Mayday 34°35'S 150°36'E

[Päivitys 23.6. - kommentit käännetty pois päältä spämmin vuoksi.]
Useamman kuukauden toimitusurakka on takana ja kolmisensataa sivua lähetetty kustantajalle. Suunnitelmissani oli paluu kauniiseen, kaksikieliseen blogivankilaan, mutta hiukan yllättäen ajatus ei miellytä ollenkaan. Aionkin arkistoida Mayday-päiväkirjan toistaiseksi ja lähteä epämääräisen mittaiselle tauolle. Kukaties palaan jossain vaiheessa vähän erinäköisen blogin kanssa. Sillä välin kiitän nöyrästi sekä kourallista uskollisia lukijoita (joista 38 verrattoman Blogilistan kautta) että kaiken maailman googlaajia.

Merkintöjä Maydayhin kertyi 242, kommentteja lähemmäs 1200. Suurkiitos! Mittari raksuttaa jossakin 30 000 kävijän paremmalla puolella.

Eilen otetussa kuvassa lammaslauman takapiruna häärää yksi ruma ankanpoikanen (klikkaa kuva isommaksi).

***

[Update 23rd June - comments turned off because of an enthusiastic spammer.]
Having finished a big editing job - 338 pages in the final manuscript - my good intention was to become an active blogger again. With a curious mixture of guilt and relief I realise that, for now, I don't actually want to return to my pretty, little, bilingual blog prison. So, Mayday blog will be archived as of today, and if one day I feel the need to blog again, it will probably be with a new weblog.

Since August 2005, there have been 242 entries, 1200 comments (great many of them my own) and over 30 000 visitors, most of them from search engines but also a handful of truly loyal visitors and commenters - especially Denis, Marjorie and Angharad and 38 subscribers through the wonderful Finnish blog portal Blogilista. Thank you so very much for keeping me company (and making me write in English)!

Robertson sheep photographed yesterday - spot the odd one out (click image for a larger view)!

Posted by ah at 03:39 PM | Permalink | Comments (17)

There was a long story, in the Review section of the Weekend Australian, on some upcoming Jane Austen related films and tv series. I am especially pleased that Andrew Davies has not yet got over his Austen phase.

Quite often Australian newspapers borrow these sorts of articles from The Times or The Guardian or whatever, this time Rosemary Neill had been given a few pages for her very readable, in-depth article. There was, in particular, one paragraph that I thought captured something of the recent Jane Austen boom in a very clever way (recent boom, I say, knowing that it has gone on for decades, if not centuries):

Even so, many of its motifs and set pieces seem familiar, too familiar: the idyllic country settings; the obligatory ball with the obligatory sexual undercurrent; the hovering, unwanted suitor; the unreliable love interest; the grand country house mocking the heroine's genteel poverty.

We have read, seen and heard all or most of this - and that of course is the whole idea - but somehow she puts it remarkably well, don't you think? And there is even a relatively fresh point of view, I find, in the juxtaposition of the grand country house and the heroine's genteel poverty.

I might have to get myself a copy of Jon Spence's Austen biography, however romanticised it might be.

Secondly, a link to a little piece of news on ABC online. I love it that when you are passionate enough about something, even mosquitoes make news. The last line of the piece of news is simply heartwarming in its modesty.

A few words about the image. Just before Christmas, I visited for the first time the National Portrait Gallery in London. What a treat! If I had thought anything beforehand, I would have thought that it was a dusty, little museum full of uninteresting portraits of unknown people. How wrong I was... it is a must. The little Jane Austen portrait, painted by sister Cassandra, is tiny! (Plus there was a large special exhibition of Hockney's portraits, but that is another story.)

***

Kielet kääntyivät taas. Kysymys on siitä, että deadline lähestyy ja istun päivät pitkät tietokoneen ääressä toimittamassa englanninkielistä tekstiä. Sormet jatkavat automaattisesti samalla kielellä, ja suomen kieli tulee sitten toisella sijalla. Sydämessä tietenkin ensimmäisenä, niisk niisk. Teen edelleen ja hautaan asti tietyntyyppisiä virheitä englannin kielessä (usein määräisiin artikkeleihin liittyviä). Joitakin asioita kielikorva ei kerro, joitakin en ole vielä oppinut. Olen kuitenkin päässyt sen kynnyksen yli, etten edes yrittäisi. Asiaa auttaa se, että äidinkieliset päästelevät säännönmukaisesti kynistään niin järkyttävää tekstiä että maahanmuuttajakin kalpenee.

Päivän linkki on lempiaiheeseen - The Australian -lehden viikonloppunumerossa oli kerrankin oman toimittajan pitkä artikkeli kiinnostavasta aiheesta. Usein täällä lainaavat tämäntapaiset tarinat brittilehdistä, tällä kertaa Rosemary Neillin artikkeli oli käsittääkseni kuitenkin omaa tuotantoa täältä väärältä puolelta palloa.

Tekosyynä oli Becoming Jane -elokuvan ensi-ilta - tässä elämäkerrallisessa, puolifiktiivisessä elokuvassa on käytetty asiantuntija-apuna sydneyläistutkija Jon Spencen Austen-elämäkertaa, jossa kaikesta päätellen otetaan kaikki irti kirjailijan elämän niukoista romanttisista käänteistä. Artikkeli kertoo myös tulevista Austen-filmeistä ja -sarjoista. Olen erittäin mielissäni siitä, ettei Andrew Davies ole vielä tyhjentänyt mantteliaan, mitä tulee Austeniin.

Kuvan Austen-muotokuva tuli vastaan joulun alla Lontoossa The National Portrait Galleryssä. En tajua miksi olin kuvitellut ko. museota tylsäksi ja jättänyt sen tarkoituksella väliin tähänastisilla Lontoon-matkoilla. Siellähän olivat kaikki! Ja Jane Austenin muotokuva on pikkiriikkinen!

PS. Ai niin, toinen linkki oli unohtua. Jotenkin lämmitti sydäntä tämän hyttysuutisen vähättelevä loppukaneetti.

Posted by ah at 05:52 PM | Permalink

Meillä tavallaan katsotaan paljon televisiota, tavallaan ei. Meistä ei ole seuraamaan sarjoja niiden normaaliin lähetysaikaan. Koleat talot ja Sopranos-sarjat on katsottu DVD:ltä omaan tahtiin eli ahneesti: kolme, neljä jaksoa illassa.

Yksi upeita uusia löytöjä viime vuosilta - uusia minulle - oli BBC:n 1990-luvun sarja House of Cards, jota en muista Suomen tv-ohjelmissa nähneeni, liekö kuitenkin jossain vaiheessa tullut. Kolmesta tuotantokaudesta varsinkin kaksi ensimmäistä ovat hauskoja, satiirisia, teräviä, vähän jännittäviäkin, ja brittinäyttelijä Ian Richardson yhtakaa charmikas ja luotaantyöntävä.

Ja nyt kävi muutama päivä sitten niin että Ian Richardson kuoli (Guardianin taideblogi, BBC News online). Arvaan että meillä katsotaan Korttitaloa kohta uudestaan. Ja suositellaan kaikille muillekin, moraalittomista poliitikoista kertova sarja ei taida vanhentua ollenkaan. DVD:llä sen saa (Amazon.co.uk tarjoaa tällä hetkellä 16 punnalla koko pakettia) ja sijoitus on hyvä, aina parin vuoden välein jaksaa hyvin katsoa.

Teatterinäyttelijänä Briteissä niinikään tunnettu Ian Richardson oli toisessakin klassikkosarjassa, nimittäin John Le Carre -sarjassa Tinker, tailor, soldier, spy. Pahis siinäkin. Tinker, tailor... ja jatkosarja Smiley's People hankittiin nekin hyllyyn. Kohta epäilemättä taas katsotaan - pääosassa Alec Guinness, joten Ealing-komedioiden ystäville ohittamaton hankinta siitäkin syystä.

***

I was going to blog about this earlier, but the database misery got me distracted. Francis Urquhart has died (see the Guardian Art blog or BBC News online)! Or more precisely, Ian Richardson has died - the actor who created Francis Urquhart as a cunning and morally corrupt politician in the BBC series House of Cards.

The House of Cards trilogy kept us occupied for many, many winter evenings a year or two ago when we first got the series on DVD. This is how we seem to watch television these days - we pick a DVD and greedily watch three or four episodes of any given favourite series of ours in one go (series 5 or 6 of Sopranos is next I think). After House of Cards, we went on to watch all of John Le Carre's Tinker, tailor, soldier, spy as well as its sequel series Smiley's people. In addition to our mutual favourite Alec Guinness, the former featured Ian Richardson. (They didn't seem to give him nice roles all that often.)

I know he was also known as theatre actor - I am rather sorry I will never see him on stage. But I feel another winter with House of Cards coming along. (Right now the price at Amazon.co.uk is not too scary.)

"You might very well think that, I couldn't possibly comment." (F. Urquhart)

Posted by ah at 04:04 PM | Permalink | Comments (12)

Virkkaaminen on kuin onkin merkki korkeammasta aivotoiminnasta!

Edellisen merkinnän tietokilpakysymys kirvoitti niin suuren joukon vastauksia (hoh!), että jatkan visailua. Missä Bergmanin elokuvassa isoäiti kääriytyy oheisen kuvan mallilla virkattuun suureen hartiahuiviin?

***

I knew there was something particularly intelligent and dignified about crocheting!

The quiz of the previous entry was so successful that I'll go on with another question: which film by Ingmar Bergman features a crochet shawl just like the one pictured? In this film, a grandmother wraps the shawl around her shoulders numerous times.

Posted by ah at 10:02 PM | Permalink | Comments (7)

Nuhakuumeviihdettä talon tapaan: minä sairastin maanantain. Vein läppärin sänkyyn ja huvittelin langattomalla nettiyhteydellä niin perusteellisesti, että illan tullen toivoin hartaasti, ettei internetiä olisi koskaan keksitty.

Andy sairasti tiistaina ja katsoi putkeen kahdeksan jaksoa Sopranosin tuoreinta tuotantokautta. Eräässä robertsonilaisessa takahuoneessa sijaitsee pimeä Sopranos-jakelupiste, johon tuntematon yhdysvaltalainen taho lähettää tuoreimmat jaksot vanhanaikaisesti VHS-kasetilla. Näitä kasetteja sitten kierrättävät ne, jotka eivät malta odottaa, että sarja tulisi tv:stä.

Minulta jäivät ensimmäiset Sopranosit katsomatta enkä sen jälkeen viitsinyt edes yrittää päästä kärryille. Kun joskus sairastun oikein todella, kuinka monta kautta ja jaksoa minulla sitten onkaan katsottavana!

Eilen tuli mainituksi thai-kalapihvien ohje, jota kokeilin viikolla - ohje löytyi netistä (linkki englanninkielisessä osiossa), joskin sovelsin sitä hieman sen mukaan mitä kotoa löytyi. Lopputulos ei millään lailla (ei sitten todellakaan millään lailla) muistuttanut niitä harmaita haukipullia, joita koulun keittolassa tarjottiin ja joista jäi kitalakeen päiväksi nahkealta tuntuva ja kalmalta maistuva kalvo. Minä käytin barramundia, kuvittelisin että kuha olisi tässä ohjeessa omiaan. Ahvenkin varmasti kävisi ja jopa se ylimittainen hauki. Siika on ehkä vähän turhan hienoa tähän puuhaan.

Ohjeen tärkein mausteaines on kaffirlimetin lehti, joita saa Helsingissä aasialaisista kaupoista, kukaties jo Stockmanniltakin. Jos ei ole niin lopputuloksesta ei tule yhtä hyvä - mutta sitruunaruoholla ja limettimehulla saa ehkä jonkinlaisen version aikaan. Alemmassa kuvassa oma pieni limettipuuni, taustalla punakukkainen ananaksentuoksuinen ananassalvia (Pineapple Sage aka Salvia elegans), jossa naskalivyömesikko käy toisinaan imemässä mettä.

Tarvitaan:

Pikku nippu tuoretta korianteria silputtuna - lehdet ja reippaasti varsiakin
Puoli kiloa kalafileitä paloina (ahventa, kuhaa tms)
Yhden limetin mehu
Tuoretta chiliä silputtuna (pari tulista pikkuchiliä tai maun mukaan)
Kananmuna
1 rkl kalakastiketta (aasiamarketista tai kiinalaisen ruoan osastolta)
1-2 teelusikallista punaista thai-chilimaustetahnaa (tai tulista currytahnaa)
1-2 teelusikallista (ruskeaa) sokeria
3 kaffirlimetin lehteä silputtuna

Valmistus (tämä on se hauska osuus): kaikki ainekset tehosekoittimeen. Hurautellaan massaksi niin että ainekset sekoittuvat hyvin mutteivät mene liian hienoksi. Muotoillaan kostutetuin käsin pihvejä (voi tehdä myös pieniä cocktailpihvejä). Paistetaan reippaalla lämmöllä öljyssä kauniin ruskeaksi, käännetään ja paistetaan toinenkin puoli. Älä paista liikaa, vain pari minuuttia puoleltaan.

Minulla ei ollut thai-chilimaustetahnaa joten käytin vihreää thai-currytahnaa.

Näitä voi tarjota makean chilikastikkeen kanssa tai tehdä etikasta, vedestä, sokerista, lusikallisesta kalakastiketta ja silputuista yrteistä ja kasviksista (hyvin pieneksi pienittyä korianteria, kurkkua, porkkanaa, sipulia ja chiliä) dippikastikkeen.

[Lisäys: Matkalla Canberraan sijaitsevan Madew-viinitilan Belle Riesling 2004 kävi täydellisesti kaveriksi.]

***

Above, I have translated a jolly good thai fish cake recipe that I found on the internet. I modified it just a bit - I forgot to put the beans in and decided they were really not needed. I used barramundi. A wonderfully easy dish to prepare and quite delicious. Kaffir lime leaves are the key ingredient (my little lime tree pictured on the left, with some red Pineapple Sage/ Salvia elegans flowers).

This week was a bit out of the ordinary. First I spent a whole day in bed with a head cold surfing the internet (this was Monday and I am still feeling slightly weird). I am only now beginning to realise what a fine thing wireless broadband is. To be serious, by 6 pm I was quite fed up with blogs and chat groups and rather hoped internet hadn't been invented.

Then Andy got sick and spent a day in bed, watching eight episodes of Sopranos in one go. I missed the first series (or so) and never tried to join in since. So if one day I get really sick, I'll have a lot to watch. These were not just any old episodes, by the way, they belonged to the batch of VHS cassettes being sent straight from the US to a secret location in Robertson, from where they are then generously given to each Robertson-based Sopranos addict in his turn. In other words, they were new episodes.

Yesterday's long posting was a response to a little literary meme challenge - I got tagged by an old schoolmate who is nowadays editing a literary magazine. I hope my replies had been more 'literary', but what can I do! Most of them had to do with Finnish books, so the replies below are slightly different. Plus the Finnish version of the meme didn't specify as clearly as the English one to just mention one book in each category, so I got completely carried away.

1. One book that changed your life

The collected poems by the Finnish poet Aale Tynni. Not only because she was and still is my favourite poet but also because this thick volume was the first book of poems I bought with my own money, for myself to enjoy. My Mum had the same book, but since a couple of decades had passed since she had bought hers, I found to my delight that mine was much bigger, with several more recent collections added.

2. One book you’ve read more than once?

The first book I was obsessed with was, oddly, a children's version of John Bunyan's The Pilgrim's Progress. It wasn't actually given to me to read by anybody, I just happened to find it and read it far too many times. Can't imagine the damage it must have done...
The book that I still want to read again and again is Jane Austen's Persuasion.

3. One book you’d want on a desert island?

War and Peace, because I haven't read it and it would keep me occupied for a while.

4. One book that made you giddy?

Helen Fielding's Bridget Jones's Diary. I think the original book deserves a much better reputation, I found it genuinely funny and the film (could not face seeing the sequel) was a disappointment in comparison.

4. One book that wracked you with sobs?

I don't tend to sob anymore when I am reading, but poems regularly bring tears to my eyes - it is not the same reaction I had over The Little Dorrit or J. O Curwood's Kazan in my early teens but is more like a physical reaction to the sound and the feel of the words. These days, I don't like it at all when I feel I am being tricked into sobbing, which sometimes happen with films. Lars von Trier's Breaking the Waves made me very angry for this reason, and Dancer in the Dark was not much better. (Lars did not succeed, I did not sob.)

5. One book that you wish had been written

I could think of a number of autobiographies. I'd love to read one by my maternal grandmother (also called Anni), whom I never met.

7. One book you wish had never been written?

All the self-help books that claim that they'll make you very successful and very rich.

8. One book you’re currently reading?

I am halfway Helen Dunmore's House of Orphans (thank you Marjorie and Alec!), which is a beautifully written novel that takes place in Finland in 1901.

9. One book you’ve been meaning to read?

I am looking forward to reading a novel by the Finnish writer Juha Itkonen and some interesting looking poems/prose texts by Anja Erämaja. I am also definitely going to buy the diaries of Sibelius that have been recently published in Finland (in Swedish).

10. Now tag five bloggers?

I'll tag Denis and Miss Eagle. (I could not count to one above, so...)

Thank you Anita for the English version of the questions.

Posted by ah at 05:57 PM | Permalink | Comments (8)

Hoksasin vasta viiveellä, että olin tullut haastetuksi. Kiitos kaunis, sillä tämä sopii erinomaisesti tämänhetkiseen tilanteeseeni (blogi potee postauspulaa - nyt on jo aiheita mutta persettä eli sitkeyttä istua alas kirjoittamaan puuttuu), joten annan mennä. Seuraavasti:

1. Kirja joka muutti elämäsi?
Lukioikä on näemmä tässä kohtaa monelle vastaajalle tärkeä - Parnasson Jarmon lisäksi Kari lateli omassa vastauksessaan kirjoja, joista muistan herran kirjoittaneen aineita Vuoksenniskan lukiossa 1980-luvun loppupuolella. (Tuli jo mieleen että haastajan lisäksi kaikki Parnasso-blogissa haastetut tulivat samasta lukiosta mutteivät sentään.) Minulle merkittävä hetki oli, kun ostin omilla rahoilla Aale Tynnin kootut runot ja löysin kansien välistä pari kokoelmaa enemmän kuin äidin vanhassa Tammen sinisiin kangaskansiin sidotussa kokoelmassa oli (Istutan neilikkaruusuja...). Tilasin ja ostin kirjan lukiovuosina Vuoksenniskan kirjakaupasta.

2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
Suunnilleen aikajärjestyksessä: Pikku kristityn vaellus (Bunyan - herra tietää miksi mutta ainakin tusinan kertaa 10-12-vuotiaana, kirja löytyi äidin nuoruuden kirjojen joukosta), Runotyttö-kirjat (Montgomery), Ruusun nimi (Eco), Ylpeys ja ennakkoluulo (Austen - suomeksi), Persuasion (jostain syystä aina englanniksi, Austen), Kanteletar (sitä ei kyllä lueta läpi mutta sitä luen säännöllisesti), Aale Tynnin kootut runot (samoin).

3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Sota ja rauha (en ole vielä lukenut ja siitä riittäisi vähäksi aikaa).

4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi.
Bridget Jones's Diary. Minusta se oli aikanaan aidosti hauska lukukokemus, ja siitä tehdyt elokuvat ja jatko-osat olivat vain kalpea varjo alkuperäisestä. Kari vastasi Calvin & Hobbes -sarjakuvat ja minäkin olisin voinut vastata.

5. Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin?
Runot saavat niiskuttamaan säännöllisesti. Teinivuosina mikä tahansa emotionaalisesti voimakas tai manipuloiva tarina - Dickensin Pikku Dorritista Uma Aaltosen eläintarinoihin. (Yritän olla rehellinen tässä, arvostakaa.) Nykyään kavahdan ja paheksun, jos tunnen tulevani manipuloiduksi tällä tavalla (esim. Lars von Trierin Dancer in the Dark -elokuva).

6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetuksi?
Jeesuksen omaelämäkerta. Aino Sibeliuksen omaelämäkerta. Anni-mummoni omaelämäkerta (Kannaksella syntynyt ja kasvanut mummo kuoli ennen syntymääni).

7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Kaikki opaskirjat, joita lukemalla on tarkoitus menestyä elämässä. Amerikkalaistyyppiset, you know, sisäisiä sankareita ja sensellaista. Ja olisikohan maailmassa muutama onnellisempi ihminen jos Ron L. Hubbard ei olisi tarttunut kynään?

8. Kirja jota parhaillaan luet?
Aktiivisesti kesken Helen Dunmoren House of Orphans - aloitin juuri, kirja sijoittuu vuoden 1901 Suomeen ja muistuttaa tunnelmaltaan kummallisesti Leena Landerin kirjoja (Käskyn luin hiljan ja pidin oikein todella) - sekä Veronica Pimenoffin C, joka alkoi aika mutkikkaasti enkä ole varma luenko loppuun. Passiivisesti kesken (viime yrityksestä yli kaksi viikkoa) 15 muuta kirjaa. Ks. myös tämä merkintä.

9. Kirja jonka aiot lukea?
Seuraavana aloitusvuorossa Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä, jonka hyvä ystävä lähetti postipaketissa (samassa paketissa Anja Erämajan Laulajan paperit - aivan uusi tuttavuus minulle). Ja hankintalistalla ovat Fabian Dahlströmin toimittamat Sibeliuksen päiväkirjat sekä parin vuoden takainen Pohjoismaiden historia (Hentilä-Krötzl-Pulma).

10. Haasta viisi muuta bloggaajaa.
Ok, mutta meemit eivät kyllä taida kuulua useimpien allaolevien blogien tyyliin. Haastan silti, ehkä tällä lailla joku löytää uutta blogiluettavaa. En taida edes tarkistaa, josko ovat jo osallistuneet.
Kannuvalimon Tero-Pekka Henell (olen juuri löytänyt tämän blogin jossa Tero-Pekan lisäksi kirjoittaa suuri ruokakirjoittajasuosikkini Visa Nurmi - taidankin huomenna kirjoittaa eilisistä thaikalapihveistä).
Tosikko (kestosuosikki)
Barbro (omaa luokkaansa - kiehtova ja suorasukainen)
Maurelita (kun en itse pääse Pariisiin)
Hanhensulka (joka ilkesi olla esittäytymättä Saaralle)

Kuva on jo kertaalleen käytetty mutta sopii aiheeseen.

***

So sorry - this is a literary meme in Finnish but I promise to blog in English tomorrow.

Posted by ah at 07:33 PM | Permalink | Comments (4)

Taittelin tänään pienimuotoista liikenneaiheista esitettä ja etsiskelin sopivaa kuvitusta. Ei tarvinnut hakea kaukaa - työpöydällä oli Tillyn synttärilahjaksi tuoma piirustus. Jäljensin sen Illustratorilla - voilà! Tarvitaan vielä taiteilijan lupa. Robertson ei sijaitse ihan näin korkealla vuorella mutta kiemuratietä riittää alhaalta rannikolta noustessa. Ilmastovyöhykekin muuttuu matkalla - alhaalla on paljon trooppisempaa, ylhäällä sumuista, vihreää ja tuulista - siksipä seutua kutsutaankin Eteläisiksi Ylämaiksi.

***

Today, I was short of illustration ideas for a little transport related brochure. For once the perfect solution was obvious - on my desk I had Tilly's birthday drawing. I traced it in Illustrator et voilà! I will need to get clearance from the artist of course.

Robertson is situated on a hilltop (people refer to going 'down the mountain' when commuting to Wollongong). The road leading to the top of the escarpment is immensely curvy - beautifully realised in Matilda's work of art.

Posted by ah at 07:11 PM | Permalink | Comments (6)

Elämä alkaa voittaa - päivät ovat selvästi pitempiä ja sitä paitsi tein viime viikolla keittiössä ihmeellisen keksinnön. Lasilliseen appelsiineista puristettua mehua lusikoidaan kypsän kärsimyshedelmän hedelmäliha. Ahhh. Näyttää sammakonkudulta mutta maistuu taivaalliselta.

Voi olla että resepti toimii paremmin tässä maassa. Passionhedelmät ovat talvikaudella aivan erityisen hyviä (banaaneja taas ei saa tällä hetkellä ollenkaan alle 15 dollarin kilo, sillä hurrikaani Larry teki selvää jälkeä viljelmistä). Appelsiineja puolestaan ostetaan verkkokasseittain kotiin ympäri vuoden nimenomaan mehun puristamista varten. Kypsistä appelsiineista puristettu mehu on yksi niitä asioita joita jään kaipaamaan jos joskus muutan takaisin Eurooppaan.

Tänään tuli 38 vuotta täyteen. Loppuvuoden Rooman-lomaa odotellessa olivat lahjusten antajat selvästi lyöneet viisaita päitä yhteen, sillä DVD:n muotoisista paketeista paljastui selkeä teema. Keksittekö vielä lisää Rooma-aiheisiä filmejä? Entä Rooma-kirjallisuus? Tämmöisiä tuli (ihan liikaa mutta ilmeisesti oli ollut joku alennusmyynti):

Kubrickin Spartacus
Fellinin Rooma
Wylerin Loma Roomassa (se, missä on nuori Audrey Hepburn ja sopivanikäinen Gregory Peck)
Rossellinin Rooma - avoin kaupunki
Minghellan Lahjakas herra Ripley.

***

If I ever move back to Europe, I'll miss my freshly sqeezed glass of orange juice. Last week I managed to improve the already fantastic morning treat by scooping in the flesh of a big, ripe passionfruit. It looks like frog spawn, I know, but it is a life-saver on a windy, cold winter's morning. Passionfruit is very good in wintertime, and there are no bananas under $15/kilo after the tropical cyclone Larry. They are seriously saying that, in addition to the petrol prices, the price of bananas is to blame for the latest inflation figures and the expected rise in interest rates. I don't understand the mechanism - I mean, you can't do without petrol but nobody buys bananas when they are over $15 a kilo!

It is my birthday (and Celeste's!) today. I got a disproportionate number of presents, most of them DVD shaped. We are planning a little holiday in Rome on our way to Europe later this year, and very appropriately all the DVDs had to do with this particular theme. Kubrick's Spartacus, Rossellini's Rome, Open City, Wyler's Roman Holiday, Fellini's Roma, Minghella's The Talented Mr. Ripley. I hope there was a sale on... Can you think of more films about Rome? What about books?

I have never been to Rome even if I have been to Italy a lot of times.

Posted by ah at 01:11 PM | Permalink | Comments (16)

Mitä sitä tekisikään ilman A Word A Day -sähköpostilistaa. Tämän päivän anti alla.

Sometimes I wonder how I have been able to live without A Word A Day emails.
Today's gem:

This week's theme: words from Yiddish.

schlub (shlub) noun, also spelled as zhlub or zhlob

A clumsy oaf.

[From Yiddish, from Polish zhlob (blockhead, trough, manger).]

Posted by ah at 08:55 PM | Permalink | Comments (9)

Istuimme kahden tanssilavan luona.
Elämä katsoi meitä silmin hämmentävin
ja puhui meille rakkaudesta
tanssilavan luona.
Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:
Olet kaunis, Marguerita.

(P. Mustapää)

Hyvää juhannusta ja keskikesän juhlaa niille, joilla on kesä. Tanssikaa ainakin laiturilla Kesäillan valssin tahtiin, jos tango ei suju...

Posted by ah at 10:13 PM | Permalink | Comments (11)

Tekipä tauko hyvää. No eipäs sentään valehdella: ei tehnyt. Pää on tyhjä yhä vielä mutta ehkä nälkä tulee syödessä.

Aloitan varovasti pienestä vihjeestä. Kemppinen iloitsi Amazonin kautta löytämästään, pitkään etsimästään kirjasta. Tuli mieleeni mainostaa omien kokemusten pohjalta Abebooksin kirjahakua, jota meillä on jonkin verran kokeiltu ja käytetty. On tilattu newyorkilaisesta kirjakaupasta uusia englanninnoksia Astrid Lindgrenin lastenkirjoista, musiikkiopuksia eri puolilta pohjoista Amerikkaa ja australialaisia klassikoita täältä oman saaren kirjakaupoista. Palvelu toimii kai juuri niin hyvin kuin siihen osallistuvat kirjakaupat toimivat, joten en voi mennä takaamaan mainiota lopputulosta. Mutta hinnan mukaan halvimmasta kalleimpaan rakennetut listaukset ovat hyvin hyödyllisiä - jos haluaa tekijän signeeraaman, nahkakansiin sidotun ensipainoksen, kannattaa vierittää suoraan sivun alalaitaan. Ja jos rasvatahrainen pokkari kelpaa, sen löytää siitä heti hakusanan alta. Painostiedot ja sensellaiset ovat yleensä kattavat. Hintoja kannattaa verrata, kun toisinaan joku yrittää tarjota harvinaisuutena kirjaa, jonka saisi vielä naapurikirjakaupan alennuskorista. Mutta loppuun myytyjä nimikkeitä, varhaisempia painoksia ja sensellaisia kannattaa ainakin kokeilla.

Kamera lähti korjaamolle vakuutettuna postipakettina. Vähän hirvitti. Tarkemmin tarkasteltuna näkyi, että USB-kaapelista oli yksi metallipiikki tarttunut sinne kameran liitäntään asianomaiseen koloon. En viitsinyt sorkkia sitä sieltä itse, kun toiveissa on että luottokortin kylkiäisenä tullut takuunjatke kukaties maksaa koko hoidon.

Mutta tuli kyllä mieleen, että 1980-luvun puolivälissä käytettynä ostettu, mekaaninen Nikon ei ole vielä tähän päivään mennessä tarvinnut uutta etsimen kumirengasta kummempia varaosia huolimatta siitä, että sillä on kuvattu ahkerasti monessa työpaikassa ja säässä kuin säässä (ja siitähän on kuvakin). Ja tämä samanmerkkinen digitaali-ihme on vasta vajaat kaksi vuotta vanha ja nyt jo tiputtelee pieniä digiosasiaan.

Tiedä milloin se sieltä kotiutuu, joten tästä päivästä alkaa toistaiseksi jatkuva aiheeseen liittymättömien, vanhempien otosten sarja. Tässä kuvassa Agapanthuksia (Agapanthus praecox) eli Afrikan Sinisiä liljoja Wellingtonin kasvitieteellisessä puutarhassa Wellingtonissa. Agapanthus on täällä hyvin tavallinen kasvi, meilläkin on portinpielessä komea rivi, joka kukkii joulun tienoilla. Ikivihreät, kiiltävät lehdet ovat kauniit ympäri vuoden. Alemmassa kuvassa ilmakuva samasta puutarhasta.

Ja kasveista tulee vielä mieleen, että väärällä pallonpuoliskolla asuvan iloksi Jaskan puutarha on herännyt eloon kevään mukana. Blogi on nykyään kaksikielinen (suomi-ruotsi) ja näinä päivinä siellä kukkivat vuokot. Tulipa ikävä Pohjolaan.

***

Back after a little break. No use to just sit and wait for inspiration it seems.

A Finnish blogger had managed to locate a book he had long been looking for. He had got it second-hand from Amazon. While we are active Amazon-shoppers, we have often used Abebooks for old and out-of-print books. Its listings are very useful in that they give quite a good idea about the book's condition. The search results come organised with the cheapest deals on top. If all one wants is a paperback with the back cover missing, the best deal is on top. If, on the other hand, one is after a signed copy bound in leather, there will be much more expensive deals further down. Obviously I won't quarantee a great result and service, but we have been happy with the service when we have used it. Sometimes the books come from a little bookshop in NY or Canada, sometimes from an Australian town down the South Coast.

I think I mentioned before that my camera was no longer communicating with my computer. I have now sent it off to be repaired - I could see that there was a problem with the USB cable and the camera USB port, and now I am hoping that the extended warranty will cover the repairs. If not, it should not cost a million. Meanwhile, there will be a series of older photos on this blog, with no apparent connection with text topics. (Funny, though, my old-fashioned Nikon has served me for 20 years without any repairs - the new one lasted for less than two years before first problems appeared.)

Today's photos are from the wonderful botanical gardens in Wellington, NZ. The first photo has a big slope of Agapanthus praecox, a South African plant that is very common in Australian gardens and even roadsides. We have a handsome bed by one of the gates - the plants flower around Christmas here but the glossy leaves are pretty year around. The plants pictured have pretty much finished flowering as well. The second picture is an aerial view from the same garden.

One more link - this is a Finnish-Swedish gardening blog that has just made me slightly homesick by publishing pictures of anemone in two postings. These little blue and white flowers (Anemone hepatica and Anemone nemorosa) are amongst the first wild flowers to appear when the snow is gone. In Sweden - where Jaska's garden is - the spring is probably a bit more advanced than it is in Finland.

Posted by ah at 12:16 PM | Permalink

Käväisin Pinserin linkkaamana mielenkiintoisella sivulla, jossa omasta tai naapurin kasvokuvasta muokataan erilaisia versioita - nuorempia, vanhempia, sarjakuvahahmoja ja apinamiehiä/naisia, muutamia mainitakseni. Vaaleatukkaisesta ei näemmä saa vakuuttavan näköistä afrokaribialaista (mikähän lienee suomalainen poliittisesti korrekti termi). Sen sijaan hätkähdin aika lailla maskuliiniseksi muutettua omakuvaani (yllä keskimmäisenä). Isähän se siinä. Ks. kuva teini-ikäisestä isästä alempana. Vasemmalla ylhäällä vauvakuva, muka, oikealla japanilainen sarjakuvaversio.

Sivusto muuten takkuili vähän, ja tallensin kuvat lopulta ruutuprintteinä.

***

Yesterday I entertained myself by visiting the face transformer website. The idea is to take a standard passport photograph and see what the transformer makes out of it. Some of the versions did not work very well, others worked better. Spooky it got only when I tried to turn myself into a man (see the photo above, in the middle) - it looks a bit too much like my Dad as a young person. In the black-and-white photo he is about 16 years old.

The other versions above are a baby photo (left, not very convincing) and a Japanese manga cartoon (right).

Posted by ah at 12:14 PM | Permalink | Comments (7)

Väliaikatietoja aiemmin mainitusta Lovejoy-urakasta. Menossa on sarjan kolmas sesonki, ja yllättäen ruutuun tupsahtelee kaikenlaisia tuttuja nimiä. Viimeksi katsotussa jaksossa olivat pienissä sivurooleissa Amanda Burton, Minnie Driver ja Michael Kitchen.

Sivumennen ihmetellen - mikä laihassa ja jäykässä Kitchenissä viehättää niin? Foyle's War oli meidän taloudessamme ihannesarja: minä sain rauhassa huokailla Michaelin perään, kun taas mies hurmioitui univormuun sonnustautuneesta Honeysuckle Weeksistä. (Molemmat tässä kuvassa, Kitchen keskellä. On siinä ihmisillä nimet, muuten. Kolmas päänäyttelijä Anthony Howell on vallan mukiinmenevä hänkin.)

Palaan Lovejoyhin. Viime viikolla tulivat vastaan jaksot, joissa nimihenkilöllä on kiihkeä ja romanttinen suhde Victorian eli jähmeästi näyttelevän Joanna Lumleyn kanssa. Tiedän toki, että useimmille nykyihmisille Joanna Lumley on yhtä kuin Todella upeeta -sarjan Patsy. Koska olen kai kohta antiikkia, minulle hän on ikuisesti Safiiri ja Teräs -sarjan Safiiri. Voi miten pelkäsin sitä sarjaa katsoessa! Viisas hanhi pieni, näytä mulle tieni, yläkertaan, alakertaan... Kuka muistaa?

Lovejoyn ensimmäinen sarja on muuten laadun puolesta jotensakin roskaa - pikaisesti ja halvasti kokoon keitetty. Ilmeisesti pilottisarja osoittautui niin suosituksi, että rahaa alkoi löytyä.

Musiikkikin sovitettiin uudelleen, ja siinä samalla meni pesuveden mukana yksi ensimmäisen sarjan harvoista, mielenkiintoisista piirteistä - 1980-luvun brittimusa, joka soi taustalla monissa kohtauksissa - autoradioissa, pubeissa jne. Toinen mielenkiintoinen piirre on ensimmäisen sarjan puvustus - Lovejoy alias Ian McShane kantaa siinä uskomatonta kokoelmaa niin kammottavia jakkuja ja huiveja ja solmioita, että ne ovat melkein tyylikkäitä. Melkein.

Allaolevan kuvan hevonen ei liity Joanna Lumleyhin mitenkään, vaikka jonkun mielestä yhdennäköisyyttä löytyisikin. Kuvat ovat eiliseltä kävelyretkeltä (ks. englanninkielinen osuus).

***

Who remembers the 1970s sci-fi series Sapphire and Steel? I was watching (as you do) the third series of Lovejoy over Easter holidays and was completely unprepared for Joanna Lumley suddenly appearing in several episodes. Either I haven't seen these or I have mercyfully forgotten. As it turned out she (well, actually it was her character Victoria) had a passionate, romantic relationship with Ian McShanes' Lovejoy. The third series has had other surprises as well - yesterday's episode had Amanda Burton, Minnie Driver and Michael Kitchen, all three in very small supporting roles.

Who cares about AB and MD - but Michael Kitchen... what is it that makes this thin and edgy man so attractive? Foyle's War was a series perfectly designed for our household - I was daydreaming about Michael Kitchen while Andy only had eyes for Honeysuckle Weeks in her uniform. Great names, BTW. (See the main characters - Kitchen in the middle. The third one, Anthony Howell, is awfully nice as well.)

When it comes to Joanna Lumley, I know that for most people she will forever be Patsy - for me she is the blue-eyed Sapphire. Sapphire and Steel left me absolutely terrified. Nothing has seemed as scary since.

Denis, 'your' horse says hello (I bet someone thought the picture was a comment about J. Lumley's face, always so calm and collected). I walked pass your house and saw that there were some huge blooms in a hybrid tea rose, so I went and took a picture. Pity I could not bottle the fragrance - and pity the picture is badly out of focus. (I think the label said 'Just Joey'). One of the Camellia sasanquas was in full flower, too - beautiful, single white blooms.

I am still not quite half-way my Lovejoy marathon (and I started from the second series).

Posted by ah at 01:30 PM | Permalink | Comments (21)

Nappasin Sanat-blogista pääsiäismeemin, joka tosin muuttui pääsiäismeemiksi vasta kun Anita selaili kirjojaan ja pani sormensa kiirastorstaiaiheisen runon kohdalle.

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita lause journaliisi,...

Istuin aamupuhteella sängyssä läppärin kanssa (tunnen tästä puuhasta vähän syyllisyyttä, sillä yritän rajoittaa sen vapaapäiviin, ja pääsiäispyhät ovat oikeastaan vasta edessä), joten vieressä oli tavalliseen tapaan kauhealla taakalla raskautettu sängynvieruslipasto.

Siinä oli päällimmäisenä Kate Foxin Watching the English - The Hidden Rules of English Behaviour. Sivulla 123 väitetään, että englantilaiset pitävät alaluokkaisena asuntojensa esittelemistä vieraille, ja arvonsa tuntevat vieraat eivät omasta puolestaan kommentoi ympäristöään. Kuudes lause (tai virke oikeastaan) kuuluu:

A duke was said to have huffed in outrage: 'Fellow praised my chairs, damned cheek!' after a visit from a new neighbour.
Tuli taas Bertie Woosterin maailma mieleen.

Omissa "piireissä" uudessa kotimaassa ensimmäiseen kyläilykertaan on usein, joskaan ei aina, kuulunut jonkinlainen kiertokävely, vallankin jos taloa on hiljattain remontoitu tai se on uusi. Makuuhuoneetkin tulee joskus talvisaikaan katsastettua, sillä takit viedään sinne säilöön vierailun ajaksi (tästä minulle tulevat aina amerikkalaiset tyttökirjat mieleen). Jostain syystä se tuntuu minusta omituiselta, rauhanhäirinnältä. Mutta varsinaisia vaatenaulakkojahan täällä ei ihmisillä usein ole, kun päällysvaatekausi on mukamas niin mitättömän lyhyt.

Lapsena naapurissa leikkiessä vanhempien makuuhuone oli leikeiltä rauhoitettua aluetta, johon ei yleensä menty. Niin taisi olla meillä kotonakin. Siitä kukaties johtuu tuo omituinen tunne. En muista, että Suomessa talon kiertokävely välttämättä kuuluisi vieraillessa asiaan, paitsi asuntomessuilla. Ja tupaantuliaisissa.

Meillä on eteisessä hattuteline, joka on todellakin nimensä mukaisessa käytössä. Yleensä sen päällä keikkuu kokonainen torni olkihattuja, akubroja ja lippiksiä. Andy ostaa uuden halpishatun lähes jokaiselta matkaltaan - ei matkamuistoksi vaan sitä varten, että paljas englantilainen päälaki palaa auringossa, ja kotoa eivät hatut koskaan tartu matkaan. Ja kun pään ympärysmitta on kaikkien asteikkojen yläpuolella, ostos on yleensä malliltaan täysin sattumanvarainen, kunhan on suuri. Jos olisin osallistunut taannoiseen "oudot esineet" meemiin, olisin voinut esitellä tusinan kerran käytettyjä matkamuistohattuja.

Pinossa seuraava kirja olisi muuten ollut novellikokoelma, jonka sivulta 123 löytyy kuudentena John Updiken lause His life seemed destined to be never wholly his own. Perheenjäsenestä kirjoittaminen on kieltämättä epäreilua. Yritän vähentää.

***

Another meme. (Sorry, but I liked this one. Depending on the book and the person writing the blog, it could lead somewhere. So in this case it probably won't.)

1. Take the book nearest to you.
2. Open it on page 123.
3. Read the sixth sentence..
4. Write it in your journal,...

As usual, I had a million mostly unread books on my bedside table. The one on top was Kate Fox's Watching the English - The Hidden Rules of English Behaviour. Not sure why it was on top, as it has been a while since I last consulted reference literature while watching the Englisman.

The sentence in question is:

A duke was said to have huffed in outrage: 'Fellow praised my chairs, damned cheek!' after a visit from a new neighbour.

Fox is talking about upper class people not normally giving guided tours of their house to their dinner guests. Apparently it is only lower class and middle class people who do this. Similarly, it does not seem to be the thing to comment on your surroundings when you are visiting people's homes.

Around here, one is often encouraged to take a tour around the house when visiting somebody for the first time. I seem to notice that people with really handsome houses don't necessarily invite you to do that - out of modesty I guess. (I am always eager to see people's houses.) Maybe there is some truth about the theory? In winter you often get to see the master bedroom, because that is where you leave your coats. (This always makes me think of those American and Canadian children's novels I read as a teenager) Many people don't have hat stands, since the overcoat season is so short. Or that is what they seem to think even if it lasts for months.

We have a hatstand, which in winter keeps falling over because of the weight of leather jackets and overcoats. In summer it is truly a hatstand, as there are about a dozen hats - straw hats, baseball caps, akubras - piled on top. There are hats elsewhere in the house, too. Andy never remembers to take his hat when he goes travelling. With his English complexion and not that much hair, he gets sunburnt in 15 minutes or less. So he buys a hat, and the choice of the hat is based on the fact that the dimensions of his head are way above the standard hat size scale. We have lots of hats that have been worn once.

There was a "weird objects in hour home" meme circulating a while ago. I realise now I could have made a fine contribution by taking photos of these hats.

The next book in the pile was a collection of short stories (unread), with a sentence by John Updike on the page 123. His life seemed destined to be never wholly his own. I have a feeling Andy agrees and I should probably stop writing about his sunburns.

Posted by ah at 09:29 AM | Permalink | Comments (8) | TrackBacks (1)

Tänään on pakko jatkaa ja lisätä eilen aloitetun Philip Larkinin runon This Be The Verse kaksi jäljellä olevaa säkeistöä. Muuten joku vielä luulee, että kyseinen runo on vitsikäs pikku huumoripala. Oli väärin siteerata sitä eilisessä yhteydessä, eikä tällaiseen lainailuun ja silppurointiin ole muutenkaan lupaa. Menkää siis ja ostakaa oma kokoelma. Tämä runo on minulle aina omituinen lukukokemus. Se on pinnalta hauska mutta laskeutuu syviin, masentuneisiin syövereihinsä juhlallisella vääjäämättömyydellä. Ja siinä samassa onkin jalkojen juuressa koko inhimillisen kurjuuden ja surkeuden sukupolvelta toiselle siirtyvä, alati laajeneva perintö.

[...]But they were fucked up in their turn
By fools in old-style hats and coats,
Who half the time were soppy-stern
And half at one another's throats.

Man hands on misery to man.
It deepens like a coastal shelf.
Get out as early as you can,
And don't have any kids yourself.

Aiemmin viikolla tuntui enemmän tältä. Tänään on itse asiassa kaunis, aurinkoinen aamu. [Päivitys: höpsis, aurinkoa kesti puoli tuntia. Nyt sataa.]

***

I feel I did a disservice to Philip Larkin's This Be The Verse by only quoting the witty first verse, and in such a trivial context. So here is the rest of it. And now you'll need to go and by a whole book to justify my copyright crime.

I think, for me, the greatness of the poem lies in the way its murky underwaters reveal themselves gradually. The f-words and the regular rhythm (tetrameter?) lead you to expect something a bit different. But before too long you have at your feet no less than the whole, heavy heritage of human misery.

[...]But they were fucked up in their turn
By fools in old-style hats and coats,
Who half the time were soppy-stern
And half at one another's throats.

Man hands on misery to man.
It deepens like a coastal shelf.
Get out as early as you can,
And don't have any kids yourself.

It is actually quite a nice, crisp, sunny morning here today. [Update: nonsense, after 30 mins of sunshine it is now raining.]

Posted by ah at 10:52 AM | Permalink | Comments (4) | TrackBacks (1)

Kasablogissa kirjoitettiin BBC:n kirosanaluokituksista. Siitä johtui mieleeni Australian virallisten sisäänheittäjien matkailumainos, joka joutui hiljattain hankaluuksiin muualla englanninkielisessä maailmassa. Kas kun mainos kuvailtuaan varsin tavanomaiseen matkailutyyliin kaikenlaisia Australian ihmeitä päättyi hymyilevän bikinitytön iloiseen kysymykseen "So were the bloody hell are you?" Ja vaikka mainos muuten olisi miten loukkaava (Naomi Campbellin näköinen nainen mm. väittää aboriginaalien harjoitelleen rituaalejaan 40 000 vuotta ihan brittiörveltäjiä odotellen), kuka tahansa täällä päin maailmaa tietää, että kyseinen fraasi tällaisessa yhteydessä on yksinomaan kutsuva ja tarkoittaa suunnilleen samaa kuin suomalainen "Vittuako siellä vielä kupataan, tänne kuin olisit jo!" [Lisäys - eikä tietenkään tarkoita, vaan on paljon kesympi ja ystävällisempi.]

Briteissä mainontaa valvova taho (BBC:llä ei asian kanssa tietenkään ollut mitään tekemistä) ei hyväksynyt sanaa 'bloody', ja mainos joutui hyllylle. Se tuntui kummalliselta. Sitten järkevämmät kanadalaiset ilmoittivat, että siellä päin ongelmana on pikemminkin sana 'hell'. Briteissä taidettiin mainontaa valvovan neuvoston päätös ottaa uudelleen harkintaan, Kanadassa mainos kelpuutettiin ruutuihin mutta vain perheohjelmien ulkopuolella.

Katso kyseinen mainos. Yläkuvan selitys englanninkielisessä osiossa, alempi kuva ko. mainoksesta.

Omituista tässä kohussa on se, että australialaiset ovat itse mahdottoman puritaanisia, mitä kirosanoihin tulee. Hiljattain katsoin puoli jaksoa Grumpy Old Men -komediasarjaa, josta kaikki fuck-sanat oli huolellisesti sensuroitu ja korvattu naurettavilla piippauksilla. Sanomalehdissä sama sana kirjoitetaan näin: f---. Vaikka sitten kysymyksessä olisi tämä Philip Larkinin nerokas runo, jota Sydney Morning Herald erään kerran siteerasi yllämainitulla tavalla:

They fuck you up, your mum and dad,
they may not mean to, but they do.
They fill you with the faults they had,
and add some extra, just for you. [...]

***

Today's post is about the Australian "bloody hell" tourism campaign that recently ended up in trouble both in the UK and in Canada. Australians know more about this than they ever wanted to, I know, but I'll write about it briefly for some Canadian and British readers that might or might not be interested.

The ads in question are really quite ordinary - pictures of Aussie blokes drinking beer, utes (or pickups) driving in the red desert, Aborigines dancing, Sydney Opera House with fireworks. The ad ends with a bikini-clad girl asking "So where the bloody hell are you?". By Australian standards a perfectly acceptable way of lamenting the fact that your friends are not there to have a good time with you.

Instead of some other possibly offending content (the ad suggests, among other things, that the Aboriginal dancers have been practising for 40 000 years just to please beer quaffing tourists), it was of course these words that made the British and the Canadian regulators of television advertising ban the campaign. To be more precise, the British did not like the word "bloody', while the Canadians had a problem with the word "hell".

After some Aussie outrage and a lot of explaining (plus some hilarious cartoons involving the Royal family), the British regulator decided to review the decision. Not sure if they have done so yet. In Canada the ad was given a green light but only outside family programs. (Haven't seen the ad? Follow this link to watch it.)

Incidentally, Australia is far from a censorship free zone itself. I couldn't believe my ears when I realised they had actually removed all the words "fuck" from the BBC comedy series Grumpy Old Men.

Another wonderful example: an article in the Sydney Morning Herald was quoting Philip Larkin's poem, only they could not write what the poet intended. Instead they wrote:

They f--- you up, your mum and dad,
they may not mean to, but they do.
They fill you with the faults they had,
and add some extra, just for you. [...]

I can't think of a reader that would not replace the hyphens with the appropriate letters in his/her mind, so what is the point? And what is more, it spoils the poem.

To see the whole cartoon by Bill Leak and a lot of others, go to the the Australian website and click the link "Bleak's daily cartoon" on the front page. This one is currently the number 17/229 but will sink further in the archives as the days go by.

Posted by ah at 12:39 PM | Permalink | Comments (6)

Posti toi 21 DVD-levyä arvatkaa mitä! Musiikkinäytteestä pitäisi selvitä. Isäntä on lähdössä kohdakkoin kolmen viikon työmatkalle ja oli järkeillyt, että vaimolle pitää keksiä ajanvietettä.

Viittasin aiemmin David Mendelsohnin artikkeliin Brokeback Mountain -elokuvasta. Keskustelu aiheesta jatkuu The New York Review of Booksin uusimmassa numerossa (6/2006), valitettavasti keskustelupuheenvuoroja ei näy lehden nettisivulla.

Ja vielä linkki tiistain Guardianin lyhyehköön mutta nasevaan artikkeliin aiheesta, joka on usein turhauttanut: tenoreista, jotka kansoittavat levymyyntitilastojen kärkipaikkoja ja joita medioissa anteliaasti tituleerataan oopperalaulajiksi. (Oikeasti ne ovat vain italiaksi viihdehuttua laulavia korkeita miesääniä.)

***

The music example above is a hint. 21 DVDs of which tv series arrived on our doorstep yesterday? This monstrous box, ordered by Andy as a 'little' surprise to me, is to be my comfort during the three weeks when Andy is away on business in April. (I suspect he also thinks he might not have to watch every single episode this way.)

Regarding David Mendelsohn's article about Brokeback Mountain, which I talked about the other day: the discussion continues in the latest issue (6/2006) of The New York Review of Books. Unfortunately not available on the magazine's website.

And one more link - this one is to a story in Tuesday's Guardian about the three alleged tenors in the British album top-10 chart.

It may be in Italian and it may be sung but "it's got bugger-all to do with opera".

Posted by ah at 05:34 PM | Permalink | Comments (8)

Minulla on pieni eettinen päänvaiva. Törmäsin Sydneyn keskustassa, nykytaiteen museon liepeillä, kansainväliseen taideteokseen. Olin aikeissa sanoa siitä kamalia asioita. Sitten selvisi, että projektin tuotto menee Unicefille. Onko silti lupa sanoa, että se on kamala?

Kaikkien kansojen taiteilijoille oli alkuaan annettu tehtäväksi värittää, kuorruttaa tai koristella suunnilleen kaksimetrinen lasikuitukarhu. Karhut nähtiin ensi kerran Saksassa vuonna 2002, ja nyt ne ovat viimein ehtineet Australiaan yhtaikaa Kansainyhteisön kisojen kanssa. Lienevätkö olleet Suomessakin.

Kansainväliset yritykset ovat joka tapauksessa tukeneet taidetta ja maailmanrauhaa rahtaamalla näitä karhuja ympari maailman. Palkinnoksi ne ovat saaneet logonsa karhujen jalustaan.

Olen epailemättä kauhean ahdaskatseinen, mutta satojen monistettujen karhujen kirjava ja kiiltävä armeija oli minusta ennenkokemattoman jähmeä ja ahdistava. En voinut olla miettimättä taiteilijaparkoja.

Vieläkö kouluissa järjestetään kansainvälisiä piirustuskilpailuja? Silloin kun olin osallistumisiässä, kaikki piirsivät maailman erivärisiä lapsia leikkimässä piirileikkiä. Aurinko paistoi, ja musta poika piti kädestä kiinalaista tyttöä, ja kiinalainen tyttö piti kädestä amerikkalaista poikaa. Osuuspankki taisi olla mukana kilpailun järjestämisessä. Joka tapauksessa me osallistujat luulimme tietävämme tarkkaan, mitä meiltä odotettiin ja toimimme sen mukaan.

United Buddy Bears -projektin taiteilijoille ei näköjään ole annettu yhtä paljon liikkumavaraa. Olisiko tehtävänanto voinut olla vähän luovempi kuin tämä suuren luokan värityskirjatehtävä?

Kansainvälisyyden ja hyvän tahdon ilmentäminen taiteen keinoin on varmasti haastava asia, ja lapsiyleisöäkin kai pitää tällaisessa projektissa ajatella. Ei varmaan käynyt laatuun ehdottaa karhun pukemista piikkilankaan muistutukseksi Australiassa pidätysleireillä pidettävistä turvapaikanhakijoista, tai nallen tassujen silpomista kannanotoksi maamiinoja vastaan. Myönnettäköön, etten tutkinut tarkkaan jokikistä karhua.

Hyvä sentään, jos tämä Sydneyn sataman väliaikainen miehitys tuottaa Unicefille mukavat tuotot. Miljoona euroa tähän mennessä maailmanlaajuisesti, kertoo nettisivu. On vaikea tajuta, kuinka se on mahdollista, mutta ilmeisesti karhuja myydään huutokaupalla, ja ne menevät vielä kaupaksikin.

Nyt ne ovat ilmeisesti käyneet jo joka puolella maailmaa. Mitähän mahtaa tapahtua lopuille karhuille? Mikä olisi sopiva uusiokäyttö ylijäämäkarhuille ja jo huutokaupatuille otuksille? Mitähän tekee karhullaan sen huutokaupasta ostanut kansainvälisen yrityksen johtaja tai viihdemaailman julkkis? Mitä sinä tekisit jos saisit oman kaksimetrisen karhun?

(Minä ostaisin samantien 100, kultaisin ne kaikki ja asettelisin kotikadun kahta puolta. Vaikutelma olisi varmasti hyvin juhlallinen.)

***

Shock and horror! Have you seen the rows of colourful bears at Sydney Harbour? I was going to say awful things about them, and then I found out the proceeds of this arts project go to Unicef. Now I have an ethical dilemma - should the bears look prettier in my eyes now that I know that they have produced a lot of money for charity?

If you haven't been to Sydney Harbour recently, take a look at the (bad) picture or follow the above link. There are seemingly hundreds of uniformly shaped, 2-metre tall fibreglass (or possibly plastic) bears. These have been decorated and painted by artists from each and every nation in the UN. The statues also feature logos of international companies that have apparently put a lot of money into flying these creatures to Sydney. Hopefully they also gave handsome amounts of money to Unicef.

When I was quite a bit younger, there were international drawing competitions organised yearly in Finnish schools. We all knew (or thought we knew) what was expected of us, so we drew children of the world playing together in harmony - the Chinese girl holding the hand of an African boy, holding the hand of the American girl. Lots of flags, and the sun was shining.

Obviously our imaginations were limited only by our own, dutiful, schoolgirl and -boy minds, while the artists participating in the United Buddy Bears charity have in a way had less room to move. I can't help thinking that this world's artists might have come up with something slightly more creative, had if not been for the 2-metre, bear-shaped stumbling block.

I understand the bears have already travelled around the world. I wonder what will happen to them after this? Is there a plan for their retirement, or will all of them find new homes through charity auctions and end up standing next to CEOs' desks in big, international companies? What would you do with a 2-metre bear? (I'd buy 100 of them, have them guilded and put them in a circle around the Big Potato.)

Posted by ah at 07:01 PM | Permalink | Comments (3)

Lueskelin paikallisen yleisradion sivuilta ihailemani poliittisen toimittajan haastattelutranskriptioita, kun silmiin sattui hellyttävä uutispätkä toisesta yhteydestä. Metroseksuaaleista puhutaan varmaan Suomessakin, täällä Sydneyn ah-niin-viileät partyeläimet ovat niin metroja etteivät metrompia voi olla. Nyt ovat sitten keksineet junteillekin oman termin. Ovat käyneet oikein traktorin pukilla tekemässä haastattelua, ja vanhalta isännältäkin on kysytty, että saavatko ne nuoret isännät käyttää geeliä perjantaisin.

Kuvat eivät liity metro-, retro- eivätkä nitroseksuaaleihin vaan paljon tylsempään aiheeseen. Viime viikonvaihteessa (kun en nukkunut oopperassa juuri ollenkaan, niin kuin tuli jo mainostettua) hihkuin ihastuksesta katsellessani David Hockneyn jo kolmekymmentä vuotta vanhoja lavasteita ja pukuja Stravinskyn Hulttion tie -oopperaan. Hockneyn Innoittajina olivat William Hogarthin 1700-luvun moralisoivat kuvat (ks. alakuva), kun taas Stravinskyn musiikki viittailee yleisellä tasolla Mozartin suuntaan. Uusklassinen musiikki jättää minut usein vähän hämmentyneeksi, ja niin nytkin, vaikka sen etäisen kohtelias maailma jotenkin sopikin kepeästi etenevän moraliteetin kuljettajaksi. Ehtaa emootiota pursuileviin romantikkoihin on niin paljon helpompi orientoitua.

Elävässä elämässäkin nähtyinä Hockneyn lavasteet ovat aivan vanhojen kaiverrusten näköisiä, paperisia lavaste-elementtejä ja niukkaa väriskaalaa noudattavia pukuja myöten (yläkuva). Ohjaaja (samainen John Cox kuin Glyndebournissa 1970-luvulla) väittää tietävänsä, mitkä osat lavasteista Hockney maalasi omakätisesti. Tietää muttei kerro, sillä lavasteita tarvitaan maailmalla jatkuvasti, eikä ohjaaja halua palojen joutuvan hukkaan.

Ja vielä yksi linkki: Brokeback Mountain -novellin kirjoittaja Annie Proulx'n rehellinen, omakohtainen kertomus Oscar-juhlallisuuksista ja siitä, miten lopputulos jäi vähän kaivelemaan.

***

The other day, when reading some transcripts of Kerry O'Brien's interviews on the internet (I am a fan), I somehow got sidetracked and ended up reading a fascinating piece of rural reporting.

Unless you have walked around with your eyes shut and ears covered, you will have heard of the concept "metrosexual". Well, it seems there is a rural equivalent, only I am a bit disappointed they haven't come up with a better term than "ruralsexual". Any suggestions?

In any case you should follow the link above and check out what a Tasmanian apple farmer has to say about this important subject. And you'll also find out about the mixed feelings of the older generations of Tassie farmers.

The pictures of course have nothing whatsoever to do with metro-, retro- or ruralsexuals. Last Saturday, I stayed awake for a whole opera - well, almost. (This does not go without saying, but don't get me wrong, I love opera and make it a rule to stay awake when I am reviewing.) The reason for this was only partly that it was a matinee performance. Mostly it had to do with David Hockney's fantastic sets and costumes for Stravinsky's The Rake's Progress. Opera Australia's new production is actually not theirs nor new but a 30-year-old classic from Glyndebourne

Hockney's design was influenced by the work of the 18th century artist William Hogarth, while Stravinsky's music has quite a bit to do with Mozart. I am often a bit puzzled about Neoclassical works - I realise that a certain degree of detachment is very much the idea, but I'd rather get all carried away than remain detached, if you see what I mean. (Give me a romantic opera with lots of blood and sighing and I'll be happy.)

But Hockney's design was fantastic (in fact, I like it much more than I like his pools). Not just the set but also the costumes look like old engravings (see picture above), and especially the black and white scenes were quite unlike something I have seen before (see the first picture).

One more link. This one points to Annie Proulx's pretty honest description of her experience at the Academy Awards gala (first published in Guardian).

Posted by ah at 07:00 AM | Permalink | Comments (1)

[English version added!]
Merten lanseerasi myötähäpeän käsitteen. Tuntui kuin olisin saanut diagnoosin.
Pari vuotta sitten katsoin halulla ensimmäisen kauden jaksot Mullan alla -sarjaa. Suomessa siitä ei vielä tiedetty mitään, kerrankin olimme täällä aikaamme edellä. Toinen kausi sarjaa alkoi, mutta yllättäen minä en voinut. En vaikka sarjan jaksot toimitettiin videokasetilla kotiovelle (kyseinen kanava ei perähörkkylässämme näkynyt, mutta sarjaan koukkuun jääneet ystävät jaksoivat toimittaa nauhoitettuja jaksoja liikuttavalla täsmällisyydellä). Olisin halunnut tietää, mitä Davidille ja perheen punatukkaiselle Ruth-äidille tapahtui (Brendaa pelkäsin ja inhosin), mutta en kestänyt sarjan käyttövoimana toimivia noloja tilanteita. Sitä, miten henkilöt jakso toisen jälkeen saatettiin vaivaannuttaviin tai emotionaalisesti kuohuttaviin tilanteisiin. En edes muista esimerkkejä, mutta vietin puolet joka jaksosta sohvalla English Heritage -lahjaviltin alla. Tai jääkaapilla, jos viltti tuntui liian ohuelta. Tunsin syvää, halvaannuttavaa myötähäpeää.

Häpeän laukaisee tyypillisimmin saippuaoopperan tai romanttisen komedian surkuhupaisa sivuhenkilö tai noloon tilanteeseen joutunut naispuolinen sankari. Myötähäpeään liittyvä fyysinen reaktio (selkänahka kipristelee, kylmät väreet nousevat niskanikamiin, korvalehdet ja silmäluomet vaativat peitteekseen jotakin räjäytystyömailla käytettävän kumimaton vahvuista) kumpuaa kuitenkin omasta nolosta historiasta. Murrosiästä tai varhaisaikuisuuden romanttisista hapuiluista - ajattele peruskoulun ruokalanhajuisia käytäviä, teinihuoneen ruskeaa samettipäiväpeitettä, Volvon takapenkin keinonahkaa - tai muuten vain hämillisistä ja vuosienkin jälkeen puistattavan todellisista, epäonnistuneista sosiaalisista tilanteista.

Myötähäpeän hirveimmät? Ilmiöön liittyy olennaisesti se, että myötähäpeä iskee 15-30 sekunnin varoitusajalla. Kysyttäessä ei tule mieleen mitään, ja silti myötähäpeän tunnistaa, sen tulon tietää aina etukäteen, vaikka elokuva tai tv-sarja ei olisikaan entuudestaan tuttu.

Myötähäpeän klassikko (liian kauhea unohdettavaksi) on minulle Hitchcockin Rebecca. Siinä uusi, nuori vaimo harhailee Rebeccan jalanjäljillä suuressa talossa. Hän eksyy, änkyttää ja epäröi eikä osaa oikealla tavalla komentaa palvelija-armeijaansa. Muistatko kohtauksen, jossa tämä nuorikko rikkoo posliiniesineen ja kätkee sirpaleet Rebeccan kirjoituslipaston laatikkoon kirjepaperin ja -kuorien alle? Minä muistan. Muistan niin, että joka kerta, kun elokuvassa vääjämättä seuraa häpeällinen paljastuminen palvelijain silmien edessä, häivyn jääkaapille tai mieluummin takapihalle ko. kohtauksen ajaksi. Mikään elokuvassa sen jälkeen tapahtuva ei voi hyvittää nuoren rouva Winterin syvää nöyryytystä.

Entäs Tuulen viemää, ja se, miten Scarlett tunnustaa rakkautensa Ashleylle vain tullakseen isällisesti torjutuksi? Ja nöyryytyksen huippu? Tupluureissaan tuhiseva Rhett Butler kuulee sohvan selkänojan suojassa koko kohtauksen, ja tästä seuraava häpeä on yksi koko elokuvan kantavia punaisia lankoja.

DVD:t ovat siunattu asia. Kun katson romantiikannälkääni koottuja Jane Austen -filmatisointeja (näin teen, eikä nolota yhtään), kelaan x32 -pikakelauksella ohi kohtauksen, jossa Elizabethin perhe häpäisee itsensä maalaisjuhlissa. Mutta sittenkin tiedän, miten he sen tekevät.

Ennusteeni ei ole kovin hyvä. En todellakaan ole paranemaan päin. Viimeksi oireyhtymä iski Pitkän Jussin majataloa katsoessa (gourmet-illallisia käsittelevä jakso - muistat varmaan, miten paistiksi aiottu lintu liukuu pitkin keittiön lattiaa).

En juuri katso tv:tä nykyään. Tiedän tosi-tv:stä vähemmän kuin Pihtiputaan kuuluisa muori. Ja kaikki tämä myötähäpeän tähden.

Jos joku nyt lanseeraa "noloimmat tilanteeni" -meemin, saatan osallistua. Paljastan jotakin hämmentävää, sopivasti naurettavaa ja varsin noloa. Mutta tulen valehtelemaan. Todella noloja kokemuksia en jaa.

Kuulisin mielelläni muista elokuvaan ja televisioon liittyvistä myötähäpeän kokemuksista. Kertokaa!

***
I know someone who can't watch tv or film scenes involving blood. She writes scripts for a living but is so squeamish she can't even watch her own scenes if there is a drop of blood involved.

This I consider normal. My case is a bit different. I watch less and less television. There is nothing to watch, true, but sometimes I haven't even been able to make myself follow tv dramas and films I truly like.

I watched the first season of Six Feet Under. The reception of Channel 9 was non-existent in our home in those days, but luckily we had someone that felt strongly enough about the series to tape it and deliver it to our address weekly, almost like clockwork. Then the second series started. I wanted to know what happened to David and Ruth (I couldn't have cared less about Brenda). But I couldn't make myself watch even the first episode. Why? Because I couldn't face the embarrassment.

I have always felt very keenly about embarrassment and shameful scenes in fiction. Printed text is fine, though, since you can skip a few lines or pages without much hassle. But tv and films are different. Surprisingly often public embarrassment, shame and humiliation are a continuing theme in a tv series. Once you learn the grammar of the series, you can see, hear and feel the embarrassment approaching. Your skin crawls as it gets closer. Soon you have to dive under the English Heritage blanket (present from in-laws), or escape into the kitchen, or the backyard if you are in a really bad way.

I used to handle these scenes much better. Now I tend to avoid them, so I don't watch tv. But what if your favourite film includes a scene which evokes in you an intolerable amount of vicarious embarrassment?

Take Hitchcock's Rebecca. The pretty little second wife of Max de Winter arrives in her new home. She can't handle her new duties as the mistress of the house - she can't command the servants, she gets lost in the big house, doesn't know which room to sit in after breakfast. And then she breaks a little porcelaine figurine, and promptly hides the pieces in Rebecca's writing desk, under the stationery. "Stop" you feel like shouting! "You are the mistress! Don't hide it, you'll be sorry afterwards!" And sure enough, before too long she stands in the same room, being humiliated in front of her husband and servants, being laughed at. Only I don't see it because I am getting a book from the back room, or a drink from the fridge, or maybe I have suddenly had to go to the bathroom.

Or take Gone with the Wind. You feel less sympathy for Scarlett than for young Mrs. de Winter, but still you'd rather die than see Rhett Butler rise from behind the sofa where he has been enjoying Scarlett's declaration of love for Ashle, and his fatherly rejection.

Thank God for DVDs. When I am pampering my romantic urges by watching and rewatching endless hours of Jane Austen films (as I do, and I am not ashamed or embarrassed about this, thank you very much), I can always fast forward through the scene where Elizabeth's family members shame themselves in a ball.

This is why I am always happy to go and watch a tragic, romantic melodrama, or an action film. There is hardly ever serious embarrassment involved, for me or for the characters. With other genres, there is always a risk.

And I am getting worse. Last time I felt the need to escape was when watching the 'gourmet night' episode of Fawlty Towers. What is going on? Try to watch Fawlty Towers and fast-forward through all scenes involving embarrassment - there will be nothing left to watch!

Posted by ah at 08:09 PM | Permalink | Comments (21)

Alakoulussa opettaja kysyi, tietävätkö kaikki, miltä mollamaija näyttää. Eivät tietäneet, ja merkillistä tässä on se, että tuolloin elettiin 1970-luvun puoliväliä ja räsynukke oli leluna vielä jokseenkin yleinen. Niitä tehtiin tyttöjen käsityötunnillakin (tehdäänkö vielä?).

"Toisiko joku mollamaijan huomenna kouluun, niin että kaikki näkisivät?"

Vapaaehtoiseksi ilmoittautui Anni, jolla toki oli mollamaija. Kotona lapsi kertoi äidille, että huomenna Mollamaija lähtee kouluun.

Äiti kauhistui. Kyseinen räsynukke ei hänen mielestään ollut salonkikelpoinen, mitä lapsi raiska ei tietenkään tajunnut. Sen nyt olisi vielä ymmärtänyt, että Mollamaija oli muodoiltaan vähän möykkyinen eikä juuri ihmisvartaloa muistuttava. Ja senkin, että sillä ei ollut nenää eikä suuta, pelkät nappisilmät vain. Mutta kun Mollamaijan ihonväri sattui lisäksi olemaan sininen, ja villalankahiukset olivat myrkynvihreät! Äiti, joka ei varsinaisesti ollut (eikä ole edelleenkään) intohimoinen käsityöihminen, oli valmistanut mollan korkeimman omakätisesti. Itse asiassa sinisiä mollamaijoja oli syntynyt kaksi, toinen asui Raisa-serkun kotona.

Mollamaija puhdistettiin, mekko pestiin ja silitettiin, villalankahiukset kiinnitettiin uudestaan ja letitettiin. Matonkudelettinauhojen tilalle pantiin juhlan kunniaksi kreppinauharusetit. Äidille oli kunniaksi, ettei hän lähtenyt parantelemaan luomustaan ja ompelemaan sille suppusuuta tai uusia kiharoita.

Lapsellekin oli valjennut, että kukaties Mollamaija ei ollutkaan aivan standardin mukainen. Kouluun se kuitenkin lähti. Odotitteko dramaattista loppuhuipennusta? Sääli tuottaa pettymys, mutta kukaan 30 oppilaan luokassa ei sanallakaan vihjannut Mollamaijan erityisominaisuuksista. Ja mikä parasta, nyt kaikki tiesivät tarkkaan, miltä mollamaija näyttää.

Nykyään Mollamaija asuu Australiassa. Vasta aikuisena tajusin, että englanninkielinen maailma tuntee hänet myös Edward Learin runosta.

***

I think Edward Lear would have appreciated my ragdoll. (You remember of course The Jumblies, but did you know that my ragdoll's sea-green hair also features in The Dong with a Luminous Nose?)

I don't think Mum knew about Edward Lear when she made my ragdoll, "mollamaija" in Finnish. I know that she made two of these dolls, one for me and one for cousin Raisa. Maybe she didn't have skin coloured fabric, maybe the green wool was the only colour she had handy. In any case I remember her panicking slightly when I announced, at the age of 7 or 8, that I was going to take my "Mollamaija" to school for show and tell.

Finnish schools didn't really have "show and tell" those days, they still might not for all that I know. On this occasion, our teacher had asked if everyone in the class knew what a ragdoll was. Not everyone did, which probably meant that by mid-1970s already, Finland was well on its way to its current prosperity. Most children had real dolls, not dolls made of rags.

I proudly announced that I had a ragdoll of my own and would be happy to bring it for everyone to see. To Mum's credit it didn't even occur to her to alter her earlier creation. Mollamaija's dress was washed and ironed, her green hair was combed and tied with pretty ribbons.

There is no dramatic ending for the story - none of the 30 children in my class felt necessary to point out that the doll wasn't very pretty (in a conventional way anyway), that it had no nose or mouth, and its hair was green. Not to mention the sky-blue complexion.

I hope some of them went on to believe that this is the standard for a ragdoll.

Posted by ah at 11:39 AM | Permalink | Comments (4)

Ilman aitaa etupiha näytti suojattomalta. Pelkkä kulottunut ruohokaistale se oli, ja hiekkapolku johti maantieltä suoraan rappusille asti. Aidasta oli jäljellä vielä teräksiset seipäät. Verhon raosta näin, miten niiden isä kiinnitti ne yksi kerrallaan vaijerilla auton vetokoukkuun, istahti etupenkille ja painoi kaasua.

- Älkää tulko lähelle, vaijeri voi napsahtaa, se huusi auton ikkunasta. Viimeinen seiväs istui tiukemmassa kuin muut eikä lähtenyt irti vaikka se miten kaasutti. Se jäi sojottamaan vinossa siihen, missä portinpieli oli ollut.

- Mitä varten meidän aita piti ottaa pois? lapsista nuorempi kuului kyselevän äidiltään.
- Naapuri oli käynyt kaipaamassa kunnantalolla, että aita oli rakennettu metrin verran kunnan puolelle. Sitä varten.

Tarpeettoman kovalla äänellä se puhui. Ne katsoivat kaikki suoraan minun ikkunaani ja siksi ne eivät huomanneet, miten etuoven läppä liikahti.

Panin silmät kiinni ja kädet korville, mutta jarrutusääni ja ulahdus kuuluivat silti. Oikein pahaa teki.

Lemmikkejä ei saisi pitää irrallaan jos ei ole aitaa talon ympärillä, siitä on kunnan järjestyssäännössäkin.

Kirsti inspiroi esittelemällä lyhytnovellin kaavan. Pysyin suunnilleen kaavassa mutta virkkeitä tuli vaikka miten paljon enemmän, kun en heti aluksi hoksannut, että seitsemän virkettä olisi ollut ihanne. Ja loppu ei kai tarkkaan ottaen käy maisemakuvauksesta. Tällä lailla evästettiin:

1. Maisemakuvaus
2. Joku tekee jotakin
3. Joku sanoo jotakin
4. Joku sanoo jotakin
5. Yllättävä käänne
6. Joku tekee jotakin
7. Maisemakuvaus

Siitä vain kirjoittamaan. Ks. myös Sun äitis (hurraa, 7 virkettä!) ja Loora (samoin, uskomatonta kyllä!). Minunkin pitää siis yrittää uudelleen, vaikka tarina ei oikein tahdo mahtua seitsemään virkkeeseen.

Ilman aitaa etupiha näytti suojattomalta, pelkkä kulottunut ruohokaistale se oli ja hiekkapolku johti maantieltä suoraan rappusille asti.

Verhon raosta näin, miten niiden isä kiinnitti teräksiset aidanseipäät yksi kerrallaan vaijerilla auton vetokoukkuun, istahti etupenkille ja painoi kaasua.

- Mitä varten meidän aita piti ottaa pois? lapsista nuorempi kuului kyselevän äidiltään.
- Sitä varten kulta kun naapuri kävi kaipaamassa kunnantalolla, että aita oli rakennettu metrin verran kunnan puolelle.

Tarpeettoman kovalla äänellä se puhui, ja ne katsoivat kaikki suoraan minun ikkunaani eivätkä huomanneet, miten etuoven läppä liikahti.

Panin silmät kiinni ja kädet korville, mutta jarrutusääni ja ulahdus kuuluivat silti.

Lemmikkejä ei saisi pitää irrallaan jos ei ole aitaa talon ympärillä, siitä on kunnan järjestyssäännössäkin.

***
The following was inspired by a short story formula borrowed from Kirsti's blog. See the formula after the story - I only realised afterwards that there was a 7-sentence limit. A shortened version after the formula.

Without the fence their front garden looked different. It wasn’t a garden, really, just a strip of burnt grass. The gravel path led all the way from the highway to the front steps. The steel posts were still there. I watched through the shades of my kitchen window while the father fastened them one by one to the towbar of his car and hit the gas.

- Stay away now, the wire could snap, he shouted to the children.
The last post wouldn’t come off and was left standing at a funny angle next to the path, where the gate had been.
- Why did Dad take away our fence? asked the younger of the two girls.
- Because she complained to the Council. She said it was a whole metre on the Council side.
There was no need for the mother to speak so loudly. They were all looking at my window now. That is why they didn’t see the flap in the front door move.

I closed my eyes and covered my ears, but I could still hear the truck braking, and the yelp.

You really should keep your pets on the lead if you don’t have a fence around your house. That is what it says in the Council bylaws.

Formula

1. Scenery
2. Somebody does something.
3. Somebody says something.
4. Somebody says something.
5. A surprising turn of events.
6. Somebody does something.
7. Scenery. (I know, mine is really not a scenery.)

Without the fence their front garden looked different: it was just a strip of burnt grass, with a gravel path leading all the way from the highway to the front steps. I watched through the shades of my kitchen window while the father fastened the fence posts one by one to the towbar of his car and hit the gas.

- Why did Dad take away our fence? asked the younger of the two girls.
- Because she complained to the Council and told them it was a whole metre on the Council side.
The mother was speaking loudly and they were all looking at my window now, and that is why they didn’t see the flap in the front door move.

I closed my eyes and covered my ears, but I could still hear the truck braking, and the yelp.

You should keep your pets on the lead if you don’t have a fence around your house - it says so in the Council bylaws.

Posted by ah at 12:34 PM | Permalink | Comments (6)

[Update: link added to DM's story]
Nähty on. Illalla osui käsiin Daniel Mendelsohnin hieno artikkeli The New York Review of Books -lehdessä (23.2.2006). Kirjoittaja ihmettelee, miksi kriitikoista alkaen kaikki toistelevat toistelemasta päästyäänkin, että Brokeback Mountain on kuin mikä tahansa rakkaustarina, jonka päähenkilöt nyt vain sattuvat olemaan miehiä. Mendelsohnin mukaan elokuvan tiimoilta lehdistölle jaetussa 49-sivuisessa lehdistöpaketissa ei käytetä päähenkilöistä sanoja "gay" tai "homosexual" yhtään kertaa. Uskomattomalta tosiaan tuntuu, vaikken jaakaan Mendelsohnin käsitystä, jonka mukaan Brokeback Mountain ei oikeastaan ole rakkaustarina ollenkaan. Onhan traagisiakin rakkaustarinoita, ja pieleen menneitä, ja hiekalle ja illuusioille rakennettuja.

Mendelsohn päättää:
If you insist, as so many have, that the story of Jack and Ennis is OK to watch and sympathize with because they are not really homosexual - that they're more like the heart of America than like "gay people" - you are pushing them back into the closet whose narrow and suffocating confines Ang Lee and his collaborators have so beautifully and harrowingly exposed."

Frenshamin maineikkaasta yksityisestä tyttökoulusta oli elokuviin lähetetty kokonainen luokallinen teini-ikäisiä nuoria naisia. Hatunnosto opettajalle. Miten minusta tuntuu, että yksityisen poikakoulun opetusohjelmaan Brokeback Mountain ei ehkä olisi livahtanut.

Miten hienosti novelli voikaan muuttua elokuvaksi! Romaanifilmatisoinnit ovat usein suuria kompromisseja - paremman esimerkin puutteessa viittaan taas Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, joka ei minusta mitenkään mahdu yhteen elokuvaan. Vaikka hiljattain Ian McEwanin Ikuista rakkautta elokuvaksi muokattaessa oli minusta kyllä onnistuttu.

***

So we finally made it to the movies. Afterwards, I read an impressive article by Daniel Mendelsohn (The New York Review of Books 23.2.2006), in which he is pretty much appalled by the way everyone, starting from film critics in quality papers, insists that Brokeback Mountain is a universal love story, in which the two lovers "just happen to be men". According to Mendelsohn, the 49-page press kit distributed to critics never uses the words "gay" or "homosexual" about the two main characters. Very strange, though hardly surprising. I don't quite share Mendelsohns view about Brokeback Mountain not really being a love story, though. Love stories can be tragic, difficult, and based on illusions. I mean, Gone with the Wind is described as a love story, isn't it? Incredible.

Mendelsohn concludes:
If you insist, as so many have, that the story of Jack and Ennis is OK to watch and sympathize with because they are not really homosexual - that they're more like the heart of America than like "gay people" - you are pushing them back into the closet whose narrow and suffocating confines Ang Lee and his collaborators have so beautifully and harrowingly exposed."

There seemed to be a whole class of girls from the private Frensham school in the cinema. Well done, teacher! Why do I think that they wouldn't have sent a class from a private boys' school?

I found myself thinking how much better a short story translates into a film than a novel. It was all there - with the exception of some of the more graphic sexual details in Annie Proulx's text. Compare this to the violence that has to be done to, say, (my favourite example) Pride and prejudice in order to fit it in 2.5 hours. (I did think they did rather well with Ian McEwan's Enduring Love recently, though.)

Posted by ah at 12:56 PM | Permalink

Helsingin Sanomain nettisivujen keskustelu-osastolla etsittiin Suomen synkintä laulua. Minusta se on tämä kansanlaulu:

Sä lumi lentävä,
hautani kylmennä,

mun rintain lämpimä
halaa jo jäähtyä.

(...)

Se jota rakastin
käy yli hautani
kylmästi miettien
se oli loppu sen.

Tuohon väliin sijoittuu pari säkeistöä, jossa kerrotaan, miten haudalle eivät vieri siskon eivätkä äidin kyyneleet, eivätkä isä ja velikään välitä.

Luin Annie Proulxin Brokeback Mountainin ennakoiden elokuvailtaa tulevan viikon varrella. Haikeahan se oli kuin mikä ja voimakkaita hajuja tulvillaan (hikeä, hevosia, tupakansavua, spermaa) On kuulemma niin, että dialogia on englanninkielisenkin joskus vaikea seurata. Voin uskoa kyllä, sillä painettunakin piti miettiä tovi jos toinenkin sentapaisia ilmauksia kuin "Friend of mine got his oil checked with a horn dipstick and that was all she wrote." (Kysymys on rodeo-onnettomuudesta.)

Crantockin hautausmaalla Cornwallissa kuvatut hautakivet taitavat tulla juhlauusintana, mutta menköön.

***

The chat group participants on the website of the main Finnish daily Helsingin Sanomat are looking for the gloomiest Finnish song. Needless to say there is any amount of candidates. Mine is a folk song in which a woman (or a man, you can't tell) is lying in her grave, waiting for her burning breast to cool down. Meanwhile no sister, brother, mother or father bothers to come and see her grave, let alone to shed a tear. The last verse goes:

The one I loved
Steps over my grave
Thinking coldly to himself:
That was the end of that one.

I read Annie Proulx's Brokeback Mountain, thinking I'd have a better chance of understanding any of the dialogue in the film (in Bowral cinema this week). Quite a melancholy story it was, full of strong smells - sweat, horses, smoke, semen. I am glad Sarah advised me to read it first (and lent the book), since even in print some of the text was hard to grasp:

"Friend of mine got his oil checked with a horn dipstick and that was all she wrote."

We are talking about rodeo here.

Picture I might have used already, but these graves from Crantock, Cornwall seemed to fit the cheerful mood of the Finnish song.

Posted by ah at 02:37 PM | Permalink | Comments (7)

Kaikkien pienten ihmisten sankari Michael Leunig on syystä närkästynyt siitä, että joku epämuodostunut koiraleuka on lähettänyt hänen nimissään piirroksen iranilaisen sanomalehden Holocaust-pilakuvakilpailuun. Uskallan yllä "siteerata" pienen siivun alkuperäistä Leunig-piirrosta, joka kertoo paremmin kuin sata sanaa, mitä varten Leunig ei olisi moiseen ryhtynyt.

Ei niin, että Leunig karttaisi vaikeita aiheita. Keskitysleirikin on esiintynyt ainakin yhdessä piirroksessa. Työnantaja, melbournelainen The Age -laatusanomalehti jätti julkaisematta piirroksen, joka kannattaa käydä vilkaisemassa tällä ABC:n verrattoman mediakritiikkiohjelma Media Watchin nettisivulla. Piirroksen teksti kuuluu: Auschwitz 1942 - Israel 2002.

Tässä vähän lisää: Leunig masennuksesta - Sensuroidut Leunigit - Leunig eri aiheista. Pelkään pahoin, että näiden sivujen copyrightasiat eivät ole ihan kunnossa, ja siksi kehotan lämpimästi hankkiutumaan nettikauppoihin ostamaan kirjakaupalla Michael Leunigin pilakuvia. Ette kadu. Kannattaa vilkaista myös tätä fanisivua ja tutustua Mr. Curlyyn.

Ja lopuksi siteeraan tietoyhteiskunnasta piittaamattoman Leunigin runoa Nocturnal Domestic Scene (kuvittele kaksi kuvaa, ensimmäisessä pieni tyttö liimautuneena tietokoneen ääreen, toisessa isoäiti nojatuolissa):

Little Sally, (what a pet!)
Surfing on the Internet:
A system recently invented
To get in touch with the demented.

Dear old Grandma, (what a darling!),
Screeching like a drunken starling,
Demonstrates a safer venture:
Surfing on your own dementia.

Ulkoa kuuluu mielenosoituksen ääniä - tänään järjestetään kokous aiemmin mainitsemastani vankila-aiheesta.

My hero Michael Leunig is upset, and rightly so. Some dishonest person has used his name and sent a cartoon to the notorious Holocaust cartoon competition organised by an Iranian newspaper. Above, I dare to "quote" a tiny slice of a Leunig cartoon that, to my mind, tells very clearly why ML would never send his humane and incomparable images to such competitions. See also Sydney Morning Herald's article.

Not that Leunig shies away from handling difficult matters. He has, in fact, used imagery related to concentration camps at least once. This website of the ABC Media Watch has a link to the cartoon Auschwitz 1942 - Israel 2002 that the Melburnian newspaper The Age, Leunig's employer, did not dare to publish.

Leunig's pictures are available on the web but I fear the copyright issues regarding the following pages might not have been negotiated: Leunig on depression - Censored Leunig - Leunig on various issues. Which is why I strongly urge you to go and buy some Leunig books. You won't regret it. You could also check out this humble fan site for more information. And if you did not already, read the Leunig poem Nocturnal Domestic Scene, above. It should be accompanied by two pics, one of a small girl glued to computer screen, the other of a Grandma in an armchair.

It is 8 pm and outside people are shouting anti-jail slogans. See earlier post about this issue.

Posted by ah at 07:45 PM | Permalink | Comments (4)

Pääsin osallistumaan mukavaan puuhaan. Keskuksen eteen rakennetaan mosaiikkipolku, ja tänään päästiin asettelemaan paikalleen pieniä, perunanmuotoisia mukulakiviä ja vähän isompia keramiikkalaattoja, joissa seikkailevat mm. alueen eläimet (aboriginaalikielellä ja englanniksi). Taideteoksen teossa ovat tähän mennessä olleet keraamikon lisäksi mukana mm. alakoululaiset, jotka saivat osallistua kokonaisuuden suunnitteluun ja "perunoiden" valamiseen. Minä pääsin asettelemaan perunoita paikoilleen ja liimaamaan niitä betoniin. Teokseen tulee myös keramiikkalaatoista rakentuva seudun historiallinen kartta. Kuvan osiosta puuttuvat vielä mullanvärinen saumausaine ja pintakäsittely.

Blogissa seuraa nyt pieni tauko.

The laying of the mosaic pathway has started at the CTC. The little potato shaped cobblestones have been made in cooperation with local schoolchildren. More about Celeste Coucke's wonderful design later - I'll also post some pictures on the CTC website when I have a minute.

Today I was proud to be involved in laying some of the first 'potatoes' on the concrete surface, together with Celeste, Deb, River and Denis.

Posted by ah at 09:45 PM | Permalink | Comments (4)

Lupasin palata Australia-päivään ja kansalaisuusseremoniaan. Tarkoitus oli kirjoittaa siitä, että syntyessään tietyn maan kansalaisuuden saanutta ei yleensä panna käsi Raamatulla vannomaan uskollisuutta kyseiselle maalle ja sen laeille. Pian tajusin olevani jossain määrin väärässä - Suomen armeijan sotilasvalassa vannotaan uskollisuutta mitä yksityiskohtaisimmin. Australian kansalaisuusvala (löytyy tästä aiemmasta merkinnästä), joka tuntui minusta kovasti juhlalliselta, on siihen verrattuna lyhyehkö liirumlaarum.

Tajusin vannovani käsi Raamatulla ensimmäistä kertaa. Wingecarribeen kunnan lahjaraamatun kannessa komeilee kunnan kullalta kimaltava logo (kuvassa se ei kimalla yhtään niin paljon kuin todellisuudessa). Kysymyksessä on selkokieliversio, josta kauniilta kajahtavat historialliset ilmaukset on karsittu, mistä mukana olleet englanninkieliset henkilöt heti huomauttivat.

Itse kansalaisuusseremonia oli vain pieni osa vuotuisen Australia-päivän juhlintaa. Meitä uusia kansalaisia oli 25. Vala vannottiin yhteen ääneen kahdessa erässä - Raamatulla ja ilman - ja sitten kukin sai kätellä kunnanjohtajaa ja ottaa vastaan todistuksen kansalaisuudesta sekä kansalaisuuden symboliksi puuntaimen. Lopuksi kirjauduttiin vaalirekisteriin ja juotiin kuohuviinit pubissa.

Juhlapaikkana oli Berriman oikeustalon pihamaa, jonka suurissa mäntypuissa kymmenet kultatöyhtökakadut (Cacatua galerita) riekkuivat ja häiritsivät minkä ehtivät. Lempeä livertely ei kuulu minkään kakadulajin tapoihin, mutta kultatöyhtökakadun huudon ensi kertaa kuullessani tajusin, miksi Maria Gripen Lasinpuhaltajan lapsissa lasit särkyivät. Yksi lastenkirjasuosikeistani muuten.

Olo oli kuin jouluna. Perinteisen puuntaimen, Raamatun, pikkulipun ja pehmokoalan (Jennyltä) lisäksi sain Judylta käsin tehdyssä rasiassa valikoiman ikivanhan mantereen esineitä: kuningaskaijan höyhenen, kotilonkuoren, seeprakiven ja palan akaattia. Kantta koristavat grafiikat ovat Judyn omasta ateljeesta.

Australian kansallislaulun sanat ja sävel löytyvät täältä. Sävelestä jotenkin pidän, sanoissa ei välillä ole oikein mitään tolkkua. Toisessa säkeistössä muistutetaan viisaasti, että merten takaa tuleville on täällä hyvää tilaa. Hallitus ei ole tainnut opetella sitä säkeistöä.

I promised a picture of the Wingecarribee Bible, so here you are. The Council logo is much brighter and more golden in reality. Much more beautiful to look at are the pictures (above) of the little hand-made treasure box that Judy gave to me on the evening of Australia Day at the CTC. The pictures are her prints of course, and the box contains a little green King Parrot feather, a shell, a zebra stone (from the Northern Territory) and a piece of agate. Objects from an ancient land, she said.

I was quite touched and overwhelmed by all the attention and good wishes from so many people. I felt like it was Christmas again. My citizenship tree turned out to be a dwarf Hardenbergia. Better that way, we wouldn't have had room for a eucalypt in our backyard.

Above I have described the Australia Day festivities in Finnish. A fantastic little detail about the day were the mob of Sulphur-crested Cockatoos (Cacatua galerita) that landed on the pine trees next to the Berrima Court House, shrieking like maniacs (as they do), just as the audience below started to sing Advance Australia Fair. I had been memorising the words of the national anthem all the previous day and felt cheated when they turned out to be printed in the program.

Posted by ah at 03:43 PM | Permalink | Comments (7)

Tästähän hehkutellaan jo internetin täydeltä, mutta liitytään kuoroon: voiko hienompaa ollakaan kuin British Libraryn lahja tietokoneittensa ääressä kyyhöttäville maailman kansalaisille? Turning the pages -projektiin on viimeksi lisätty Mozartin luonnoskirja, jota sopii kenen tahansa hipelöidä, selailla, katsella, kuunnella ja kummastella. Ja onhan siellä myös Leonardon muistiinpanoja, Liisan seikkailuja ihmemaassa, Jane Austenin (kuva) nuoruuden tuherruksia. Jos ne vielä jonain päivänä pistävät selailatavaksi koko Ylpeyden ja ennakkoluulon, ei riemulla ole rajoja.

Anopille kiitos vihjeestä.

If you haven't yet seen Mozart's musical diary, made available by the British Library's ingenious Turning Pages project, go and browse! Or what about fingering Jane Austen's (picture) The History of England, or using a magnifying glass to study Leonardo's mirror writing? I do hope - even if it seems unlikely - that one day they will make available the whole manuscript of Pride and Prejudice.

Thanks for the tip, Marjorie!

Posted by ah at 05:23 PM | Permalink | Comments (3)

I like to have a martini
Two at the very most
After three I'm under the table
After four I'm under my host.

- Dorothy Parker

Runo löytyi Frank Moorhousen tuoreesta Martini - A memoir -kirjasta. Minulle riittää yleensä yksi, ja lasin pitää olla pieni. Oikein kuivana, kiitos, ja tykötarpeina kaksi oliivia ja yksi hillosipuli (näin drinkistä tulee martinin ja gibsonin välimuoto, ja pieni pikkelsimäinen maku harhauttaa kuvittelemaan, että juomassa on muutakin kuin pelkkää viinaa).

A poem found from the latest by Frank Moorhouse: Martini - A memoir. For me one (a very dry one) is enough, and the glass should be small. In fact, my Martini is a combination of a Martini and a Gibson, because I like to have both olives and cocktail onions in it. The slight flavour of pickles makes me forget it is really just booze.

Posted by ah at 07:57 PM | Permalink | Comments (5)

Heräsin mietiskelemään erästä suomalaisten joululaulujen piirrettä. Ajatus lähti liikkeelle äidillisen lukijan kommentista ensimmäiseen joululaulujuttuun (joulun tärkein laulu oli hänelle Tuikkikaa, oi joulun tähtöset) ja jatkui Ryytimaa-blogissa, jossa Hiipinä (monen lapsen äiti hänkin) kirjoittaa Varpunen jouluaamuna -laulun historiasta ja liikuttavuudesta.

Varpusesta jouluaamuna kaikki muistavat, että pienen tytön ruokkima varpukulta olikin taivaasta vierailulle pyrähtänyt pikkuveli.

Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Tuikkikaa oi joulun tähtöset taas on illuusionsa menettäneen aikuisen, ehkä äidin, näkökulma lasten jouluiloon. Laulu loppuu melkeinpä tuomiopäivän tunnelmiin:

Kerron loppuun satu joulun saa,
suru säveliä sumentaapi.
Kerran silmän täyttää kyyneleet,
virtaa vuolahina tuskan veet,
siks' oi, tähtisilmät, loistakaa!

Äitiyden ja lasten viattomuuden ilmeneminen joululauluissa nyt ei tietenkään ole kumma eikä mikään. Erikoiselta kuitenkin tuntui, että pienellä miettimisellä löytyi kourallinen muitakin joululauluja, joissa sivutaan lasten kuolemaa, tai äidin tuskaa väistämättömän edessä. Tuttu piirre suomalaisista kehtolauluista, tietenkin. Ja edesmenneet ovat toki suomalaisessa joulussa vahvasti läsnä - aattoillan ainut liikenneruuhka löytyy kai edelleenkin hautausmaan portin tietämiltä.

Hyvin hellästi aihetta lähestyy Larin Kyösti Oskar Merikannon säveltämässä, vähemmän tunnetussa laulussa Lasten joulu. Kolmen iloisen säkeistön jälkeen viimeinen värssy kuuluu:

Ja nyt on joulu meillä,
voi käykää, lapset, akkunaan!
Kas, tähdet ilman teillä,
ne sieluja on lasten vaan.
Ne kirkkain silmin hymyilee

ja taivaan saliin viittailee,
miss' ikuinen on joulu!

Jos Hiipinä ei pysty itkemättä ajattelemaan Varpusta jouluaamuna, minulle karahtaa tässä kohtaa pala kurkkuun, vaikka omia lapsia ei olekaan. Sama sanoma löytyy myös Impi ja Wilho Siukosen harvinaisesta laulusta Joulun odotuksessa. Tätä laulua, jossa lapset malttamattomina odottavat joulun tuloa ja mietiskelevät enkeleiden joulunviettoa, sanoo äitini laulaneensa alakoulussa 1940-luvun alussa.

Soiko silloin kulkuskellot,
halki metsätien,
kirkkohon kun enkel'lapset
reessä istuin kultahapset,
isä, äiti vie?

Laulu loppuu ankaran oloisesti. Nyt "enkel'lapset" katselevat puolestaan maata kohti:

Tähdet syttyy taivahalle joulukuisen yön.
Katse käykö enkel'lasten
alas puoleen ihmislasten,
keskeen vaivan, työn.

Miettineekö valkohenki, enkel' Jumalan:
lapsi mainen, pian saavut,
ikuisehen jouluun joudut,
tupaan taivahan.

Astetta raamatullisempi aihe on Severi Nuormaan laulutekstissä Ja neitsyt pikkupoijuttansa (Selim Palmgrenin säveltämänä yksinlauluna oma suuri suosikkini - piltti-sanasta huolimatta). Yrittäkääpä eläytyä itkemättä äidin tuskaan, kun maailma on lapselle niin kylmä, niin kylmä. Rakastan myös sitä, miten aika lyhyessä laulussa kuluu, sylilapsesta on tullut aikuinen ja joulu edennyt pääsiäiseen.

Ja neitsyt pikkupoijuttansa povellansa vie,
ja äidillä on kyynelissä silmä.
Oi, piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie?
Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa,

ja äidillä on kyynelissä silmä.
Oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa?
Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

Englantilaisista lauluista Andy muisti Coventry Carolin, jossa äidillinen huoli liittyy Herodeksen toimeenpanemaan lastenmurhaan.

Lully, lulla,
thow littel tyne child,
By, by, lully, lulla,
thou littel tyne child,
By, by, lully, lullay.
O sisters too,
How may we do
For to preserve this day

This pore youngling
For whom we do sing:
'By, by lully, lullay'?

This is my third instalment to the series of posts about Finnish Christmas carols. In the morning I was lying in bed, thinking about song lyrics (as you do) and about some comments made by readers regarding the earlier posts about Christmas songs.

I understand it is not just Finns that have their share of 'black' lullabies, touching songs sung by poor mothers to their children. In these songs the words express a wish for the child to find a better future and better care in Death. Whether this is out of superstition (to trick envious Destiny) or because of the extreme poverty of the mother, somebody else might be better placed to tell. In any case, I was a bit surprised to realise that quite a few popular Christmas songs express a similar sentiment, or at least the awareness of the fragility of a child's life.

In one song, a dead little brother pays a visit to his sister in the form of a sparrow, in another one the stars in the night sky are souls of little children, inviting others to join them in the hall of Heaven.

I asked Andy if he could think of English songs with similar themes - mother's anguish, death, and children. He remembered 'The Coventry Carol' (quoted above, the song has to do with the massacre of the Innocents).

He also pointed out that the play about Peter Pan (with its Lost Boys) is often performed around Christmas. For a child spectator it might not be immediately clear why another child is sleeping in Peter Pan's bed and why Peter is no longer allowed through the window into his old home. For and adult it is a different story - Peter did not vanish because he did not want to grow up. He can't grow up because he is dead, and another child has taken his place.

But what about Christmas songs? Are there more songs where children have turned into angels, or return to greet their loved ones at Christmastime?

Update: Andy points out that it isn't just any child that is born on Christmas morning, it is a child that is put on Earth specifically in order to die. (Well, I knew that!) And apparently, the gift of myrrh could be seen as a symbol of that death, since it is has been used in embalming.

Posted by ah at 12:22 PM | Permalink | Comments (6)

Parin päivän takaisen joululaulumerkinnän kommenttikamarissa sekä omassa blogissaan Blogisisko siteeraa Huron-intiaanien joululaulua, jossa Jeesuslapsella on lämmikkeenään kaniininkarvainen kapalo.

Tämäntapaiset 'paikalliset' yksityiskohdat aina ihanasti lämmittävät sydäntä, vai mitä sanotte tästä Einari Vuorelan joulurunosta, joka Juhani Pohjanmiehen sävelellä on yksi äitini suosikeista (ja oma suosikkini niinikään):

Huurre puita huokuilee talvitaivaan alla.
Suksenlatu suhisee hiljaa kuutamalla.

Ikkunasta katselee pieni pilttirukka.
Ikkunahan ilmaantuu jäinen kultakukka.

Lapsi kauan kaihoten katsoo ikkunalla.
Hiihtää jouluenkeli hiljaa kuutamalla.

Minulla on pieni henkilökohtainen ongelma piltti-sanan kanssa. En voi varauksettomasti pitää joululaulusta, joka sisältää ko. omituisen ja minun korvissani laimean äitelältä kuulostavan sanan. Varmaan se on aikojen alussa ollut ihan käypäistä kieltä. Ja niitä lauluja on monta.

Mutta saavutaanpa kolmanteen säkeistöön ja hiihtävään jouluenkeliin, niin annan anteeksi vaikka miten monta pilttiä. Voiko kauniimpaa ollakaan? Näen silmissäni, miten enkelin pitkä helma tuprauttaa ladunvieruslunta puusuksien päälle ja miten enkeli verkkaiseen vuorotahtiin nostelee raskaita, vanhanaikaisia suksisauvojaan.

Yritin Blogisiskon kommenttia lukiessani muistaa, mikä ihmeen legenda se olikaan, jossa katajapensas antoi suojaa talvisessa maisemassa vaeltavalle Jeesuslapselle ja sai palkakseen katajanmarjat? Nyt saisi mielellään kertoa, miten tarina oikein meni, jos joku vain muistaa.

Ja onhan vielä Edelfeltin Kristus ja Mataleena, jossa Kristus astelee tuohivirsuissa. Ja Eino Leinon Legenda, jossa Herra matkasta väsyneen ja kärttyisen Pietarin kanssa eksyy Suomeen. Pietari valittaa:

"Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
Mik' kansa, köykkyselkä, köyhä niin!

Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"

Mutta herrapa tietää paremmin (ei taivu näppäimistö enää isoon H-kirjaimeen) ja väittää kansan sydäntä lämpimäksi. Ja sitten:

Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin
sa istut koivun alla, on kuin täällä
viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.

Lukiessa tulee samanlainen, isänmaallinen auvoisa olo kuin silloin, kun maailman suuret mediat joskus toteavat oikein tilastojen valossa, että onhan se Suomi sentään aika hyvä monessa asiassa. Lämmintä sydäntä on tietysti vaikeampi mitata, runo sopii tarkoitukseen paremmin.

Kuvituksena pitäisi olla hiihtävä enkeli, mutta kun en osaa piirtää, selitän kuvin, miksi täällä on oltu niin hiljaa vaikka joululauluista piti kirjoittaa. Ensin tehtiin juhlia (minä silppusin sipuleita ja itkukekkereitä ennakoiden kokeilin ensi kertaa elämässäni sukelluslasiniksiä - hyvin toimi, suosittelen lämpimästi). Toinen kuva on Judyn ja Denisin näkemys Joulupukin oikeasta asuinpaikasta, josta puuskutin tuossa aiemmin.

Sitten juhlien jälkeen kunta tipautti neljä tonnia haketta ajotielle, mistä sitä on koko eilisen illan ja tämän päivän ajan kärrätty kukkapenkkeihin (kiitos, Max, Imogen ja Denis!). Hakkeen tarpeellisuudesta kirjoitan toisen kerran. Ja pysykää kanavalla, englanninkielinen joulumusiikkipostaus tulee kunhan Andy pääsee sävellyspuuhistaan.

Above, I have been writing about some poems and songs that include a surprising and touching 'ethnic' element. Anna Amnell discusses in the comments section a few days ago a Christmas song by Huron Indians, which has a beautiful little detail: the Christ child wrapped in a 'ragged robe of rabbit skin'. This led me to think about those Finnish legends in which the Christ is walking in what is clearly a Finnish landscape. Check out, for instance, this painting by Albert Edelfelt, where Jesus is wearing traditional, Finnish shoes made of birch bark.

I'll ask Andy to add a few lines about some favourite Christmas music of his, so please return to this page for what he has to say. Meanwhile, I'll just explain the photos. First one features me (and my horribly bruised arm - before you ask, it was a doorknob) in preparation for our party on Wednesday. Onions always make me cry, so I thought I'd try the often recommended trick of using swimming goggles. It works! Warmly recommended.

The second photo is Judy and Denis's understanding of Santa Claus's home in Finland (see my earlier propaganda). The third photo explains why I haven't written anything in a while: Wingecarribee Council delivered 4 tonnes of mulch on our driveway yesterday morning. A great present for your 5th wedding anniversary, as Denis pointed out. Now all the flowerbeds are mulched (thanks Denis, Max & Imogen!) and I won't be able to lift a finger tomorrow after all that shoveling.

*******

Andy here again. I might just add that the mulch pile Anni refers to was originally twice the size of the one in the picture.

Christmas music. Well, in general, I prefer my carols to be at least 400 years old, and if possible mediaeval. I don't know exactly why, but I imagine that, like the Christina Rossetti line about 'snow on snow', it's a matter of nostalgia. Not that I personally remember much of the Middle Ages, but at school in the early 1970s I was required to sing no end of carols from the Old Hall Manuscript and the Piae cantiones, and these things do stay with one. Indeed for non-believers such as I (please no correspondence about this, I'm a very happy non-believer) nostalgia is surely the main attraction of Christmas. And I would guess it is an important part of Christmas for anyone post puberty, believer or not.

The other day someone calling herself Olwen mentioned the German carol 'Es ist ein' Ros' entsprungen' and I agree it is a beautiful tune, as well as being the requisite 400 years old. There's a five-minute piece by Schoenberg called Weihnachtsmusik (Christmas Music) which obeys all the strictest rules of counterpoint - and Schoenberg was very strict about those -and fuses 'Es ist ein' Ros'' with 'Silent Night'. It's for string trio, piano and harmonium, and is quite touching. Funny how there was never any modernist Christmas music. When Schoenberg wanted to compose something for Christmas, he turned to more or less traditional tunes (and methods). Same for other modernsits. Nostalgia again, I suppose.

Posted by ah at 05:16 PM | Permalink | Comments (6)

[Päivitys: vieraileva luennoitsija englanninkielisessä osiossa.] Haettiin joulukuusi ja kuunneltiin juhlan kunniaksi Jussi Björlingin Helga natt. Olen yrittänyt aloitella Yrsa Steniuksen Björling-elämäkertaa Kunnes siipi murtuu, vaan ei ole oikein lähtenyt vetämään, vaikka kumppanina on EMI:n tupla-CD Jussin parhaita. Jokin kielessä häiritsee - omintakeiset (omatekoiset) kielikuvat ensin viehättivät, nyt ne vieraannuttavat.

He ompelivat avioliittonsa kokoon loppukesästä [...] Jussi lähtee Eurooppaan. Hänen uransa lisää vauhtiaan vielä muutaman raketinvaihteen verran.

Yritän vielä. Ennenkin on tuntunut tältä, usein vierauden tunne häviää kun jaksaa hetken sinnitellä.

Helga natt (suomeksi Oi jouluyö, ranskalaisen Adolphe Adamin aika mahtipontinen sävellys) on pikkusiskon ikisuosikki. Ja eihän kukaan kiskaise korkeinta nuottia yhtä vavisuttavasti kuin Jussi. Toiset fuskaavat, laulavat huippukohdan alempaa.

Oman joululaululistani kymmenen kärkijoukossa on tällä hetkellä paljon suomalaisempia, arkaaisempia joululauluja. Ei kaikkia niitä tutuimpia vaan sellaisia, joita ei löydy levyiltä ja joita sen takia tekee mieli itse lauleskella pianon ääressä täällä kaukana asuessa.

Yleensä joululaulujen vetovoima liittyy sanoihin ainakin yhtä paljon kuin säveleen. Joskus vasta toisen tai kolmannen säkeistön satunnainen rivi tekee laulun ja saa kyynelen silmäkulmaan. Yössä itkevälle päivä koittaa jälleen - muistatko mistä laulusta?

Kauniimpaa joululaulua kuin Tule rakkaus ihmisrintaan ei mielestäni olekaan. Martti Korpilahden sanat ovat lähestulkoon karut, ja sanoma mitä yksinkertaisin. Sellainen on Juhani Pohjanmiehen virsimäinen sävelkin.

Tule rakkaus ihmisrintaan
kotis' oikea onhan se vain!
Sinun kanssasi kaunehintaan
elo antavi matkallain.

Tule rakkaus ihmisrintaan,
tule lahjana joulun tään,
niin laulua laatuisintaan
sydän laulavi sykkäissään.

Luulen, että jatkan tästä aiheesta tulevina päivinä. Olisi kiva lukea kommentteja suosikkilauluista tai -laulunsäkeistä.

PS. Olin jo otsikoinut Joululaulujen sietämätön keveys, sillä Kari lupaili laiskoille otsikkomaakareille kiinnostavalta kuulostavaa lehmänkielikäsittelyä. Sitten ajattelin, että joku kääntyy vielä kannoillaan saman tien. Ja Kari puhuu lämpimikseen kuitenkin, ei sillä mitään lehmiä siellä lehden toimituksessa, jos on ovenkarmejakaan.

PPS. Nyt kannattaa lukea myös englanninkielinen versio, siellä on ihan eri joululaulutarinat.

Posted by ah at 11:36 AM | Permalink | Comments (16)

On uskaliasta antaa häälahjaksi taidetta. Ja uskaliasta on varmaan keskustella häälahjoista blogissa, joten en jatka aiheesta enempää, vaikka erään tarkemmin määrittelemättömän esineen moninaiset vaiheet olisivat kukaties huvittavaa luettavaa. Olisivat, jos osaisin kirjoittaa humoristisesti.

Kuva kuitenkin liittyy Sanat-blogista napattuun meemiin tahi ketjugalleriaan ja se esittää (enimmäkseen) työpöydän yläpuolella roikkuvaa, häälahjaksi saatua maalausta. Alkuun minulla ei ollut kuvaan yhtään minkäänlaista suhdetta enkä vieläkään erityisesti pidä tai ole pitämättä siitä. Pystyisin kuitenkin nykyään maalaamaan sen väriraidat umpiunessa, jokseenkin oikeassa järjestyksessä, sen verran usein kuvaa on tullut tyhjin silmin tuijotetuksi. Signeeraus on vähän epäselvä, N. Stewart, ehkä.

Työpöydän vasemmalla puolella on pieni kultatöyhtökakadua esittävä grafiikka, jonka valitsin itse ja jota katselen ilokseni ja vähemmän tyhjin silmin.

Postikortissa taas on Konevitsan jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni kesän Valamon-käynnin muistona. En ole ortodoksi enkä käy kirkossa, ja olin kirjoittamaisillani, ettei kuva oikeastaan ole esillä uskonnollisista syistä. Muisto liittyy siihen hämärään, viileään valoon, joka Valamon kirkossa vallitsi ja siihen hartauteen, jolla eräs ortodoksi kuvan eteen polvistui.

Eli luultavasti kuva sittenkin on siinä uskonnollisista syistä, vai mitä sanoisitte?

I have posted a picture of a picture - a painting hanging over my desk. The inspiration to do so came from two Finnish blogs who started a kind of a virtual gallery project, urging fellow bloggers to show others what it is exactly that they stare with empty eyes, while they are supposed to be working.

Anyway, this is a painting that came to us as a wedding present and is for that reason quite a bit different from the works of art that are found in the rest of the house. On the left hand side of it (not in the photo) hangs a little print of a sulphur crested cockatoo. There is also copy of a music manuscript of a piano miniature dedicated to little me, a framed concert poster, a couple of art photo prints and family photos in small frames.

The postcard on the right hand side of the painting (the signature on which says something like N. Stewart) is a picture of an icon with miraculous powers. This Konevets Mother of God icon lives in the orthodox monastery of Valamo, in Heinävesi, South Eastern Finland. I don't belong to the Greek orthodox church, and I was about to write that the icon is not on my wall for religious reasons. I bought it from the souvenir shop at the monastery last July, because the peaceful atmosphere of the small church where it is kept had stayed with me. I also remember a young man kneeling in front of the icon, crossing himself.

So I guess the icon probably is on my wall for religious reasons.

Posted by ah at 02:31 PM | Permalink | Comments (4)

Adelaiden festivaalikeskuksen puistossa lipuivat eilen ilta-auringossa mustat joutsenet sekä paikallisen taiteilijan Shaun Kirbyn lasiset purret. Hauraanoloisten veneiden matkanteko liittyy siirtolaisuuteen, ja veneiden käsin kirjoitettu teksti on peräisin Adelaiden kaupungin siirtolaisarkistoista.

Olin huomaavinani, että Adelaiden kaupungissa on paljon ajatuksia herättäviä julkisia taideteoksia. Taide- ja kirjallisuusfestivaaleistaan tunnetussa kaupungissa näin pitää tietysti ollakin. Ei nyt viitsitä muistella niitä kaupunkeja, meillä ja muualla, joissa kulttuuri ja taide keskitetään festivaaliviikkoon ja sen hetken ulkopuolella kulttuuritoimi saa verissä päin taistella pienistä määrärahoistaan.

***

On our way to the concert yesterday, we came across Shaun Kirby's beautiful sculptures, little glass boats floating on the river Torrens. The boats tell stories about immigration and I think they might be illuminated in the evenings. They were perfectly touching and thought-provoking in the evening sun as well, and the presence of black swans completed the picture. The handwriting on the boats has been taken from migrant records, this particular boat was carrying memories of a stormy sea voyage a long, long time ago.

It was nice to see so many public artworks around. This should go without saying, in a city with a major arts and writers' festival. Let's not get grumpy by thinking of all those towns and cities that can afford art or music for one week in a year, if then. And that will be it, thank you very much. Outside the festival fever, the cultural officer (if there is one) must have one of the most frustrating jobs in the whole wide world.

Posted by ah at 03:45 PM | Permalink | Comments (3)

Imuroin makuuhuoneen. Valmisteluihin kuuluu kirjapinojen poistaminen lattialta sängyn molemmin puolin. Omalta puolelta laskin 22 kirjaa, joista neljä luettua, seitsemän lukematonta ja 11 kirjaa jollakin lailla kesken, luettavana tai selailtavana. Monet niistä monen kuukauden pölykerroksen alla mutta yhä toiveikkaina odottamassa vuoroaan.

Sitä aina ihmettelee ihmisten siistiä elämää, kun haastatteluissa kysellään yöpöydällä lojuvaa kirjaa. Aina löytyy vastaus kuin apteekin hyllyltä. Vai liekö se toimittajien kaunistelua.

Päivitys (tajusin että kummitäti ja anoppi kukaties lukevat)! Siis kyllä meillä sentään imuroidaan useamman kerran kuukaudessa. Mutta tuolla yöpöydän uumenissa ne kirjat pölyttyvät.

In order to vacuum the bedroom, one has to make an extensive inventory of books and magazines on, next to and under the bed. Or at least move them around a bit in order to get rid of the ones that will never, ever be read and the ones that can go in the recycling bin. This time, on my side of the bed, there were 22 books. Four of them I had read, seven of them were unopened and 11 of them had at some stage been browsed or partly read.

Many of them have several months worth of dust piled up on them but they still look very hopeful, expecting to be picked up any time and read with great passion. I seem to have lost any attention span I ever had.

In magazines they often ask interviewees, which book they have on their bedside table. In this household such a question seems like a weird, theoretical construction.

Update! We do vacuum more often than once in three months. It is deep inside the shelf of the night table that the books sometimes gather thicker layers of dust. (Phew. I just realised you might get the wrong impression, Marjorie.)

Posted by ah at 02:34 PM | Permalink | Comments (2)

Sain vasta nyt tartutuksi Anna Kortelaisen kirjaan Virginie - Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (2002). Ja sehän piti lukea loppuun asti melkein siltä istumalta. Heikkouksiini kuuluu romantisoida historiallisten henkilöiden elämänkohtaloja näiltä jälkeen jääneiden dokumenttien, erityisesti kirjekokoelmien valossa.

Oli hauska huomata, että romantisoida voi myös akateemiselta pohjalta, vaikkei Virginien kohdalla olekaan kysymys mistään tavallisesta tutkimusraportista. Mieleen tulivat myös omat graduntekoajat ja se loppumaton kiehtovien sivupolkujen verkosto, johon aikalaishistoriasta kiinnostunut törmää tutkiessaan mikrofilmejä, päiväkirjoja ja kirjeitä.

Muistan selvästi sen hetken, kun Sibeliuksen kuolin- ja hautajaisuutisointia Yliopiston kirjastossa tutkiessani tuli mieleen, josko gradun kohde olisi sittenkin voinut olla vähän toisenlainen. Olin lukenut aukeamakaupalla kirjoittelua edesmenneestä kansallissankarista, ja sitten löytyi lehden loppupäästä sattumalta toinen, aivan huomaamaton uutinen: pianokappaleiden ja yksinlaulujen säveltäjä Heino Kaski (1885-1957) oli onnettomuudekseen sattunut kuolemaan täsmälleen samana päivänä kuin Sibelius, syyskuun 20. päivänä vuonna 1957.

Toisen kuuluisuuden varjoon taisi jäädä kuollessaan - joskin tilapäisesti - myös Sergei Prokofjev, jonka kuolinhetki 5. maaliskuuta 1953 oli lähes kellonlyömälleen sama kuin Josef Stalinilla.

Edelfeltiin erikoistunut taidehistorioitsija Kortelainen on näköjään lähtenyt kulkemaan toistakin sivupolkua. Edelfeltin Ellan-vaimon kohtalosta kiinnostuneena hän on kirjoittanut kokonaisen kirjan naisten hysterian kulttuurihistoriasta (luin kiinnostuksella mm. tätä Bookcrossing-keskustelua). Tekisi mieli tilata luettavaksi - osaako joku suositella?

Lisää Virginie-kirjasta voi lukea vaikka Journalistin arviosta. (Kuva on yksityiskohta kirjan kannesta eli Albert Edelfeltin maalauksesta Virginie vuodelta 1883.)

***

I have just read a truly fascinating book about a completely unknown woman. Virginie is known in Finnish art history by her first name only, as one of the models the artist Albert Edelfelt was painting in Paris in 1880s (pictured a little detail of a painting dating from 1883).

The Finnish art historian Anna Kortelainen - a specialist in all things Edelfelt it seems - has spared no time or effort in finding out everything humanly possible about this woman. We still don't know what Virginie's real name was, where she was born and what became of her. Was she an innocent teacher's daughter from Southern France, or was she an experienced courtesan? We don't know. But we do know that she and Edelfelt had a relatively long relationship, and possibly one or two children, before they parted in early or mid-1880s.

From Kortelainen's point of view, the results of her research may have been very modest. But aren't we glad she allowed herself to get so completely sidetracked? (I don't think the book has been translated, sorry!)

I remember a moment when I very nearly got badly sidetracked myself. I was working on my master's thesis on the public image of Jean Sibelius in the Finnish press. I had been studying microfilmed newspapers from September 1957, after the composer's death. Pages and pages of obituaries, poems, stories about the composer's last days and funeral arrangements. And then, just when I thought I had read the whole lot, I came across a tiny piece of news squeezed in a remote corner of the paper, like a little afterthought. The composer of lovely solo songs and piano pieces, Heino Kaski (1885-1957), had been unfortunate enough to die on the very same day as Sibelius, 20 September 1957. Wouldn't he have deserved my attention rather than Sibelius, already known and admired by everyone?

Heino Kaski was not the only composer whose death almost went unnoticed. Sergei Prokofiev died on the same day (5 March 1953), practically the same moment, as the dictator Joseph Stalin.

Posted by ah at 05:13 PM | Permalink | Comments (3)

Update: it is spelled 'Matobo'.

Aloitimme eilen uuden DVD-
urakan: neljä levyllistä BBC:n 1970-luvun tiedesarja- klassikkoa The Ascent of Man. Ensi osassa viisas tohtori Bronowski pyöritteli alkuihmisten pääkalloja ja kävi katsomassa Etelä-Euroopan luolamaalauksia - niitä, joita tavallinen yleisö ei enää pääse katsomaan. Toisin oli 30 vuotta (voi herrajumala!) sitten.

Sain ohjelmasta kimmokkeen kaivaa esille valokuvat Zimbabwen-matkalta 1990-luvulta. Ajoimme tuolloin nelivetorähjällä Mosambikista Etelä-Afrikan kautta Zimbabveen ja Matobon kansallispuistoon katsomaan luolamaalauksia. En ollut ihan valmistautunut siihen, mitä tuleman piti.

Suurimmassa, Zilozwane-luolassa ei ainakaan tuolloin ollut minkään valtakunnan vartiointia tai kulkurajoituksia - ainut rajoitus oli suurimman luolan sijainti vaikean taipaleen takana. Se oli vähän pelottavaakin - ei olisi ollut ketään estämässä, jos olisimme kaivaneet työkalupakista taltan ja vasaran ja lohkoneet mukaamme valittuja lastuja kymmenien tuhansien vuosien takaa.

Yläkuvan takaa löytyy tavallista suurempi versio, josta toivottavasti näkee vähän yksityiskohtiakin. Alempana yleiskuvaa isosta luolasta sekä yksityiskohta eräästä toisesta kallionseinästä tanssivine ihmishahmoineen. Muistan myös valkoisen sarvikuonon ääriviivat, ja sen erikoisen tunnelman, joka suurimmassa luolassa vallitsi. Ei ketään muuta missään, vain neljä hengitystään pidättävää turistia ja kivinen kangas, jolla juoksivat vapaina kaikki savannin eksoottiset eläimet. Samat, joita oli jo safaripuistossa silmät särkien tihrustettu auton ikkunasta - nyt vain paljon elävämpinä.

Ascent of Man on hiljattain tullut myyntiin DVD-versiona kuten myös 1960-luvun verraton, Kenneth Clarkin juontama taidehistoriasarja Civilisation.

Somewhere in 1990s, I was lucky enough to make a special trip, driving from Mozambique through South Africa to Zimbabwe to see, among other things, the rock paintings in the Matobo National Park. The impulse to dig out the photos from that trip came from a DVD we watched yesterday: the first episode in BBC's 1970s science series The Ascent of Man. All the programs have recently come out on DVD, along with another BBC classic, the 1960s art series Civilisation.

I don't know what I expected from our trip to Matopo, but I certainly did not think we would be the only people around and that we would be free to go all the way inside the Zilozwane cave and examine the paintings close up. The Southern European caves that Dr. Bronowski visits in the first episode of The Ascent of Man, had already been restricted from the general public.

It was almost frightening - the only obstacle between us and the priceless works of art was the long trip that required a 4WD. No one around to make sure the tourists didn't come armed with hammers and chisels.

I remember how I held my breath in front of the big rock 'canvas'. I could have sworn the savannah animals were moving - in fact they seemed more alive than most of those we had seen, driving through safari parks in South Africa.

I saved the two detail pics in a bigger format than usual - click the photos for a bigger view. The running (or dancing?) hunters in the lower picture came from another place in the same national park.

Posted by ah at 01:46 PM | Permalink | Comments (4)

Margaret Atwood on minulle tuntematon kirjailija - tarkoitan siis, että olen lukenut vain pikkuisen murto-osan hänen tuotannostaan enkä juuri mitään keskeistä. Ensimmäiseksi ostin kirjoittamisesta kertovan Negotiating with the Dead -kirjasen. Luin sitä lentokoneessa matkalla Adelaiden kirjafestivaaleille runsas vuosi sitten (ei löydy heti linkkiä seuraavasta festarista, tässä tietoa Kanada-teemasta). Ja kas kummaa, siellä Atwood olikin päättänyt kaikista kirjoistaan lukea pätkiä juuri samaisesta kirjasta. Yleisö kuunteli kasvot loistaen - Atwood oli charmikas, hauska ja terävä puhuja. Jos en olisi jo ostanut kirjaa niin Atwoodin humoristinen markkinahenkisyys olisi varmaan saanut sen hankkimaan. "Quite short and readable book complete with an index." Sopivan lyhyt ja helppolukuinen kirja indeksillä varustettuna. Ostin sen sijaan festivaalin kirjateltasta novellikokoelman Wilderness Tips ja kävin jonottamassa nimikirjoituksenkin. Takanani jonotti kanadalainen nainen, jolla oli mukanaan lähestulkoon Atwoodin kootut teokset, kaikki rakastettuja ja kuluneita niteitä. "Atwood ei suostu kotikulmilla välttämättä signeeraamaan muita kuin uusimmat kirjansa", hän selitti. "Mutta Australiasta se pitää paljon, se on täällä aina hyvällä tuulella." Minä testasin väittämää ja pyysin nimmarin myös ystävälle. Nimen kirjoitusasu sai kirjailijan valppaaksi. "Kristiina. Sehän on suomalainen nimi, eikö?" Hädin tuskin sain nyökätyksi. Koin kommunikoineeni syvällisellä tasolla kirjailijan kanssa. Nyt olen vihdoin lukenut Atwoodilta kokonaisen romaanin. Olin yrittänyt Oryxia ja Crakea englanniksi, ja aina jäi kesken. En ymmärtänyt lukemaani. Sitten lentokone toi suomalaisen sukulaisen, jolla oli suomenkielinen pokkari mukanaan. Sen luettuani tajuan, miksei englanniksi lukemisesta tullut mitään. Mutta Atwoodista en taida tietää yhtään enempää kuin ennenkään. Tämähän tuntui peräti epätyypilliseltä edustajalta hänen tuotannossaan. On siis jatkettava harjoituksia. Mitä pitäisi lukea seuraavaksi? Adelaidessa oli myös kanadalaisrunoilija nimeltä Lorna Crozier. Hänen kirjansa eivät olleet ehtineet perille ajoissa, mikä oli hirmuisen ikävä, varsinkin kun hänen ääneen lukemansa runot tuntuivat vaikka kuinka kiehtovilta. Kuinka huono tuuri voi ihmisellä ollakaan: matkustaa maailman toiseen ääreen markkinoimaan taidettaan, kestää maratonlennot ja jetlagit, ja sitten kirjat eivät saavu paikalle. Onnistuimme silloin löytämään häneltä yhden kokoelman, mutta nythän Amazonissa tuntuu olevan tarjolla vaikka mitä. Kun vain tietäisi mitä valita? *** I have hardly started with Margaret Atwood. The first book of hers that I bought was not fiction at all, but a collecton of little essays on writing, titled Negotiating with the Dead. Soon after that, I happened to hear her at the Adelaide Writers' Week 2004, reading excerpts from this very same book. "Quite short and readable book complete with an index", she advertised herself. Having already bought it, I selected from the festival bookshop (a huge tent under the baking, South Australian sun) a collection of stories titled Wilderness Tips. I even went and got a signature. Behind me in the long queue stood a Canadian woman who had brought her whole collection of books for the author to sign. "In Canada she doesn't necessarily sign anything but her latest books. But she likes Australia, so she is always in a good mood here," she told me. I decided to be bold and ask her to sign two books, one for me and one for a friend. "Kristiina? That is a Finnish name, isn't it?" Atwood asked. I felt I had had a meaningful conversation with a well-known, intelligent person. Yesterday I finally finished reading a novel. Oryx and Crake was too difficult for me to read in English, but then a relative happened to bring along a Finnish language paperback. I see now why it seemed too much of a challenge: the language was mostly invented! I realise I am no wiser when it comes to Atwood as writer, having only read this one. Any hints on which one to pick up next? In Adelaide there was also a Canadian poet called Lorna Crozier. I enjoyed her reading immensely, and was so sorry to hear that none of her books had made it in time into Australia. Andy had found one collection of poetry from the internet, but now I see that there are many available at the Amazon. But there we are again - which one to pick?

Posted by ah at 04:56 PM | Permalink | Comments (3)

Kulttuuria ja urheilua -blogissa on arvosteltu Minna Lindgrenin Leif Segerstam -elämäkerta, joka on ehdottomasti myös omalla lukulistalla. Osittain siksi, että Leif Segerstam on ristiriitainen, värikäs, lahjakas ja monella mittarilla muhkea persoona. Mutta vielä enemmän siitä syystä, että kielen käyttäjänä kipakka ja rempseä musiikkitoimittaja Lindgren tuntuu sopivalta henkilöltä juuri tätä elämäkertaa kirjoittamaan. Eikä varmasti haksahda turhaan hymistelyyn. Oopperakapellimestarina Leif hakee minun silmissäni vertaistaan, ainakin kun puhutaan suomalaisista kapellimestareista. Sävellyksiään en aina oikein erota toisistaan, minkä uskallan mainita ääneen nyt kun oma ura suomalaisen musiikin markkinanaisena on tällä erää takana päin. Muusikkopiireissä kiertää jatkuvasti sähköpostivitsejä Segerstamin erikoislaatuisesta kapellimestarinenglannista, joka sekoittelee sujuvasti eläviä ja kuolleita kieliä ja keksittyjä sanoja vielä lisäksi. Mieleen tulee myös vanha tarina Finlandia-talon orkesteriharjoituksista, joissa Segerstam yritti löytää orkesterista syyllistä partituuriin kuulumattomaan a-urkupisteeseen. Syyllinen löytyi lopulta kongressitiloista, jossa siivoojan Nilfisk humisi juuri sillä taajuudella. Renessanssipersoonista tulee mieleen, että Denis on päivittänyt uusia pionisivujaan, ja lupasin mainostaa niitä missä vain taidan. Allekirjoittaneen hän saa siellä kuulostamaan epäitsekkäältä henkilöltä, joten katson parhaaksi tehdä selväksi, että kyseinen herra puutarhuri on ollut valitsemassa pienen takapihamme jokikistä puskaa sekä neuvomassa kasveille oikeita paikkoja, istutus- ja lannoitustapoja. Taisivat ruusutkin tulla leikatuksi siinä samalla. Ja saikohan hän siitä vaivasta aikanaan palkakseen yhden kahvikupillisen. Sitä paitsi pionien kuvaajalle on annettu ohjeet poimia lähtiessään näitä uskomattomia kukkia mukaansa. Kuvassa Leif Segerstam Savonlinnan Oopperajuhlilla 1990-luvun alussa kertomassa intensiiviseen tyyliinsä Itä-Savon kesätoimittajalle (minä) Martti Talvelan muistoksi säveltämästään teoksesta (© Pauli Lundén). *** Some posts don't translate well - this time I have been writing about a new biography (in Finnish) about the conductor Leif Segerstam. Musicians all over the world know his self-made conductor's language that mixes words from real and invented languages, facial expressions and gestures into a unique and sometimes amusing whole. I remember being told a story about Segerstam rehearsing an orchestra at the Finlandia Hall, Helsinki. The rehearsal was interrupted because the conductor kept hearing a stubborn pedal A and insisted on finding the culprit. In the end the culprit was found in another part of the house: a cleaning lady with a hoover. (It is perfectly possible of course that the same story is being told about Celibidache, Boulez and Bernstein as well.) The photo was taken at the Savonlinna Opera Festival - I was working in the local newspaper and was frantically trying to take notes when he was explaining his piece, composed in memory of the great Finnish bass singer Martti Talvela. Now that I have stopped promoting Finnish contemporary music for a living, I dare to say that I couldn't always tell his pieces apart. But as an opera conductor he is simply marvellous! (Photo © Pauli Lundén, who gave me the print after the gig in early 1990s.) To find out more about Leif's compositions, go to the sidebar and follow the link to my old employer, the Finnish Music Information Centre in Helsinki. Denis has updated his Peony Page and I have promised to make the link available wherever I can. (I have added it in the sidebar as well.) And since he makes me sound like an admirable person, I need to point out that it was he who spent hours selecting suitable plants for my miserable backyard garden, advising on their care, pruning my roses and helping in every way imaginable. And all this for a cup of coffee. Not to mention the fact that he is urging the peony photographer to pick flowers to bring home with her, so the trip is well worth it every time.

Posted by ah at 05:13 PM | Permalink | Comments (1)

Lueskelin niksikirjaa. Puutarhakuumeen kourissa pysyvästi kärvistelevät australialaiset tuottavat puutarhanhoidosta kirjoja solkenaan. Viimeisimpiin kuuluu Phil Dudmanin toimittama kirjanen nimeltä The Garden Guru. Pehmeiden, Nikke-kirjaa muistuttavien kansien väliin on koottu australialaisilta puutarhureilta koottuja niksejä. Osui silmään muutama sukkahousuniksi. Kirjaan ne tähän jos joku vaikka tahtoo pistää näillä rahoiksi Pirkka-lehdessä. Minun ymmärrykseni mukaan niksi on suulliseen perinteeseen verrattava lajityyppi eikä siihen oikeastaan voi olla olemassa tekijänoikeutta. Mikään näistä ei tietenkään vedä vertoja suomalaisten niksien parhaille - oma suosikki on se, joka suosittelee pistämään tv:n kaukosäätimen sukkahousuun ja sitomaan tuolin käsinojaan. Pysyy puhtaana ja käsien ulottuvilla. Sitten aussinikseihin: vanhat saippuanpalat sukkahousuun ja housu roikkumaan ulkohanasta. Puutarhurin kädet tulevat puhtaaksi jo ulkona ja saippuanjämät käytetyiksi loppuun. Sukkahousun varvasosan voi sitoa siementävän kukan siemenkodan ympärille, ja jopa tulevat siemenet talletetuiksi ilman että karisevat tai sinkoilevat sinne tänne (huomio Jaska, tässä olisi ollut ratkaisu siihen räjähtävän Mooseksen ongelmaan!). Sukkahousuja voi käyttää myös viinirypäleterttujen suojana, niin etteivät linnut syö satoa ennen aikojaan (sovellettava Suomen oloihin). Sukkahousuihin voi sulloa lantaa, ja tätä teepussin tapaista voi sitten liottaa vesisaavissa lantaveden tekemiseksi. Sukkahousuun voi myös pistää pieniä kiviä tai multaa ja ripustaa nämä nyytit painoksi hedelmäpuun oksille. Tällä tavalla oksia houkutellaan kasvamaan alaspäin, ja tuloksena pitäisi olla enemmän ja helpommin saatavilla olevia hedelmiä. Sukkahousun voi sitoa puutarhahanan ympärille. Näin hanaa on niveltulehduksesta kärsivän helpompi kääntää. Sukkiksista saa myös kastelukannuun sihdin, jonka läpi vesisuihku tulee tarvittaessa vaikka kuinka hienojakoisena. Pienten taimien päälle voi tehdä sukkahoususta ja tikuista teltan, joka varjelee taimia etanoilta ja heinäsirkoilta ja suojaa myös liialliselta paahteelta herkässä kasvuvaiheessa. Ja ihan omakohtaisestikin kokeiltu vinkki neuvoo sitomaan kasvit tukikeppeihin joustavilla sukkahousuilla. Ja tietenkin sukkahousuissa voi säilyttää perunoita ja sipuleita. Joka pullistuman väliin solmu tai pyykkipoika, niin juurekset pysyvät erossa toisistaan eivätkä mätäne. Viimeisenä vihjeenä (ja miten minusta tuntuu ettei tämä ole ollenkaan ironiseksi vinkiksi tarkoitettu) mainitaan, että sukkahousuja voi myös käyttää lämmikkeenä puutarhahousujen alla kylminä päivinä. Kirjan ehdottomsti epäilyttävin niksi ei ollut sukkahousuosastossa. Se kuului näin: Kun istutat kärsimyshedelmäköynnöksen, kaiva iso kuoppa ja pudota pohjalle lampaan sydän tai maksa. Näin lisäät maahan mineraaleja, jotka lannoittavat köynnöstä. Kuvassa toinen osa waratah-pensaan nupunkehittämisprojektista. *** We Finns are obsessed with finding alternative uses for used pantyhose. My favourite one has to do with tying pantyhose to the armrest of your tv chair and placing your remote control in it. Apparently this not only keeps the remote from getting lost but also helps to keep it clean. We have 7 remotes in our household and not one of them is yet housed in pantyhose. My today's post lists pantyhose tips that I stole from a recently published book The Garden Guru - Top tips from Australian gardeners. I won't write them here in English, you are going to have to go and get the book. It has been edited by Phil Dudman and has a foreword by our very own national treasure, Peter Cundall. You'll find it in the ABC Shop.

Posted by ah at 05:39 PM | Permalink

Autossa matkalla kotiin kulttuurin yliannostuksesta (ks. torstain merkintä) mietittiin Venetsia-aiheisia kirjoja, oopperoita ja elokuvia. Kimmoke tuli Sydneyssä nähdystä Brittenin oopperasta Kuolema Venetsiassa, joka Viscontin elokuvan tapaan perustuu Thomas Mannin kertomukseen. Pienellä miettimisellä keksittiin pari muutakin Venetsia-tarinaa, joissa on samankaltaisia, synkkiä kuoleman ja pakkomielteen sävyjä. Ensimmäiseksi tuli mieleen 1970-luvun alun mystinen jännityselokuva, Daphne Du Maurierin novelliin perustuva Don't Look Now. Mikä lieneekään sen suomenkielinen otsikko? Donald Sutherland ja Julie Christie siinä jäljittivät punaiseen sadetakkiin pukeutunutta kuollutta pikkutyttöään. (Erikoista muuten, miten moni elokuva perustuu Du Maurierin aiheisiin.) Seuraavaksi Andy muisti Ian McEwanin Venetsia-aiheisen romaanin Comfort of Strangers, joka on sekin tehty elokuvaksi. Mutta olisiko näitä muitakin? Donna Leonin Venetsia-dekkareita emme huolineet luetteloon, kuolema kuuluu lajityyppiin jotenkin automaattisesti. Ja Ot(h)ellosta ja Venetsian kauppiaastakin tuli suukopua. *** Back at home, exhausted. Maybe I'll be able to write more about our overdose of opera (see Thursday's diary entry) a bit later, but now I'll just record something we talked about in the car on the 2-hour drive home. Britten's Death in Venice is based on Thomas Mann's novelletta, and there is of course also a film by Visconti based on the same subject. But in addition to these we could think of at least a couple of other stories, based in Venice, with curiously similar overtones - death, obsession and grief. Firstly we thought of the great 1970s film Don't look now, based on a short story by Daphne Du Maurier. (Take a look at her filmography - isn't it interesting how many of her stories ended up on the screen?) And then Andy remembered Ian McEwan's novel Comfort of Strangers, and the film by the same title. Donna Leon's Guido Brunetti mysteries were discussed but rejected - death is always an integral part of those - and Shakespeare was considered a bit far fetched. Any other dark stories about Venice, though?

Posted by ah at 09:44 PM | Permalink | Comments (4)

On tietysti tyylitöntä päivittää useammin kuin kerran päivässä. Mutta minkäs sitä innolleen mahtaa. Rohkaistuin, kun luin Kuka teki huorin -nimimerkin kuohuvan hormonitoiminnan tuotteita ja löysin hänen eilisen merkintänsä kannustamana oman, sisäisen valokuvaajani. Tunsin äkkiä pakottavaa tarvetta tarttua hikisin käsin digikameraan ja ottaa 23 uniikkia digitaaliotosta unikkomaljakosta (ohessa ensimmäinen, pistän lisää sitten kun tarve taas ilmoittaa itsestään). Nimimerkki kirjoittaa:

En tiedä kumpi on pahempaa - pärstäkuvagalleriat vai ns. taiteellisempaa valokuvausta edustavat. Haluaako mielummin tukehtua perse- ja peilikuviin vai ihmetellä sitä valon ja värien loistoa naapurin betonitalon seinällä. Tai niitä loputtomia yksityiskohtia joita helvetillisellä tarkennuksella kuvattu ulpukka voi vain näyttää. Kukka on kukka on kukka.

23 unikkokuvan jälkeen etsin sopivan seinän. Ja tällä välin pistäydyn joka päivä nimimerkin blogiosoitteessa. (Ihan oikeasti aion pistäytyä, jäin koukkuun ekasta kerrasta.)
Lisää kukkasia aikaisintaan sunnuntaina.
***
Apologies for posting twice in a day - I got carried away by a sudden urge to take 23 digital photos of a bunch of poppies. I blame a new Finnish blogger (style of writing is oddly familiar - I have to give this some thought) who has been pouring contempt on people that fill the cyberspace with their digital photographs.
More flowers on Sunday at earliest.

Posted by ah at 09:31 PM | Permalink | Comments (3)

Ostin pari viikkoa sitten Lontoosta mukavan oloisen pikku kirjan nimeltä Sullivan’s Music Trivia, alaotsikoltaan vaatimattomasti The Greatest Music Trivia Book Ever. Ajattelin, että se viihdyttäisi lentokoneessa matkalla kotiin, mutta tulinkin sitten ostaneeksi myös uusimman Potterin, josta viisaammat voivat epäilemättä olla vaikka mitä mieltä mutta joka sopi kyllä parinkymmenen tunnin mittaisen lentomatkan ajankuluksi oikein hyvin. Nyt tartuin tähän triviakirjaan – nolottaa myöntää mutta osittain sitä varten, että musiikkikolumnin deadline oli käsillä ja aihe vielä hakusessa. Olin kyllä päättänyt, etten aio viljellä tässä blogissa negatiivista marinaa (muut tekevät sen paremmin ja kiitettävällä antamuksella), mutta oli tylsää huomata seuraavanlainen tekstinkäsittelykukkanen heti kirjan ensimmäisellä sivulla otsikon ’CD stats’ alla:

The theoretical lifespan of a CD-R is around 100 years.
The diameter of a CD is 12 cm.
CDs were developed by Philips and Sony and released in 1982.
The theoretical lifespan of a CD-R is around 100 years.
Ei jotenkin kannustanut lukemaan edelleen. Ja voi olla että kolumnista tulee näillä eväillä tylsänpuoleinen.
Enemmän kuin angstisivuista tykkään blogeista, jotka kertovat onnellisten koirien elämästä. Siksi oheisessa valokuvassa eläkeikäinen noutaja Rose.
***
A couple of weeks ago I was still in Europe and browsing the London bookshops, when I picked up a little, nicely old-fashioned looking book titled Sullivan’s Music Trivia – The Greatest Music Trivia Book Ever. I bought it thinking it might amuse me during the long flight home – only I ended up reading Harry Potter which kept me nicely entertained all the way home.
Today I was sifting through press cuttings and websites, hoping to come up with an idea for a music column, when I remembered the music trivia book and picked it up again hoping that it would revive my temporarily rather dry sources of creativity. I had sort of promised myself not to produce net diary entries powered by negativity (there are lots of Finns that do this with more talent and lots of enthusiasm), but it was still a bit sad not to get through the very first page titled ‘CD Stats’ before colliding with the following word processing related tautology:
The theoretical lifespan of a CD-R is around 100 years.
The diameter of a CD is 12 cm.
CDs were developed by Philips and Sony and released in 1982.

The theoretical lifespan of a CD-R is around 100 years.
Decided to put off reading again. Still not sure what to do about my column, though.
Better than witty and negative blogs I like the ones that describe the happy lives of happy dogs. Therefore I have attached a photo of a senior Labrador called Rose.

Posted by ah at 05:25 PM | Permalink

Piti tulla Sydneyhin kokoustamaan. Perjantai oli vapaapaiva, joten seurasin Judy-ystavan vinkkia ja menin lautalla Manlyyn - sellainen merellinen lahioparatiisi hiekkarantoineen, venesatamineen kaikkineen. Vinkki ei kuitenkaan koskenut naita vaan Manlyn pienessa taidegalleriassa parhaillaan olevaa taiteilija-keraamikko Shona Wilsonin taidenayttelya. Olihan minulla aavistus, etta jotakin aika hienoa oli odotettavissa, mutta sittenkin! Shona Wilson (oheisen kuvan uskalsin lainata kansalliskirjaston nettisivulta) nayttaa kulkevan kaiket vapaa-aikansa kerailemassa pudonneita lehtia, kuihtuneita kukkia, kalansuomuja ja -ruotoja, perhosten ja sudenkorentojen siipia, hoyhenia - kaikenlaista arkaa, pienta ja kiehtovaa materiaalia, joista han sitten kokoaa aivan kasittamattoman kauniita ja ajatuksia herattavia kollaaseja. Otetaan esimerkiksi kalansuomuista ja kuparilangasta sommiteltu lapikuultava ja kimmeltava vaippa, kerta kaikkiaan taianomainen esine, kotoisin jostakin haltijattarien ja keijukaisten maasta. (Tulee mieleen oiva suomalainen lastenkirja Mestaritontun seikkailut, jossa kyseinen tonttu piiloutui hamarahunnun alle. Se huntu olisi voinut nayttaa vaikka talta. Ja tulee mieleen myos Aale Tynnin runo Kalastajan tyttaresta - etsin kunhan paasen kotiin.) Illalla viela eksyttiin Sydney Symphonyn konserttiin, jossa Lorin Maazelin peruutettua Brucknerin kahdeksannen johti vaikuttavasti nuori kanadalainen kapellimestari Yannick Nezet-Seguin. Kyseinen sinfonia mahtuu juuri ja juuri CD-levylle, mutta Yannickin tulkinta ei olisi kylla mahtunut... puolitoista tuntia taisi tayttya. Hyva perjantaipaiva siis. Tanaan lauantaina lentokentalle vastaan Rosaa ja Lauraa, jotka saapuvat maahan aikomuksenaan tyolomailla Australiassa kokonaisen vuoden. *** Came to Sydney for a meeting on Thursday and had a very rewarding day off the next day. I followed Judy's tip and took a ferry to Manly, where the small art gallery by the sea had a perfectly wonderful and thought provoking exhibition by Shona Wilson (I dared to borrow the attached photo from the National Library website, only it doesn't really give a very good idea about what she does). The artist must spend all of her free time gathering tiny, fragile natural objects such as feathers, butterfly and cikada wings, flower petals, fallen leaves, twigs and fish scales. These she then turns into collages and works of art that must require hours and hours of painstaking work. I loved the ceramic sculpture covered in spikes from dead sea urchins, the luminous veil made from copper wire and hundreds of transparent fish scales (this reminded me of a magical veil from a children's book that my teacher used to read to us on the 2nd grade) and the many 'archives' of petals, wings and feathers lovingly placed in individual natural frames inside bigger glass cabinets. Sydney Symhony concert in the evening featured the Canadian conductor Yannick Nezet-Seguin and Bruckner's 8th. I have never heard it live before and have always felt Bruckner is probably a bit too serious and all-encompassing for me. Funnily enough, I felt like I have often felt with more contemporary composers' music: when you hear it live it seems to work on a different level. BTW, Nezet-Seguin's version (which he conducted without a score) would not have fit on a CD, it must have lasted a good 90 minutes.

Posted by ah at 10:18 AM | Permalink

Suomen blogirintamalla on havaittavissa ennenaikaisia syysmasennuksen merkkejä. Täällä puolen palloa alkaa kirkastua - kohta koittaa kevät! Narsissit kukkivat jo, ja lopputalven takkatuli-illat kuluvat hujauksessa, kun käsillä on joukko uusia DVD-hankintoja. Viimeisimpinä viihteinä Harold & Maude (1971), moniaita tunteja DVD:llä juuri julkaistua Patrice Chéreaun huikeaa klassikko-ohjausta Wagnerin Ringistä (puikoissa Boulez) ja vielä useampia tunteja Jeeves & Wooster -sarjaa. Synttärilahjaksi ropsahti nimittäin 8 DVD:n levyn paketti Granadan tv-sarjaa, nimisosissa Stephen Fry ja Hugh Laurie. Olen ollut kyseisen Jeeves-sarjan fani jo pitkään, mutta nurinkurisesti etsin kirjat käsille vasta hiljan. En vähäuskoinen kuvitellut, P. G. Wodehousella olisi olennaista lisättävää. Mutta kuulkaas nyt esimerkiksi seuraavaa pätkää, jossa Wooster filosofiseen tyyliinsä pohtii kirjoittamisen peruslähtökohtia niteessä Thank you, Jeeves (1934 - anteeksi lyhennys):

A thing I never know when I'm telling a story is how much scenery to bung in. I've asked one or two scriveners of my acquaintance, and their views differ. A fellow I met at a cocktail party in Bloomsbury said that he was all for describing kitchen sinks and frowsty bedrooms and squalor generally, but the beauties of Nature, no. Whereas, Freddie Oaker, of the Drones, who does tales of pure love for the weeklies under the pen-name of Alicia Seymour, once told me that he reckoned that flowery meadows in springtime alone were worth at least a hundred quid a year to him.
Personally, I've always rather barred long descriptions of the terrain, so I will be on the brief side. As I stood there that morning, what the eye rested on was the following. There was a nice little splash of garden, containing a bush, a tree, a couple of flower beds, a lily pond with a statue of a nude child with a bit of a tummy on him, and to the right a hedge. (...) Add a cat sniffing at a snail on the path and me at the door smoking a gasper, and you have the complete picture.

***
End of winter in Robertson. A village of 1000 inhabitants does not provide a huge amount in the way of evening entertainment. We have spent a week in the cosy triangle of the sofa, the woodfire and the shelf that accommodates the DVD-player and the rather ugly and big, modern television.
Yesterday we watched Harold & Maude (1971), and during the past week or so we have spent copious hours watching 1) Der Ring des Nibelungen by Patrice Chéreau/Pierre Boulez - a Bayreuth classic recently released on DVD by Deutsche Grammophon - and 2) the complete Jeeves & Wooster tv-series - 8 DVDs also recently released. The latter I got as a birthday present, along with several P. G. Wodehouse Jeeves & Wooster books that I hadn't for some odd reason even tried before.
I suppose I didn't think PGW would have that much to add, but how wrong I was. Listen to Bertie Wooster reflect on the merits of adding flowery meadows into one's prose (see extract above - apologies for shortening it, now you'll have to read the book)!

Posted by ah at 10:03 AM | Permalink