänsä, mitkä osat lavasteista Hockney maalasi omakätisesti. Tietää muttei kerro, sillä lavasteita tarvitaan maailmalla jatkuvasti, eikä ohjaaja halua palojen joutuvan hukkaan.

Ja vielä yksi linkki: Brokeback Mountain -novellin kirjoittaja Annie Proulx'n rehellinen, omakohtainen kertomus Oscar-juhlallisuuksista ja siitä, miten lopputulos jäi vähän kaivelemaan.

***

The other day, when reading some transcripts of Kerry O'Brien's interviews on the internet (I am a fan), I somehow got sidetracked and ended up reading a fascinating piece of rural reporting.

Unless you have walked around with your eyes shut and ears covered, you will have heard of the concept "metrosexual". Well, it seems there is a rural equivalent, only I am a bit disappointed they haven't come up with a better term than "ruralsexual". Any suggestions?

In any case you should follow the link above and check out what a Tasmanian apple farmer has to say about this important subject. And you'll also find out about the mixed feelings of the older generations of Tassie farmers.

The pictures of course have nothing whatsoever to do with metro-, retro- or ruralsexuals. Last Saturday, I stayed awake for a whole opera - well, almost. (This does not go without saying, but don't get me wrong, I love opera and make it a rule to stay awake when I am reviewing.) The reason for this was only partly that it was a matinee performance. Mostly it had to do with David Hockney's fantastic sets and costumes for Stravinsky's The Rake's Progress. Opera Australia's new production is actually not theirs nor new but a 30-year-old classic from Glyndebourne

Hockney's design was influenced by the work of the 18th century artist William Hogarth, while Stravinsky's music has quite a bit to do with Mozart. I am often a bit puzzled about Neoclassical works - I realise that a certain degree of detachment is very much the idea, but I'd rather get all carried away than remain detached, if you see what I mean. (Give me a romantic opera with lots of blood and sighing and I'll be happy.)

But Hockney's design was fantastic (in fact, I like it much more than I like his pools). Not just the set but also the costumes look like old engravings (see picture above), and especially the black and white scenes were quite unlike something I have seen before (see the first picture).

One more link. This one points to Annie Proulx's pretty honest description of her experience at the Academy Awards gala (first published in Guardian).

Posted by ah at 07:00 AM | Permalink | Comments (1)

[English version added!]
Merten lanseerasi myötähäpeän käsitteen. Tuntui kuin olisin saanut diagnoosin.
Pari vuotta sitten katsoin halulla ensimmäisen kauden jaksot Mullan alla -sarjaa. Suomessa siitä ei vielä tiedetty mitään, kerrankin olimme täällä aikaamme edellä. Toinen kausi sarjaa alkoi, mutta yllättäen minä en voinut. En vaikka sarjan jaksot toimitettiin videokasetilla kotiovelle (kyseinen kanava ei perähörkkylässämme näkynyt, mutta sarjaan koukkuun jääneet ystävät jaksoivat toimittaa nauhoitettuja jaksoja liikuttavalla täsmällisyydellä). Olisin halunnut tietää, mitä Davidille ja perheen punatukkaiselle Ruth-äidille tapahtui (Brendaa pelkäsin ja inhosin), mutta en kestänyt sarjan käyttövoimana toimivia noloja tilanteita. Sitä, miten henkilöt jakso toisen jälkeen saatettiin vaivaannuttaviin tai emotionaalisesti kuohuttaviin tilanteisiin. En edes muista esimerkkejä, mutta vietin puolet joka jaksosta sohvalla English Heritage -lahjaviltin alla. Tai jääkaapilla, jos viltti tuntui liian ohuelta. Tunsin syvää, halvaannuttavaa myötähäpeää.

Häpeän laukaisee tyypillisimmin saippuaoopperan tai romanttisen komedian surkuhupaisa sivuhenkilö tai noloon tilanteeseen joutunut naispuolinen sankari. Myötähäpeään liittyvä fyysinen reaktio (selkänahka kipristelee, kylmät väreet nousevat niskanikamiin, korvalehdet ja silmäluomet vaativat peitteekseen jotakin räjäytystyömailla käytettävän kumimaton vahvuista) kumpuaa kuitenkin omasta nolosta historiasta. Murrosiästä tai varhaisaikuisuuden romanttisista hapuiluista - ajattele peruskoulun ruokalanhajuisia käytäviä, teinihuoneen ruskeaa samettipäiväpeitettä, Volvon takapenkin keinonahkaa - tai muuten vain hämillisistä ja vuosienkin jälkeen puistattavan todellisista, epäonnistuneista sosiaalisista tilanteista.

Myötähäpeän hirveimmät? Ilmiöön liittyy olennaisesti se, että myötähäpeä iskee 15-30 sekunnin varoitusajalla. Kysyttäessä ei tule mieleen mitään, ja silti myötähäpeän tunnistaa, sen tulon tietää aina etukäteen, vaikka elokuva tai tv-sarja ei olisikaan entuudestaan tuttu.

Myötähäpeän klassikko (liian kauhea unohdettavaksi) on minulle Hitchcockin Rebecca. Siinä uusi, nuori vaimo harhailee Rebeccan jalanjäljillä suuressa talossa. Hän eksyy, änkyttää ja epäröi eikä osaa oikealla tavalla komentaa palvelija-armeijaansa. Muistatko kohtauksen, jossa tämä nuorikko rikkoo posliiniesineen ja kätkee sirpaleet Rebeccan kirjoituslipaston laatikkoon kirjepaperin ja -kuorien alle? Minä muistan. Muistan niin, että joka kerta, kun elokuvassa vääjämättä seuraa häpeällinen paljastuminen palvelijain silmien edessä, häivyn jääkaapille tai mieluummin takapihalle ko. kohtauksen ajaksi. Mikään elokuvassa sen jälkeen tapahtuva ei voi hyvittää nuoren rouva Winterin syvää nöyryytystä.

Entäs Tuulen viemää, ja se, miten Scarlett tunnustaa rakkautensa Ashleylle vain tullakseen isällisesti torjutuksi? Ja nöyryytyksen huippu? Tupluureissaan tuhiseva Rhett Butler kuulee sohvan selkänojan suojassa koko kohtauksen, ja tästä seuraava häpeä on yksi koko elokuvan kantavia punaisia lankoja.

DVD:t ovat siunattu asia. Kun katson romantiikannälkääni koottuja Jane Austen -filmatisointeja (näin teen, eikä nolota yhtään), kelaan x32 -pikakelauksella ohi kohtauksen, jossa Elizabethin perhe häpäisee itsensä maalaisjuhlissa. Mutta sittenkin tiedän, miten he sen tekevät.

Ennusteeni ei ole kovin hyvä. En todellakaan ole paranemaan päin. Viimeksi oireyhtymä iski Pitkän Jussin majataloa katsoessa (gourmet-illallisia käsittelevä jakso - muistat varmaan, miten paistiksi aiottu lintu liukuu pitkin keittiön lattiaa).

En juuri katso tv:tä nykyään. Tiedän tosi-tv:stä vähemmän kuin Pihtiputaan kuuluisa muori. Ja kaikki tämä myötähäpeän tähden.

Jos joku nyt lanseeraa "noloimmat tilanteeni" -meemin, saatan osallistua. Paljastan jotakin hämmentävää, sopivasti naurettavaa ja varsin noloa. Mutta tulen valehtelemaan. Todella noloja kokemuksia en jaa.

Kuulisin mielelläni muista elokuvaan ja televisioon liittyvistä myötähäpeän kokemuksista. Kertokaa!

***
I know someone who can't watch tv or film scenes involving blood. She writes scripts for a living but is so squeamish she can't even watch her own scenes if there is a drop of blood involved.

This I consider normal. My case is a bit different. I watch less and less television. There is nothing to watch, true, but sometimes I haven't even been able to make myself follow tv dramas and films I truly like.

I watched the first season of Six Feet Under. The reception of Channel 9 was non-existent in our home in those days, but luckily we had someone that felt strongly enough about the series to tape it and deliver it to our address weekly, almost like clockwork. Then the second series started. I wanted to know what happened to David and Ruth (I couldn't have cared less about Brenda). But I couldn't make myself watch even the first episode. Why? Because I couldn't face the embarrassment.

I have always felt very keenly about embarrassment and shameful scenes in fiction. Printed text is fine, though, since you can skip a few lines or pages without much hassle. But tv and films are different. Surprisingly often public embarrassment, shame and humiliation are a continuing theme in a tv series. Once you learn the grammar of the series, you can see, hear and feel the embarrassment approaching. Your skin crawls as it gets closer. Soon you have to dive under the English Heritage blanket (present from in-laws), or escape into the kitchen, or the backyard if you are in a really bad way.

I used to handle these scenes much better. Now I tend to avoid them, so I don't watch tv. But what if your favourite film includes a scene which evokes in you an intolerable amount of vicarious embarrassment?

Take Hitchcock's Rebecca. The pretty little second wife of Max de Winter arrives in her new home. She can't handle her new duties as the mistress of the house - she can't command the servants, she gets lost in the big house, doesn't know which room to sit in after breakfast. And then she breaks a little porcelaine figurine, and promptly hides the pieces in Rebecca's writing desk, under the stationery. "Stop" you feel like shouting! "You are the mistress! Don't hide it, you'll be sorry afterwards!" And sure enough, before too long she stands in the same room, being humiliated in front of her husband and servants, being laughed at. Only I don't see it because I am getting a book from the back room, or a drink from the fridge, or maybe I have suddenly had to go to the bathroom.

Or take Gone with the Wind. You feel less sympathy for Scarlett than for young Mrs. de Winter, but still you'd rather die than see Rhett Butler rise from behind the sofa where he has been enjoying Scarlett's declaration of love for Ashle, and his fatherly rejection.

Thank God for DVDs. When I am pampering my romantic urges by watching and rewatching endless hours of Jane Austen films (as I do, and I am not ashamed or embarrassed about this, thank you very much), I can always fast forward through the scene where Elizabeth's family members shame themselves in a ball.

This is why I am always happy to go and watch a tragic, romantic melodrama, or an action film. There is hardly ever serious embarrassment involved, for me or for the characters. With other genres, there is always a risk.

And I am getting worse. Last time I felt the need to escape was when watching the 'gourmet night' episode of Fawlty Towers. What is going on? Try to watch Fawlty Towers and fast-forward through all scenes involving embarrassment - there will be nothing left to watch!

Posted by ah at 08:09 PM | Permalink | Comments (21)

Alakoulussa opettaja kysyi, tietävätkö kaikki, miltä mollamaija näyttää. Eivät tietäneet, ja merkillistä tässä on se, että tuolloin elettiin 1970-luvun puoliväliä ja räsynukke oli leluna vielä jokseenkin yleinen. Niitä tehtiin tyttöjen käsityötunnillakin (tehdäänkö vielä?).

"Toisiko joku mollamaijan huomenna kouluun, niin että kaikki näkisivät?"

Vapaaehtoiseksi ilmoittautui Anni, jolla toki oli mollamaija. Kotona lapsi kertoi äidille, että huomenna Mollamaija lähtee kouluun.

Äiti kauhistui. Kyseinen räsynukke ei hänen mielestään ollut salonkikelpoinen, mitä lapsi raiska ei tietenkään tajunnut. Sen nyt olisi vielä ymmärtänyt, että Mollamaija oli muodoiltaan vähän möykkyinen eikä juuri ihmisvartaloa muistuttava. Ja senkin, että sillä ei ollut nenää eikä suuta, pelkät nappisilmät vain. Mutta kun Mollamaijan ihonväri sattui lisäksi olemaan sininen, ja villalankahiukset olivat myrkynvihreät! Äiti, joka ei varsinaisesti ollut (eikä ole edelleenkään) intohimoinen käsityöihminen, oli valmistanut mollan korkeimman omakätisesti. Itse asiassa sinisiä mollamaijoja oli syntynyt kaksi, toinen asui Raisa-serkun kotona.

Mollamaija puhdistettiin, mekko pestiin ja silitettiin, villalankahiukset kiinnitettiin uudestaan ja letitettiin. Matonkudelettinauhojen tilalle pantiin juhlan kunniaksi kreppinauharusetit. Äidille oli kunniaksi, ettei hän lähtenyt parantelemaan luomustaan ja ompelemaan sille suppusuuta tai uusia kiharoita.

Lapsellekin oli valjennut, että kukaties Mollamaija ei ollutkaan aivan standardin mukainen. Kouluun se kuitenkin lähti. Odotitteko dramaattista loppuhuipennusta? Sääli tuottaa pettymys, mutta kukaan 30 oppilaan luokassa ei sanallakaan vihjannut Mollamaijan erityisominaisuuksista. Ja mikä parasta, nyt kaikki tiesivät tarkkaan, miltä mollamaija näyttää.

Nykyään Mollamaija asuu Australiassa. Vasta aikuisena tajusin, että englanninkielinen maailma tuntee hänet myös Edward Learin runosta.

***

I think Edward Lear would have appreciated my ragdoll. (You remember of course The Jumblies, but did you know that my ragdoll's sea-green hair also features in The Dong with a Luminous Nose?)

I don't think Mum knew about Edward Lear when she made my ragdoll, "mollamaija" in Finnish. I know that she made two of these dolls, one for me and one for cousin Raisa. Maybe she didn't have skin coloured fabric, maybe the green wool was the only colour she had handy. In any case I remember her panicking slightly when I announced, at the age of 7 or 8, that I was going to take my "Mollamaija" to school for show and tell.

Finnish schools didn't really have "show and tell" those days, they still might not for all that I know. On this occasion, our teacher had asked if everyone in the class knew what a ragdoll was. Not everyone did, which probably meant that by mid-1970s already, Finland was well on its way to its current prosperity. Most children had real dolls, not dolls made of rags.

I proudly announced that I had a ragdoll of my own and would be happy to bring it for everyone to see. To Mum's credit it didn't even occur to her to alter her earlier creation. Mollamaija's dress was washed and ironed, her green hair was combed and tied with pretty ribbons.

There is no dramatic ending for the story - none of the 30 children in my class felt necessary to point out that the doll wasn't very pretty (in a conventional way anyway), that it had no nose or mouth, and its hair was green. Not to mention the sky-blue complexion.

I hope some of them went on to believe that this is the standard for a ragdoll.

Posted by ah at 11:39 AM | Permalink | Comments (4)