Back to homepage
Paluu kotisivulle

February 19, 2007

Etanoista ja plagioinnista
I am appalled

snailpath.jpgNyt on tämäkin nähty. Aloitin aamuni hinkkaamalla juuri öljytyltä kuistilta vaeltelevan etanan pointillistista limavanataidetta. Muuten etanoista viis, mutta halusin sutia toisen öljykerroksen lankkuihin tänään enkä halunnut nilviäisen öisiä retkiä pysyväksi osaksi kuistia. (Olin tuupertua lämpöhalvaukseen - harvinaisen kuuma ja tukala päivä.)

Mutta etanan pahalainen ei ollut tämän maanantain varsinainen päivittelyn aihe. Klassisessa musiikissa skandaalit yleensä liittyvät jalkaa polkeviin oopperalaulajiin. Edesemenneet pianistirouvat nousevat harvoin otsikoihin, ja vielä harvemmin näin röyhkeän ja kylmäverisen huijauksen päähenkilöinä. Tässä Gramophonen uutinen aiheesta, tässä New York Timesin ja tässä vielä Pristine Audion mielenkiintoinen huijausta käsittelevä sivu.

***

I never thought it would come to this: I started my morning by scrubbing snail footprints on the veranda. This rather artistic animal had been wandering on the freshly oiled deck overnight, with seemingly no other purpose than having his/her footprints immortalised before the second coat of oil was applied.

I never thought it would come to this, either: where is the world going to when nice, old ladies rip off hundreds of CD tracks in order to make comebacks as recording artists?! Here is what Gramophone tells about the scandal, this is the New York Times and this is a most interesting site by Pristine Audio about the same subject.

February 09, 2007

Soon täytetty
Es ist vollbracht

haamu.gifArvasin etukäteen, että blogitietokannan siirtäminen palvelimelta toiselle saattaisi olla takkuinen taival. Sitähän se olikin, mutta nyt se on tehty. Hyvästi Smartyhost. Totuuden nimessä pitää sanoa, ettei minulla ole entisestä isännästä yhtä paljon huonoa kerrottavaa kuin muilla. Halpahan se oli niin kauan kun ei tarvittu 50 MB enempää tilaa, ja enimmäkseen sai tukeakin. Tosin ei silloin kun koko kotisivu katosi isännän serveriremontin yhteydessä viime vuonna. Siitä jäi itämään epäilys, joka on vahvistunut viime aikoina - sähköpostit ovat tulleet joskus jopa parin päivän viiveellä. Lääkkeeksi tarjottiin ihan omaa serveriä, ihan omaan hintaan.

Uusi isäntä on jo osoittautunut melko palvelualttiiksi, suostuivat ilman maanittelua kurkistelemaan mm. Movable Type -asennustiedostoihin. Palvelu maksaa vähän enemmän mutta enemmän on megabittejäkin, samoin tietokantoja, postilaatikoita ja muuta tilpehööriä. Data makaa nyt Sydneyssä USA:n sijasta.

Itse tiedostojen siirtäminen paikasta toiseen ftp:llä sujui ongelmitta omin neuvoin. Tämmöisissä massahommissa käytän ilmaista Core FTP Lite -ohjelmaa, kun taas muuten tuherran Dreamweaverin kanssa, amatööri kun olen. Siirsin koko MT-asennuskansion sellaisenaan uudelle serverille asianomaiseen paikkaan, samoin staattiset MT-tiedostot, blogin arkistokansiot, kuvat jne. Arvauspelin puolelle livahti 'memory dumpin' hakeminen vanhasta tietokannasta, uuden tietokannan luominen uudelle serverille ja samaisen dumpin dumppaaminen sinne. Tutkin erinäisten kohtalotoverien kertomuksia ennen syvään päähän sukeltamista. Liekö tässä dumppauskohdassa kuitenkin menty pieleen, kun vanhat merkinnät siirtyivät vahingossa iso-8859-1 -standardin mukaisina ja blogissa oli ruudun täydeltä turkin kieltä normaalien ääkkösien sijasta.

Jonkin verran päänvaivaa tuotti tietokannan tietojen ja tiedostopolkujen päivittäminen Movable Typen config-tiedostoon (tietokantaa testattiin ensin ip-polulla, sillä domainia ei vielä ollut siirretty - tämä ei kuitenkaan pitemmän päälle toiminut). Samaa paikkaa sorkin ääkkösstandardiasian ratkaisemiseksi. Tosin tässä tapauksessa ääkkösten palauttaminen blogiin vaati vielä muutaman muunkin kuvion. Movable Typestä annettiin tukea.

Jos ja kun turkin kieli palaa tai sitä löytyy erinäisistä arkistoista, siitä saa kyllä kertoa.

***

It's goodbye Smartyhost for me. I had been thinking of making the move, but I had a hunch that transferring the Movable Type blog and its database onto another server might be beyond my skills. And it almost was, but now it is done. For a while, the whole database was inaccessible and for an even longer while, my blog entries looked as if they were written in Turkish.

For the record - I am not as grumpy with Smartyhost as many people in various chat groups seem to be. My support requests have mostly been responded in a timely manner. It was only with that notorious server hassle that they had last year that I was left waiting for a reply to my phone messages and support tickets. Come to think of it, I am still waiting! Lately I have also had problems with emails turning up with a long delay (spam related, I was told - I was also offered a dedicated server as an expensive solution to the problem). So when the contract was up for renewal, I decided to bite the bullet and go shopping for a new webhost.

I won't advertise the new host here, as my history of them is very short so far. But their support this week has proved very efficient. So far so good. Our data lives in Sydney now, rather than in the US.

For those amateurs (like me) contemplating a server change involving a database, I recommend having access to some support - in my case I had some at the server end as well with Six apart (the Movable Type people). Still, I ended up doing things I didn't know I could do (and, to be truthful, I can't do) such as taking a memory dump from the database, configuring file paths and character sets. Movable Type user manual came handy many times.

All of this is a lot of fun, especially if you are really meant to be writing a book with a deadline in 1.5 months' time.

January 26, 2007

Mä lennän taas
I am flying, I am flying

pietro.jpgLomaltapaluumatkalla Helsingistä Sydneyhin tehtiin oma ennätys. Noin 53 tuntia Hki-Vantaan lentoasemalle saapumisesta, päälle parin tunnin ajomatka kentältä kotiin.

Helsingissä ensin seitsemisen tuntia odotusta, osa siitä hotellissa (tekninen vika autopilotissa). Sitten sinivalkoisille siiville ja kohti Kaakkois-Aasiaa.

Bangkokia lähestyessä ilmoitettiin, ettei kone jatkakaan Hongkongiin alkuperäisen lentosuunnitelman mukaisesti - sieltä lähtenyt jatkoyhteyskin oli kyllä mennyt jo aikoja sitten.

Bangkokissa kymmenisen tuntia (hotellissa). Sieltä Thai Airwaysin hellässä huomassa, orkidea rintapielessä Singaporeen.

Singaporessa seitsemisen tuntia (lentokentällä). Sieltä Qantas-yhtiöllä ei suinkaan Sydneyhin vaan... Perthiin (Länsi-Australiassa, lähin suurkaupunki taitaa olla Indonesiassa).

Perthissä nelisen tuntia (lentokentällä, aamyö). Sieltä Qantasilla edelleen Sydneyhin. Kotona siis todellakin yli 55 tuntia liikkeellelähdöstä. Alkuperäinen lentosuunnitelma vei reilusti alle vuorokauden.

Asiasta ja yksityiskohdista olisi paljonkin sanottavaa, arvaatte äänensävyn. Mutta tänään on luojan kaunis kesäpäivä ja kansallinen vapaapäivä (Australia-päivä), ja sitä paitsi lentoyhtiöön on jo kirjelmöity.

(Mainitsinko, että Roomassa varastutin kännykkäni? Kuvat - mistä kirkoista? Klikkaa suuremmiksi.)

***

gesu.jpgIn case we didn't yet let quite everyone know, we managed to spend 55 hours getting home from Helsinki. The original itinerary would have taken less than 24 hours in all, instead we ended up following the following route: Helsinki - Bangkok - Singapore - Perth(!) - Sydney. We got to know two airport hotels and had to check our luggage out twice en route. Perth airport by night is not something we'd recommend - perfectly safe but closed.

One observation: If snacking or drinking during the flight is something you absolutely detest, then flying with Finnair is a very good option.

But - as the Finnish proverb goes - "a sharp stick in the eye for those who fret about things past". It is a gorgeous summer day and I am about to have a glass of Tasmanian chardonnay to celebrate Australia Day.

Did I mention I got my mobile stolen in Rome? Pictured - which church ceilings? Click for a larger view.

January 22, 2007

Ystävällinen viesti Jimiltä
A friendly message from Jim

fridge.jpgTekstiviesti, jollaista ei välttämättä halua saada lomaillessaan maapallon toisella puolella:

The text message we'd rather not have got while holidaying on the other side of the globe:

"Your fridge circuit popped 3 centuries ago and your house smells like 20 roadkills from last week. Ants have taken over the pantry. Immy and I need rubber suits. Christ! There is no way out short of going back 2 Sydney!!"

Kuvassa uusi jääkaappi.
Pictured: the new fridge. There was no way we could have lived with that smell.

September 21, 2006

Australiassa ydintalvi
Nuclear winter in Australia

sitroona.jpgABC eli paikallinen yleisradio on tänään lakossa. Aamulla kelloradiosta kuului Fran Kellyn aamuohjelman sijasta BBC World News. Australian uutisia ei niin muodoin ollut ollenkaan, jumalan selän takana ei ollut tapahtunut mitään niin merkittävää että se olisi edellyttänyt mainintaa.

Australialaiset tiedotusvälineet seuraavat minun mielestäni vähän pakkomielteisesti pienenpuoleisia rikos-, kolari- ja tulipalouutisia. Aamu-uutisiin mahtuu pikku skandaaleja, oikeudenkäyntejä ja kaikenmoista silppua. Näemmä tämä kaikki vahvistaa arkitodellisuuden kokemista, sillä ilman niitä tulikin aamulla ihan orpo ja epätodellinen olo. Ihan kuin Australia olisi kadonnut maailmankartalta, mitä makuuhuoneen ulkopuoliseen todellisuuteen tulee.

Huokasin helpotuksesta kun päästiin urheilu-uutisiin - näemmä ainakin Malesiassa vieraileva Australian krikettijoukkue oli selvinnyt ikkunan ulkopuolella koittaneesta ydintuhosta.

Kuvassa eteläaustralialaisen takapihan sitruunapuusta poimittu jättiläishedelmä. Päivän sitaattivisa - mistä kirjasta: Minä pidän enin sitroonapiirakasta. Voi olla että loppuun kuuluisi vielä, tätiseni tai täti kiltti.

***

The ABC is on strike today. The radio woke us up in the morning, as usual, but it wasn't the ABC breakfast program and Fran Kelly, it was the BBC World News. Nothing worth mentioning had happened in Australia. With the absence of Fran Kelly and the normal news about local crimes, fires and court cases (I still find the Australian media are slightly obsessed about their crime reporting - surely all of this can't be of interest), I was suddenly struck by a horrible feeling: maybe Australia had ceased to exist! Apart from our bedroom of course.

Andy calmed me down - apparently the BBC newsreader had mentioned the Australian cricket team in Malaysia. I tend to zoom out for the sports news. But it seems at least the cricket team had survived the nuclear winter outside our bedroom window.

Pictured a South Australian lemon, the size of a medium-sized grapefruit.

September 20, 2006

Kuraa ja roskia
Wubish!

kura.jpgHukkunut: yksi työpäivä. Andyn tietokone on jo jonkin aikaa sammuillut omia aikojaan. Maanantaina purin hammasta ja ryhdyin asentamaan käyttöjärjestelmää uudelleen. Ensin kyllä hoksasin käydä säätämässä pois päältä automaattisen buuttauksen, niin että voisimme tutkiskella tarkemmin mahdollisia virheilmoituksia. Aamupäivän tein varmuuskopioita ja odottelin, josko ongelma ilmaantuisi taas. Tietenkään sitä ei kuulunut, ja kärsimätön kun olen, tartuin lopulta asennusromppuun.

Illankähmässä, kun kaikki lataukset, päivitykset, ajurit ja virustorjunnat olivat taas ajan tasalla, kone hyytyi tietenkin uudelleen, tällä kertaa virhekoodin kanssa. Vikapää oli videokortin ajuri, jonka päivittämiseen meni puoli minuuttia. Perhanan perhana.

Tein päivän mittaan peukaloita pyöritellessäni varmuuskopioita ja päivityksiä omassakin koneessa. Opin, että Thunderbird-sähköpostiohjelmaa käyttäessä pitäisi säännöllisesti käyttää compact folders -komentoa, muuten paikasta toiseen siirretyt ja kertaalleen tuhotut viestit jäävät haamuina kummittelemaan ja varmuuskopioitavan profiilikansion koko kasvaa järjettömäksi.

Tämän nyt vielä jotenkin, mutta Mozilla-foorumista löytyi toinenkin uusi tieto. Thunderbirdin inbox pitäisi pitää koko ajan tyhjänä ja siirtää saapuneet viestit saman tien alakansioihin. Eikös tämä nyt ole hölmöläisten hommaa jos mikä? Ei niin, että keräisin saapuneisiin viesteihin kirjeenvaihtoarkistoa, mutta tapana on ollut pitää siellä sellaiset viestit, joihin pitää vielä vastata tai reagoida. Mikä se sellainen saapuneet-kansio on, joka ei kestä normaalia kirjeenvaihtoa?

Arvaan, että Thunderbirdistä pois siirtyminen ei käy postin ja osoitekirjan puolesta yhtä helposti kuin päinvastainen liikenne. Onko kellään kokemusta?

Kuvat: yläkuva Sydneyn kiinalaiskaupunginosasta. Alakuva Sydneyn Broadwaylta, roskarekan rekkarissa lukee ärrävikaisesti 'wubish'.

***
wubish.jpg

Lost: all the hours of one working day. Andy's computer has been switching off on its own for a while now and I was suspecting that, being three and a half years old, it might just go on for one more year if I reinstalled the operating system. It did occur to me to go and switch off the automatic restart from the power settings - maybe this way there would be an error code with some more information. During the morning I made backups and waited for the problem to reappear, which it didn't. Being an impatient sort of person, I then decided to bite the bullet.

After a day of installing, downloading and updating we were all ready. And then of course the problem reintroduced itself, this time with an error code. The culprit was a display driver, the updating of which took less than a minute.

At least I got my own backups and updates done as well while waiting. I learned, for the first time, that one is supposed to regularly use the compact folders command in order for the Thunderbird mail not to hang on to a whole army of previously deleted or moved ghost messages (my profile folder was way over 1 GB). This I can live with, now that I know, but what about the seemingly senseless instructions about not keeping any mail in the Inbox folder in order to prevent the folder from becoming corrupt? I tend to keep in my inbox those messages that still need to be acted upon. I don't see any point in moving them somewhere else out of sight.

Exporting mail and contacts from Outlook to Thunderbird was very easy but I have a hunch it won't happen as smoothly the other way round. Any experiences, anyone?

Images: The Finnish word 'kura' doesn't refer to anything edible - this Japanese restaurant is in Chinatown in Sydney. The lower image is from Broadway, Sydney.

September 06, 2006

Käärmeenlumooja kävi täällä
Our new friend, Fred Ramsay

schoolkids.jpgAlkuviikosta tuli asiaa Wires-järjestölle. Tämä vapaaehtoistyövoiman turvin toimiva organisaatio pitää huolta villieläimistä, varsinkin silloin kun niiden yhteiselo ihmisten kanssa ei suju. Wires käy tutkimassa, onko autoon törmänneen pussieläimen pussissa elävä poikanen. Se syöttää pullosta puskapalossa orvoiksi jääneet karvaturrit ja etsii ratkaisuja talon alla putkia ja sähköliitoksia tuhoaviin vompatteihin.

Meillä tarvittiin käärmeenlumoojaa - maanantaiaamuna olin löytänyt kompostin päältä lämmittelemästä keskikokoisen käärmeen, jonka tunnistaminen ei onnistunut. Ongelma oli tyyppiä "maailman toiseksi vai kahdeksanneksi myrkyllisin".

"Tullaan katsomaan. Jos se on tiikerikäärme (Notechis scutatus) niin viedään pois. Mutta jos se on kuparipääkäärme (Austrelaps ramsayi) niin oikeastaan voisitte antaa sen olla siellä kompostissa."

Uutinen oli siinä mielessä hyvä, että kumpikaan näistä täällä näköjään yleisistä käärmeistä ei ole se maailman toiseksi myrkyllisin. Huono uutinen oli se, että molemmat mahtuvat siitä huolimatta kärkikymmenikköön. On kuitenkin kuulemma parempi pitää kompostissa kuparipääkäärmettä kuin tiikerikäärmettä, joka on arvaamattomampi otus.

Mukava käärmemies tuli koukkupääkeppeineen ja kangaspusseineen ja onki ystävämme ulos kompostista, jossa se vieläkin talven jäljiltä kohmeisena köllötteli. Harjoituksen tarkoituksena oli näyttää meille, ettei kuparipääkäärme (joksi laji määrittyi) ole lopultakaan kovin pelottava tai aggressiivinen. Kosketin sormella ruskeaa suomuista pintaa. Se ei ollut yhtään limainen vaan kuin viileää silkkiä. Käärmemies näytti, mihin kohti kissa oli puraissut käärmettä ja mihin oli osunut ruohonleikkuri.

"Pannaanhan takaisin kompostiin? Se on kuulkaa asunut näillä tienoin monta vuotta ja tuntee teidät oikein hyvin. Vielä kuukauden päivät se saattaa olla tässä talvehtimispaikassa mutta ei se jää tähän asumaan. Lämmettyään se lähtee kiertämään reviiriään. Älkää sanoko sitä käärmeeksi, antakaa sille joku nimi, vaikka Fred."

Fred-raukka oli täynnä arpia, ja se oli paljon pienempi kuin olin ensin ollut näkevinäni.

Fred jäi kompostiin. Uskomaton myönnytys nimenomaan Andyltä, joka pelkää käärmeitä niin kuin niitä aika usein pelätään, irrationaalisesti.

Wiresin mies oli mukava tuttavuus ja rauhoittavakin. Paitsi että ennen lähtöään hän kuitenkin halusi näyttää meille, miten käärmeenpurema peitellään tukisiteen alle ennen kuin lähdetään kiireellä lääkäriin hakemaan vastamyrkkyä.

En tullut esitelleeksi Fredille kameraani, joten kuva on mosaiikkipolun avajaisista viime viikolta. Punakeltaiset vaatteet ja pikku mekot kuuluvat Robertsonin alakoulun koulupukuun (klikkaa kuvasta isompi versio).

***

Above, I have explained a bit about the workings of the Wires organisation. Until this week, I hadn't really had anything to do with them - luckily enough, we have managed to avoid hitting kangaroos on the roads and haven't had a wombat burrowing under our house, destroying plumbing or hard wiring.

But this Monday morning was nice and sunny, and the snake that had been happily hibernating in the compost, unknown to us, had woken up and was basking in the sun on top of the heap. I could not quite figure out what it was - looked like a Brown Snake but we had been told Tiger Snakes and Highland Copperheads were much more common around here.

The very nice and friendly Wires man came with his snake handling hook and canvas bag and fished our friend out of the compost where it had again disappeared. "Copperhead," he announced. This, according to him, was good news. In fact he made us feel privileged that the copperhead (Austrelaps ramsayi) had decided to hibernate in our nice, safe compost bin. The snake was relatively small - about a metre long - and had some big scars on its brown body - cats and lawnmowers, said the Wires man. I was allowed to touch its tail with the tip of my finger. It was quite cool and silky.

I don't quite know how it happened but we were actually persuaded to let Fred stay. (The Wires man said we shouldn't call it a snake but give him a proper name. He seemed convinced that, from the snake's point of view, Andy and I were already old acquaintances, even if we have never actually seen him until this moment.) Apparently Fred will start moving around in a few weeks and won't always be living in the compost bin. According to the Wires man, Fred's territory consists of maybe six backyards and we are unlikely to see him often. I was advised to give Fred a bit of warning before going and turning the compost, though. Another not-so-reassuring bit information came as we were shown how to tie and immobilise a limb for the tranport to hospital to get some antivenom.

It will be me turning the compost from now on. Andy is terrified of snakes and I still can't believe he actually let Fred stay. I have a feeling he is going to keep the lawn very nice and short this summer.

I didn't show Fred my camera, so the photo is from the opening of the mosaic pathway last week. The red and yellow pants and shirts and caps are the Robertson primary school school 'uniform' (click for a bigger image).

August 30, 2006

Hyvät kaupat
A real bargain

vahaa.jpgOvikello soi. Patterien vaihtamisen jälkeen se on palannut oletusasetuksiin ja soittaa Big Ben -sävelmää. Joka kerta kun ovikello soi (se soi aika harvoin), muistan, että sävelmä pitää vaihtaa tavalliseksi pimpelipom-ovikellonääneksi.

Oven takana seisoivat hehkeä blondi ja pisamainen ruskeaverikkö, jotka kannattelivat välissään punottua koria täynnä kauppatavaraa. Koriin oli kiinnitetty lappu, josta selvisi, että kaupan olevan artikkelit maksoivat 50 dollaria kappale.

Blondi ja ruskeaverikkö olivat siinä viisi, kuusi vuotta vanhoja. Kauppatavara koostui kuution muotoon painelluista muovailuvahapaloista. "Erinomaista esimerkiksi korujen valmistukseen", selitti ruskeaverikkö.

Kulkukauppa tuli minulle sen verran yllätyksenä, etten tajunnut lähettää lapsukaisia suoraan matkoihinsa vaan ryhdyin tinkimään. "Ei ole viittäkymmentä dollaria", sanoin, mikä piti paikkansa. "No kolme dollaria sitten", sanoi blondi. "No yksi dollari sitten", sanoi stereona pisamainen.

Näin tinkimällä oli kauppahinta saatu pudotettua viideskymmenesosaan. Tiukalla karjalaistaidolla sain neuvoteltua samaan hintaan yhden ison ja kaksi pientä muovailuvahan palaa. Dollari pantiin pieneen läpinäkyvään lasirasiaan, jossa ei toistaiseksi ollut vielä yhtään rahaa.

Kukaan ei ennen minua ollut ollut niin hullu että olisi ostanut harmaaksi pyöriteltyä muovailuvahaa.

***

The doorbell rang. Since changing the batteries, it has reverted to the default Big Ben tune. Every time the doorbell rings (which is surprisingly seldom, people prefer to knock), Big Ben takes us by surprise. We never remember to do anything about it.

Anyway, the doorbell rang and I went to the door - this happened on Friday and Andy was in Sydney. There were two people outside, a beautiful blonde and a cheerful looking brunette with freckles. Between them, they carried a big basket with merchandise. In the basket, there was a note explaining that the goods cost $50 each.

The blonde and the brunette were about six years old each, and the articles for sale were pieces of play-dough, formed into little cubes. Most of them were the unmistakable shade of grey that you get when you have played with your play-dough for quite a while and the colours have become blended.

"Excellent for making jewellery", the brunette explained.

The sales activity at my front door took me so much by surprise that I didn't have the good sense to send the little merchants home immediately. "But I don't have 50 dollars", I said, stupefied (this was true). "Three dollars then", said the blonde nonchalantly. "One dollar then", said the one with freckles simultaneously.

After some serious bargaining, I was the owner of three pieces of playdough: one big, grey one and two slightly more colourful small lumps. The dollar was lovingly put away in a little, glass box that was kept in the basket.

No one else had yet been as crazy as to buy a piece of grey play dough, not even three for a dollar.

August 22, 2006

Juusto!
Say "Cheese!"

dentist.jpgVasen korva on puuduksissa. Ja puolet kielestä, ja alahuuli ja oikeastaan koko vasen puoli leukaa.

Ei ole verisuoni katkennut päästä, kiitos kysymästä, on puudutettu niin maan perusteellisesti. Ja paikattu. 190 paikallista dollaria ($= 60 senttiä tai niillä main), kiitos. Taitaa olla kuitenkin vielä vähän halvempaa kuin Suomessa?

Saa maksaa vaikka 1900 dollaria. Olen löytänyt hammaslääkärin, joka näyttää välittävän siitä, sattuuko. Ja sitä varten siinä hammaslääkärissä ei satu koskaan mikään muu kuin puuduttaminen ja sitäkin pyydetään anteeksi. Hammashoitaja hieroo hellästi vasemmasta ranteesta samalla kun lääkäri pistää neulan ikeneen.

Minulta poistettiin pari vuotta sitten joukko 1970-luvulla laitettuja amalgaamipaikkoja, jotka kuulemma 'vuosivat'. Olenko allerginen puudutusaineelle, kysyivät silloin. Sanoin, että on puudutettu vain kerran, viisaudenhammasleikkauksessa, ja sen jälkeen oksensin pari tuntia. "Mitä, onko nämä kaikki paikat laitettu puuduttamatta?", kalpeni tohtori Herrington (joka sivunmennen sanoen on iso, teurastajan näköinen mies, jolla on hiljainen ääni ja joka harrastaa moottoripyöräilyä). "Sellaisille hammaslääkäreille pitäisi panna itselleen paikkaa puuduttamatta." Suomen hammashoito ei tainnut oikein vakuuttaa.

Alkuun ajattelin tästä amalgaamin uusimisasiasta, että hammaslääkäri haluaa vain lihottaa tiliään tekemällä joutavia kunnostustöitä. Outo juttu kuitenkin, että paikkojen myötä katosivat 15 vuotta vaivanneet allergiat, joiden syytä ei ollut saatu selville. Ruokia, mausteita ja lisäaineita epäiltiin. Heräsin öisin hengitysvaikeuksiin, kun henkitorvi oli turvonnut lähes umpeen. Aamuisin silmä, tai huuli, tai jalkapohja oli turvonnut kummalliseksi. Kuljin kortisonipurkki taskussa, lääkekaapissa oli adrenaliinikynä. 15 vuotta söin antihistamiinia joka päivä. En syö enää. Luulottelua tietenkin, mutta lopputulos miellyttää kovasti, oli syy mikä hyvänsä.

Täällä suositellaan hammaslääkärissä käyntiä puolen vuoden välein. Eihän siihen kellään ole varaa tietenkään.

Tänään taisi muuten tulla vuosi täyteen tämän blogin kanssa. Ei tarvitse onnitella, olen ollut laiska.

***

I have no feeling whatsoever in my left earlobe. My left cheek and my lower lip are numb, too. But no, I haven't had a stroke, I have visited Dr Herrington today in his quiet little dental practice in Bowral. I have finally found a dentist I can go to without feeling absolutely terrified. He believes in local anaesthetics and seems to do it very effectively.

When I was a child and got my first fillings, they didn't bother with local anaesthetics. When, later in life, I was finally given an option to have one, I declined (I didn't like the look of the needle). Consequently it always hurt like hell and I developed a fear of dentists. So, when this Australian doctor asked me during my first visit, if I was allergic to the anaesthetic, I told him I had only had it done to me once, when my wisdom teeth had been removed.

"No anaestetic, ever? What about these big fillings, all done without anaesthetics?! Those sorts of dentists should have their own fillings done without anaesthetics!" He was clearly appalled and I could see the reputation of Finnish dental care had been damaged in his eyes forever. I decided to give the anaesthetic a try and it changed my life. In a small way admittedly, but it did.

I had quite a few 1970s amalgams removed that year and replaced with more subtle, modern, white fillings. My dentist told me he wanted to remove the old ones since there were signs of them leaking. I wasn't at all convinced that replacing them was necessary - but the weird coincidence is that along with those fillings there also disappeared a whole array of allergic symptoms that I had been suffering from since the mid-1980s. Food additives, spices and various foods had been suspected to be the culprit. Diets had not helped. I regularly woke at night to a horrible, suffocating feeling - my throat was swelling up. I walked around with a bottle of cortisone in my handbag, and in the medicine cupboard I had a $100 adrenaline pen for emergencies. I took a daily antihistamine tablet for 15 years. Now I haven't needed one in 2 years.

It is probably a coincidence. But I thought I'd mention it anyway.

My blog has a birthday today, I realise. But don't congratulate me, as I have been a bit lazy.

August 11, 2006

Petipuuhia ja ruokaohje
Yesterday's book meme in English

thafish.jpgNuhakuumeviihdettä talon tapaan: minä sairastin maanantain. Vein läppärin sänkyyn ja huvittelin langattomalla nettiyhteydellä niin perusteellisesti, että illan tullen toivoin hartaasti, ettei internetiä olisi koskaan keksitty.

Andy sairasti tiistaina ja katsoi putkeen kahdeksan jaksoa Sopranosin tuoreinta tuotantokautta. Eräässä robertsonilaisessa takahuoneessa sijaitsee pimeä Sopranos-jakelupiste, johon tuntematon yhdysvaltalainen taho lähettää tuoreimmat jaksot vanhanaikaisesti VHS-kasetilla. Näitä kasetteja sitten kierrättävät ne, jotka eivät malta odottaa, että sarja tulisi tv:stä.

Minulta jäivät ensimmäiset Sopranosit katsomatta enkä sen jälkeen viitsinyt edes yrittää päästä kärryille. Kun joskus sairastun oikein todella, kuinka monta kautta ja jaksoa minulla sitten onkaan katsottavana!

Eilen tuli mainituksi thai-kalapihvien ohje, jota kokeilin viikolla - ohje löytyi netistä (linkki englanninkielisessä osiossa), joskin sovelsin sitä hieman sen mukaan mitä kotoa löytyi. Lopputulos ei millään lailla (ei sitten todellakaan millään lailla) muistuttanut niitä harmaita haukipullia, joita koulun keittolassa tarjottiin ja joista jäi kitalakeen päiväksi nahkealta tuntuva ja kalmalta maistuva kalvo. Minä käytin barramundia, kuvittelisin että kuha olisi tässä ohjeessa omiaan. Ahvenkin varmasti kävisi ja jopa se ylimittainen hauki. Siika on ehkä vähän turhan hienoa tähän puuhaan.

Ohjeen tärkein mausteaines on kaffirlimetin lehti, joita saa Helsingissä aasialaisista kaupoista, kukaties jo Stockmanniltakin. Jos ei ole niin lopputuloksesta ei tule yhtä hyvä - mutta sitruunaruoholla ja limettimehulla saa ehkä jonkinlaisen version aikaan. Alemmassa kuvassa oma pieni limettipuuni, taustalla punakukkainen ananaksentuoksuinen ananassalvia (Pineapple Sage aka Salvia elegans), jossa naskalivyömesikko käy toisinaan imemässä mettä.

Tarvitaan:

Pikku nippu tuoretta korianteria silputtuna - lehdet ja reippaasti varsiakin
Puoli kiloa kalafileitä paloina (ahventa, kuhaa tms)
Yhden limetin mehu
Tuoretta chiliä silputtuna (pari tulista pikkuchiliä tai maun mukaan)
Kananmuna
1 rkl kalakastiketta (aasiamarketista tai kiinalaisen ruoan osastolta)
1-2 teelusikallista punaista thai-chilimaustetahnaa (tai tulista currytahnaa)
1-2 teelusikallista (ruskeaa) sokeria
3 kaffirlimetin lehteä silputtuna

Valmistus (tämä on se hauska osuus): kaikki ainekset tehosekoittimeen. Hurautellaan massaksi niin että ainekset sekoittuvat hyvin mutteivät mene liian hienoksi. Muotoillaan kostutetuin käsin pihvejä (voi tehdä myös pieniä cocktailpihvejä). Paistetaan reippaalla lämmöllä öljyssä kauniin ruskeaksi, käännetään ja paistetaan toinenkin puoli. Älä paista liikaa, vain pari minuuttia puoleltaan.

Minulla ei ollut thai-chilimaustetahnaa joten käytin vihreää thai-currytahnaa.

Näitä voi tarjota makean chilikastikkeen kanssa tai tehdä etikasta, vedestä, sokerista, lusikallisesta kalakastiketta ja silputuista yrteistä ja kasviksista (hyvin pieneksi pienittyä korianteria, kurkkua, porkkanaa, sipulia ja chiliä) dippikastikkeen.

[Lisäys: Matkalla Canberraan sijaitsevan Madew-viinitilan Belle Riesling 2004 kävi täydellisesti kaveriksi.]

***

kaffir.jpgAbove, I have translated a jolly good thai fish cake recipe that I found on the internet. I modified it just a bit - I forgot to put the beans in and decided they were really not needed. I used barramundi. A wonderfully easy dish to prepare and quite delicious. Kaffir lime leaves are the key ingredient (my little lime tree pictured on the left, with some red Pineapple Sage/ Salvia elegans flowers).

This week was a bit out of the ordinary. First I spent a whole day in bed with a head cold surfing the internet (this was Monday and I am still feeling slightly weird). I am only now beginning to realise what a fine thing wireless broadband is. To be serious, by 6 pm I was quite fed up with blogs and chat groups and rather hoped internet hadn't been invented.

Then Andy got sick and spent a day in bed, watching eight episodes of Sopranos in one go. I missed the first series (or so) and never tried to join in since. So if one day I get really sick, I'll have a lot to watch. These were not just any old episodes, by the way, they belonged to the batch of VHS cassettes being sent straight from the US to a secret location in Robertson, from where they are then generously given to each Robertson-based Sopranos addict in his turn. In other words, they were new episodes.

Yesterday's long posting was a response to a little literary meme challenge - I got tagged by an old schoolmate who is nowadays editing a literary magazine. I hope my replies had been more 'literary', but what can I do! Most of them had to do with Finnish books, so the replies below are slightly different. Plus the Finnish version of the meme didn't specify as clearly as the English one to just mention one book in each category, so I got completely carried away.

1. One book that changed your life

The collected poems by the Finnish poet Aale Tynni. Not only because she was and still is my favourite poet but also because this thick volume was the first book of poems I bought with my own money, for myself to enjoy. My Mum had the same book, but since a couple of decades had passed since she had bought hers, I found to my delight that mine was much bigger, with several more recent collections added.

2. One book you’ve read more than once?

The first book I was obsessed with was, oddly, a children's version of John Bunyan's The Pilgrim's Progress. It wasn't actually given to me to read by anybody, I just happened to find it and read it far too many times. Can't imagine the damage it must have done...
The book that I still want to read again and again is Jane Austen's Persuasion.

3. One book you’d want on a desert island?

War and Peace, because I haven't read it and it would keep me occupied for a while.

4. One book that made you giddy?

Helen Fielding's Bridget Jones's Diary. I think the original book deserves a much better reputation, I found it genuinely funny and the film (could not face seeing the sequel) was a disappointment in comparison.

4. One book that wracked you with sobs?

I don't tend to sob anymore when I am reading, but poems regularly bring tears to my eyes - it is not the same reaction I had over The Little Dorrit or J. O Curwood's Kazan in my early teens but is more like a physical reaction to the sound and the feel of the words. These days, I don't like it at all when I feel I am being tricked into sobbing, which sometimes happen with films. Lars von Trier's Breaking the Waves made me very angry for this reason, and Dancer in the Dark was not much better. (Lars did not succeed, I did not sob.)

5. One book that you wish had been written

I could think of a number of autobiographies. I'd love to read one by my maternal grandmother (also called Anni), whom I never met.

7. One book you wish had never been written?

All the self-help books that claim that they'll make you very successful and very rich.

8. One book you’re currently reading?

I am halfway Helen Dunmore's House of Orphans (thank you Marjorie and Alec!), which is a beautifully written novel that takes place in Finland in 1901.

9. One book you’ve been meaning to read?

I am looking forward to reading a novel by the Finnish writer Juha Itkonen and some interesting looking poems/prose texts by Anja Erämaja. I am also definitely going to buy the diaries of Sibelius that have been recently published in Finland (in Swedish).

10. Now tag five bloggers?

I'll tag Denis and Miss Eagle. (I could not count to one above, so...)

Thank you Anita for the English version of the questions.

July 31, 2006

Voisko ihanammin...
A Roman feast

vitamiini.jpgElämä alkaa voittaa - päivät ovat selvästi pitempiä ja sitä paitsi tein viime viikolla keittiössä ihmeellisen keksinnön. Lasilliseen appelsiineista puristettua mehua lusikoidaan kypsän kärsimyshedelmän hedelmäliha. Ahhh. Näyttää sammakonkudulta mutta maistuu taivaalliselta.

Voi olla että resepti toimii paremmin tässä maassa. Passionhedelmät ovat talvikaudella aivan erityisen hyviä (banaaneja taas ei saa tällä hetkellä ollenkaan alle 15 dollarin kilo, sillä hurrikaani Larry teki selvää jälkeä viljelmistä). Appelsiineja puolestaan ostetaan verkkokasseittain kotiin ympäri vuoden nimenomaan mehun puristamista varten. Kypsistä appelsiineista puristettu mehu on yksi niitä asioita joita jään kaipaamaan jos joskus muutan takaisin Eurooppaan.

Tänään tuli 38 vuotta täyteen. Loppuvuoden Rooman-lomaa odotellessa olivat lahjusten antajat selvästi lyöneet viisaita päitä yhteen, sillä DVD:n muotoisista paketeista paljastui selkeä teema. Keksittekö vielä lisää Rooma-aiheisiä filmejä? Entä Rooma-kirjallisuus? Tämmöisiä tuli (ihan liikaa mutta ilmeisesti oli ollut joku alennusmyynti):

Kubrickin Spartacus
Fellinin Rooma
Wylerin Loma Roomassa (se, missä on nuori Audrey Hepburn ja sopivanikäinen Gregory Peck)
Rossellinin Rooma - avoin kaupunki
Minghellan Lahjakas herra Ripley.

***

If I ever move back to Europe, I'll miss my freshly sqeezed glass of orange juice. Last week I managed to improve the already fantastic morning treat by scooping in the flesh of a big, ripe passionfruit. It looks like frog spawn, I know, but it is a life-saver on a windy, cold winter's morning. Passionfruit is very good in wintertime, and there are no bananas under $15/kilo after the tropical cyclone Larry. They are seriously saying that, in addition to the petrol prices, the price of bananas is to blame for the latest inflation figures and the expected rise in interest rates. I don't understand the mechanism - I mean, you can't do without petrol but nobody buys bananas when they are over $15 a kilo!

It is my birthday (and Celeste's!) today. I got a disproportionate number of presents, most of them DVD shaped. We are planning a little holiday in Rome on our way to Europe later this year, and very appropriately all the DVDs had to do with this particular theme. Kubrick's Spartacus, Rossellini's Rome, Open City, Wyler's Roman Holiday, Fellini's Roma, Minghella's The Talented Mr. Ripley. I hope there was a sale on... Can you think of more films about Rome? What about books?

I have never been to Rome even if I have been to Italy a lot of times.

July 17, 2006

Kotona taas
Back home

brisbane.jpgTerveisiä Brisbanesta. Siellä ei ollut satanut suunnilleen vuosiin, ja tietysti ulkoilmakonsertin alla taivaat aukenivat. Vettä ei tullut niin paljon, että se olisi auttanut kuivuudesta kärsiviä. Sen verran kuitenkin, että väkijoukko harveni.

Ei se mitään, konsertissa oli kiva tunnelma. Olisipa äänentoistokin toiminut. Andyä vähän harmitti mutta näyttipä tuo olevan teokseensa silti tyytyväinen. Muusikot ja solistit tekivät hienoa työtä.

Brisbane on mukava näin talvisaikaan, kun siellä vallitsee ihana suomalainen kesäsää. Kotoa lähtiessä piti raaputtaa auton ikkunoista jäätä, reilun tunnin lentomatkan jälkeen vastassa oli välimerellinen paratiisi. Maisteltiin ostereita, rapuja ja vaikka mitä.

Tänään kotona sulatin jääkaapin ja tein inventaarion. On tylsä heittää pois ruokaa. Roskikseen meni puoli purkillista salsaa, purkillinen kehnoa sinappia, avaamaton sillipurkki, jonka parasta ennen -päivästä oli vierähtänyt puoli vuotta, kaksi kreikkalaista hunajajugurttipurkkia, joiden päiväys oli varmaan vanhentunut jo ostettaessa, pullollinen pahan väriseksi mennyttä persikkanektaria (ai miten niin ei kiinnosta?). Pakastimesta löytyi ruisleivän juuri. Vieläköhän se toimisi...

Tänään allekirjoitin myös kustannussopimuksen. No ei tosiaan ole tulossa suurta romaania (vielä). Tämä on ainakin puoliksi toimitustyötä. Mutta henkilökohtainen merkkipaalu kuitenkin, sillä maaliskuun loppuun mennessä pitäisi kuunnella hirmuiset määrät muusikkohaastatteluja ja koota niistä kirja, englanniksi. Ajattelin tiputella ainakin tänne suomenkieliseen osastoon valittuja sitaatteja.

Lounasaikaan luin libanonilaisia blogeja. En linkkaa yksittäisiin, mutta tämän foorumin sivupalkista löytyy linkki poikineen. Olin pikapikaa jo omaksunut itselleni tyypillisen mustavalkoisen "paha Israel", "poloinen Libanon" -asenteen mutta sepä tuntui blogeja lukiessa naiivilta ja tietämättömältä asenteelta. Ja sitähän se olikin. Vähissä ovat voittajat.

Australiassa on suuri libanonilainen vähemmistö, edellisten konfliktien ja sisällissodan peruja. Tästä syystä Libanonissa on tällä hetkellä 25 000 australialaista ilman tietoa kotiin pääsystä.

***

Greetings from Brisbane. One wonders why, in a city that has not had decent rain in years, it starts to bucket down just when you are about to go to an open-air concert. Not very many people there as a result but the atmosphere was very friendly and laid-back. Andy's piece went well, although the balance of the amplified performance was somewhat erratic, despite the great work by the Southern Cross Soloists and folk singer soloists Warren Fahey and Dave de Hugard.

I'd love to live in Brisbane - in July. Perfect summer weather, Finnish style. Plus the seafood is great.

Today I thawed the fridge. I chucked out a jar of pickled herring, a jar of mouldy salsa, 2 tubs of Greek yoghurt (what do you mean, 'Too much information'?) and signed a publishing contract. No, it is not for the long-awaited best-selling novel of mine, but for a relatively big writing-editing job involving radio interviews. I'll start the work tomorrow (I think).

A daily email from Crikey.com.au had some interesting links to Lebanese blogs. I won't link to them as they were many - but here is a link to a Lebanese blogger forum with a useful sidebar link list. I had already adopted a quick and easy "Bad Israel, Poor Lebanon" attitude (typical of me) so had to adjust my black and white views a bit. No winners here, clearly. (But I see at least the Finnish foreign minister has an opinion.)

July 10, 2006

Rahat tai henki
First I found a ruby and then I was robbed

starofafrica.jpgMeillä oli viikonloppuvieraita: nelihenkinen perhe - isä, äiti, kaksi lasta, koiranpentu. Tuli taas todistettua: Afrikan tähti on kansainvälinen pelihitti. Tai sen pitäisi olla. Aikuisista on yhtä hauskaa kuin lapsistakin kerätä jalokiviä. Lapset enimmäkseen pelkäävät rosvoja (sisarenpoika Heikki vaati taaperoiässä rosvojen poistamista pelilaudalta ennen pelin alkua), aikuisista taas on mahtavaa kun kanssapeluri jää nalkkiin St. Helenan saarelle.

Ja kaikista on hauskaa kerätä niin paljon rahaa että voi lentäen livauttaa takaisin Kairoon hevosenkengän kanssa, kun köyhä Afrikan tähden löytäjä raahustaa jalkaisin kohti pohjoista jossakin Timbuktun tienoilla.

Afrikan tähden parissa oppii myös pelissä huijaamisen alkeet jo varhaisessa iässä (kolonialismin alkeista nyt puhumattakaan.) Ja onhan Afrikan tähti-pelillä tietysti myös sivu suomalaisessa wikipediassa.

Mitä muita pelejä kuuluu koko perheen pelien top-10 -listalle? Miksi?

***

We had weekend visitors. They came armed with board games ("In case we get bored," declared little Rafael when he walked in the door.) Snakes and Ladders was a hi-tech version with plastic ladders, wheels and snake-shaped slides.

But I had a secret weapon: a blue box containing the Finnish 1950s board game The Star of Africa. This is a game where participants travel through African countries and cities, looking for the legendary diamond. The classic moment of the classic game is when a participant looks for his fortune on the island of St. Helena but instead meets the end of his game in the form of a robber.

It is quite amazing how an old-fashioned game consisting of a map, a dice, some fake money and cardboard jewels does the trick every time.

June 27, 2006

Moraalisista voittajista
On moral winners

ball.gifSiskolta tuli aamuyöllä tekstiviesti. Australia-Italia -potkupallopeli oli juuri päättynyt, ja viime sekunneilla tapahtuneen tuomarivirheen ja rangaistuspotkun vuoksi (näin kerrotaan) australialaiset lähetettiin pakkaamaan. Tekstiviestinkin mukaan moraalinen voittaja löytyi eteläiseltä pallonpuoliskolta.

Itse asiassa moraalinen voittaja löytyi kyllä peiton ja patjan välistä.

Meillä suunniteltiin illankähmässä, että katsotaanpas jalkapalloa. Australian joukkue kun oli jotenkin onnistunut pääsemään alkulohkostaan (jossa oli hirmuinen Brasilia) jatkoon, vaikkeivät muuten olleet yltäneet koko turnaukseen 32 vuoteen (kai). Täällä on perinteisesti vauhkottu enemmän rugbystä, mutta nyt hillittömien mittasuhteiden jalkapallokuume on vallannut koko saarivaltakunnan. Meillä herättiin (melkein) vasta kun Socceroos oli siis pelannut jo kolme peliä.

Peli alkoi yhdeltä yöllä. Kymmeneltä päätin ottaa pienet torkut sohvalla, että sitten jaksaisin. Yhdeltätoista päätin siirtyä jatkamaan pieniä torkkuja makuuhuoneseen, kun sielläkin on telkkari. Puoliltaöin muistin, etten koskaan katso jalkapalloa enkä oikeastaan muutakaan urheilua.

Puoliajalla havahduin kysymään Andyltä (joka katsoi siinä vieressä koko pelin vaikka yleensä katsoo vain monipäiväistä krikettiä), että mitä kuuluu. Nolla-nolla. Loppuvihellyksen jälkeen havahduin taas ja kysyin, että mitä kuuluu. Nolla-yksi, väärän joukkueen hyväksi ja kauhean vääryyden seurauksena tietysti.

Olisi ärsyttänyt jos olisin moisen vuoksi valvonut. Nukuin paremmin ja pitemmät yöunet kuin aikoihin.

Minä katson oikeastaan vain miesten voimistelua (etenkin permantoa ja renkaita) ja taitoluistelun miesten vapaaohjelmaa. Molemmissa yhdistyvät nätisti maskuliininen voima ja sopusuhtaiset mutta lihaksikkaat miesvartalot. En välitä tuon taivaallista, kuka voittaa.

***

A text message from Finland in the early hours: my sister reckons Australia was the moral winner.

I consider myself the moral winner. There was a plan to watch the Australia-Italy soccer game, which started at 1 am Australian time. At 10 pm I thought I'll have a little nap on the sofa, to make sure I'll stay awake. At 11 pm I decided that the bedroom was a better place for napping, and there is a television there, too.

Around midnight I remembered I never watch soccer. Andy (who normally only watches test cricket) proceeded to watch the game on the bedroom tv, while I checked the situation once during the game and afterwards. I'd have been profoundly irritated if I had watched it.

I watch men's artistic gymnastics and men's figure-skating. Breathtaking and very satisfying. I don't care about winners, or their morals.

PS. The best headlines in the media this morning: Good Bye, Cruel World (the Sydney Morning Herald); Last-gasp Penalty Breaks Australian Hearts (ABC News).

June 22, 2006

Tytti tietokonemaassa
My secret affair with Santosh and Jithu

wavelab.gifJos tyttelin seikkailut tietokonemaailmassa eivät kiinnosta, tämänpäiväinen postaus kannattaa jättää väliin. Se ei ole erityisen informatiivinen eikä oikeastaan ollenkaan hauska. Se vain on.

Kun kotitietokoneen käyttäjä tarvitsee tietokonetukea, on oikeaa osoitetta joskus mahdoton löytää. Ongelmaa ja asiakasta pallotellaan tietokoneen valmistajan, ohjelmistoyrityksen ja internet-palveluntarjoajan välillä. Ei voida auttaa, ei kuulu meille, pitää ottaa yhteyttä valmistajaan/ISP:hen jne.

Dellistä puhutaan joskus pahaa, siksi sananen Dellin intialaisteknikkojen ylistykseksi nimenomaan tässä asiassa. (Ainakin Dellin Asia-Pacific -alueen tuki sijaitsee fyysisesti Intiassa, jossa mielenkiintoisella aksentilla täydellistä englantia puhuvat teknikot ratkovat myös australialaisten tietokoneongelmia.)

Minulla on kannettavassani kolmen vuoden takuu, johon investoin, kun ensimmäinen takuuvuosi oli lopuillaan ja läpsykkä oli yhtäkkiä muuttunut ärsyttävän epävakaaksi. Taustalla oli Microsoftin surullisenkuuluisa SP2-päivitys, mutta sen päälle rämähti vielä jokin oikosulun tapainen. Ukkosta epäiltiin (eikä syyttä: Robertsoniin oli poissaollessani rymäyttänyt kaikkien salamoiden äiti). Emolevy vaihdettiin kuitenkin takuukorjauksena. Järjestelmä asennettiin uudestaan kahdesti. Yleinen epävakaus poistui viimein SP2-yhteensopimattoman printterisoftan myötä.

Oli miten oli, totuin noina maalis-huhtikuun päivinä kulkemaan kotona langaton puhelin leukakuopassa ja keskustelemaan ensi-iltaelokuvista Biddaptan, Jithun, Abhran tai Santoshin kanssa sillä aikaa kun Microsoft raksutti omiaan tietokoneen uumenissa. Teknikkojen kärsivällisyys oli lähes loppumaton. Erityisen helpottunut olin siitä, että SP2-päivitykseen liittyviä ongelmia ratkottiin ikään kuin Dellin laskuun osana hoitoa.

Kun tänään halusin rakentaa uudestaan langattoman internetyhteyden asentamatta Telstran (Australian Sonera) kömpelöitä ohjelmia ja käyttämättä Telstran aikanaan puolipakolla minulle tuputtamaa typerää ulkoista langatonta adapteria, tiesin olla soittamatta Telstran teknikoille. Sieltä minua oli jo ennakolta valistettu, että Telstran broadband-tuki koskee ainoastaan Telstran asennuslevyn ja Netgearin USB-adapterin tai ulkoisen kortin kautta rakennettua 'langatonta' yhteyttä.

Molemmat ovat tietysti täysin turhia, kun kysymyksessä on langattomalla kortilla varustettu kannettava. (Sivumennen sanoen kotona käyneellä Telstran teknikolla ei ollut tästä asiasta hajuakaan, hän ymmärsi vain Telstran levyjä ja adaptereita ja suositteli vielä USB-adapterin jatkeeksi pitkää johtoa, jotta adapterin voi kätevästi kiinnittää vaikka kirjahyllyn kulmaan. Langaton? Haloo.)

Kuvittelin, että homma hoituu kätevältä naisihmiseltä omin neuvoin. Mutta eihän se sitten hoitunutkaan. Kun olin poistanut puoli vuotta käytössä olleen Telstra-tauhkan, tietokone ei tunnistanut naapurihuoneesta väreilevää langatonta verkkoa ollenkaan tai jos tunnisti, ei suostunut sitä käsittelemään. Sitkeä yritys ja erehdys -metodi ei auttanut, vaikka opin naputtelemaan satunnaisista kirjaimista muodostuvan 26-kirjaimisen salasanan monien yritysten seurauksena ulkomuistista.

Soitto Dellille, ja apu löytyi. Ja mikä parasta, takuuta on vielä vuosi jäljellä.

Eilinenkin muuten vierähti yritys-erehdys -osastolla. Sain vihdoin tutustuttua jo aikoja sitten hankittuun Wavelab-ohjelmaan, joka on käypäinen väline mm. radio-ohjelmien ja muiden montaasien teossa. Päivän harjoittelun tuloksena kotistudiossa tuotettiin karmivaa MIDIsaundia ja livehoilotusta yhdistävä kokonaistaideteos (kuvassa yksityiskohta näytöltä) apuneuvoksi Andyn uuden biisin esittäjille.


***

Above, I have written down a long-winded description of my dealings with various, endlessly patient Dell computer technicians, all with Indian accents. The English version will be a bit more compact, and believe me, you are not missing much.

All I wanted to say was that I have been impressed with the Dell telephone support. I know there are people whose dealings with Dell have not been satisfactory - which is why I felt like posting some good feedback on my blog.

More precisely, I have been impressed by the way the Dell support does not give you the usual "we can't help you, you need to contact the ISP/Microsoft/software manufacturer" nonsense. If I have had a problem with a computer they built, they have taken it upon themselves to solve it.

In my case, I have sometimes spent more time than I wanted to with a sweaty cordless telephone balanced under my chin getting instructions or sometimes listening to Brandenburg concertos or discussing the latest film releases with Biddapta, Jithu or Santosh. This is while the PC works its way through the Microsoft regulated steps of re-installing the operating system. But I have always been treated with respect and patience and given detailed instructions about what to do next.

Most of this experience dates back to the beginning of 2005, when my laptop was behaving in a very erratic way. It was not at all clear how much of it had to do with Microsoft SP2 and it could have been questioned how much of it should have been covered by warranty (due to some Very Big Thunderstrikes in Robbo). Anyway, my warranty was just then running out, so I made the decision of extending it by 2 years.

I am glad I did. In addition to helping with a couple of other, small issues earlier, Dell support has just today helped me to solve a wireless broadband related problem that Telstra Bigpond did not want to have anything to do with. Telstra's Bigpond Wireless insists on using often quite unnecessary external Netgear wireless cards or adapters and related software that you are required to install. When I did not want to use these, I was on my own.

It should have been relatively simple, as I have a laptop with an in-built wireless card. I thought I'd be able to figure it out but I could not. The only thing I learnt during my long trial and error session was to recite by heart the 26-digit password that was supposed to let me in the amazing world of wireless broadband.

And then it occurred to me to call Dell. A nice Indian gentleman solved my problem for me over the phone in a number of detailed steps.

Yesterday, too, was spent in the world of IT and trial and error. I was teaching myself the basics of Wavelab (image above) - interesting software mostly used for making audio montages and radio programs. What we produced in our makeshift home studio was a rather appalling mixture of MIDI-instruments and recorded human voices - the aim was to put together a practice CD for the singers of Andy's new piece. We can only hope the end result will never end up in the wrong hands.

June 20, 2006

Talvipäivän blues
Winter blues

bellsfarm.jpgVuoden lyhyimmät päivät ovat käsillä. Olen onnistunut pitämään tavanomaisen talvimatalasuhdanteen loitolla viettämällä tavallista enemmän aikaa ulkona. Aurinkoinen sää on kompensoinut lyheneviä päiviä.

Päivä muuttui pari tuntia sitten pilviseksi, ja suomalaiset talviunigeenini heräsivät saman tien ja alkoivat vaatia 1) päiväunia 2) hiilihydraatteja 3) tulta uuniin.

Keskitalvi on minulle luovuuden kannalta avuttominta aikaa. Tämä näkyy mm. blogin harvoina merkintöinä, joita en jaksa pyydellä anteeksi. Kun ei ole mitään sanottavaa, ei kannata sanoa mitään.

Suomessa asuessani en muista erityisesti kärsineeni kaamosmasennuksesta. En siis enempää kuin muutkaan ympärilläni olevat ihmiset. Tuskin saisin diagnoosia nytkään, siksi lieviä ja lyhytaikaisia ovat talvibluesit. Tunnen sympatiaa niitä kohtaan, joiden elämästä kaamosmasennus tekee helvetin. Ja sitä paitsi: onhan aivan erityisen naurettavaa Australiassa asuvan puhua kaamosmasennuksesta.

Lukemani lehtijutun mukaan 10 prosenttia suomalaisista kärsii kaamosmasennuksesta, naiset miehiä kolme kertaa useammin. Lisäksi monet kärsivät vuodenaikaan liittyvistä, varsinaista masennusta lievemmistä oireista.

Kesäkuussa he eivät kärsi. Paitsi jos sattuvat asumaan eteläisellä pallonpuoliskolla.

(Valokuva ei liity aiheeseen.)

***

The shortest days of winter are here. So is the winter mood - lots of sleep and lots of carbohydrates aren't exactly a cure but they make life easier. This year has not been too bad so far: lots of sunny days and quite a lot of time spent outdoors, which is the best natural medicine against the winter blues.

Midwinter is for me the least creative time of the year. I find it hard to concentrate. The ideas just don't appear - you can tell by the number of postings on the blog in the past few weeks. I am not apologising for not writing when I don't have a thing to say!

It seems 10% of Finns suffer from Seasonal Affective Disorder (SAD) related depression during the winter months. And many more, possibly around 20% of them have the milder version, sometimes referred to as the winter blues.

I like the sound of that. It makes sleeping and getting fat sound quite dignified.

A Finn suffering from SAD in June is an anomaly. Either that, or she is living in the Southern Hemisphere.

In Finnish, June is called kesäkuu. It translates as 'the summer month'.

More information in this article.

(The photo is unrelated.)

June 13, 2006

Vain sukkahousut jäi sovituskoppiin
Two trips and a virus

huonsmall.jpgAsiaa ihmetelleille katoamistempun syy: kaksi matkaa ja niiden välissä vatsatauti. Säästän enemmiltä yksityiskohdilta vaikka vähän tekisi mieli piehtaroida itsesäälissä. Andy-ressukka veti vielä lyhyemmän korren. Surkeaa kerrassaan. Nyt maistuu jo ruoka molemmille.

Ennen tautia kävimme Tasmaniassa yhdistetyllä työ- ja tuttavientapaamisreissulla. Hobart on äärimmäisen sympaattinen maailmanlopun kaupunki ja viimeinen juottopiste matkalla Etelämantereelle, jos sattuu asiaa sinne päin.

Kirjoitin Tasmaniasta pitemmästi muutama vuosi sitten:

Lentokentällä sataa vaakasuoraan, ja sumu peittää Hobartin kaupungin sekä sen yllä kohoavan Mount Wellingtonin vuorenhuipun. ”Hyvin harvoin meillä sataa, tuskin koskaan”, väittää taksikuski, astuu epäröimättä ulos rajuilmaan ja kantaa laukut pihan poikki Huvikumpua muistuttavaan puutalovanhukseen.

Ollaan Battery Pointissa, merimiesten, kalastajien ja kauppiaiden historiallisessa kaupunginosassa kivenheiton päässä Derwent-joen suistosta ja Hobartin syväsatamasta. Taloa isännöi muusikkopariskunta, joka vastaanottaa vieraan ja kiirehtii takaisin talon uumeniin oppilaittensa luokse.

Eteiskäytävässä sekoittuvat viulunsoitto ja jazzlaulu, avotakassa hehkuvat valtavat halot ja kahdesta laiskanlinnasta kohoaa korvapari kustakin...

Kokonaisuudessaan Hesarissa aikanaan julkaistu matkailujuttu löytyy täältä.

Kuva on otettu puun latvoihin rakennetulta kävelyreitiltä eteläisestä Tasmaniasta, joen nimi on Huon. Anteeksi latteista lattein fotojournalismi (yläkuvaa voi klikata isommaksi), oikea kamera on edelleen huollossa. Alempi kuva on otettu eilispäivänä Lucyn laitumella, jossa vietettiin kuningattaren synttärijuhlapiknikkiä hienossa joskin viileässä säässä. Kaikenlaisia tekosyitä kansallisen vapaapäivän viettoon. Leidillä on oikea syntymäpäivä ja virallinen syntymäpäivä. Arvaan, että jälkimmäinen ei vaihda paikkaa vaikka monarkki jonain päivänä vaihtuisikin. Omituista asiassa on, että Isossa-Britanniassa kyseistä kansallista vapaapäivää ei tunneta.

***

queensbd.jpgFor those who were wondering: I wasn't planning to have such a long break. In fact I didn't have a break, I had two short trips and a gastric virus in between them. Awful experience, even if mine was hardly anything compared to the bug that attacked poor Andy with a vengeance.

The more interesting of the two trips was a weekend in Tasmania. Andy keeps saying Hobart reminds him of Helsinki. I guess the harbour has a slightly similar atmosphere to that of the harbour of Helsinki, if you don't take into account the mountains that surround the city. But I think he is mostly referring to the climate and the cold sea (the sea smells the same in Helsinki - funny, that).

Above I am quoting and linking to a longish Tasmania tourism story that I wrote for the main Finnish daily a few years ago. It was cold then, too, and Hobart was covered in fog and Mount Wellington was nowhere to be seen. This time we had a couple of bright, cold days, perfect for walking and sightseeing, so we drove down to the Huon River Valley, which we had not seen previously. Lots of orchards with huge apples still hanging in the trees, and the river itself was quite magnificent. We drove all the way to the Tahune airwalk (see image on top, click to enlarge) - a kind of a PR exercise of Forestry Tasmania, I understand. I found the forest floor much more interesting than the treetops, but then I have never been a fan of heights.

For the record - the oysters were fantastic and had nothing whatsoever to do with the stomach bug that announced itself a few days later.

The lower picture was taken yesterday (again I apologise for the mobile camera quality) by Lucy's dam where we were having a little picnic to celebrate Queen's birthday, which for some reason is a national holiday in Australia but not in Great Britain.

May 31, 2006

Kippis taas!
Cheers!

maple.jpg[Päivitetty & täydennetty 14:50 Suomen aikaa]

Isohko urakka takana. 50-sivuinen partituuri on puhtaaksikirjoitettu, vedokset luettu ja korjattu, stemmat tehty ja käyty läpi tiheän kamman kanssa. En ole ennen joutunut näin läheisiin tekemisiin käyrätorven, englannintorven ja oboen kanssa. Johan on monimutkaista! Unissa seikkailevat nuottiarvot ja etumerkit, ja uudet hartiatkin pitäisi ostaa.

Kyseisessä biisissä on laulustemmakin. Kaikki tekstit kertovat juomisesta, etupäässä oluen.

Taitaa olla kolpakon aika ja paikka. Jatkan vähän myöhemmin.

[Vähän myöhemmin:] Laulajalle (folksellaiselle), puhallinkvartetille ja pianolle kirjoitetussa Barleycornissa on juomalauluja ja juomista sivuavia lauluja Englannista, Irlannista, Italiasta ja yksi Suomesta. Etsin Andylle sopivaa suomalaista laulua, ja Kemppisen vinkistä mukaan tuli Juomaripojan hevonen. Suosikkini on varmaan irlantilainen Carrickfergus, suomalaiseen kun vetoavat paremmin tällaiset murheelliset, lasinpohjaantuijotteluballadit. Iloiset juomalaulut ovat ruotsalaisten alaa. Kantaesitys on heinäkuun puolivälissä Brisbanessa, yksityiskohtia alla.

Kännykkäkamerallakin joskus onnistuu, kun on tarpeeksi staattinen kohde (klikkaa kuvaa isommaksi, niin yksityiskohdat näkyvät paremmin).

***

Three days of furious typsetting, proofreading, editing and correcting, and the 50-page score of Barleycorn is ready. This is Andy's new song cycle for folk singer, wind quartet and piano, featuring six folk songs about drinking - beer, mostly - and drinkers. My favourite one of the lot is the one song that really isn't a cheerful drinking song at all: the Irish song Carrickfergus (...I'm drunk today/ And I'm seldom sober/ A handsome rover/ From town to town...)

The first performance will take place in Brisbane during the Brisbane Festival on 15 July by Southern Cross Soloists, Warren Fahey and Dave de Hugard.

The autumn colours above brought to you by the miserable little camera in my mobile. It is actually not such a bad shot, click the image for a larger view and you'll see the rather artistic colours of the maple leaves. Not a 'proper' maple - a Japanese one maybe?

May 26, 2006

Kohtaaminen
An encounter

kananen.jpg Päivän jännittävin tapaus: kohtasin kanan. Itse asiassa kohtasin useampia, ilmeisesti yksi naapuruston takapihakanaloista kärsii avoimen portin syndroomasta.

Vaivasin hetken aikaa päätäni sillä, liittyykö karanneisiin kanoihin jonkinlainen ilmoitusvelvollisuus. Kun en tosiaankaan tiennyt, mihin taloon lähteä kanaa taluttamaan, enkä sitäkään, miten kanaa talutetaan. Kysyin kanalta mutten ymmärtänyt vastausta.

Kanassa oli vähän linssiluteen vikaa. Kun otin esiin kännykän, kana asettautui keltaiseksi maalatun viemärinkannen päälle kanamaiseen poseeraukseen ja jähmettyi kuvaussession ajaksi. Minä menin menojani, kana jäi nokkimaan ojanpientareelle.

Siipikarjateema jatkui herkkukaupassa, josta ostin kuusi kananmunaa, kaksi (munanmuotoista) limettiä ja siivullisen ankanmaksapasteijaa.

Erään takapihakanalan omistaja rauhoitti myöhemmin omaatuntoani väittämällä, että kanat menevät kyllä yöksi kotiinsa (jos eivät ole tulleet sitä ennen syödyiksi...) Jos olisin tiennyt, mistä kanalasta karkulaiset olivat kotoisin, olisin kuulemma voinut yrittää kopata kanat sylkkyyn ja heittää ne kyseisen aidan yli.

***

This must be the highlight of the week, if not month. I met a chook today, on the narrow lane behind our house. I had no idea where the chook had come from (I asked and she probably told me only I didn't understand the answer). There are quite a few backyard chicken houses in the neighbourhood.

If there is a correct procedure when it comes to stray hens, I haven't heard of it. I left the chook and proceeded to pick up a printing job from the CTC where Jenny reassured me by pointing out that the hens do have a habit of finding their way home for the night (if they haven't got eaten by then).

The poultry theme continued at DB's deli, where I bought half a dozen eggs, two limes (well, they are egg shaped, aren't they?) and a slice of duck liver paté.

On my way home I saw another stray chook disappear under the trees surrounding the tennis courts.

May 24, 2006

Kunnia-asioista
On matters of honour

reducespeed2.jpg

Karautin Nissanilla kotipihasta muutaman sadan metrin pyräyksen postitoimistolle. Matkalla alkoi kuulua kummaa kolinaa, ja postitoimiston pihassa syyksi paljastui tyhjä rengas. Naula, taas. Olen alkanut epäillä, että naapuruston pikkupojat sijoittelevat metalliesineitä peruutuspaikalle.

Renkaanvaihto-opit olivat tuoreessa muistissa, parkkipaikka tasainen ja autosta löytyivät kaikki tarvikkeet, jopa kiilat ja hansikkaat. Julkinen tapahtumapaikka ärsytti silti. Postitoimiston pihassa käy ennen laatikon tyhjennystä melkoinen trafiikki, ja vastapäätä sijaitsee kylän tietotoimisto eli kyläkauppa.

Vettä tihuutti vähän, pörrökaulaliina ja talvitakin karvareunukset olivat tiellä ja muutenkin tilanteeseen sopimattomat. Olin myös epämukavasti tietoinen siitä, miltä nykymalliset farkut näyttävät takaa päin pyöreän naisihmisen kyykistellessä renkaanvaihtopuuhissa.

Olin saanut tunkin paikoilleen, kun varttunut isäntä kysyi lava-autostaan, tarvittiinko apua. Kiitin kauniisti ja sanoin, ettei tällä kertaa tarvita. "Eikö varmasti?" Ihan varmasti, kiitos kuitenkin. Isäntä peruutti pois vähän vastahakoisen oloisesti.

Olin irrottamassa tyhjän renkaan ensimmäistä pulttia, kun viereen kurvasi seuraava lava-auto. "Tarvitaanko apua?" Kaksi nuorta miestä oli jo ulkona autosta ja tarttumassa työkaluihin, joten tein mieliksi. Olkoon nyt, mukavuudenhaluiselle ihmiselle apu kelpaa aina, ja sitä paitsi minusta oli tulossa iltapäivän ohjelmanumero.

"Eikö se tässä ollut mies todellakaan tarjoutunut auttamaan?" päivitteli toinen miehistä. Minulla alkoi valjeta, että kysymys oli miehisistä kunnia-asioista ja edellisen avuntarjoajan maine kylillä oli vaarantunut pahanpäiväisesti. Kiirehdin korjaamaan väärinkäsitystä ennen kuin sana leviäisi laajemmalle. Kuinkahan moni muu oli jo mielessään moittinut ensimmäisen isännän tapoja.

Muistiin merkittävää: ei saa heittäytyä liian itsenäiseksi silloin kun miehinen kunnia on kysymyksessä.

***

reducespeed.jpg
I was trying to change a tyre in the car park at the post office today at 2:30pm. There is a lot of traffic at the post office at 2:30pm - the mail leaves Robertson around 3 pm on business days.

I knew what to do, sort of, having changed a tyre six months ago all by myself, for the first time in my life. I had all the equipment, including a pair of gloves. I also had a long, fluffy, burgundy winter scarf and fake fur around the wrists and neck of my winter coat. I felt absolutely ridiculous and was aware that today's jeans look ghastly, seen from behind, when changing a tyre in the car park at the post office at 2:30pm.

The post office is opposite the supermarket, which is in the middle of the village, on the main road.

I had the jack in place and was busy winding, when an elderly man from a ute window kindly offered to help. "Thanks but I'll be fine, really I will." "Are you sure?" Quite sure, but thank you very much anyway.

I was trying to unbolt the first bolt, which seemed a bit tight, when the second ute (=pick-up) stopped and two young men got out, eager to help. I realised how silly it was to insist on doing it all on my own, in my fluffy scarf and fake fur around my wrists, so I said yes.

The job was completed in 60 seconds. "Did the other guy really drive away without offering to help?" my helpers wanted to know.

I realised only then that I had seriously endangered the first man's reputation in the village, and promptly hastened to put things right. I could not help wondering how many other people had come to the same, wrong conclusion.

Note to self: don't try to be independent when a man's honour is at stake.

May 17, 2006

Eläinmaailman ihmeistä
Lots and lots of kangaroos!

collectorsmall.jpg Kirjoitin juuri kolumnia siitä, miten maailmalla matkaillessa on toki hienoa nähdä "eläviä" michelangeloita ja botticelleja, keskiaikaisia kaupunkeja ja antiikin raunioita. Vaan mitenkäs käy, kun arvonsa tunteva kulttuurimatkailija pääsee safarille tai osuu muuten vastakkain elävän luonnon kanssa? Kyllä leijona on sentään aina leijona!

Minua nolotti Afrikan-matkani jälkeen myöntää kyselijöille, että safarilla oli oikeasti ollut hirmuisen elämyksellistä. Kun ajatusten olisi pitänyt omastakin mielestä askarrella enemmän kehitysmaapolitiikan ja maailman yleisen epäoikeudenmukaisuuden parissa. Tottahan ajankohtaisiakin asioita pohdittiin, meillä oli onni tavata ja keskustella oikeiden mosambikilaisten kanssa, kun maassa silloin asunut sisko esitteli ystäviään ja toimi tulkkina.

Zimbabwe oli tuolloin vielä kohtuullisen rauhallinen, ajelimme sen läpi kuhmuisessa pick-upissa ilman sanottavampia seikkailuja. Rajalla muistan, etten uskaltanut tunnustaa itseäni toimittajaksi, ja muistan myös nuoren paikallisen miehen Victoria-putouksilla, joka varoitti meitä uskomasta vaikutelmaan pinnalta katsoen sopuisalta vaikuttavasta yhteiskunnasta. Zimbabwe oli tosiaan meidän silmissämme vaikuttanut huomattavasti sopuisammalta ja tasa-arvoisemmalta kuin taakse jättämämme Etelä-Afrikan buurialueet, jossa motellin baarissa valkoiset, punakat ja pelottavat viljelijät olivat käyneet kysymättä kertomassa meille turisteille mieleisistään ratkaisuista kotiseutunsa "alkuasukasongelmiin". (Paikallisesta tax-freestä ostimme ison säästöpussin Chymoksen Marianne-karkkeja. Se tuntui vähän kummalliselta.)

Tämä kaikki tuli mieleeni eilen, kun vein pikavisiitillä Australiassa olevan samaisen isosiskon katsomaan - kenguruita. Meillä oli aivan tavattoman hyvä onni, sillä erään mainion viinitilan liepeillä tupsahdimme keskelle suurta isojättikengurulaumaa. (Anteeksi taas, mutta tällaista termiä tarjotaan todellakin eläimelle, joka kulkee englanninkielisellä nimellä Eastern Grey Kangaroo eli Macropus giganteus.) Kengurua kannattaa tosiaan katsoa, kun se loikkaa!

Ja niinpä en sitten edes hamuillut kännykkäkameraa. Kuvassa sumuinen aamuhetki kuivuneen Lake George -järven tienoilta pienestä Collectorin kaupungista. Minulle on kerrottu, että Collectorin kaupunki olisi saanut nimensä sen mukaan, että kultaryntäyksen aikana siellä oli hippuja sen kuin jaksoi poimia. Tämä ei näytäkään pitävän paikkaansa, vaan nimi kuuluu olevan väännös samalta kuulostavasta aboriginaalikielen sanasta, jonka merkitys on jo unohtunut. Se on joka tapauksessa varsin kummallinen ja itsekin unohtuneen oloinen pienenpieni paikkakunta, jolla on erikoinen nimi. Pysähdyin siellä aamiaisen toivossa, mutta oiva Lynwood Cafe ei ollut vielä yhdeksältä aamulla auki.

***
I had a nice autumnal experience this morning when driving home from Canberra. The motorway passes through a dry lakebed called Lake George, and today the whole valley bathed in luminous morning mist, creating a fantastic, magical feeling.

I stopped in Collector (where I took the rather ordinary photo above - if you click it larger you can just about see a hint of mist) hoping to eat breakfast in the very nice Lynwood Cafe, but unfortunately they only opened at 10 am and I was far too early.

I had been living under the impression that Collector got its name during the gold rush - that there was so much alluvial gold that it was possible just to fill one's pockets by collecting it. No truth in that story it seems, as the name of the town is not English at all but a corruption of an Aboriginal word. No one seems to know quite what the original word meant - I'll update if I ever find out.

I was in Canberra to meet my big sister (one of them) that has come to Australia for less than six days for a meeting. I had just about time to show her around a little bit, and we drove from the city (if you can call Canberra that) to the Lark Hill winery. The wines were suberb as ever, now officially biodynamic, and we also saw a huge mob of Eastern Grey Kangaroos. There must have been 40-50 of them grazing (is that what they do?) by the vineyard, so Outi had quite a good, close look at these fascinating animals on her very first day in the country. There were one or two huge males quite close to us and lots and lots of smaller females - could not quite see if they had joeys but it is nice to imagine they did.

On our way back, we saw many more on the paddocks by the roadsides - luckily none on the road.

May 13, 2006

Puukottajan päiväkirjasta
Mack the Knife was here

rosella2.jpgKasablogissa Jussi kirjoitti eilen analogisiin laitteisiin tottuneiden kuluttajien ja digitaalisten laitteiden yhteensopivuudesta. Tai oikeastaan yhteensopimattomuudesta. Kirjoitus sattui sillä lailla sopivaan saumaan, että yritin jokseenkin tarkkaan kirjoittamishetkellä ratkaista kiinalaisen DVD-soittimen teknisiä ongelmia maanittelun, ravistelun, paukuttamisen ja kiroilun yhteisvoimalla. Soitin ei suostunut luopumaan siihen syötetystä DVD-levystä, ei sitten millään. Videota sopi kyllä katsella, mutta vaihtaa sitä ei voinut. Painelin nappuloita, katkaisin ja kytkin virtoja, hakkasin ja kiukuttelin. Sitten luovutin ja luin romaania elokuvan katselun sijasta. Aamulla kingotin luukun kylmän rauhallisesti auki perunankuorimisveitsellä, ja nyt se on entinen luukku se, ja Lovejoyn kuutossesongin kolmas levy on naarmuilla. (Olinkin jo vähän kyllästynyt Lovejoyhin ja juuri siksi olisi tehnyt mieli katsoa sängyssä jotakin muuta ohjelmaa tällä kertaa.)

Kyseinen kiinalainen DVD-soitin maksoi pari vuotta sitten supermarketissa viitisenkymmentä (Australian)dollaria, euroissa jotakin siinä kolmenkympin tietämillä. Ja mitä varten meille ostettiin kiinalainen halpasoitin ruokakaupasta? Sitä varten, että kalliimpi merkkidvd-soitin oli ollut takuukorjauksessa jo toista kuukautta ja isännältä loppui kärsivällisyys. Yleensä isäntä on erittäin pitkämielinen, mutta tällä kertaa oli odottamassa iso pino odotettuja DVD-klassikkoja, joita piti päästä katsomaan.

Kiinalainen tuli kotiimme ja kytkettiin seinään. Eipä tullut virtaa koneeseen. Isäntä ajeli takaisin supermarkettiin ja vaihtoi paketin toiseen samanlaiseen. Kun koje oli toimintakunnossa, tuli soitto korjaamolta: kalliimpaan laitteeseen oli vihdoin asennettu varaosa, jota oli pitänyt hakea jostakin maailman toiselta puolelta.

Siitä pitäen kiinalainen on ollut kahdesta soittimesta se luotettavampi, eilisiltaan saakka siis. Kallis soitin on ronkeli eikä soittele likaisia tai naarmuisia levyjä eikä ylimalkaan niitä, joita naapurin videokaupasta löytyy. Alun perin se ei soitellut muita kuin nelosalueen levyjä, minkä ongelman yli tosin hakkeroimme tuota pikaa.

Kiinalaiselle kelpaa kaikki. Teknisesti tietäväisemmät ihmiset väittävät meille, että se kalliimpi tuottaa meille jotenkin laadukkaamman elokuvaelämyksen. En menisi vannomaan.

Mutta nyt on siis emäntä puukottanut uskollista palvelijaa analogisen apinan raivolla suoraan silmään. Tiedotin asiasta isännälle, joka tuumi rauhallisesti ostavansa marketista uuden kiinalaisen.

Tähän viikkoon mahtuu sivumennen sanoen myös oikutteleva langaton näppis (langatonta hiirtä on muuten paljon helpompi paukuttaa pöytään kuin langallista), pukahtamaton digitaalikamera sekä internet-palveluntarjoaja, joka kadotti erään organisaation kotisivun ja sähköpostitilit kolmeksi päiväksi.

(Asiaankuulumattomien valokuvien sarjassa tarjolla tänään punarosella-papukaija - klikkaa kuvasta isommaksi - sekä hautausmaalle johtava hiekkatie.)

***

mparade.jpgYesterday, a fellow blogger Jussi wrote about our relationship with various appliances, and how this relationship has been changing since the introduction of digital technology. Primitive methods (like knocking, shaking and banging) and related primitive reactions that sometimes proved useful when dealing with old-fashioned, analog applicances, are no longer valid. Still, quite a few of us don't quite believe this and go on knocking, shaking and banging, with varying outcomes.

At about the same moment Jussi was writing his piece, I was struggling with our Chinese DVD-player. It refused to give up the DVD it had swallowed. I switched it on and switched it off, I pressed all its four buttons in every possible combination. I shook it, turned it upside down, knocked and rattled. I cursed and banged it with my fist. I gave up and read a book instead.

In the morning, in a perfectly calm but very determined state, I took a peeling knife and brutally stabbed our Chinese friend, forcing the little door open and ruining both the player and the DVD in the process.

The DVD-player in question cost $50 a couple of years ago - reliable Woolworths quality. And why did we buy a cheap DVD-player from the supermarket? Because our more expensive DVD-player was being repaired under warranty and the spare parts took weeks and weeks to arrive from I don't know where. Probably from outer space, in little parcels tied around the necks of carrier pigeons.

Andy went and bought a Chinese replacement. The first one did not work, so he went and changed it for an identical appliance. When we finally had it up and running, there was a call: the more expensive one was working again and ready to be collected.

Since then, we have had two DVD-players. The Chinese one has been the more reliable, until yesterday evening that is. The more expensive one is picky. It didn't play all regions (we took care of that problem by supposedly illegal means) and it doesn't like anything that has a bit of dust or a tiny scratch on it. The Chinese colleague doesn't mind, he plays everything. Or he used to, before I stabbed him.

Our more tech-savvy friends claim that the more expensive one surely gives us a much better Digital Video experience. Might be, but more than once this high-quality digital experience has been cut off around 15 mins into the film. This is when the Chinese quality came in very handy..

I told Andy about my crime. He reckons he'll get a new Chinese friend from the supermarket.

(Today's photos: a Crimson Rosella parrot - click the image for larger view - and the road leading to the Robertson cemetery.)

It is only Saturday and my week has already been characterised by a dysfunctional, wireless desktop (a wireless mouse is such a delight to bang against the desk), an uncommunicative digital camera and an internet service provider that lost the website and the email accounts of a whole organisation for three days.

May 05, 2006

Huono hiihtokeli
Shiny happy people

becandboney.jpgTänään ei suksi luista. Koko viikon olen ollut hidas ja tyhmä (tavallista hitaampi ja tyhmempi). Sain puristettua itsestäni parin kappaleen verran tajunnanvirtaa suomeksi ja melkein saman verran englanniksi. Sitten digitaali-Nikon kieltäytyi luopumasta kuvistaan. Liekö vika USB-kaapelissa vai kameran liitännässä. En tiedä eikä melkein huvitakaan tietää, vaikka pakkohan tuo on jossain vaiheessa selvittää.

Tutkin ohjekirjoja ja etsin apua netistä. Ei löytynyt. Yritin palata tajunnanvirtani pariin, mutta luultavasti kaikkien asianosaisten onneksi se oli kadonnut. Miten näin tylsässä tilassa oleva ihminen saattoikin sulkea netti-ikkunoita niin tarmokkaasti?

Tämän verran kuitenkin siitä tajunnanvirrasta:

Ihmiset hokevat jatkuvasti, miten mukavaa on, että Robertsonissa on sentään neljä vuodenaikaa (toisin kuin keskimäärin Australiassa). Paskanmarjat. Lehtipuissa liehuvat vielä keltaiset lehdet kun kevätsipulikukat työntävät jo vartta kukkapenkistä. Missä talvi? Vuodenaikoja on tasan kolme: kevät, kesä ja syksy.

Denis
on ollut mielessä. Eilen juttelimme puhelimessa, kuulosti itseltään mutta on kuulemma kahdeksan kiloa kevyempi. Pari viikkoa vielä teholla näitä radikaaleja syöpähoitoja. Sitten pitäisi päästä avopotilaaksi.

Kuvassa naapurimme BJ ja Anthony rakentamassa takapihalle patiota. Hymyilkää ihmiset enemmän niin näytätte näin näteiltä.

***

Nothing works today. Not that there has been much going on all week, from the point of view of brain activity. I had just about managed to produce a couple of paragraphs for the blog in Finnish and English, when I managed to delete the whole thing. The camera is refusing to transfer its photos to the PC, and I have no idea why.

I remember this much about my intended blog entry:

People keep talking about how nice it is that there are four proper seasons in Robertson. Bollocks. (Sorry.) The autumn leaves are still in the trees when the spring bulbs are shooting. We have three seasons: Spring, Summer and Autumn.

Spoke with Denis yesterday. He sounds himself, although he says he is eight kilos smaller. He is hoping to get out of the intensive unit in a couple of weeks' time. He sounds a bit tired and quite a bit bored. He can receive visitors but do not go if you have a cold, as his immunity is down to zero.

Pictured BJ and Anthony building a patio. What pretty people - we should all smile more.

April 23, 2006

Ripa ja minä
Risto and I on the beach

ripa-ja-mina.jpgTänään vähän harmittaa. Suomessa olisivat toukokuussa tiedossa hääjuhlat, mutta budjetti ei tällä kertaa anna periksi matkustaa.

Olen sulhasen kanssa samaa vuosikertaa. Valokuva-albumista löytyy useampikin otos, jossa vilistämme pitkin tannerta ilman rihman kiertämää. 1970-luvun alun kesät lienevät olleet lämpimänpuoleisia.

Kuvan strateginen rajaus vuodelta 2006 - ilmeistä hätävarjelun liioittelua, mutta tässä turhankainossa maailmassa yksinkertaisista asioista on tullut kovin monimutkaisia. (Ja sitä paitsi, ehkä rajaamattomalle otokselle löytyy vielä parempaakin käyttöä...)

***

I have been looking at old photographs today. This was after sending my cousin and his fiancée an apologetic note about not being able to be present at their wedding in May. It would have been so much fun, but the budget is unforgiving. We'll have to catch up some other time.

Me and the bridegroom were both born in 1968. I guess our mothers must have spent a fair bit of time together, since Risto and I feature together in many photographs. Much of the time without any clothes whatsoever - the summers of early 1970s must have been warm.

Photo cropping à la 2006. Simple things have got so very complicated in today's world.

April 18, 2006

Sisäinen supernainen hukassa
Wanted: Inner Superwoman

arki.jpgArkeen palaaminen tuntuu tänään aivan erityisen hankalalta. Itsekuri on ties missä. Sää on synkkä ja pimeä, ja sielunmaisema noudattelee samantyyppistä väriskaalaa.
Pääsiäispyhät olivat oikea eskapismin riemuvoitto - katsoin vanhoja tv-sarjoja, kaksi Humphrey Bogart -elokuvaa ja jopa Sound of Musicin. Moisesta ei seuraa muuta kuin moraalinen krapula. Onneksi oli sentään edes yksi pitkä kävelyretki ja kokonainen Johannes-passio.

Olisi puhtaaksikirjoitustöitä ja muita kirjoitustöitä. Nettiä pitäisi päivittää, laskuja maksaa. Pari luku-urakkaa odottaa. Kauppareissu saa jäädä huomiseen, siihen menee liikaa aikaa (kyläkaupan jälkeen seuraava ruokakauppa on puolen tunnin ajomatkan päässä). Paistaisi edes aurinko niin voisi mennä kasvimaalle harrastamaan oikeiden töiden vieroksuntaa.

Puhtaaksikirjoittamisesta tulee mieleen Anna Magdalena Bach, joka Darwinissa majailevan musiikintutkija-kapellimestari-viulistin mukaan teki vähän muutakin kuin puhtaaksikirjoitusta. Olisiko aikansa supernainen lastenhoidon, suurperheen taloudenpidon ja puhtaaksikirjoitustöiden ohella ehtinyt pyöräyttää myös Bachin soolosellosarjat? Olen epäilevällä kannalla. Kyseinen uutinen on siinä mielessä tyypillinen, että lisäkysymyksiä aiheesta ei ole haluttu tai osattu tehdä. Yleisölle riittää, että siteerataan eksperttiä.

***

If only it was sunny I could go on procrastinating - I'd go and plant some seedlings (time to sow and plant winter vegetables). Or I could convince myself that I need exercise and go for a long walk. But since it is cloudy I am going to force myself to start working. Easter holidays were pure escapism for me - episodes of old tv series, two Humphrey Bogart films, even Sound of Music (I was feeling a bit poorly). About time I did something useful.

I am not exactly dying to typeset music today. I will, though. I should update the web a bit, pay a few bills. Some stacks of books are waiting for me to peruse them. I could go shopping (not much food in the house after the holidays) but I might put it off - it is midday already and it takes quite a while to drive to the shops (30 mins away) and back.

Typesetting brings to mind Anna Magdalena Bach. She did it in addition to running the household and being a mother to however many children. In Darwin they seem to think she might have done a bit more than just typesetting. But what a frustratingly lousy piece of news this is! Where are the additional questions - facts and arguments to support the claim? I am sure the expert had some. If only they had asked him to share them with the radio listeners!

I know Anna Magdalena is considered a superwoman of her time. But would she really have been able to run the household, raise the children, do some typesetting and write some large scale masterpieces on the side? When I can't get myself up and going before lunchtime?

April 14, 2006

Pääsiäislauantaina viisi vuotta sitten
Easter Saturday five years ago

kirkko.jpgKuva Kolmen ristin kirkosta on otettu pääsiäislauantaina 14. huhtikuuta 2001. Perheenjäsenet tietävät tässä vaiheessa, mistä on kysymys, ja tämä onkin oikeastaan mukana olleille tarkoitettu muistelo, kun näyttää siltä että tänä vuosipäivänä perhe on hajaantunut kaikkiaan kolmeen maanosaan. Muutkin saavat lukea, jos jaksavat.

Alttaritaulun paikalla kyseisessä kirkossa on kolme valkoista ristiä (Alvar Aalto -kirjoissa se tunnetaan yleensä Vuoksenniskan kirkkona, Imatralla aina Kolmen ristin kirkkona). Alttari oli sinä päivänä tavallistakin karumpi, sillä alttarivaate oli pitkänperjantain jäljiltä musta. Alttarilla oli viisi kapeaa maljakkoa, kussakin tummanpunainen ruusu. Niiden edessä oli metallista sommiteltu orjantappurakruunu. Suntio antoi toimituksen jälkeen meille postikortteja, joissa alttari näkyi normaaleissa, vähän pehmeämmissä väreissään. "Kun on nuo pitkänperjantain mustat värit siellä tänään", hän sanoi vähän anteeksipyytävästi.

Kysymyksessä ei ollut varsinainen vihkitoimitus, sillä me olimme tuolloin olleet jo joulusta asti siviilinaimisissa. Varsinaiset häät olivat olleet iloiset kotibileet helteisellä verannalla täällä eteläisellä pallonpuoliskolla. Yksikään perheenjäsen ei päässyt paikalle (kun ei ollut kutsuttu), joten järjestimme pienen siunaustilaisuuden Suomessa. Sinne oli Englannin perheelläkin sentään mahdollinen matka. Sormuksiakin olisi voitu vaihtaa, mutta se olisi tuntunut vähän jälkijättöiseltä. Mutta virret vedettiin ja muutkin pakolliset kuviot (462 - Sibeliusta tietysti ja olikohan Mendelssohniakin siitä vierestä). Minna-pappi puhui lähetystyötaustansa vuoksi hyvää englantia, joten kaikki sujui kauniisti kahdella kielellä (ks. englanninkielinen osuus).

snow2.jpgMinulla on näistä kakkoshäistä hirmuisen mukavat muistot, ja niiden pohjalta suosittelen naima-aikeissa oleville pieniä ja rentoja häitä, jos siis pelkkä vihkaistavana käyminen kahden todistajan kanssa ei tunnu riittävän. En tullut käyneeksi kampaajalla enkä meikkaajalla, mekko oli kyllä hankittu - keväänvihreä hame, pusero ja shaali, joita on sittemmin käytetty monta kertaa hienommissa tilaisuuksissa. Andylla oli uusi solmio ja vuosia vanha musta pellavapuku. Kukkakimpun (valkoisia leinikkejä ja paljon vihreää) kävin itse aamulla hakemassa samalla kun pistäydyimme Buttenhoffin ravintolassa kurkistamassa, oliko kaikki valmista yhteistä hääateriaa varten. Ei ollut kaasoja, bestmänejä tai kukkaistyttöjä vastuksina tai vaatetettavina.

Mahduimme kaikki kahteen pitkään pöytään - isät, äidit, siskot perheineen, kummivanhemmat ja pieni kourallinen ystäviä. Moni muu sukulainen tuli kirkkoon katsomaan pahastumatta ollenkaan siitä, ettei aterialle mahtunut. Kuvissa näkyy mm. nyt jo edesmennyt elegantti isotäti Viivi, viimeinen isovanhempieni sukupolvesta. Olihan meillä toki pääsiäissunnuntaina vapaamuotoiset kahvittelut koko suurelle suvulle - tuntui hassulta sonnustautua jo toista päivää ykkösiin.

Pienessä yhden huoneen ravintolassa palvelu oli tavattoman hyvää, ruoka erinomaista, ja kaikkien kanssa ehti jutella ja pitää hauskaa ilman morsiusparin pöytiä ja muita jäykkiä rituaaleja. Muistatteko, mitä syötiin? Vihkiraamatun välistä löytyi ruokalista. Suppilovahverokeittoa alkuun, sitten vaihtoehtoisesti kuhaa kapriksilla ja punajuurilla, tai lampaan sisäfilettä tuoreilla yrteillä (kun oli pääsiäisviikonloppu), jälkiruokana charlotte russe -kakkua portviinikastikkeella. Sitä leikattiin varsinaisen hääkakun sijasta. Lasse Buttenhoffin aarrekammiosta oli löytynyt hyvää vuosikertaa australialaista Heggies Chardonnayta, ja alussa skoolattiin oikein samppanjalla. (Laskukin on tallella.)

Isän mieskuoron kvartetti lauloi sekä kirkossa että ravintolassa - isä ja isän Pentti-serkku siinä mukana. Heidi ja Eira-kummi improvisoivat häävalssiksi Kielon jäähyväiset a cappella. Tanssilattia oli neliömetrin kokoinen, riitti hyvin näillä tanssitaidoilla.

Päivä oli kylmä mutta poutainen. Talvikengät ja vihkiraamattu jäivät riisikarnevaalien tiimellyksessä kirkon eteiseen, mistä jälkijoukot toivat ne mukanaan. Autoa ei ollut tilattu, mutta siskot olivat aamulla häthätää järjestäneet paikalle serkkupojat autoineen - nämä olivat oikein pesseet autonsa ja vetäisseet sen päälle vihreät ja keltaiset nauhat (Australian urheiluvärit). Hääaterian aikana alkoi räntäsade, joka jatkui ja jatkui, talvikengät tulivat tarpeeseen. Matkalla ravintolasta Valtionhotelliin jatkoille saimme kahlata kinoksissa. Kristiina käytteli kameraa. Minä olin huolissani pikkusiskolle lainaamistani mokkakengistä (pihi ämmä, miettiä nyt moisia juhlapäivänä!).

Muistatteko Andyn suomenkielisen puheen - sekin on tallella Raamatun välissä. Siteeraan lopusta:

Kun menimme naimisiin ensimmäistä kertaa joulukuussa, Jukka lähetti minulle e-mailin ja varoitti minua siitä vastuusta, jota siskon mieheksi tuleminen tässä perheessä tarkoittaa. Siskon miehen pitää ymmärtää, kenen puolella kannattaa olla. Ja silti hänen pitää olla aina valmis ottamaan syyt niskoilleen.
Haluan teidän tietävän, että otan tämän uuden vastuuni hyvin vakavasti, ja haluan aloittaa tämän uuden elämäni vaiheen oikeassa hengessä. Siksi pyydän teitä nostamaan kanssani maljan Heinon naisille.

Lumisadekuvassa kaksi kaikkiaan kolmesta siskosta (kaikki pieniä ja kauniita). Lean takin ja ison lumihiutaleen välissä pilkottaa - kenen naama? Vastaus löytyy Blogilistan top-listan kohdasta 23 (ainakin tällä hetkellä, mainehan on katoavaista)?

***
kirkko2.jpg Remember this church? The photo was taken 14th of April five years ago, on Easter Saturday. Alvar Aalto's little Lutheran church is known in Imatra as "the Church of the Three Crosses" (after the three white crosses behind the altar), in architecture books it is often referred to as the Vuoksenniska Church, in Imatra, Finland.

This post is mostly interesting for family members that, on this particular anniversary, are scattered on three continents. Anybody should feel free to read, though!

The simple altar, with its marble steps and balustrade and the three crosses, looked quite dark that day. Much of it was covered with black cloth (because of Good Friday). In the photos I can see there were six, narrow glass vases on the altar, with a single, dark purple rose in each. In front of the flowers there was a crown of thorns. It was actually really beautiful, and the verger gave us some postcards of the church afterwards, wanting to show us how the altar would look on an ordinary day. I had of course seen the church in its usual colours many, many times, having been confirmed there, having attended services, weddings (not many funerals, as there is no cemetery there) and having sung there in choirs and ensembles on various occasions. I also studied the piano with the organist and sometimes had a lesson at the back of the church.

This was not a real wedding ceremony but just a blessing of our marriage - we had already had a very relaxed civil ceremony on a sunny veranda in South Eastern Australia just before Christmas. But this time there were family members present from England and Finland. The ceremony was bilingual, and the priest Minna Koistinen gave us a copy of her blessing speech afterwards, along with a white family Bible with more pictures of the church.

I had forgotten but I see now that, along with the usual bits of the Bible, she talked about the home as a place for growing "in spiritual maturity". "Our words, intentions and decisions cause more happiness or suffering at home than anywhere else", she said. Interestingly, she also quoted the Indian writer Rabindranath Tagore:

You have brought back again my wandering heart.
O gather up together my scattered hopes.

I have such nice memories of this day, that I would heartily recommend a (relatively) small family wedding for anyone who is not excited by the idea of A Very Big and Expensive Operation with all the stress that comes with it. On the morning of our Australian wedding, we had been cleaning windows and assembling garden furniture. On the morning of our Finnish wedding, we stopped by at the little family restaurant of Buttenhoff to check everything was ready for the small family celebration, I picked up a bouquet of white and green flowers. Andy's family had arrived from England the previous day and we had had good time for a drink, a snack and a chat at the hotel.

There were no hairdressers, make-up appointments or studio photographs. The wedding rehearsal was just a meeting between me and the priest (Andy was abroad). I did have a new, green dress (worn many times since in festive occasions), Andy had a new tie and an old suit. Sisters were around with their jokes and advice in the morning and Mum lent me a necklace. One of the sisters realised there was no wedding car, so some cousins were summoned to help (they appeared with a newly washed car decorated with green and yellow ribbons - the Australian sports colours).

I am touched to see in the photos that quite a few members of the extended family came to the church (Great Aunt Viivi, the last of my grandparents' generation, who has since passed away). And I saw most of them again on Sunday, when they all came for a more informal little family celebration at my parents' place.

The restaurant was just big enough for all of us. Two long tables - Mums and Dads, sisters with their families, a handful of good friends. Menu had been agreed on and drinks chosen the previous week, and the restaurant had organised flowers at the tables and arranged the seating according to our instructions.

snow.jpgDo you remember what we ate at the excellent restaurant Buttenhoff? I have the menu, so I can tell you. Soup of winter chantarelles, pike perch with capers and beetroot, lamb fillet with herbs, charlotte russe cake with port wine sauce (a peculiar wedding cake to cut but it worked just fine). Miraculously, the restaurant had in their cellar some nicely aged Heggies Chardonnay from Australia! Service could not have been better or more friendly.

The male quartet that sang on several occasions consisted of Dad, his cousin Pentti and two other men from Dad's male choir. Heidi and my Godmother Eira sang us a wedding waltz. The improvised dance floor was about one square metre - big enough for these dancers. Andy astonished everybody (except me) by giving a speech in Finnish.

It had been a cold but relatively clear day, hardly any snow left, it being mid-April. But by the time we came out of the restaurant and some of us went on to a nightclub, it was snowing heavily. At least 15 cm of wet, heavy snow. Kristiina was still taking photographs. (No videos whatsoever!)

April 10, 2006

Savustettua pekonia ja pingviiniparfaitia
Andy-san! She seems to be using some kindling!

cheffrench.jpgSuomessakin näkyy näköjään Iron Chef. Kun tv:stä ei koskaan tule yhtään mitään, sitä saattaa yllättäen kiinnostua siitä, miten tukevat, vanhat japanilaiskokit yrittävät vääntää seitsemän ruokalajin illallista pelkistä soijapavuista. Onko Suomen versio osittain dubattu amerikaksi? Kuuntelen aina yhtä haltioituneena amerikkalaisen naisdubbaajan japanilaistyylistä huokailua.

Isäntä lähti melkein kolmen viikon työmatkalle ja pilkkoi ennen lähtöään korillisen pilkkeitä tulen tekoa varten. Tänä vuonna ei vielä ole tarvinnut tehdä tulta kamiinaan, joten operaatio tuntui varotoimenpiteeltä. Kun tulin kotiin lentokentältä, sisällä oli 12 astetta lämmintä. Kaasulämmitin tohotti koko päivän eikä mökki lämmennyt kunnolla. Pilkkeet eivät tule riittämään. Joko tukehdun savuun yrittäessäni lämmittää mökkiä liian isoilla haloilla tai jäädyn kuoliaaksi. Käy niin kuin niille pienille eksyneille pingviininpoikasille. (Vaihdan renkaan ja käyttelen poraa mutta kirveeseen en enää koske. Täkäläinen polttopuu on liian kovaa, kirves ponnahtaa kuin kumilelu.)

Ei niin, että asia kiinnostaisi yhtään ketään, mutta lähetin sähköpostia HS:n asiakaspalveluun, kolmatta kertaa samoissa asioissa. Ostelen toisinaan irtonumerolukuoikeutta nettihesariin. Suomen Kuvalehti ja Anna tulevat kotiin (SK:n pääkirjoituksia lukiessa kyllä säännöllisesti epäilen omaa älyäni kun moisesta maksan), HS on liian kallis, nettiversionakin. Mutta välillä tekee mieli lukea joku tietty juttu, ja silloin tehdään nettiostoksia.

Aikaeron vuoksi saatan shoppailla puolihuomaamatta aamuyöstä Suomen aikaa. Pankille se ei tunnu olevan ongelma. Rahat menevät tililtä. Lehden sivulle palatessa HS kuitenkin ilmoittaa tylysti. "Sinulla ei ole käyttämätöntä lukuoikeutta. Siirry ostamaan lukuoikeutta." Miten niin ikiliikkujaa ei ole keksitty?

Tällä kertaa maksusta ehti vierähtää viikko aikaa ennen kuin muistin kirjelmöidä Hesariin päin. Suoritus näkyy jopa HS:n nettisivulla, mutta lukuoikeudeksi se ole materialisoitunut. Jään kiinnostuksella odottamaan, jatkavatko lukuoikeutta peräpäästä (irtonumerolukuoikeus vanhenee kahdessa kuukaudessa).

***

takeshi.jpgAndy left yesterday. It is freezing in Robertson. He chopped me some kindling before he left but hardly enough for two and a half weeks. We have not yet made the fire once this year, so I wasn't expecting to need the stuff the very first day. When I got home from the airport on Sunday morning, it was 12 degrees. Indoors.

While I change tyres and drill holes when needed, I no longer try chopping wood. The firewood is far too hard, the axe just bounces off as if the blade was made of rubber. I'll need to charm someone to do some woodchopping when I have used up the kindling. Or I could freeze to death, like those little fluffy penguins in the documentary I saw in Sydney last week.

I know of four other people that watch Iron Chef. What is it about it, I wonder? It is so weird, and much of the time you would not dream of sampling the foods. Is it the American dubbing? Is it the running commentary? Is it the enigmatic smile of Kaga Takeshi (pictured)? (Who is he anyway?)

April 05, 2006

Kahdeksan kuukautta tasalaatuisia viipaleita
Eight months and still no sign of land

bubbly.jpgMeillä on tänään juhlapäivä. Mittarin mukaan kävijöitä tuli alkuviikosta 10 000 täyteen. Serverillä asustavat tilastot tosin kertovat, että vieraita olisi ollut muka 30 000. Sitä en usko, ja sitä paitsi kymppitonni kuulostaa paljon mukavammalta.

Voimaini tunnossa päätin listata suosituimmat postaukset omaksi 'greatest hits' kategoriakseen. Optimistisesti nimesinkin uuden luokan jotenkin tähän tapaan ja ryhdyin tiputtelemaan sinne merkintöjä. Niitähän löytyikin kuin sokeria ja voita pula-ajan kaapista. Päätin sitten listata myös kaikkein säkenöivimmät ja älykkäimmät postaukset. Arvaatte, miten siinä kävi. Blogini on tasalaatuista kuin lauantaimakkara. 'Ei kökön kököä', kuten lankomies tapaa sanoa. Lopulta päädyin valitsemaan jotakin joka kuukaudelta. Nimesin luokan uudelleen.

Oikealla hetkellä nautittuna lauantaimakkara on hyvää. Muistan 1970-luvun automatkan eteläisessä suomessa kummivanhempien kanssa. Jonakin päivänä lounas oli jäänyt väliin, ja illansuussa lähestyttäessä länsisuomalaista leirintäaluetta nälkä kävi sietämättömäksi. Pentti-kummi kävi ostamassa osuusliikkeestä paketillisen siivutettua lauantaimakkaraa. Paperinyytti pantiin keskikonsoliin, ja siitä saivat sekä etu- että takapenkillä istujat hamuta herkkua nälkään. Vieläkin herahtaa vesi kielelle.

Kiitos kaunis kaikille lauantaimakkaran ystäville (tästä eivät varmaan kasvissyöjätkään pahastu)! Lähes kahdeksan kuukautta takana ja vain muutama epätoivon hetki. Anteeksi eilinen.

Lasiin australialaista Chandon-laatukuohuviiniä (samaa firmaa ranskalaisten samppanjamaakareitten kanssa). Kippis!

Anni

***

The staff and volunteers of the Mayday blog wish to thank all their readers for their company during the eventful voyage. Almost eight months sailing these dangerous waters, and still no 'Land Ahoy!' There have been 10,000 of you according to the site meter. Surprisingly many of them are called Denis, Angharad and Marjorie - extra thanks to all denises, angharads and marjories! (Funny, you would not have thought Angharad is such a common name.) To confuse us all further, the website statistics that reside on the server give us a higher figure of 30,000. We don't believe those statistics, as 10,000 is both rounder and more credible.

To celebrate this milestone, I have established a new category in the sidebar. At first I named it 'Greatest hits', intending to include the most commented posts of all time. Not very many of those, so I decided to add the most intelligent and witty posts of all time. I still had only three posts. I decided to change the name of the new category and added a random selection for posts, something from each month of Mayday's existence.

Cheers!
Anni

March 29, 2006

Murhaajan kotona
At home with Murderers

poohandbucket.jpgTaloon syksyn tullen muuttaneiden hiirien ongelma poiki tänään lisää päänvaivaa. Isäntä on vanginnut keittiön lattialle sangon alle jyrsijän, joka tupsahti aamuhämärissä esiin allaskaapista pahoinvoivana hiirien päänmenoksi levitetystä myrkystä.
Ehdotin, että isäntä voisi tappaa otuksen pois kitumasta. "Miten?" kuului sinänsä järkevä mutta enteilevän epäuskoisella äänellä esitetty kysymys. "No vaikka halonpätkällä", minä esitin. Ilmeestä päätellen olisin yhtä hyvin voinut ehdottaa, että mies puree hiireltä niskat nurin ja juo veret.

Maailma ei ole Disney-filmi, lapset hyvät. Hiiri pääsee hengestään, vaikka käsillä tappaminen ei säveltäjän toimenkuvaan kuuluisikaan (taitaa kuulua toimittajan). Mikä olisi vaivattomin tapa? Halko? Hukuttaminen? Ennen kuin joku ehdottaa käsiaseita, sellaisia ei talosta löydy.

Kuvassa Nalle Puh yrittää pelastaa vangituksi joutuneen hiiren.

***

Today's dilemma: a sick mouse under a bucket on the kitchen floor. The poison we have been using to get rid of the rodents that moved into the house as usual in March, seems to be working. This one is clearly suffering and needs to be killed.

I suggested the man in the house kills the mouse with a piece of firewood. You should have seen his face, I might as well have suggested he bites off its head and drinks the blood.

Life is not a Disney film. It will die. Might be that this task fits a journalist better than a composer. Current plan is to drown it. (And before you suggest, there are no hand guns in the house.)

(Picture: Pooh tries to help the mouse to escape.)

March 27, 2006

Kulkurilusikoista
Teaspoons on the run

spoon1.jpgMaaliskuun 22. päivän merkinnän kommenttilootassa Angharad pohtii viehättävään tapaansa katoavien viivainten arvoitusta:

Also akin to Hilda and metallic objects, or washing machines and socks, are my desk drawers and rulers. When we moved house two and a half years ago, I found THIRTY-THREE full length rulers in various drawers, about twelve of which belonged to the department of education (whoops). This was in spite of the fact that when I needed a ruler, I could never ever find one. Strange but true.

En tiedä, käykö Angharad usein Melbournessa, mutta melkein veikkaan, että käy. Nimittäin siellä on tehty tutkimusta kadonneista teelusikoista ja havaittu hälyttäviä asioita. Tutkimusta lähdettiin tekemään tietenkin tutkijoiden omasta kahvihuoneesta, jossa teelusikkakato oli ollut tilastollisesti ja myös käytännön teenjuontiaktiviteettien kannalta merkittävä. Pilottitutkimusta seurasi laajempi tutkimusjakso - tarina ei kerro, kuka tutkimuksen rahoitti. Joka tapauksessa kävi ilmi, että tutkituissa organisaatioissa toimivan teelusikkapopulaation (= yksi lusikka kahta työntekijää kohti) ylläpitämiseksi uusia teelusikoita olisi pitänyt hankkia vuosittain monta sataa. Koska tutkijat mielellään yleistävät, ehätettiin päättelemään, että 2,5 miljoonan työssäkäyvän (ja kahvihuoneissa kahvittelevan) ihmisen Melbournessa hukkuu vuosittain 18 miljoonaa teelusikkaa.

Nämä mielenkiintoiset tiedot tulin poimineeksi Radio Nationalin viime lauantain tiedeohjelmasta. Teelusikkatutkimuksesta kertovan pätkän ynnä monia muita kiehtovia, tiedettä popularisoivia pätkiä voi kuunnella The Science Shown kotisivulta. Ohjelmia voi ladata myös podcastingina.

Ohjelman jälkeen kävin laskemassa omat lusikat. Kaikki häälahjaksi saadut kuusi Hackmanin teräslusikkaa olivat jäljellä ja lisäksi yhteensä puoli tusinaa muita lusikoita kahdesta eri sarjasta. Alkuaan niitä oli epäilemättä ollut kuusi kutakin, joten teelusikkavaras on vieraillut meilläkin. Jälkiruokalusikoista puuttui yksi.

Lusikat ovat pakoyrityksissään melkein yhtä päättäväisiä kuin pyykkipäivänä eri suuntiin säntäilevät nilkkasukat. Joka tiskin jälkeen, kun vesi valuu alas viemäristä, löytyy tiskirätin alta altaan pohjalta ainakin yksi pakoon yrittävä teelusikka.

***

In the comments section of the March 22 entry, Angharad outs herself as an accidental hoarder of publicly funded rulers.

Also akin to Hilda and metallic objects, or washing machines and socks, are my desk drawers and rulers. When we moved house two and a half years ago, I found THIRTY-THREE full length rulers in various drawers, about twelve of which belonged to the department of education (whoops). This was in spite of the fact that when I needed a ruler, I could never ever find one. Strange but true.

I am not sure but I suspect that she might also be a regular visitor to Melbourne's communal tearooms. If she is, she should maybe get in touch with the people responsible for a research report discussed in last Saturday's The Science Show on Radio National. A bunch of researchers has been compiling data about teaspoons that regularly go missing from tearooms in research institutes in Melbourne. They have come up with an alarming figure. Eighteen million teaspoons go missing each year in Melbourne alone.

The research is based on the assumption that a tolerable teaspoon population in a tearoom is 1 spoon per two working people. And to maintain this population, they claim, copious amounts of new teaspoons have to be purchased every year.

The teaspoon report (there is more to come next Saturday) and other interesting bits and pieces can be heard on the Science Show website. The programs are also available for podcasting.

I went and counted our spoons after hearing the program. The 6 Hackman spoons we got for our wedding are still there. But there are only 2 left from a previous Hackman series, and four from another series of teaspoons. And there is also one dessert spoon missing. Could it be Hilda?

It has to be said, though, that teaspoons are peculiar creatures with minds of their own. How many times have you emptied the water from the sink, to find a teaspoon lurking under the scouring pad, clearly intending to escape?

March 25, 2006

Jo on aikoihin eletty.
The world we live in!

warning.gif

This morning's email from Sydney (tämän aamun sähköposti Sydneystä):

"Don't forget to send me the shopping list, kulta.

The information contained in this email and any attachment is confidential and may contain legally privileged or copyright material. It is intended only for the use of the addressee(s). If you are not the intended recipient of this email, you are not permitted to disseminate, distribute or copy this email or any attachments. If you have received this message in error, please notify the sender immediately and delete this email from your system. [Organisation X] does not represent or warrant that this transmission is secure or virus free. Before opening any attachment you should check for viruses. [Organisation X's] liability is limited to resupplying any email and attachments."

March 24, 2006

Teemasäveltietovisa
A theme tune quiz

themetune.gif
Posti toi 21 DVD-levyä arvatkaa mitä! Musiikkinäytteestä pitäisi selvitä. Isäntä on lähdössä kohdakkoin kolmen viikon työmatkalle ja oli järkeillyt, että vaimolle pitää keksiä ajanvietettä.

Viittasin aiemmin David Mendelsohnin artikkeliin Brokeback Mountain -elokuvasta. Keskustelu aiheesta jatkuu The New York Review of Booksin uusimmassa numerossa (6/2006), valitettavasti keskustelupuheenvuoroja ei näy lehden nettisivulla.

Ja vielä linkki tiistain Guardianin lyhyehköön mutta nasevaan artikkeliin aiheesta, joka on usein turhauttanut: tenoreista, jotka kansoittavat levymyyntitilastojen kärkipaikkoja ja joita medioissa anteliaasti tituleerataan oopperalaulajiksi. (Oikeasti ne ovat vain italiaksi viihdehuttua laulavia korkeita miesääniä.)

***

The music example above is a hint. 21 DVDs of which tv series arrived on our doorstep yesterday? This monstrous box, ordered by Andy as a 'little' surprise to me, is to be my comfort during the three weeks when Andy is away on business in April. (I suspect he also thinks he might not have to watch every single episode this way.)

Regarding David Mendelsohn's article about Brokeback Mountain, which I talked about the other day: the discussion continues in the latest issue (6/2006) of The New York Review of Books. Unfortunately not available on the magazine's website.

And one more link - this one is to a story in Tuesday's Guardian about the three alleged tenors in the British album top-10 chart.

It may be in Italian and it may be sung but "it's got bugger-all to do with opera".

March 22, 2006

Minäkö fetisisti?
Me, a fetishist?

hilda.jpgBloggerin fetissifiltteri esti Blogisiskoa esittelemästä enempää kuin kaksi käsilaukkua kerralla. Se riitti rohkaisuksi. Saanko esitellä? Vasemmalla uusi ystäväni Hilda.

Hilda on kiiltävää mustaa nahkaa (suosittu fetissi ymmärtääkseni) ja hankittu Adelaidesta. Adelaide on alkuaan saksalaisten luterilaisten asuttama kaupunki ja ylpeä siitä, ettei sillä ole samanlaista vankisiirtolamenneisyyttä kuin monilla muilla Australian suurkaupungeilla. Minun olisi pitänyt varoa, sillä Hilda oli kopeasta newyorkilaisbrändistä huolimatta mukavassa lisäalennuksessa. Se näytti kuitenkin tilavalta, hyvin valmistetulta ja hitusen trendikkäältä (muodit ovat kummallisia).

Hilda on ollut meillä joulukuun alusta lähtien. Se on kopea kuin mikä, syö avainnippuja ja muita metalliesineitä ja siihen erehdyksessä sujautettu taskupullo tulee takaisin tyhjänä. Sillä on fasistisia ja rasistisia taipumuksia, ainakin mitä musiikkimakuun tulee (se huutelee konserteissa törkeitä, jos ohjelmassa on ns. toisen Wienin koulukunnan säveltäjien musiikkia). Straussin valsseja ja Wagneria se rakastaa. Lähietäisyydelle osuvat Louis Vuittonin laukut se raatelee pilalle.

Hildan sisältö tällä hetkellä (appelsiinin se sylkäisi ulos): kännykän kuulokkeet, 10 sentin kolikko, 3 kynää, huulirasva, käsivoide, käyntikorttikotelo, aurinkolasit kotelossa, tamponirasia, muistikirja, 3 oopperalippua, teatterilippu, taidenäyttelyn luettelo, apteekin kuitti, nenäliinapaketti, elokuvalippu (Syriana), pillerirasia (happosalpaajia ja särkylääkettä), viinakaupan kuitti, 2 laastaria, 2 folioliuskallista laktaasientsyymejä, 2 huulipunaa, huulikiille, rajauskynä, lompakko.

Osallistuinko vahingossa meemiin? Olin muuten kerran tietokilpailussa (ai niin, tästähän löytyy eloisa kuvaus tuolta toisaalta), jossa palkintoja sai mm. löytämällä käsilaukustaan tiettyjä esineitä.

Pannaanpa mukaan myös painavampaa sisältöä. Richard Neville (kuului nuorempana mm. räävittömän Oz-lehden tekijöihin) tekaisi hiljattain pääministerin nettisivuista näköiskappaleen, jonka sisältö tosin ei ollut aivan John Howardin näköinen. Pääministeri pyyteli siellä mm. vuolaasti ja humaanisti anteeksi osallistumistaan Irakin sotaan. Ei mennyt kuin runsas vuorokausi, kun piuhat pantiin poikki valtion toimesta. Ei yhteydenottoa, ei oikeuskäsittelyä, ei mitään. Tästä kuulemme vielä. Lisätietoa em. linkistä.

***

A fellow Blogger unleashed dark forces by posting pictures of her handbags. Hilda didn't leave me alone until I promised to do the same favour for her.

Hilda (see picture above) comes from Adelaide, a city originally inhabited by German Lutherans (as opposed to being a penal colony like many other Australian cities). It is a beautiful, cultural and only slightly weird place, so I should have been more careful than to buy a brand handbag that nobody had wanted to take home even if it had first been reduced by 30% and later by another 40%.

Hilda has been with us since early December now. She completely rules the household, eats metal objects such as keyrings and rusty nails and promptly empties any hipflasks placed inside her. She doesn't hear a thing and therefore shouts. In concerts, she doesn't stop cheering and applauding when she hears Strauss waltzes or Wagner, while Schoenberg's music provokes loud remarks not suitable for printing. If she happens to get anywhere near a Louis Vuitton bag, she tears it to shreds, screaming violently.

Inside Hilda at the time of taking the picture (she spat out the orange): a mobile headset, a 10-cent coin, 3 pens, lip balm, hand cream, a business card case, sunnies, a box of tampons, a note book, 3 used opera tickets, a theatre ticket, an arts exhibition brochure, a pharmacy receipt, tissues, a movie ticket (Syriana), a pill box, (Zantac and Panadol), a bottle shop receipt, 2 band-aids, 2 lots of lactase enzyme capsules, 2 lipsticks, a lip gloss, a lip contour pen, a wallet.

I think I might just have contributed to another meme... I have a feeling Denis is not going to pick up this one.

Let's post a line about something far more serious. Richard Neville (late of the infamous Oz magazine) recently published a look-alike website imitating that of PM John Howard's. Only the contents were slightly different, among other things the PM was found sincerely apologizing for the invasion of Iraq. It took less than 36 hours for the site to be shut down. Nobody contacted Neville, there was no talk of lawsuits or court cases even. The site was simply shut down. It seems the Government does not appreciate parody, but I suspect we haven't heard it all yet.

March 21, 2006

Hölynpölyä ja oikeita uutisia
No news and real news

Oli tarkoitus kirjoittaa jotakin esimerkiksi siitä, että ilma on yllättäen kääntynyt kylmäksi ja hiiret näyttävät muuttaneen taloon suurin joukoin. Ja siitä, että kävimme katsomassa fantastisen näytelmän (Alan Bennettin The History Boys on täällä kiertueella). Ja piti mainita sekin, että Randy Newman on nero - kuuntelimme taas eilen Songbook Vol. 1 -levyä (vain Randy ja piano).

Mutta sitten tulin pistäytyneeksi ystävän blogissa, ikään kuin sormiharjoituksena, ja kävi ilmi, että toisilla on oikeasti sanottavaa. Onko edes etiketin mukaista kommentoida blogiin, jos toinen kertoo äitinsä kuolleen ja syöpäkasvaimensa taas kerran riehaantuneen? Niin että turhien höpötysteni sijaan voisitte käydä katsomassa vaikka kyseisen blogin pitäjän kuvia kotiseutumme orkideoista.

Kuva Denisin.

***

I was going to write a bit about the weather suddenly getting much colder, and about the mice moving indoors in big numbers. And then I was going to tell that we saw a fantastic play. And I probably would have written a bit about Randy Newman's wonderful Songbook CD that we keep listening to.

But I happened to check Denis's blog first and realised I didn't really have anything much to say, in comparison. So, why don't you read his blog and look at his fascinating orchid photos instead.

Picture of Blue Sun Orchid by Denis.

March 07, 2006

Myötähäpeästä
Vicarious embarrassment

rebecca.jpg[English version added!]
Merten lanseerasi myötähäpeän käsitteen. Tuntui kuin olisin saanut diagnoosin.
Pari vuotta sitten katsoin halulla ensimmäisen kauden jaksot Mullan alla -sarjaa. Suomessa siitä ei vielä tiedetty mitään, kerrankin olimme täällä aikaamme edellä. Toinen kausi sarjaa alkoi, mutta yllättäen minä en voinut. En vaikka sarjan jaksot toimitettiin videokasetilla kotiovelle (kyseinen kanava ei perähörkkylässämme näkynyt, mutta sarjaan koukkuun jääneet ystävät jaksoivat toimittaa nauhoitettuja jaksoja liikuttavalla täsmällisyydellä). Olisin halunnut tietää, mitä Davidille ja perheen punatukkaiselle Ruth-äidille tapahtui (Brendaa pelkäsin ja inhosin), mutta en kestänyt sarjan käyttövoimana toimivia noloja tilanteita. Sitä, miten henkilöt jakso toisen jälkeen saatettiin vaivaannuttaviin tai emotionaalisesti kuohuttaviin tilanteisiin. En edes muista esimerkkejä, mutta vietin puolet joka jaksosta sohvalla English Heritage -lahjaviltin alla. Tai jääkaapilla, jos viltti tuntui liian ohuelta. Tunsin syvää, halvaannuttavaa myötähäpeää.

Häpeän laukaisee tyypillisimmin saippuaoopperan tai romanttisen komedian surkuhupaisa sivuhenkilö tai noloon tilanteeseen joutunut naispuolinen sankari. Myötähäpeään liittyvä fyysinen reaktio (selkänahka kipristelee, kylmät väreet nousevat niskanikamiin, korvalehdet ja silmäluomet vaativat peitteekseen jotakin räjäytystyömailla käytettävän kumimaton vahvuista) kumpuaa kuitenkin omasta nolosta historiasta. Murrosiästä tai varhaisaikuisuuden romanttisista hapuiluista - ajattele peruskoulun ruokalanhajuisia käytäviä, teinihuoneen ruskeaa samettipäiväpeitettä, Volvon takapenkin keinonahkaa - tai muuten vain hämillisistä ja vuosienkin jälkeen puistattavan todellisista, epäonnistuneista sosiaalisista tilanteista.

Myötähäpeän hirveimmät? Ilmiöön liittyy olennaisesti se, että myötähäpeä iskee 15-30 sekunnin varoitusajalla. Kysyttäessä ei tule mieleen mitään, ja silti myötähäpeän tunnistaa, sen tulon tietää aina etukäteen, vaikka elokuva tai tv-sarja ei olisikaan entuudestaan tuttu.

Myötähäpeän klassikko (liian kauhea unohdettavaksi) on minulle Hitchcockin Rebecca. Siinä uusi, nuori vaimo harhailee Rebeccan jalanjäljillä suuressa talossa. Hän eksyy, änkyttää ja epäröi eikä osaa oikealla tavalla komentaa palvelija-armeijaansa. Muistatko kohtauksen, jossa tämä nuorikko rikkoo posliiniesineen ja kätkee sirpaleet Rebeccan kirjoituslipaston laatikkoon kirjepaperin ja -kuorien alle? Minä muistan. Muistan niin, että joka kerta, kun elokuvassa vääjämättä seuraa häpeällinen paljastuminen palvelijain silmien edessä, häivyn jääkaapille tai mieluummin takapihalle ko. kohtauksen ajaksi. Mikään elokuvassa sen jälkeen tapahtuva ei voi hyvittää nuoren rouva Winterin syvää nöyryytystä.

Entäs Tuulen viemää, ja se, miten Scarlett tunnustaa rakkautensa Ashleylle vain tullakseen isällisesti torjutuksi? Ja nöyryytyksen huippu? Tupluureissaan tuhiseva Rhett Butler kuulee sohvan selkänojan suojassa koko kohtauksen, ja tästä seuraava häpeä on yksi koko elokuvan kantavia punaisia lankoja.

DVD:t ovat siunattu asia. Kun katson romantiikannälkääni koottuja Jane Austen -filmatisointeja (näin teen, eikä nolota yhtään), kelaan x32 -pikakelauksella ohi kohtauksen, jossa Elizabethin perhe häpäisee itsensä maalaisjuhlissa. Mutta sittenkin tiedän, miten he sen tekevät.

Ennusteeni ei ole kovin hyvä. En todellakaan ole paranemaan päin. Viimeksi oireyhtymä iski Pitkän Jussin majataloa katsoessa (gourmet-illallisia käsittelevä jakso - muistat varmaan, miten paistiksi aiottu lintu liukuu pitkin keittiön lattiaa).

En juuri katso tv:tä nykyään. Tiedän tosi-tv:stä vähemmän kuin Pihtiputaan kuuluisa muori. Ja kaikki tämä myötähäpeän tähden.

Jos joku nyt lanseeraa "noloimmat tilanteeni" -meemin, saatan osallistua. Paljastan jotakin hämmentävää, sopivasti naurettavaa ja varsin noloa. Mutta tulen valehtelemaan. Todella noloja kokemuksia en jaa.

Kuulisin mielelläni muista elokuvaan ja televisioon liittyvistä myötähäpeän kokemuksista. Kertokaa!

***
I know someone who can't watch tv or film scenes involving blood. She writes scripts for a living but is so squeamish she can't even watch her own scenes if there is a drop of blood involved.

This I consider normal. My case is a bit different. I watch less and less television. There is nothing to watch, true, but sometimes I haven't even been able to make myself follow tv dramas and films I truly like.

I watched the first season of Six Feet Under. The reception of Channel 9 was non-existent in our home in those days, but luckily we had someone that felt strongly enough about the series to tape it and deliver it to our address weekly, almost like clockwork. Then the second series started. I wanted to know what happened to David and Ruth (I couldn't have cared less about Brenda). But I couldn't make myself watch even the first episode. Why? Because I couldn't face the embarrassment.

I have always felt very keenly about embarrassment and shameful scenes in fiction. Printed text is fine, though, since you can skip a few lines or pages without much hassle. But tv and films are different. Surprisingly often public embarrassment, shame and humiliation are a continuing theme in a tv series. Once you learn the grammar of the series, you can see, hear and feel the embarrassment approaching. Your skin crawls as it gets closer. Soon you have to dive under the English Heritage blanket (present from in-laws), or escape into the kitchen, or the backyard if you are in a really bad way.

I used to handle these scenes much better. Now I tend to avoid them, so I don't watch tv. But what if your favourite film includes a scene which evokes in you an intolerable amount of vicarious embarrassment?

Take Hitchcock's Rebecca. The pretty little second wife of Max de Winter arrives in her new home. She can't handle her new duties as the mistress of the house - she can't command the servants, she gets lost in the big house, doesn't know which room to sit in after breakfast. And then she breaks a little porcelaine figurine, and promptly hides the pieces in Rebecca's writing desk, under the stationery. "Stop" you feel like shouting! "You are the mistress! Don't hide it, you'll be sorry afterwards!" And sure enough, before too long she stands in the same room, being humiliated in front of her husband and servants, being laughed at. Only I don't see it because I am getting a book from the back room, or a drink from the fridge, or maybe I have suddenly had to go to the bathroom.

Or take Gone with the Wind. You feel less sympathy for Scarlett than for young Mrs. de Winter, but still you'd rather die than see Rhett Butler rise from behind the sofa where he has been enjoying Scarlett's declaration of love for Ashle, and his fatherly rejection.

Thank God for DVDs. When I am pampering my romantic urges by watching and rewatching endless hours of Jane Austen films (as I do, and I am not ashamed or embarrassed about this, thank you very much), I can always fast forward through the scene where Elizabeth's family members shame themselves in a ball.

This is why I am always happy to go and watch a tragic, romantic melodrama, or an action film. There is hardly ever serious embarrassment involved, for me or for the characters. With other genres, there is always a risk.

And I am getting worse. Last time I felt the need to escape was when watching the 'gourmet night' episode of Fawlty Towers. What is going on? Try to watch Fawlty Towers and fast-forward through all scenes involving embarrassment - there will be nothing left to watch!

March 03, 2006

Mollamaija
Jumbly Girl so fair

molla.jpg Alakoulussa opettaja kysyi, tietävätkö kaikki, miltä mollamaija näyttää. Eivät tietäneet, ja merkillistä tässä on se, että tuolloin elettiin 1970-luvun puoliväliä ja räsynukke oli leluna vielä jokseenkin yleinen. Niitä tehtiin tyttöjen käsityötunnillakin (tehdäänkö vielä?).

"Toisiko joku mollamaijan huomenna kouluun, niin että kaikki näkisivät?"

Vapaaehtoiseksi ilmoittautui Anni, jolla toki oli mollamaija. Kotona lapsi kertoi äidille, että huomenna Mollamaija lähtee kouluun.

Äiti kauhistui. Kyseinen räsynukke ei hänen mielestään ollut salonkikelpoinen, mitä lapsi raiska ei tietenkään tajunnut. Sen nyt olisi vielä ymmärtänyt, että Mollamaija oli muodoiltaan vähän möykkyinen eikä juuri ihmisvartaloa muistuttava. Ja senkin, että sillä ei ollut nenää eikä suuta, pelkät nappisilmät vain. Mutta kun Mollamaijan ihonväri sattui lisäksi olemaan sininen, ja villalankahiukset olivat myrkynvihreät! Äiti, joka ei varsinaisesti ollut (eikä ole edelleenkään) intohimoinen käsityöihminen, oli valmistanut mollan korkeimman omakätisesti. Itse asiassa sinisiä mollamaijoja oli syntynyt kaksi, toinen asui Raisa-serkun kotona.

Mollamaija puhdistettiin, mekko pestiin ja silitettiin, villalankahiukset kiinnitettiin uudestaan ja letitettiin. Matonkudelettinauhojen tilalle pantiin juhlan kunniaksi kreppinauharusetit. Äidille oli kunniaksi, ettei hän lähtenyt parantelemaan luomustaan ja ompelemaan sille suppusuuta tai uusia kiharoita.

Lapsellekin oli valjennut, että kukaties Mollamaija ei ollutkaan aivan standardin mukainen. Kouluun se kuitenkin lähti. Odotitteko dramaattista loppuhuipennusta? Sääli tuottaa pettymys, mutta kukaan 30 oppilaan luokassa ei sanallakaan vihjannut Mollamaijan erityisominaisuuksista. Ja mikä parasta, nyt kaikki tiesivät tarkkaan, miltä mollamaija näyttää.

Nykyään Mollamaija asuu Australiassa. Vasta aikuisena tajusin, että englanninkielinen maailma tuntee hänet myös Edward Learin runosta.

***

molla2.jpgI think Edward Lear would have appreciated my ragdoll. (You remember of course The Jumblies, but did you know that my ragdoll's sea-green hair also features in The Dong with a Luminous Nose?)

I don't think Mum knew about Edward Lear when she made my ragdoll, "mollamaija" in Finnish. I know that she made two of these dolls, one for me and one for cousin Raisa. Maybe she didn't have skin coloured fabric, maybe the green wool was the only colour she had handy. In any case I remember her panicking slightly when I announced, at the age of 7 or 8, that I was going to take my "Mollamaija" to school for show and tell.

Finnish schools didn't really have "show and tell" those days, they still might not for all that I know. On this occasion, our teacher had asked if everyone in the class knew what a ragdoll was. Not everyone did, which probably meant that by mid-1970s already, Finland was well on its way to its current prosperity. Most children had real dolls, not dolls made of rags.

I proudly announced that I had a ragdoll of my own and would be happy to bring it for everyone to see. To Mum's credit it didn't even occur to her to alter her earlier creation. Mollamaija's dress was washed and ironed, her green hair was combed and tied with pretty ribbons.

There is no dramatic ending for the story - none of the 30 children in my class felt necessary to point out that the doll wasn't very pretty (in a conventional way anyway), that it had no nose or mouth, and its hair was green. Not to mention the sky-blue complexion.

I hope some of them went on to believe that this is the standard for a ragdoll.

February 21, 2006

Kuinka estetään vaimoa pilaamasta lempiruokaa
How to make sure your wife doesn't ruin the dinner

[Päivitys! Huomaa sienten liotusaika allaolevassa reseptissä. Update! See the recipe about soaking mushrooms long enough.] Siis minähän en mielestäni ole ollenkaan avuton keittiössä. Myönnetään, laitan ruokaa korkeintaan parina päivänä viikossa. Se johtuu osittain siitä, että miehellä on jo aamiaismuroja nieleskellessä mielessä valmis suunnitelma illallisesta, ja tarvikkeet varattuna. Ja osittain siitä, että tykkään tulla passatuksi. Ja osittain siitä, että työnjaon mukaan minä huolehdin koko talon siivouksesta ja keittiössä teen lähinnä suomalaista ruokaa tai leivon tai tiskaan.

Mutta sunnuntaina meni jo hupsuttelun puolelle. Aamiaisaikaan tuntui miekkosesta taas siltä, että illalla tekisi mieli syödä ihan tietyntyyppistä ruokaa. Mutta voi sentään, kun miehen piti lähteä iltapäivällä Canberraan konserttiin ja illallisvalmistelut piti siis jättää suomalaispiian harteille. Vaan eipä hätää, annetaan vaimokullalle tarkka ohjeisto siitä, miten saadaan aikaan perheen lempipastaruoka ? la Andrew (resepti on itse kehitetty ja siitä on useampia versioita). Tällä lailla ohjeistettiin:

1) Liota kuivatut tatit - noin 2/3 muumimukillista. (Sen verran tatteja mukiin ja kiehuvaa vettä päälle niin että juuri peittyvät. Kannattaa liottaa tunnin verran, toim. huom.)

2) Grillaa 6-8 ohutta siivua pancettaa rapeiksi, älä polta (tämäkin piti sitten sanoa). Meillä tämä tapahtuu uunissa, grillivastuksen alla, pannullakin syntyy.

3) Silppua 3 kevätsipulia ja yksi valkosipulinkynsi. Pane paistinpannuun (iso, korkeareunainen haudutuspannu on hyvä, siinä mahtuu sekoittamaan kahden hengen pasta-annokset) ison oliiviöljylurauksen kanssa (öljyä saa olla niin paljon kuin sielu sietää). Siirrä liedelle matalalle lämmölle. Sipuleita ei niinkään paisteta kuin annetaan niiden hiljaa muhia kokoon öljyssä.

4) Keitä spagetti. Silppua sillä välin sienet ja pancetta ja pane pannuun sipulien kanssa. Sienien liotusliemi sinne myös, lisää lämpöä niin että seos sakenee. Lisää vähän kaprista (mielellään suolaan säilöttyjä). Valuta spagetti ja kääntele se sipuli-pancetta-sieniseokseen.

5) Kääntele juuri ennen tarjoamista joukkoon runsaasti silputtua persiljaa. Päälle (niinikään runsaasti) tuoretta parmesan-juustoa. [Edit: Ja mustapippuria päälle!]

6) Tarjotaan uuden maailman tammisen chardonnayn tai keskitäyteläisen pastapunkun kanssa.


***
It is embarrasingly common knowledge that, most days, Andy does the cooking in this household. There are reasons for this. Firstly, when my breakfast Weetbix is still soaking up the milk, Andy already has an advanced plan about dinner. Secondly, I really like to be pampered. And thirdly, the division of labour in our household means that I vacuum and dust, and when in the kitchen, I bake, cook "Finnish" or do dishes.

This Sunday it got charmingly silly, though. Again around breakfast time, there was a plan about what the dinner would entail. But alas, Sir had to go to Canberra for a concert, so there was a certain risk involved - the Finnish maid might just ruin the whole plan by not using enough oil or by burning the pancetta. So, detailed instructions were written on a notepad to ensure the success of the household's favourite pasta dish (Andy's own recipe):

1) Soak 2/3 cup of dried porcini mushrooms (from the deli - most likely they have been picked in Eastern Finland, packed in Italy and they cost a million in Australia). Pour boiling water on the mushrooms until they are just covered and let stand for an hour.

2) Grill 6-8 slices of pancetta till crisp but not burnt (this is how he put it!)

3) Chop about 3 spring onions (shallots they call them in Australia, incredibly) and one clove of garlic. Put in a large sauteing pan with quite a bit of good olive oil. THEN put on low heat. You don't so much fry these as warm them for a while till the onions have reduced. (This was all on the notepad, the following I have added.)

4) Boil spaghetti until al dente, meanwhile chop the soaked mushrooms and pancetta and add in the pan with the onions. Add a few salted capers. The water from the mushroom cup can go in as well (turn the heat up so that the sauce reduces).

5) Drain the pasta and pour in the pan, coat with the onion-pancetta-mushroom mixture. Just before serving, mix in a lot of chopped parsley. Garnish with a lot of freshly grated parmesan cheese. [Edit: And black pepper on top!]

6) Serve with a fat Australian chardy or a medium-bodied red.

February 17, 2006

Kaksoisvoitto
A win-win situation

Kauhia sentään. Ei pitäisi eksyä kokkareille, joissa tarjotaan liikaa samppanjaa ja liian vähän ruokaa. Päivä oli mennä kokonaan Punaiselle Ristille, mutta sain sentään kokatuksi purkillisen pestokastiketta (iltapäivän hiukohetkeen) itse kasvatetuista basilikoista ja käytyä kuuman päivän päätteeksi kävelyllä vanhan hautausmaan suunnalla.

Denis liittyi joukkoon ja näytti matkan varrella luonnonvaraisen kärsimyshedelmän, punaotsamonarkin (Rhipidura rufifrons) ja tiaisviuhkamonarkin (Rhipidura fuliginosa).

Tuli muuten kaksoiskansalaiselle kumparelaskussa kaksoisvoitto!

Kuva kävelyretkeltä Babe-elokuvan kuvausmaisemissa.

***
I felt a bit weak today. I blame the Sydney Symphony season launch yesterday. Too much bubbly, too little fingerfood. Came home by train (Andy stayed in Sydney as usual on Fridays) and made a handsome amount of pesto sauce of our own basil. After a hot, steamy day it was lovely to go for a walk in the evening. Denis joined me for some of it and showed me a native passionfruit, a Rufous Fantail (Rhipidura rufifrons) and a Grey Fantail (Rhipidura fulginosa).

Dual citizenship ensured a double win today in the Winter Olympic Games, in Freestyle moguls!

Pictured today's sunset in the scenery familiar for many from the film Babe.

February 14, 2006

Viikon mölyt ja möläytykset
Lifechanging developments

Kuva liittyy tämän hetken Hyvään Aikomukseen. Lainasin kokeiltavaksi Daven isoisän harmonikan saadakseni selville, onko jo pitkään eläneillä hanurinsoittohaaveillani minkäänlaisia todellisia elinmahdollisuuksia tässä kylmässä maailmassa. Toistaiseksi olen löytänyt neljä sointua ja saanut aikaan varsin viipyilevän version ikivihreästä ruotsalaisesta kansanlaulusta Vem kan segla förutan vind.

Vasemmalla, soittajan näkökentän ulkopuolella tuntuu olevan aivan liikaa keskenään samanlaisia pieniä nappeja. On kuin opettelisi itsekseen lukemaan sokeainkirjoitusta. Oikea käsi löytää oikeat näppäimet helpommin, kun pianon koskettimisto on ennestään tuttu.

Andy on vähän epätoivoinen ja toivoo kai salaa, että unohtaisin koko asian.

Viikon möläytyksestä vastaa konservatiivikansanedustaja Danna Vale. Hänen mielestään aborttipilleriä ei pidä päästää vapaille markkinoille, sillä australialaiset abortoivat jo entuudestaankin itsensä sukupuuttoon, kun muslimit (jotka edustajan mielestä eivät kai sitten ole australialaisia, jos lienevät ihmisiäkään) tekevät lapsia minkä ehtivät ja koko maa uhkaa muuttua 50 vuodessa muslimivaltioksi. Kukkanen on kuultavissa ABC:n uutissivulla.


***
The instrument above has to do with my current Good Intention. Anthony brought over Dave's grandfather's old accordion so that I could give it a try. For some time now I have had this urge to play the accordion. Andy refers to this development as a lifechanging one, and I am sure he is not talking about my life.

Right-hand side of the instrument is easy enough, but there are far too many little buttons on the left, where you can't see them. Only three of them have tiny little markings that you can read with your fingers. I've tried practising in front of a mirror. So far I have only managed to produce a bizarre, molto rubato 4-chord version of the Swedish folk song Vem kan segla förutan vind.

The highlight of the week (I am sure even if it is only Tuesday) is coalition MP Danna Vale's intelligent remark regarding the free availability of the much-discussed abortion pill. She managed to insult not only the whole Muslim population of Australia but also every woman of reproductive age by lamenting the high abortion rates of 'Australians'. In her opinion, 'Australians' are aborting themselves out of existence while the Muslim population grows. She seems to think that it is a national duty for all 'Australian' women (and we can only assume she doesn't think Muslims qualify as Australians) to reproduce and refrain from aborting just to keep the statistics neat.

In fairness to MP Vale, here is the link to the ABC news page where you can hear her original remarks.

January 30, 2006

Neljän tunnin kesäloma
A 4-hour summer holiday

Meillä on tänään kesäloma. Mitä nyt vähän pestiin pyykkiä ja käytiin marketissa. Iltapäivällä kahden aikaan majoituttiin kuistille lehtien, naposteltavien ja kylmien juomien kanssa (Annassa no 4 oli Sirpa Nummisen taas kerran sympaattinen ja hyvin kirjoitettu kolumni, London Review of Booksissa nro 2 pitkä juttu Googlesta - en taidakaan ottaa käyttöön G-mailia!).

Andy tykkäsi kesälomastaan niin että uhkaa jatkaa sitä huomenna. Raukka ei ole joulupyhien lisäksi kummempaa lomaa pitänytkään, niin että minun puolestani lojukoon vaikka koko viikon siellä kuistilla.

Ruohokin on leikattu (oma leikkuri on yhä korjaamolla, mutta Rodney tuli ja touhusi) ja kasvimaa ja istutukset paljastuneet sen alta. Vahingot: timjami on kuivunut ja kadonnut ainakin tältä kesältä ja yksi kamelioista on kuollut. Joku taisi ajaa sen päältä kottikärryillä katteenlevitystalkoiden aikana. Ennuste: kurkkusadosta tulee suurten mittojen ylituotanto-ongelmia.

Kuvan paikallista viiniä ei juotu tänään, mutta sen etiketti nauratti pari päivää sitten. Täällä hirmuisen suositussa Kath & Kim -komediasarjassa (Suomessa FST:llä) puhutaan aina 'raislingista' ja 'khaardonneista'. Kuvittelisin kuitenkin, ettei etiketti kuitenkaan ole nyökkäys Kathille ja Kimille vaan pikemminkin vahinko. Kath ja Kim varmaan tykkäisivät Leilasta ja Annukasta.

***
Today we have had a summer holiday. Some laundry and supermarket shopping first, and then around 2 pm we were enjoying the hot summer afternoon on the veranda with magazines and cold drinks. (There was a nice column in the Finnish Anna magazine and a long story about Google in the London Review of Books - I don't think I'll start using my G-mail account after all. I am already immensely irritated by being offered pregnancy tests by Google Ads wherever I go on the internet. And no, I don't think I have ever used those search words.)

Andy liked his summer holiday (his first this year, not including Christmas Day & Boxing Day) so much he is thinking of having another one tomorrow. We are beginning to be our normal selves again after Canberra, but yesterday we completely forgot about BJ's Chinese New Year party. We were commenting on the live music coming from the other end of the street but it took several hours before the penny dropped.

The lawn has been mowed (by Rodney, our mower is still in the shop) and the garden has reappeared. One of the camellias has died and the thyme plant has disappeared. Otherwise everything looks very healthy and it is clear we'll have a serious oversupply of cucumbers.

Pictured a local wine we did not have today. (Because we had already drunk it with Jenny and Colin the other day.) The spelling of Riesling could be an appreciative nod to Kath & Kim but I fear not.

January 28, 2006

Kansallisessa hurmoksessa
A second Christmas

Lupasin palata Australia-päivään ja kansalaisuusseremoniaan. Tarkoitus oli kirjoittaa siitä, että syntyessään tietyn maan kansalaisuuden saanutta ei yleensä panna käsi Raamatulla vannomaan uskollisuutta kyseiselle maalle ja sen laeille. Pian tajusin olevani jossain määrin väärässä - Suomen armeijan sotilasvalassa vannotaan uskollisuutta mitä yksityiskohtaisimmin. Australian kansalaisuusvala (löytyy tästä aiemmasta merkinnästä), joka tuntui minusta kovasti juhlalliselta, on siihen verrattuna lyhyehkö liirumlaarum.

Tajusin vannovani käsi Raamatulla ensimmäistä kertaa. Wingecarribeen kunnan lahjaraamatun kannessa komeilee kunnan kullalta kimaltava logo (kuvassa se ei kimalla yhtään niin paljon kuin todellisuudessa). Kysymyksessä on selkokieliversio, josta kauniilta kajahtavat historialliset ilmaukset on karsittu, mistä mukana olleet englanninkieliset henkilöt heti huomauttivat.

Itse kansalaisuusseremonia oli vain pieni osa vuotuisen Australia-päivän juhlintaa. Meitä uusia kansalaisia oli 25. Vala vannottiin yhteen ääneen kahdessa erässä - Raamatulla ja ilman - ja sitten kukin sai kätellä kunnanjohtajaa ja ottaa vastaan todistuksen kansalaisuudesta sekä kansalaisuuden symboliksi puuntaimen. Lopuksi kirjauduttiin vaalirekisteriin ja juotiin kuohuviinit pubissa.

Juhlapaikkana oli Berriman oikeustalon pihamaa, jonka suurissa mäntypuissa kymmenet kultatöyhtökakadut (Cacatua galerita) riekkuivat ja häiritsivät minkä ehtivät. Lempeä livertely ei kuulu minkään kakadulajin tapoihin, mutta kultatöyhtökakadun huudon ensi kertaa kuullessani tajusin, miksi Maria Gripen Lasinpuhaltajan lapsissa lasit särkyivät. Yksi lastenkirjasuosikeistani muuten.

Olo oli kuin jouluna. Perinteisen puuntaimen, Raamatun, pikkulipun ja pehmokoalan (Jennyltä) lisäksi sain Judylta käsin tehdyssä rasiassa valikoiman ikivanhan mantereen esineitä: kuningaskaijan höyhenen, kotilonkuoren, seeprakiven ja palan akaattia. Kantta koristavat grafiikat ovat Judyn omasta ateljeesta.

Australian kansallislaulun sanat ja sävel löytyvät täältä. Sävelestä jotenkin pidän, sanoissa ei välillä ole oikein mitään tolkkua. Toisessa säkeistössä muistutetaan viisaasti, että merten takaa tuleville on täällä hyvää tilaa. Hallitus ei ole tainnut opetella sitä säkeistöä.

***
I promised a picture of the Wingecarribee Bible, so here you are. The Council logo is much brighter and more golden in reality. Much more beautiful to look at are the pictures (above) of the little hand-made treasure box that Judy gave to me on the evening of Australia Day at the CTC. The pictures are her prints of course, and the box contains a little green King Parrot feather, a shell, a zebra stone (from the Northern Territory) and a piece of agate. Objects from an ancient land, she said.

I was quite touched and overwhelmed by all the attention and good wishes from so many people. I felt like it was Christmas again. My citizenship tree turned out to be a dwarf Hardenbergia. Better that way, we wouldn't have had room for a eucalypt in our backyard.

Above I have described the Australia Day festivities in Finnish. A fantastic little detail about the day were the mob of Sulphur-crested Cockatoos (Cacatua galerita) that landed on the pine trees next to the Berrima Court House, shrieking like maniacs (as they do), just as the audience below started to sing Advance Australia Fair. I had been memorising the words of the national anthem all the previous day and felt cheated when they turned out to be printed in the program.

January 27, 2006

Terveisiä viidakosta
News from the jungle

Canberran loma-aikaan autiolla kampuksella kulkiessa tuli lasketuksi leikkiä siitä, kuinka kauan koko alueen pitäisi olla autiona, ennen kuin luonto vaatisi sen takaisin omakseen - asfaltti kasvaisi ruohoa ja puuntaimia ja pussikiipijät vilistäisivät luentosalien kattoparruissa. Jo lyhyt kesätauko oli rohkaissut pussieläimet riehumaan opiskelija-asuntojen parvekkeilla, ja öisillä kävelyteillä kasvoille leyhähti häkellyttäviä villin luonnon hajuja, reviirimerkkejä kaiketi.

Kun viimein lopen väsyneinä kotiuduimme parin viikon keikalta (se tuntui kahdelta kuukaudelta, vaikka hauskaa olikin), luonto olikin vallannut kotipihan ja vähän keittiötäkin, muurahaisten muodossa. Kuolleita koppakuoriaisia lojui joka paikassa, nurmikko ulottui puolisääreen, köynnöstävä avomaankurkku oli vallannut elintilaa kasvulavan täydeltä, ja kesäkurpitsat olivat pullahtaneet sen kokoisiksi, että kohta täytyy taas kysellä niitä kesäkurpitsareseptejä. Maissi (kuvassa) on lähes korjuukypsää sekin, mutta läntti on niin pieni, ettei ylituotanto-ongelmia ole näköpiirissä.

Andyn konsertin vuoksi säntäsimme saman tien Sydneyhin pariksi päiväksi (lehdessä oli siitä pieni arvostelu, tämä nyt lähinnä perheenjäsenille tiedoksi), ja sieltä palattua oli vuorossa Australia-päivä (26.1.) kansalaisuusseremonioineen. Nyt on siis kaksoiskansalaisuus plakkarissa - tästä voisin kukaties jatkaa vähän huomenna. Ruoho sai joka tapauksessa kasvaa rauhassa, sillä palkattu leikkaaja ei ollut päässyt tekemään töitään märän sään vuoksi ja oma, nyt korjattu leikkuri kököttää edelleen liikkeessä.

Palaudun vielä vähän, ja kukaties keksin jotain nasevaa kirjoitettavaa, kunhan suomen kieli ja aivot löytyvät purkamattomista matkalaukuista. Sillä välin saamme tyytyä kasvimaatarinoihin.


Sweet home. I have finally unpacked the bags but could not locate my brain, yet, and the Finnish language seems to be temporarily gone as well. (Too much proofreading in English.) It took us a while to find the house on our arrival because of the jungle surrounding it. So much growth in just two weeks! The grass looks as if no one had ever cut it. The zucchinis are ridiculous, of course, but soon we'll also be drowning in cucumbers unless I can pull myself together and pickle them before they get too big. (Denis has promised me some blackcurrant leaves so I no longer have to go and strip the cherry tree by the tennis fields. The leaves go in jars between the cucumbers.)

Andy's concert in Sydney took us away again almost immediately (The Australian has a little review of it, in case family members are interested), and then there was Australia Day, and then Andy went to Sydney again. The lawn is even higher now, and the lawnmower, which has been fixed, is still in the shop. Someone is coming on Sunday (if it is not wet) to put us out of our misery.

I think I'll write more tomorrow about becoming an Australian citizen, meanwhile you can check out Denis's blog to find out more about Australia Day activities in Robbo. The new lyrics for Waltzing Matilda included a mention of the sauna, and stuff about drinking cocktails on the veranda, while waiting for the fog to clear. I feel I need to point out that I like to sit and drink on the veranda on sunny days, to admire the sunset. If I sat there on foggy days, I'd be doing it 6.5 days a week, which could be a worry.

Return tomorrow for a picture of the Bible donated by the Wingecarribee Council! I think this is the first time I was ever made to swear something with my hand on the Bible. (I could have avoided it by taking a different kind of oath of course.)

January 05, 2006

Vielä musiikkikritiikistä

Parnasson päätoimittajan blogissa kinataan mitä kiihkeimmin musiikkikritiikkiä sivuavista asioista. Tästä se alkoi ja tällä jatkui. Huomasin parin päivän viiveellä, kun Sanat-blogi tapansa mukaan linkitti mielenkiintoiseen keskusteluun. (Anita Konkan nettipäiväkirja on siitä mukava, että siellä keskustellaan suurista ihmisoikeusasioista yhtä hyvin kuin pienistä jokapäiväisistä asioista, eikä siellä halveksuta meemileikkejäkään.)

Koska tulin jo Parnasso-blogin kommenttikamarissa tuottaneeksi punnittua puhetta ja koska tänään on kiireinen päivä, panen kopioiden. En selitä kommenttini lähtökohtia, kannattaa käydä lukemassa keskustelua jos ei ole sitä jo tehnyt.

Näin siis minä entisen osa-aikakriitikon syvällä rintaäänellä:

"En ole yhtään varma tuosta musiikin ja kirjallisuuden välisestä juovasta. Pikemminkin olen ollut huomaavinani, että muusikkojen, musiikkikriitikoiden, musiikkihallinnon ihmisten ja säveltäjien kotona törmää pursuileviin kirjahyllyihin, joissa on muutakin kuin partituureja. Useimmille säveltäjille kirjallisuus on tietysti tärkeä työvälinekin, ja kriitikot työkseen kirjoittavina pitänevät itseään jonkinlaisina sanatyöläisinä.
Heikinheimosta ei voi sanoa, oliko hän hyvä vai huono (tarkoituksellinen sanavalinta) kriitikko, hän kun oli pitkän uransa aikana molempia. Seppo itse olisi varmaan pitänyt hyvä ja huono -sanoja yhtä epäkiinnostavina määreinä kuin anonyymi kommentoija. "Paras" ja "huonoin" olivat enemmän hänen tyyliään. Perusteluja tuli hyvinä päivinä, huonoina vähemmän.
Arvostan niitä, jotka uskaltavat eksyä oman asiantuntemuksen rajoille ja niiden yli. Miten muuten syntyisi uudenlaista asiantuntemusta? Monitaiteelliset teokset jäävät liian vähälle huomiolle juuri siitä syystä, että me arvostelijat emme kasvojen menettämisen pelossa uskaltaudu oman kotipiirimme ulkopuolelle."

Tähän loppui kommenttini, mutta jatkan tässä vielä vähän. Minusta oli vajaa kymmenen vuotta sitten melkein tulossa laulumusiikkiin ja oopperaan keskittyvä kriitikko. Ajattelin, että 10-vuotisten lauluopintojen, musiikin aktiivisen harrastamisen ja musiikkitieteen laudaturin pohjalta täytän ainakin minimikriteerit. Sitä paitsi otin asian hyvin vakavasti.

Sitten tapahtui kaksi asiaa, en muista missä järjestyksessä. Eräänä päivänä kritiikkini julkaistiin HS:n kulttuurisivulla Seppo Heikinheimon ja Hannu-Ilari Lampilan kritiikkien välissä. Tajusin, että noina aikoina kovasti aktiivinen kriitikko ja valta -keskustelu koski minuakin. Aloin epäillä, etteivät mitkään opinnot ja harrastukset riitä tällä alalla pätevyyden takeiksi.

Ja se toinen asia tuli palautepuhelun muodossa työpaikalle (olin päivätöissä Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksessa): vihainen ja henkilökohtaisuuksiin menevä yhteydenotto laulajattaren muusikko-miesystävältä. Pelotti. Oli pimeä syysilta, ja huomasin vilkuilevani olkapääni yli matkalla töistä kotiin.

Lopetin konserttien arvostelemisen. Se tosin oli muutenkin käymässä vaikeaksi, koska toimin samanaikaisesti myös suomalaisen musiikin markkinointitehtävissä. Oopperasta olen edelleen silloin tällöin kirjoittanut. Siinä on se hyvä puoli, että arvostelun kohteesta on yleensä vielä jokunen esitys jäljellä. Sama koskee levyjä ja musiikkikirjoja. Ei ole mukava sanoa viimeistä sanaa.

Vieläkin toisinaan ajattelen, että vähän paksummalla nahalla en olisi ollut mahdottoman huono kriitikko. Ehkä palaan asiaan eläkkeellä.

January 01, 2006

Se kieli, se kieli
The tiger with the wild tongue

Nyt alkoi vuosi hyvin! Tom Jones on aateloitu!

Paljastan salaisen aseeni, jonka avulla on psyykattu ja piiskattu ruumis ja sielu monenlaisiin yli-inhimillisiin ponnistuksiin (siivoukseen, musiikinteorian tehtäviin, jutunkirjoitukseen - gradun tekoon en kokeillut).

Näin se toimii:
pannaan stereoihin Tom Jones ja Thunderball, ja nupit kaakkoon.

He always runs while others walk

He acts while other men just talk.
He looks at this world, and wants it all,

So he strikes, like thunderball.
He knows the meaning of success.

His needs are more, so he gives less.

They call him the winner who takes all.

And he strikes, like thunderball.

Johan alkaa luuta heilua ja tekstiä syntyä. Tom Jones on myös ainut mies, joka voi laulaa Burt Bacharachin & Hal Davidin Pussycat, Pussycat, I love you oikein ja vaikuttamatta naurettavalta. Ainakaan kovin naurettavalta.

Tekstit kokonaisuudessaan vaikka täältä. Ylpeys ei anna myöten antaa fanisivujen osoitetta, näyttäisi vielä siltä että on tullut siellä vierailtua. Mutta osoite on kyllä helppo arvata.

***

2006 started well! They have knighted Tom Jones!

This is a good moment for me to share with you my secret weapon. This trick gives me superhuman powers when needed (on cleaning day, when doing my tax, when writing a story). To be used sparingly, the effect might wear out if overused.

This is how it goes: you load in the CD player (or computer if you wish) your Tom Jones CD turn the volume knob to very loud and let the Thunderball roll.

He always runs while others walk
He acts while other men just talk.

He looks at this world, and wants it all,
So he strikes, like thunderball.
He knows the meaning of success.

His needs are more, so he gives less.

They call him the winner who takes all.

And he strikes, like thunderball.

Never failed me yet. And I have to add (I have to) that Sir Tom is the only male singer who could think of singing Pussycat, Pussycat, I love you and getting away with it. And getting Bacharach's melody right!

All the texts from here. I am not going to give the link to Tom's fan pages because that might give the impression that I have actually been there myself. They are easy enough to find anyway.

December 22, 2005

Välihuomautus
Breaking news in Finnish only

Kello on 3:45 aamuyöstä, kerrassaan mukavien juhlien jäljet on siivottu, lasinsirpaleet kerätty ja tähteet syöty tai raaputettu kompostiin. Miekkonen meni nukkumaan, minä panin Kate Bushin Kick Insiden soimaan ja keksin tekosyytä jäädä vielä pyöriskelemään juhlien jälkitunnelmiin.

Mikään muu musiikki ei vie tällaisiin maagisiin, ylimaallisiin, leijaileviin tunnelmiin. Minun henkilökohtaisella tähtikartallani Kate olisi ensimmäisenä, vaikka albumeita olisi tullut vain tämä yksi ainoa.

Myönnettäköön, että tuli otettua pienet välinokoset tuossa puolenyön tietämillä. Kuvassa viimeinen havainto ennen kuin poski painui kuistin nurkassa tyynyyn muiden vielä parantaessa maailmaa lämpimässä Uuden Etelä-Walesin yössä. Huomatkaa Anthonyn Blundstones-saappaat ja kiiltävät lahkeenlevennykset.

December 14, 2005

Nurinperinpäivä
A Topsy-Turvy Day

Eilinen paljasti luonteensa heti aamulla, kun lapioin naamaan yövoidetta päivävoiteen sijasta. Muutenhan asialla ei olisi minkään valtakunnan merkitystä, mutta kun siinä päivävoiteessa on iso aurinkosuojakerroin ja yövoiteessa tietenkään ei.

Tästä viisastuneena en ottanut käsille mitään haastavaa, vaan puuhailin pientä: päivitin nettisivuja, soitin pari puhelua, siivosin jääkaapin ja otin vastaan viikon vihannestoimituksen. Edellisviikostakin oli vielä jäljellä iso kasa porkkanoita, muutama kesäkurpitsa sekä munakoiso.

Päivitin blogia - sivupalkin seurantalista kaipasi remonttia, mutta Ikkunaiineksen pohdiskelut ovipielilistoista olivat saaneet odottelemaan jonkinlaista henkilökohtaista ahaa-elämystä. Eilen se sitten tuli, ja päätin kopioida sivupalkkiin kohtuullisen lyhykäisen Blogilistan suosikkilistani orjallisesti ja mitään salaamatta (Kuka teki huorin -blogi poistui jo aikaa sitten kun se päivittyi niin laiskanlaisesti). Ratkaisun (ainoa?) paras puoli on, että uskallan jättää listan hetkeksi omiin hoteisiinsa, sillä Blogilistan seurannan kautta huomaan hetimiten, jos joku sympaattinen henkilö vastoin odotuksia muuttaa bloginsa skientologian tai uusnatsismin propagandakanavaksi.

Selaimen kirjanmerkkiosastolla pidän toista suosikkilistaani. Näin pidän kurissa päivittäin seurattavien määrää, etteivät päivät kulu kokonaan blogosfäärissä. Kirjanmerkeissä on kolmisenkymmentä innostavaa blogia, joita katson noin kerran viikossa tai kahdessa lueskellen rauhassa vanhempiakin merkintöjä. Ne eivät sopineet ahaa-elämyksen raameihin, joten niistä pitänee kirjoittaa tuonnempana.

Takaisin ylijäämäporkkanoihin. Päätin tehdä porkkanalaatikkoa, kun oli se joulukin tulossa. Panin riisit kiehumaan ja raastoin porkkanat. Kotiruoka-kirjasta löytyi ohje. Tajusin, etten ole aiemmin tehnyt jouluksi porkkanalaatikkoa, ja ihmettelin miksi. Oivalsin pian, etten oikeastaan ollenkaan pidä porkkanalaatikosta, eikä vahvoihin makuihin mieltynyt puolisokaan siihen varmasti ihastuisi.

Vihelsin pelin poikki. Mitä voi tehdä puolitekoisesta riisipuurosta ja kulhollisesta raastettua porkkanaa? Vaihdoin projektin päämäärää lennossa ja teinkin sämpylöitä. Jauhoiksi pelkkää vehnää, päälle munaa ja seesaminsiemeniä. Tuli kauniita ja syömäkelpoisia.

Ylijäämävihanneksien joukossa on usein myös parsakaalia. Pastanjauhantaa-ruokablogin kautta löytynyt maailman helppotekoisin parsakaalikeitto teki selvää viime viikon kaaliannoksesta tuoreeltaan. Juustona reilut kimpaleet yrttiöljyssä maannutta pehmeää vuohenjuustoa. Seuraavalla kerralla keittänen parsakaalit kanaliemessä, siitä voisi saada liemeen vähän ruokaisamman fiiliksen. Hyvää veteenkin tehtynä, mutta suolaa ei kannata säästellä, eikä pippuria. Leipänä omatekoinen focaccia (summittainen ohje alla englanninkielisessä pätkässä).

Illalla edelleen rytmistäni seonneena hellin ihoani aurinkosuojan sisältävällä päivävoiteella. Mies tajusi siinä vaiheessa, että nyt taitaa olla tytöllä vaikeat päivät, kaatoi yömyssyksi lasiin Laphroaigh-viskiä (jota näköjään juodaan myös täällä), istutti sohvalle ja luki sonetin.


***

Everything was not quite going my way yesterday. The first omen was when I caught myself spreading night cream on my face in the morning. It would not matter a bit otherwise, but the day cream has the sun protection factor.

I wisely put aside any projects that might require the use of standard brain capacity. I pottered about, made a few phone calls, updated websites. Annik brought this week's bag of organic vegetables. Because of the trip to Adelaide, we had quite a bit left from last week. Carrots especially had been piling up, so I decided to bake a carrot stew, a Finnish christmas dish that involves grated carrots, boiled rice and nutmeg - this is something you have with ham.

I looked up the recipe and got started. I put the rice boiling and grated a handsome amount of carrots. None of this had a particularly familiar feeling about it, and I started to think I had never made the dish before. And then I realised why: I don't particularly like carrot stew. I couldn't see my husband falling in love with it either, as it doesn't taste much like anything at all.

What can you do with a bowl of grated carrots and a pot of rice pudding? I re-evaluated the situation and made bread rolls instead. I brushed the rolls with egg and sprinkled sesame seeds on top - anybody would have thought it was a secret family recipe. They tasted fine, too.

Another vegetable that we seem to have an oversupply of is broccoli. Luckily, a Finnish food blog recently posted a recipe for an incredibly easy soup (pictured) that involves boiled broccoli, salt, pepper and slices of goat cheese. Takes about 10 minutes to prepare! We had the soup with some rosemary focaccia that had been waiting in the freezer since I made some to take to Celeste's a couple of weeks ago. Someone asked for the recipe of the focaccia that night, so here it is. I am sorry I can't give any amounts when it comes to flour - you just need to know when to stop adding it, so as not to make the dough too heavy:

Make a yeast dough: 0.5 litre lukewarm water, 50 g fresh baker's yeast, 1 tbsp of sugar, 1-2 tsp of salt, plenty of chopped, fresh rosemary (and other herbs), 1/3 cup of oil - less will do, plain flour. Raise in a bowl, knead and form 2 square, flat breads, raise again, prick with your finger here and there, brush with olive oil, sprinkle sea salt flakes & rosemary needles on top, bake. Eat fresh, great with dips.

In the evening I was still doing things in a backward manner. I wound up my day by pasting day cream with SPF 15 on my face. The seriousness of the situation was thus revealed to the rest of the household, and I was handed a small glass of Laphroaig and taken by the hand to the sofa in back room to listen to a Shakespeare Sonnet.

December 12, 2005

Rakkaudella, Joulupukki
With love from Joulupukki

Nyt se luulee, että kaikki suomalaiset uskovat joulupukkiin. Näin siinä kävi.

Koko aamupäivä vierähti joulupaketteja kääriessä ja kortteja kirjoittaessa - viime tipassa liikkeellä niin kuin yleensä. Teoriassa paketit ehtivät vielä jouluksi Suomeen.

Herra säveltäjä on näinä päivinä kovin kiireinen pienien lyijykynäpisteidensä kanssa, joten paketoin myös Englantiin lähtevät paketit ja uskaltauduin kirjoittamaan pienet pakettikortit (en siis oikeita joulukortteja, johon kirjoitetaan kuulumiset ja sensellaista). Totuttuun tapaan vetäisin kauniilla käsialalla kuhunkin lahjan saajan nimen.

Jossain vaiheessa apuvoimat saapuivat, ja kaikki saatiin kasaan puolta tuntia ennen postin lähtemistä. Mutta pakettikortit eivät läpäisseet tarkastusta. On näemmä epäkohteliasta kirjoittaa vain saajan nimi.

"Niihin pannaan, että To X - with love from A & A", minua valistettiin.
"Ei meillä vaan koskaan laiteta muuta kuin pelkkä nimi."
"Mitä ihmettä varten? Miksei antajan nimeä?"
"No kun muutenhan selviää, keneltä lahjat tulevat."
"Mitä sitten vaikka selviäisi?"
"No kun niittenhän on tarkoitus tulla joulupukilta... "

Ja ai että sitä naurettiin taas kauheasti kun vaimo on ihan hassu ja hellyttävän etninen.

***

Now he thinks all Finns believe in Father Christmas - or Santa Claus, or Joulupukki.
This is how it came about:

I had spent the morning writing cards and wrapping presents - as usual, we were in a bit of a hurry to get everything in the mail so that they make it to Finland and England for Christmas. In theory they still might. They usually do (which is why I guess I do believe in Him after all).

The Composer is very busy these days with his little pencil dots. I was having fun with wrapping paper and sealing wax and had even filled in the little cards that go with each present. In my usual way, I just wrote the name of the recipient on each gift card - pretty ones they were, too, with pictures of snowmen and snowflakes with a bit of glitter glued on.

Eventually he came from the back room to help. We got everything ready just before the mail leaves Robertson (3:15 pm on weekdays). Only the little cards did not pass the inspection.

"Why on Earth did you not write our names? You should write: To X - with love from A & A"

"I never do."
"Whyever not?"
"Because then they'd know who the presents are from."
"Well, why shouldn't they?"
"Because that's not how it is done... all the presents are meant to come from Joulupukki..."

A lot of hearty laughter. Dear wife was again charmingly silly and oh-so ethnic.
(I squeezed in the rest of the text.)

November 27, 2005

Trivaali uutiskatsaus
A Trivial News Update

Tällä välin tapahtunutta:

Tein taitto- ja kirjoitustöitä. Panin pisteen pitkälle matkailujutulle, jossa suosittelin Morningtonin niemimaan uimarantoja perhematkailijoille. Tunnin kuluttua yleisradio uutisoi aiheeseen liittyen tällaista.

Lopetin seitsemästä toiveikkaasta kirjasta yhden. George Eliotin Silas Marner pääsee väliaikaisesta sijoituspaikastaan kirjahyllyyn.

Matkalla optikolle osuin ensimmäisten joukossa onnettomuuspaikalle. Autonromusta kuoriutui tuttuja ihmisiä. En pyörtynyt ja adrenaliinia riitti yli oman tarpeen. Päättelin, että ensiaputaidoissa on kehittämisen varaa. Tutisin kaksi tuntia jälkikäteen kiitollisena siitä, ettei kukaan kuollut tai vammautunut vakavasti.

Söimme oman korttelin Pizzas in the Mist -ravintolassa kolme ruokalajia plus juomat (PiM on ns. BYO-ravintola: omat pullot mukaan). Kotona aterian ja viinin jälkilämmössä kehkeytyi ylittämätön teoria miesvokalisteista. Tähän palaamme vielä.

Katselimme Bowralin elokuvateatterissa uuden Ylpeyden ja ennakkoluulon. Minusta romaani on liian monisyinen mahtuakseen pariin tuntiin, Keira Knightleyssa ei sinänsä mitään vikaa, eikä varsinkaan Matthew MacFadyenissä. Andy tykkäsi, etenkin kamera-ajoista mutta arvatenkin myös Keiran silmistä. Minä tykkäsin myös hanhista ja possuista.

Jätin viikkosiivouksen väliin (taas).

Hiljennyin katsomaan miesten permantovoimistelua. Ahhh. Andy nukahti minuutissa.

Luimme viikonloppulehdet sängyssä. Pohdin kuolemanrangaistusta. Luin typerän tarkkaan joululahjaliitteen. Järkytyin huomatessani, että jokikinen Australian ammattiorkesteri esittää tammi-maaliskuussa Vivaldin Neljä vuodenaikaa solistinaan Nigel Kennedy.


"Don't miss this unique opportunity to see on of the superstars of classical music performing at the height of his powers."

Aikakoneessako tässä ollaan? Missä ne ovat viettäneet viimeiset 10 vuotta, ja ylikin?

Nousin kello kaksi iltapäivällä.

Sääraportti: sumua, ukkossateita, tihkusadetta, sumua, tuulta, tyyntä, hellettä, sumua, rankkasadetta, sumua.

***
Meanwhile:

Finished writing a long story, in which I recommended the Mornington Peninsula's beaches for holidaying Finnish families. One hour after sending the story off, the ABC News reported this.

Finished reading one of the seven hopeful books. George Eliot's Silas Marner can finally take its place in the bookshelf.

I was one of the first to stop at the scene of a car accident. The first person to crawl from the wrecked car turned out to be someone I knew. It must have taken only a couple of minutes to make sure that, miraculously, no one was badly hurt. But what long minutes they were! I kept shaking for 2 hours afterwards. The lesson? While I did not faint at the sight of some blood, and produced enough adrenaline to function, there is room for improvement in my first aid skills.

Had a nice meal, with Andy, at Pizzas in the Mist (what a blessing to have such a nice place almost next door). Afterwards, warmed by the meal and the wine, I concocted a theory about male vocalists. I am afraid you are going to hear about it one of these days.

Watched the new Pride and Prejudice in the Bowral cinema. I find the novel and its characters too many-sided to fit in a 2-hour film. Nothing wrong at all about Keira Knightley, and especially not with Matthew MacFadyen. Andy liked the travelling camera shots and I suspect also Keira's eyes, although he muttered about her being 'too pretty' for the role. Do people really want their Elizabeth Bennett with warts?

Skipped the weekly cleaning (again).

Watched artistic gymnastics on TV - Men's Floor. [Sigh!] Andy fell asleep in minutes.

Read the weekend papers in bed. Pondered about the death penalty. Read the SMH Christmas Gift Special with embarrassing enthusiasm. Was shocked by the big ads about Nigel Kennedy performing Vivaldi's Four Seasons with each and every professional orchestra in the country.


"Don't miss this unique opportunity to see on of the superstars of classical music performing at the height of his powers."

Is this a time machine? Oh, I forgot, this is Australia.

Got up at 2 pm.

Weather report: mist, thunder, drizzle, fog, wind, calm, heat, mist, fog, heavy rain, more mist.

November 18, 2005

Kuinka yllätin itseni housut kintuissa
A Letter to Self

Ajattelin osallistua käsialameemiin, kun sanottava muuten tuntui olevan tiukassa tänään. Pöydältä löytyi sopivia harakanvarpaita, ja sitten juolahti mieleen etsiä käsialanäyte pedantista menneisyydestä. Muuttokuormaan oli tullut mukaan kaksi päiväkirjaa, joista toisen välistä löytyi nolo muisto menneiltä ajoilta.

Olin vuoden 1991 tietämillä (2,10 markan postimerkki on siltä vuodelta) kirjoittanut ja kirjekuoreen sinetöinyt Anna-lehden grafologille osoitetun kirjeen. Sitten oli ilmeisesti toiminnan nolous paljastunut päähenkilölle, ja kirje oli jäänyt lähettämättä. Lukijalle tiedoksi, että vuonna 1991 olisin ollut jo 23 vuoden korkeassa iässä. Voi häpeän päivää.

Siellä se kirje nyt päiväkirjan välissä odottaa avaamista kuin Uuden Kuun Emilian varhaisteini-iässä kirjoittama kirje täysi-ikäiselle itselleen. (Tällainenkin meemi tahi joukkohanke oli taannoin liikkeellä. Olinpas kerrankin aikaani edellä.) Odottakoon vielä muutaman vuosikymmenen. Luultavasti tuskailen siellä ammatinvalinnan vaikeutta. Kukaan ei ollut vielä kertonut, ettei ammattia tarvitse valita.

Alla varsinaiset käsialanäytteet. Toinen näköjään gradun jättämisen jälkeen helmikuussa 1999 - kymmenen vuotta ja risat vierähti niissä opinnoissa. Toinen viime viikolta. Alamäki on selvästi nähtävissä.

PS. Anteeksi muuten kotisivujen ja Denisin pionisivun takkuaminen näinä päivinä. Syytä ei ole löytynyt, tai ainakaan eivät ole sitä minulle kysyttäessä kertoneet. Ongelmat näkyvät mm. latautumattomina kuvina.

***
I was browsing my old diaries today, in order to participate in a meme that is currently circulating in the Finnish blogosphere. The idea is to post a sample of one's handwriting. The untidy notes lying around my laptop did not seem distinguished enough, so I though I'd find an earlier sample, just to show that once upon a time I didn't do too badly in the handwriting department.

Shock and horror! Between the pages of my old diary, I found a stamped, addressed envelope that I had - so it seems - intended to send to a graphologist in a women's magazine. I did not have the guts to open the letter, apparently written around the year 1991 (the year the 2 FIM stamp is printed). I'll leave it there for another decade or two. A bit like Emily of New Moon, who wrote a letter to her grown-up self. Only mine was written when I was 23, which I find quite embarrassing. I think Emily was 11 or so.

PS. Apologies for the continuing slow behaviour of my website and Denis's peony site. Not sure if it is the many photos or the rush of visitors (no, not really), but I am aware of the problem and trying to get some answers.

November 16, 2005

Oikea vai... väärä?
A sinister story?

Lapsena, kun leikittiin aarteenetsintää, serkku raaputti kuivamuste- kynällä (kipeästi) vasempaan kämmen- selkään sanan "vasen". Käytössä oli itsetehty kartta: niin ja niin monta vauva-askelta vasemmalle, niin ja niin monta jättiläistä oikealle. Suunnat vain menivät jatkuvasti sekaisin, ja siksi serkun pinna paloi ja kämmenselkä raavittiin vereslihalle.

Koulussa liikuntatunnilla hypättiin pituutta ja korkeutta. Oikeakätisten käskettiin ponnistaa oikealla. Vaan oikeapa ei tuntunut oikealta. Tai oikeastaan se tuntui yhtä oikealta kuin vasen. Ponnistin sillä jalalla, joka sattui lähemmäs lankkua. Tulokset olivat kummallakin jalalla yhtä huonoja.

Inssiajossa katsastusmies käski kääntymään oikeaan. Käännyin vasempaan. Autossa pelkääjän paikalla karttaa lukiessa ohjeistan miestä kääntymään oikealle. Hän kääntyy, ja minä kiljahdan "ei kun vasemmalle!".

Olen mielestäni aina ollut oikeakätinen. Kukaan ei ole koskaan pakottanut oikeakätiseksi, lusikka ja kynä ovat tuntuneet olevan oikealla paikallaan oikeassa kädessä. Käsityöt ja urheilusuoritukset ovat olleet avuttomia yritelmiä nokkelien ja osaavien kavereiden tekemisiin verrattuna. Olen (epäilemättä oikein) päätellyt olevani näillä alueilla lahjaton.

Mutta vasta hiljattain olen tajunnut, että vasen ja oikea erottuvat useimmilta ihmisiltä automaattisesti. Käsitteen ja toiminnan välillä ei ole sitä sekunnin murto-osan viivettä, jonka kanssa olen elänyt niin pitkään kuin olen oikean ja vasemman edes käsitteellisellä tasolla erottanut. "Mikä viive? Miten niin ei tapahdu automaattisesti"? kysyi joku, kun asiaa hiljattain tiedustelin.

Minulla vasemman ja oikean erottaminen tapahtuu seuraavanlaisesti, ja on tapahtunut jo 30 vuotta:

Ensimmäisellä luokalla koulussa opettaja kiinnitti taulun oikeaan ylälaitaan tekstin OI-KE-A. Ja vasempaan tekstin VA-SEN. (Erinomainen idea, kiitos opettaja kiltti.) Aina kun kuulen sanan "oikea", mielessä välähtää Immalanjärven rannalla sijainneen Rantakoulun pitkä liitutaulu. Katse tarkentuu oikeanpuoleiseen yläkulmaan. Kun kuulen sanan "vasen", valinta kohdistuu vasemmanpuoleiseen kulmaan.

OI-KE-A........ tuolla! VA-SEN........... tuolla!

Gradua tehdessä, kolmikymppisenä, aloin kärsiä hartiavaivoista ja jännetuppitulehduksesta oikeassa kädessä. Vaihdoin hiiren vasempaan sen kummempia miettimättä. Nykyään vaihtelen hiirtä miten sattuu, molemmat kädet käyvät yhtä hyvin, vaikka oikein tarkassa taittotyössä oikealla, varsinkin väsyneenä, luonnistuu paremmin. Enkä usko, että käsin kirjoittaminen vasemmalla onnistuisi kovin hyvin, heti. Ruuveja kierrän vasemmalla ja oikealla, esineisiin tartun molemmilla.

En usko, että olen väärille teille pakotettu vasenkätinen. Pikemminkin vasemman ja oikean suhteen neutri. Löytyykö kohtalotovereita?

***

In Finland, children start school at the age of 7. Many can already read and write a few words. Some children know how to tie their shoelaces (all right, I guess children these days all have velcro as opposed to laces in their shoes) and tell the time. I couldn't do either of these things, but I had been reading for a couple of years already.

When the school started, our 1st grade teacher attached the letters of the Finnish alphabet (after Z come the letters Å, Ä and Ö) on top of the blackboard - colourful, decorated cards with words starting with those letters. X was for Xerxes, as there aren't any words in Finnish starting with X. I can't remember what Z stood for - zebra is 'seepra' in Finnish.

On the upper right hand corner she attached a piece of cardboard with the word OI-KE-A (RIGHT), in the upper left hand corner the word VA-SEN (left). I used to hate the hyphenation. I had learned to read without it, and adding the hyphens confused me. But that is another story. This story is about me learning to tell the difference between right and left.

Without this clever teacher I am not sure I ever would have. And I am not quite convinced I ever did, even if I bluff convincingly, thanks to the teacher.

During sports lessons I did not know which foot to hop on. Knitting has always been a nightmare. In the practical test for the driver's licence, I turned left when the instructor told me to turn right. When I read the map in the car, I tell Andy to turn left. He does, and I scream (too late) "I mean right!".

When I was about 30 and working on my master's thesis, I suffered from RSI in my right hand and stiffness in my right shoulder. I changed the mouse hand, hardly noticing a difference. Ever since, I have been swapping hands constantly. Only when I am tired and trying to fine-tune a tricky layout, I revert to using the right hand. I also turn screws with my left.

But it was only fairly recently that I realised that telling the difference between right and left is for many (most?) people automatic. With me it goes like this:

Someone says 'right'. I think of my 1st grade classroom, the long blackboard and zoom to the upper right hand corner. 'Left' - same procedure, the opposite corner of the blackboard.

"Right?"...... that's the one!
"Left?"..... that's it!

I don't think I was born left-handed and forced into using my right. I think I am neither, only trained to favour the right hand over the left. Is there anyone else like this out there?

November 14, 2005

Avoimuudesta ja sulkeutuneisuudesta
On Security and Openness

Käväisimme Canberrassa. Käyntikohteisiin kuului parlamenttitalo, joka on vähintään yhtä kummallinen kuin koko tyhjästä polkaistu, keinotekoinen, kiehtova ja omaleimainen pääkaupunki.

Australiassa(kin) puhutaan näinä päivinä terrorismista. Uusia terrorismin torjuntaan tarkoitettuja lakeja viilataan ja niistä väitellään - pessimistit epäilevät, että väljillä sanamuodoilla suljetaan suu myös mielenosoittajilta, poliittisilta vitsiniekoilta ja pilapiirtäjiltä.

Parlamenttitalossa vieraileva turisti ei enää voi vaellella omia aikojaan rakennuksen katolle, jonne johtaa arkkitehdin hienosti ideoima ruohikkorinne. Sisällä kävijä tietenkin kulkee metallinilmaisinten lävitse. Läheisellä lähetystöalueellakin turvafirmojen autoja näkyi hiljaisena päivänä enemmän kuin muita ajoneuvoja.

Muuta emme odottaneetkaan. Mutta kontrasti oli jotenkin hilpeä, kun samalla retkellä pistäydyimme Suomen suurlähetystön pihalla. Kysymyksessä kaunis ja yksinkertainen ja ilmeeltään aitoon suomalaiseen tyyliin sulkeutunut rakennus (sulkeutunut vaikutelma tosin korostuu aurinkoiseen aikaan, illalla talosta virtaava valo muuttaa tunnelmaa).

Ajoimme autolla talon viereen parkkipaikalle. Vartiofirmaa saati poliisia ei näkynyt eikä kuulunut, ja paahteisella parkkipaikalla rillasi innokkaasti edestakaisin pyöräilemään opetteleva suomalaislapsi pikkusisarineen ja kaitsijoineen. Huikkasimme päivää.

Kotona Robertsonissa odotti kirje ministeriltä: hakemus Australian kansalaiseksi on hyväksytty, joskin lainvoiman päätös saa vasta kansalaisuusseremonian jälkeen. Tämän kunniaksi kuvassa vaakunaeläin, kuvattuna melko tarkkaan liittovaltion pääkaupungin keskustassa (!). Violetti kukkaketo on myrkyllistä rikkakasvia nimeltä Patersonin kirous.

***
A visit to Canberra made me think about security. Not that I would have been able to avoid the subject recently: because of the proposed anti-terrorism laws and showy arrests of 18 or so terrorist suspects, the news have been about little else in the past week or two.

We visited Parliament House. It is an interesting and weird building, with a slope of real lawn stretching all the way up to the roof. In theory it is possible to walk on the top of the building. In practice the public is not allowed to wander up there any more - too much of a security hazard, undoubtedly. Inside there is the normal airport-like routine of walking through metal detectors.

We drove around the embassy district, which had an impressive number of cars with security firm logos, one under every flagpole or so. Except of course for the Finnish Embassy - a beautiful piece of architecture, which has in the bright sunlight a slightly reserved, forbidding air about it (a good metaphor - aren't these Finnish characteristics?). We drove up the driveway to the car park right next to the building. No security guards, only a happy little child riding a bicycle round and round the parking lot.

The 2-day trip also included a fantastic dinner ? la Judy, a guided tour of the Botanic Gardens ? la Denis, as well as visits to the huge and puzzling Australian War Memorial and National Gallery. When I returned home, there was a letter waiting from the Minister for Citizenship and Multicultural Affairs. My application for citizenship has been approved, pending the actual citizenship ceremony (see an earlier diary entry).

To celebrate this, pictured an Eastern Grey Kangaroo, photographed more or less in the centre of the Nation's capital, in a field of noxious weed called Paterson's Curse.

November 09, 2005

Romanttisesti rannikolla
A Romantic Retreat for two

Pieni hengähdystauko kaikille osapuolille: isä ja äiti ovat viettäneet toivottavasti aurinkoista alkuviikkoa Kiaman rannikkokaupungissa, pikkuisessa rantamökissä Tyynenmeren rannalla. Sanon toivottavasti, sillä meillä on ollut, kuten tavallista, hernerokkasumu. Tänään sentään helteinen kesäpäivä. Lounaan jälkeen ajattelin ajaa alas rannikolle ja olla yötä ko. mökissä, jonka nimi on enemmän tai vähemmän osuvasti "Lemmenlaiva".

My parents and I have been having a little breather from one another: they have spent a couple of hopefully sunny and nice days in Kiama, in a beach hut by the Pacific. I say hopefully, because in Robertson it has again been impossibly foggy. Today it is beautiful and sunny.
After lunch I'll drive down the mountain and spend a night in the said hut, aptly named "Love Boat".

November 08, 2005

Elämästä ja kuolemasta
On Life and Death

Usein kuulee ja välillä ajattelee itsekin, että bloggaaminen on perusolemukseltaan narsistista ja pinnallistakin toimintaa. Mistäs on tullut viimeksi päivinä kirjoiteltua? TV-mainoksista.

Viikko sitten haksahdin meemiin, jossa etsin luettavaksi uuden blogin. Nyt Pastorin blogissa puhutaan ei enempää eikä vähempää kuin elämästä ja kuolemasta. Abortista itse asiassa.

Jäin miettimään, mistä ihmeen syystä elämän ja kuoleman kaltaiset suuret sanat ovat omassa kirjoittamisessa olleet yllättävän harvinaisia tarveaineita, jos ei lasketa lukuun kolari- ja henkirikosuutisia. Puccinin Toscasta tai Verdin Macbethistä ei tosin voi kirjoittaa käyttämättä suuria sanoja. Ja elävän elämän puolelta on tullut kirjoitetuksi myös muutama nekrologi tai säveltäjän edesmenoa käsittelevä uutinen.

Muistan, että otsikoiminen oli erityisen vaikeaa. "XX on kuollut" tuntui olevan ainoa vaihtoehto, mutta sanomalehden sivulle mustalla Timesilla taitettuna se näytti oudolta, jopa asiaankuulumattomalta. Lehdissä kuolemaa käsitellään etäännyttäen. Siitä tulee uutinen, jossa on kerrottava, miten, missä, milloin ja kenen käden kautta. Yksityiskohdat auttavat käsittelemään asiaa

Tiedottajana toimiessani vaikea hetki oli kertoa japanilaiselle musiikinystävälle tämän suuren idolin, Einar Englundin kuolemasta. Muistin, miten olimme kolmisin istuneet toimistonpöydän ääressä vain vuosi, pari aikaisemmin. Asiakas oli yllättäen päässyt tapaamaan ihannettaan, saipa jopa juttuhetken jälkeen Einarin mukana kyydin kaupunkiin. Uutisteksti ei nyt kelpaisi, ja sähköposti tuntui väärältä välineeltä.

Ennen vanhaan lehdillä oli tapana kirjoittaa myös hautajaisista pitkiä selostuksia. Sibeliuksen hautajaiset vuonna 1957 selostettiin monisivuisin kuvaliittein. Nykyään toimittajalta jää tämä kuoleman rituaalinen puoli kokematta. Ehkä siksi kirjoittaminen tuntuu asiaankuulumattomalta, ulkopuolisen puuhalta. Toisaalta kuvittelisin, että hautajaisiin osallistuminen tekisi kokemuksesta vielä pahemman, alleviivaisi siihen liittyvää tirkistelyn ulottuvuutta.

Kun olin muuttamassa Australiaan, menetin parin viikon sisällä sedän ja isotädin. Setää ehdin käydä sairaalassa saattamassa. Isotädin kuolema tuli yllättäen lähtöni jälkeen. Kumpaakaan en päässyt hautaamaan, ja vähän yllätyin, miten pahalta se tuntui. Koin heti alkuun olevani väärässä paikassa, väärässä maassa ja maanosassa.

(Kuva Cornwallista Crantockin kylän hautausmaalta.)

***
This week, I found myself taking part in a discussion about abortion in a blog by a Finnish female priest. It is not very often that these kind of big, real and serious issues get discussed in blogs. Don't bother checking what I have been writing about recently: TV ads!

Priests can't shy away from talking about life and death. An arts journalist who is not involved with the daily newsdesk stuff - traffic accidents, catastrophes suicides and homicides - could almost get away with never using the words. Almost, but as a music critic you can't quite avoid talking about death when writing about Puccini's Tosca or Verdi's Macbeth. I have also written some obituaries and news stories about composers' deaths in my time.

Later, working in music administration, I remember how hard it was to find the words to tell a Japanese man about the death of a Finnish composer whom he greatly admired. I had introduced the two in my office just a couple of years earlier, and the Japanese fan was amazed and delighted to be given a lift into town by the ageing composer whose music he loved so much.

In the old days, journalists would frequently attend funerals and write about them. These days they don't seem to, so they miss the ritual of death. Probably better that way, the voyeuristic overtones would be too much for the writers and the readers.

When I moved to Australia, I had just lost an uncle and felt bad about not being able to attend the funeral. Before a month was over, my great-aunt had unexpectedly died after a routine operation. Again I felt I was in a wrong place, wrong country and continent.

(Pictured some old graves in the churchyard of the village of Crantock, Cornwall.)

November 04, 2005

Aikakoneen uhrina
News from a time gap

Maailmankirjat ovat pienellä tavalla sekaisin. On ollut kaikenlaista, päivittäistä rutiinia mukavalla tavalla ravistelevaa toimintaa. Rutiinit kasautuvat huomaamatta, ja nyt istun puolenyön lähestyessä tyhjentämässä pullistelevaa inboxia, vastailemassa sähköposteihin sekä päivittämässä erinäisiä nettisivuja ja blogia siinä sivussa. Uutisia en ole kunnolla katsonut viikkoon, sillä seurustelu harvinaisten vieraiden kanssa on tuntunut tärkeämmältä.

Tänään tuli sitten kurkistettua myöhäisuutisia (SBS-multikulttuurikanavalta - muita kanavia enemmän muun maailman uutisia), joista paljastuivat Pariisin mellakat ja kaikenlaista muuta tietoisuutta järkyttävää.

Alkoi tuntua omituiselta, että päivä oli siihen asti vierähtänyt varsinaisessa lintukodossa. Ensin tehtiin vähän taittotöitä, sitten puuhailtiin sosiaalisesti siivoamalla mökkiä, rakentamalla kasvimaata (maahan tomaatintaimia, maissia ja salaattia, ruukkuihin hajuherneitä ja ihanantuoksuinen kaffir-limetti thairuokien tulevaksi maustajaksi). Sitten taas vähän taittotyötä (ison urakan loppu häämöttää), lyhyt kokous, illallinen ja kauniiksi lopuksi DVD:ltä ikuinen suosikkini, Kasdanin Silverado.

Sääkin on ollut kuin olisi aikakoneeseen juuttunut. Aamulla sakea usva, sitten hetki kaunista kesäpäivää, ja iltapäivän lopulla taas hernerokkasumua. Robertsonin sumuista katso myös aiempi merkintä.

Oletko koskaan yrittänyt ottaa automaattitarkennuksella kuvaa valkoisesta hevosesta sumussa?

***
This morning saw me standing by the front gate in my nightgown and a Colombian poncho, trying to take a photo of a white horse in a mist. Using autofocus. For this kind of exercise, I strongly recommend reading your camera manual and learning to bypass the autofocus. (And adjusting the contrast ruthlessly in Photoshop.)

My daily routines have flown out of the window in the past couple of weeks. This is why I am now sitting at the computer at midnight, checking and replying emails, updating websites and writing my blog. Upsetting one's routines can actually be quite pleasant, I have noticed. I am managing to do a lot of work in small instalments, some housework and a nice amount of socialising with my parents who luckily still have 1.5 weeks left of their holiday in Australia.

I did feel a bit funny late tonight, though, having finally managed to watch the SBS world news for the first time in days. Riots in Paris, 20% of earthquake affected villages in Pakistan still out of reach, Bush approval ratings record low etc. etc. It seems I couldn't have cared less, it is as if I have been placed in a time gap of some kind. And the foggy morning and evening today added to the surreal feeling. (More about Robertson fogs.)

I planted a kaffir lime today, in a big pot donated to me by my CTC family on the day I stopped working at the centre. Now I no longer have to go and nick leaves from Judy's or Pip's trees for some thai cooking. It remains to be seen, though, if this end of the town is too cold for kaffir lime.

October 25, 2005

Kovan päivän ilta
A hard day's night

Eilen oli aika huima päivä. Aamulla taittotyöhön viimeiset korjaukset ja vedokset sähköpostilla asiakkaalle. Puolenpäivän aikaan neljännesvuoden verotiedot nippuun ja verottajalle. Lounasaikaan työläs lasku toiselle asiakkaalle, iltapäivällä sanomalehtikolumni Suomeen. Siinä lomassa ja sen jälkeen pyykinpesua, silitystä, tuuletusta ja imurointia.

Mistä moinen puuhan määrä? Vanhemmat ovat tulossa muutaman viikon lomalle tänne kauas, ja maailma pitäisi mielellään saada valmiiksi ennen sitä, niin että olisi sitten aikaa seurustella.

Illalla oli kiva yllätys mennä keittiöön ja löytää sieltä hyräilevä miekkonen ja neljä kattilaa liedeltä porisemasta. Oma ruuanlaittoni on Andyn hartaaseen keskittymiseen verrattuna epäsiistiä suorittamista. Syöminen on minusta aina mukavaa, mutta siihen tähtäävät ponnistelut ovat joskus jopa vastenmielisiä. Erityisesti silloin, jos tarkoituksena on saattaa samanaikaisesti valmiiksi monenlaisia aterian osatekijöitä. Pihvit ja lisukkeet jäävät siis Andyn huoleksi, eikä reseptiä näköjään tarvita milloinkaan. Minulta syntyvät tarkasti keittokirjaa seuraten pataruoat, uunivuoat ja leipomukset.

Mitä tarjottiin? Pihvejä hunaja-rakuuna-valkosipuliporkkanoiden ja punaviinikastikkeen sekä höyrytetyn parsan kera. Siivous- ja touhotuspäivä päättyi juhla-ateriaan, ihan vain maanantain kunniaksi. Margaret Riverin alueelta Länsi-Australiasta ostettu Voyager-viinitilan Shiraz vuosimallia 2004 oli juuri oikea juoma.

***
Yesterday felt like a lot of work. A layout job to finish, a tax statement to prepare, a newspaper column to write, a house to clean, laundry to wash, ironing to do, curtains to hang... And Andy was no more lazy than me.

Why the fuss? My parents are coming for a rare visit for a couple of weeks, and we will want to spend time in socialising rather than working during this time.

It was particularly nice to go into the kitchen in the evening and find there a cheerful man, humming to himself, with four pots steaming on the stove. I love eating and don't mind cooking, but my attitude is less enthusiastic and very untidy compared to Andy's devotion. Four pots on the stove would drive me mad - give me a slow oven dish to prepare or a bread to bake any time, but don't expect me to be able to time four separate dishes to be ready at exactly the same time.

What did we eat? Beef steaks with red wine jus, accompanied by steamed asparagus and carrots cooked with honey, garlic and tarragon. A Margaret River Shiraz 2004, bought from the rather pompous Voyager winery, was just the right drink.

October 20, 2005

Ottaisko vai ajaisko
On red tape and traffic campaigns

Byrokratiapäivä. Kävin uusimassa ajokortin sekä kansalaisuus- hakemukseen liittyvässä haastattelussa. Jälkimmäinen järjestettiin Bowralin postitoimistossa tuossa 30 kilometrin päässä. Olin kuvitellut jotakin virallisempaa, sen sijaan kävin kättelemässä ja näyttämässä virkatodistusta ja passia postitoimiston hoitajalle, joka rastitteli ruutuja ja tuli kysymättä siihen tulokseen, että kielitaito on riittävä Australian kansalaiselle.

Vielä ei tippunut passia, ensin pitää rattaiden jauhaa vielä vähän aikaa, ja sen jälkeen on vuorossa juhlallinen kansalaisuusvala. (Kansalaisuudenhakupuuhista lisätietoa aiemmasta päiväkirjamerkinnästä.)

Ajokortti pitää uusia säännöllisin väliajoin. Jos ajelee riittävän monta vuotta ilman sakkoja, saa kultareunaisen ajokortin viideksi vuodeksi. Minä kävin hakemassa vasta toisen korttini, hopeareunaisen kolmivuotisen (98 dollaria ja näkötesti). Sekin on ihan kunniallinen henkilötodistus, sen sijaan olisi kurjaa todistaa kassoilla ja tiskeillä henkilöllisyyttään mustareunaisella kortilla. Mustan rannun ajokorttiinsa saa, jos menettää määräajaksi korttinsa liikojen ylinopeussakkojen, rattijuopumuksen tai muoiden törttöilyjen vuoksi.

Rattijuoppoutta yritetään hillitä kampanjoilla, joista suorasukaisimmat ovat tulleet vastaan Victorian osavaltiossa. Liikenneturvaviranomaiset ovat siellä selvästi turhautuneet ja tulleet siihen tulokseen, että älyllinen kampanjointi on ajan hukkaa. Suosittu slogan teiden varsilla kuuluu: "Drink, drive, bloody idiot." (Ota ja aja, hemmetin idiootti.)

***
Today I went to Bowral to attend a citizenship interview. I had imagined something slightly more intimidating, instead I was told to go and meet the Postal Manager at the Bowral General Post Office. The said manager, whose name was Jim, shook hands and ticked a lot of boxes, asked about my language skills and photocopied my passport and other documents.
I am not a citizen, yet. There will be a bit more red tape followed by a letter from the local council, inviting me to a citizenship ceremony. (See also my earlier entry about applying for citizenship.)

I also renewed my driver's licence. Since it was only my second licence, I got a 3-year one with a silver stripe ($98, thank you very much). Had I driven for long enough without being fined, I would have been able to renew my licence for 5 years. The licence would have had a golden stripe.

I am told there is a licence with a black stripe. To get one of those, you have to lose your licence for repeated offenses, driving under the influence or something similar. Wouldn't it be nice to prove your identity with that one at Woolworths?

Drink driving (that is what it is called in Australia even if it doesn't seem to make grammatical sense) is the subject of constant campaigning. The best campaign slogans I have seen were in Victoria. The road signs seem to reflect the frustration felt by the traffic authorities after years of presumably unsuccessful campaigning. I seem to remember a slogan that went "If you drink and then drive, you're a bloody idiot."

Now they have dropped any extra information and put it as bluntly as possible. The road signs say: "Drink, drive, bloody idiot".

October 15, 2005

Bändeistä ja kyytipojista
Ale and Singalong

[Update: schooner is spelled with an h]

Niin on olo kuin olisi bensaa juonut.
Eilen tapahtui Robertson County Inn -pubissa (kuvassa) suuria. Kylän kevätfestivaali oli edennyt bändikatselmukseen.

Ensimmäinen heavybändi jäi katsastamatta, mutta ehdimme Sarahin kanssa sopivasti kuulemaan Robertson CTC House Bandiä - oivan teknologiakeskuksemme torstai-iltojen jamiporukka siellä veteli 40 minuutin kimaran mitä kirjavimpia kappaleita, Van Morrisonista Country Roadsiin. Greg Chapman vetäisi jopa suositun Louis Armstrong -imitaationsa. Kyytipojaksi hörppäsin tuopillisen tummaa ja pehmeää Toohey's Old -alea omasta osavaltiosta. Aina oikea valinta.

Sitten kuultiin synkkää instrumentaalirockia naapurikylän nuorison voimin ja rannikolta matkustanutta hienoa tyttöbändiä (oli siellä kaksi miestäkin joukossa). Ensimmäinen tuopillinen loppui, joten hain toisen. Vaihdoin Victoria Bitteriin, joka pubin luotettavaan lageriin. Mutta mitä ihmettä: tuopillinen maistui suussani jollekin asiaankuulumattomalle, pesuaineelle kukaties. Baarimikko laski toisen. Se maistui samalta. En kehdannut toistamiseen ruikuttaa, vaan maistelin tovin. Sarah maistoi myös, kielsi juomasta ja haki tilalle raikasta eteläaustralilalaista Coopers Pale Alea. (Eivät laskuttaneet mutta olivat sitä mieltä, että VB nyt vaan on sellaista. Olen eri mieltä mutta nostan hattua tyylikkäästi käyttäytyneelle baariväelle. Toivottavasti tsekkasivat hanan myös.)

Bändivuoroon tuli oman kukkulan suuri lupaus, Juicy Mountain vähän tavallista pienemmällä kokoonpanolla. Kun tämä bändi aikanaan nousee maailmanmaineeseen, tulen kehuskelemaan sillä, että olin alkuvaiheessa mukana laulusolistin valmennuksessa. Christian oli kiva ja kaunisääninen oppilas, lauloimme italialaisia lauluja.

Tylsänpuoleinen tarina päättyy siihen, että aamulla heräsin hirmuiseen päänsärkyyn, mikä tuntui peräti epäreilulta kahden schoonerin illan jälkeen. En viitsi nyt kirjata muita oireita, mutta niitäkin oli. En suorastaan väitä, että olo johtui oluesta (kuka sitä nyt raastupaan tieten tahtoen), mutta seuraavalla kerralla siirryn Tooheyn vanhasta suoraan Cooperiin ja juon VB:n pullosta.

Australialaisista oluista löytyy kuvauksia ja arvioita tältä sivulta. Pidän paljon myös Squires-merkistä ja Elizabeth II:n mukaan nimetystä yläluokkaisesta Crownista.
Ettei jäisi väärää vaikutelmaa harrastuksista, pitää mainita, että kotiin ostetaan enimmäkseen tasmanialaista kevytolutta nimeltä Cascade Light. Australialaiset kevytoluet ovat vahvuudeltaan noin puolet keskioluen vahvuudesta, ja varsinkin Cascade ja Hahn Light ovat aivan mainioita lagereita molemmat. (Victorialaista Piss Weak -kevytolutta en ole vielä uskaltanut kokeilla.)

***
Robertson County Inn (pictured) hosted 'a band bonanza' last night. Half a dozen local and regional bands all had a 40-minute slot. Atmosphere was great and cheerful, no one was particularly drunk and all in all it was a most pleasant night.

Except for the horrible headache I woke up with this morning. Since I only had two schooners all night (from 7 pm to midnight), I am inclined to trace the symptoms to a schooner with a weird side taste - a bit like petrol, or detergent. Only I did not have more than a couple of sips, since the friendly bar staff immediately replaced the drink with a new one. It tasted the same, and Sarah went and got me yet a new one, another brand this time. I won't go into more details, since the bar staff was great and I have read too many stories about blog related court cases.

Above, I have listed some of my favourite Australian beers - more information about these can be found on the internet, here for instance. I particularly recommend the Australian half-strength light lagers - although I haven't yet had the courage to taste the Victorian one called Piss Weak.

The bands were great fun to listen to. Everyone was there, even Lucy who has just returned from Papua New Guinea, slim and tanned and with a new haircut. Poor Andy was in Sydney, as usual on Fridays.

Sarah and I got there just in time to listen to the CTC House Band, consisting of people that participate in the Thursday night jam sessions at the community technology centre - at least Dave, Niall, Anthony, Richard and James were there. The songs were a mixed bag - from a singalong Those were the Days to Van Morrison. Greg Chapman did a great Louis Armstrong imitation number (probably at the big expense of losing his normal voice for a few hours).

The house band was followed by a much gloomier and surprisingly professional instrumental group, at least some of them from the neighbouring village of Wildes Meadow (Jack Taranto was playing the drums). And after that we heard a wonderful, mostly female band called Abbe and Friends - Andy would have loved their Come on in My Kitchen.

Last band I heard was our own Juicy Mountain. When they are world famous, I will be boasting for having been a short term voice coach for the soloist. Christian has a fantastic voice. I made him sing Italian songs and he very politely obeyed.

October 04, 2005

Könsikäs kävi kylässä
Homesickness for a forgotten world

Tapaan muita Australiassa asuvia suomalaisia harvoin. Meillä päin ei maanmiehiä asu (paitsi että viime viikolla kuulin yhdestä, tapaaminen on vielä järjesteillä), ja kaupunkireissut tulee suunniteltua musiikki- ja työmenojen ympärille. Jos niille päiville sattuu jokin sopiva Suomi-tapaaminen, niin tietysti menen. Useimmiten ei kuitenkaan satu.

Viimeksi taisi sattua, kun Paavo Lipponen kävi kansanedustajalähetystön kanssa pikavierailulla. Muistan, että seurueeseen kuulunutta kansanedustajaa ärsytti, kun Paavo oli halunnut tutkia Canberran sotamuseon perin pohjin, ja siihen ohjelmaan piti sitten muidenkin osallistujien tyytymän. Kun muutakin olisi ollut - Canberrassa ovat mm. kansalliskirjasto, kansallisgalleria ja upea kasvitieteellinen puutarha, jossa kukoistavat pelkästään australialaiset kasvit ja puut. Se sotamuseo on kyllä mielenkiintoinen paikka sekin.

Mutta tämähän oli sivujuonne. Piti sanomani, että suomalaisia tavatessa tulee kiinnittäneeksi huomiota ihmisten puhetapaan, erityisesti sanontoihin ja sanoihin, joita ei Suomessa välttämättä enää kuule. Ne voivat olla tv:stä siepattuja muotisanoja, jotka ovat Suomessa jo elinkaarensa eläneet (muistaako joku, mistä tv-sarjasta sana "könsikäs" lähti yleistymään?). Tai ne voivat olla vahvoja murreilmauksia, jotka ovat lähtöisin esimerkiksi Karjalan Kannakselta, matkustaneet tänne siirtolaisten kanssa samaa matkaa ja eläneet sitten australiansuomalaisten - tai australiankarjalaisten - pienessä piirissä.

Kuinka moni tietää, mikä on "oljami"? Meillä kotona Imatralla sitä sanaa käytettiin toisinaan ikään kuin vitsin vuoksi, esimerkkinä karjalan murteen unohtuneista ilmauksista, enkä koskaan kuullut kenenkään muun sitä käyttävän. Täällä olen kuullut pariinkin otteeseen. (Oljamissa oleminen taitaa tarkoittaa yökyläilyä, tai jotakin sentapaista. Korjata saa, jos olen väärässä.)

Olen huomaavinani, että aika moni siirtokarjalainen yritti aikansa sopeutua muualla Suomessa asumiseen ja päätti sitten muuttaa maasta, juurtua jonnekin aivan muualle, kun se oikea suomalainen koti kerran oli ollutta ja mennyttä. Siksi Karjala-aatettakin hellitään täällä ehkä hiukan suvaitsevaisemmin kuin koto-Suomessa, jossa vieläkin välillä näyttää siltä, että Karjalaan kaipaavat kirjataan saman tien hullun tai rettelöitsijän kirjoihin. Ihan niin kuin koti-ikävä olisi aivan erityisen naurettava ja turhanaikainen tunne.
Nythän niitä ääneen kaipaajia on tietysti koko ajan vähemmän. Kiusallinen ongelma poistuu piakkoin itsestään.

Toin kotoa kesällä karjalaisen kansallispuvun, jonka sain Kirvussa syntyneeltä kummitädiltä. Ounastelin, että sille kukaties tulisi täällä käyttöä enemmän kuin Suomessa. Enkä väärässä ollutkaan, olen jo pyynnöstä sonnustautunut siihen virolaisen ystävän järjestämälle 50-vuotislounaalle. Antrean (ei siis Kirvun) puvun varusteista puuttuu tosin vielä tasku, pääkappale ja koru. Mistähän niitä kannattaisi lähteä hakemaan, ettei tarvitsisi ostaa tuhansilla? Jotenkin luulen, ettei Blogistan ole se oikea osoite.
(Kuvan Kanneljärven kansallispuvut Paavo Montosen pitäjähistoriasta vuodelta 1957. Isoäiti oli sieltä kotoisin, mutta kirjan sain täällä Australiassa kanneljärveläiseltä Irene Niemiseltä.)

***

Above, I have been writing a little bit about the Finnish minority of Australia. More precisely about their use of language - sometimes we immigrants use words that have either been long forgotten or that have gone out of fashion in Finland but that are still in use on the other side of the world.

My Finnish dialect comes from the southeast and is close to the dialect that was spoken on the Karelian Isthmus, near to Lake Ladoga. This piece of land forms, since the 2nd World War, part of Russia. Karelian families had to flee their homes during the war, and the government tried to organise them all an equivalent living, an equivalent piece of land, somewhere else in Finland. It was a huge and in many ways successful refugee operation. People from the same village often ended up living relatively close to one another, which would have given much needed support for these uprooted people.

I seem to have met quite a few elderly Karelians since moving to Australia.
Maybe they never felt quite at home in Finland, once Karelia was lost. Many came here in 1950s and 1960s, to work on big building projects or in steelworks, among other things.
I have met people here that are homesick not for Finland but for a world that is no longer there. This world lives in faded photos and village history books. There are also more recent photos, taken during bus trips to the current Russia, to see what - if anything - is left of the old homes and places.

This kind of longing seems to be better tolerated here, far away, than it sometimes is in Finland. Politically Karelia used to be a sensitive issue, so talking about one's homesickness aloud was not always encouraged. It still is not, although for different reasons. Initiate a discussion about Karelia, and you soon have a permanent stamp of a nostalgic fool or a nationalist troublemaker on your forehead.

The problem is fast vanishing of course. Not very many people left to feel homesick for Karelia.
(Pictured some national costumes in a book about my grandmother's home village Kanneljärvi on the Karelian Isthmus.)

September 27, 2005

Cathy Freemanin nimikkosaunasta ja meemitartunnasta
Cathy Freeman Memorial Sauna

Saunassa, lounasaikaan! Ostimme aikanaan Sydneyn olympiakisoista puretun saksalaivalmisteisen saunan (australiansuomalaiselta yritykseltä, suomalaisella kiukaalla). Se oli pitkään varastossa odottamassa remonttilupien läpimenoa. Kerroimme kaikille, että meille on tulossa Cathy Freeman Memorial Sauna. Kun se sauna sitten tuli, niin asentamaan saapunut miekkonen kertoi, että se olikin ollut nyrkkeilykeskuksessa. Uskoimme ilman vakuutteluja, sillä lauteiden mukana tuli jälkikäteen lisättyjä tukiparruja, joita naispikajuoksijat eivät olisi tarvinneet. Ensi alkuun siellä löylyn lämmössä istuessaan kuvitteli kaiken maailman kyrmyjä samoilla penkeillä hikoilemassa. Mutta se sauna oli kyllä kauniisti puhtaaksi hiottu ja uudelta puulta tuoksuva. Ja sopii koleaan Robertsoniin kuin silmä päähän. Yritys pitää matalaa profiilia saunan suhteen ei onnistunut. Ei mennyt kuin hetki, ja supermarketin täti (lue: STT) halusi tietää, että käytetäänkö siellä saunassa uimapukua. Ja sen jälkeen kaikki muutkin tiesivät, että käytetäänkö. Ja miksi tänään saunottiin keskellä päivää? Siksi että likainen halkokuorma tuli, ja se piti pinota pois ennen kuin myrskyäisi taas. Illalla oli ollut valtava ukkosmyrsky ja rankkasade, pitkästä aikaa. Puut olivat läpimärkiä tosin jo entuudestaan. Miten ne kuivuuden vaivaamassa maassa löysivätkin moisia liotettuja klapeja? Toivotaan, ettei enää tänä keväänä tarvitse monta kertaa tehdä tulta, syksyyn mennessä halot ehkä kuivuvat. Tänään on ollut pikkuisen kehno päivä - hyvin vähän aikaan saatua, kohtuullisen paljon kuhnailua ja stressaamista. Hormoneja sopii varmaan syyttää. Ja sitten haksahdin vielä sunäitis-blogissa meemiinkin (voisiko joku keksiä oikean sanan tälle ilmiölle?) enkä tajunnut että se oli sellainen ennen kuin oli liian myöhäistä. En kehtaa kertoa miten pitkään meni ennen kuin tajusin mistä on kysymys, puhumattakaan siitä, kuinka kauan meni kysymyksiin vastaamiseen. Olen ISTJ-tyyppiä kuulemma. Hallinnoija, vai oliko se hallitsemiseen taipuvainen. Voiko masentavampaa ollakaan. Olkaa nyt tyytyväisiä etten ole yhtään lähempänä! (On kiva että on sen verran lukijoita, että voi puhutella monikossa!) Keittiössä helisee cocktailsekoitin. Kyllä se tästä! Jonain päivänä paljastan Andyn salaisen ja tappavan, Willie Nelsonilta perityn margaritareseptin. Tämä siis vain siinä tapauksessa että olette ihmisiksi, lisää käskyttämiseen taipuvainen vääpeli ja hallintoihminen täältä puolen palloa. Päivän pelastaja kuvassa. Katua pitkin tuli iloinen koira työntäen koripalloa nenällään ja kerjäten leikkikaveria. *** I had a lot of work lined up for today. And what happened? We ended up stacking wood and having a sauna in the middle of the day. Our sauna used to be referred to as the Cathy Freeman Memorial Sauna. It came to us second-hand, having first been located somewhere at the Sydney Olympic Games. The nice people at the Melbourne sauna company (a Finnish family) kept it stored for us for a couple of years while we were struggling with Wingecarribee Council about installing it and doing some other renovating at the same time. When it finally arrived, we were told it had, in fact, been installed at the boxing centre. Tell-tale signs were the additional supporting posts under the benches. At first I could not sit there without imagining big, ugly men sweating there next to us. Even if they had sanded it beautifully in Melbourne and it was as good as new. We tried to keep a low profile about the Finnish sauna habits for a while. We didn't succeed, very soon we were asked the direct question by an-almost-complete stranger about whether or not one wears a swimming suit to sauna. The firewood, incidentally, was so wet and moldy that one has to wonder if all the talks about a nation in drought are just a conspiracy. (I know they are not, we had the first decent amount of rain in months just yesterday, and we are supposed to be the rainiest place in the whole state according to statistics.) I hate to reveal that I was a grumpy, nasty person today. I blame the hormones. Pictured one of the highlights of today: a dog came trotting down the road, pushing a basket ball in front of her, begging strangers to play.

September 22, 2005

Taivaassa ei ole smalltalkia
In heaven there is no small talk

Puolenkymmentä kertaa vuodessa maksan siitä, että minusta tehdään taas blondi. Vaaleatukkainen en ole aidosti ollut sitten teini-iän, mutta sisimmässäni olen blondi ja välikaudet juurikasvuineen ovat poikkeustilaa. Tavallisista kampaajakäynneistä värjäyssessiot poikkeavat siinä, että ne kestävät pitempään. Aina joskus ne ovat hiljaista kärsimystä, enkä nyt viittaa pahanhajuisiin väriaineisiin, päänahan kirvelyyn tai posliinisen pesukaukalon aiheuttamaan niskasärkyyn. Puhun täkäläisestä palvelualttiudesta ja ystävällisyydestä, johon kuuluvat kuulumisten kyselyt - asuinpaikasta ja perheestä lomanviettoon, viikonloppusuunnitelmiin, shoppailuun, työhön, matkusteluun. Olen onneksi löytänyt suuresta salongista kampaajan, joka ei harrasta smalltalkia vaan on työskennellessään enimmäkseen neutraalisti hiljaa. (Muiden asiakkaiden mielestä Felicity on varmaan alituisesti pahalla päällä ja murjottaa.) Mutta toisinaan tällä taivaan lahjalla on lomaa tai vapaapäiviä, ja silloin töihin ryhtyy yksi pirteähenkisistä kollegoista. "Mitä kuuluu tänään?" "Ihana aksentti, mistä olet kotoisin?" "Oletko vapaapäivän vietossa vai menetkö vielä töihin tänään?" "Millä alalla olet, onko ollut paljon töitä?" "Seuraatko tv:stä Big Brotheria/Backyard Blitziä/Celebrity Dancingiä?" "Olen aina halunnut käydä Suomessa, millaista siellä on?" Ja niin edelleen ja niin edelleen. Tukanleikkuun verran jaksan, ei tässä turhaan olla Etelä-Karjalasta kotoisin. Mutta värjäykseen menee enemmän aikaa. Hampaiden kiristely alkaa 45 minuutin jälkeen. Se johtuu tiedosta, että kun sama ihminen tulee vastaan seuraavan kerran, kysely alkaa alusta. Mieleen painaminen kun ei ole osa palvelua. Tänään aavistin pahaa, sillä en ollut saanut aikaa Felicitylle. Olin iloisesti yllättynyt, kun 1,5 tunnin ajan sain miettiä omiani. Jälkikäteen kävi ilmi, että kampaajani oli ollut pahalla tuulella ja minun olisi pitänyt olla verisesti loukkaantunut. "Voi en huomannutkaan", sanoin vilpittömästi. Ilmeestä näin, ettei minua uskottu. Kuvassa aito blondi 1970-luvun alussa (huomaa Alkon muovikassi -essu ja kännykkä). *** Finns are not known for their gift for small talk. I come from South East of Finland, so I am possibly slightly better equipped in this respect. Ask any Finn and he/she will love to tell you about the differences between the various Finnish tribes - the cheerful, talkative (and empty-headed) Karelians and the solemn, slow Ostrobothnians, for instance. My limit for small talk can be found around the 45-minute mark. This is regularly demonstrated during hairdresser's appointments: a haircut is fine, while a cut & colour session (1,5 hours plus) easily turns into great pain. And I have my hair dyed regularly, have done since I was a teenager. You see, inside I am a blonde, but my hair ceased to be that way when I reached my teens. I have of course hand-picked a nice, mature hairdresser who, in addition to being very professional in what she does with her scissors, leaves me comfortably alone much of the time. There is the occasional "A bit more off the back?" or "Would you like another cup of tea?", sometimes even "How was Finland this time?". Unfortunately this treasure has days and occasionally weeks off like any other person. And that is when I end up with one of her chirpy colleagues. "How are you doing today?" "What a lovely accent, where do you come from?" "Yes, I know Robertson but I mean which country you come from." "I have always wanted to go to Finland, what is it like there?" "Have you been busy at work?" "Are you doing something fun over the weekend?" 45 minutes of this is (just about) all right. After that I start to audibly grind my teet. It is not the friendly questions and interest as such that bother me. It is the fact that next time, with the same person, I have to start answering from the beginning. Listening, let alone remembering, is not part of the service. The other day I went for my regular cut & colour treatment with some dread. I knew my regular hairdresser wasn't there and I was going to be at the mercy of someone I didn't know at all. I was very pleasantly surprised when I was left alone for much of the of 1,5 hours. Afterwards it turned out that my hairdresser had been in a bad mood, basically sulking. I was supposed to have been upset by this insulting behaviour. "Oh. I didn't even notice," I said. She didn't believe me. (Pictured a little natural blonde in the early 1970s - I have been helping Mum with laundry, wearing an apron made out of a plastic bag from the state monopoly bottle shop. Note the 'mobile' - Nokia was still manufacturing rubber boots at that time. In fact I think my yellow boots were possibly Nokia boots.)

September 15, 2005

Elämää halkopinoissa
Life in a woodpile

Tämän päivän saavutuksiin kuuluu auton renkaan vaihto. Aikaisemmin olen hallinnut sen vain teoriassa, nyt oli pakko soveltaa käytäntöön. Ihanhan se meni niin kuin isä aikanaan opetti. Muistin jopa kiilat. Hillitön kevättuuli on puhaltanut taukoamatta monta päivää. Se tuo mukanaan päänsäryn, kai siksi, että raitis ilma jää vähiin. Ei tee mieli lähteä ulkoilmaan, jossa hiekka, puun oksat, mainostaulut ja kottikärryt (rautakauppa on tuossa pääkadun toisella puolella) lentelevät. Halkoja kannetaan ja tulta tehdään uuniin vielä siinä kuukauden verran, sitten alkaa helpottaa. Halkopinossa asuu sata sisiliskoa, jotka joskus kulkeutuvat puiden kanssa sisään. Siinä uunin vieressä ne sitten virkoavat kohmelostaan, minkä jälkeen niitä ei tahdo saada kiinni millään. (Kuvan lisko on huijausta, se on suomalainen.) Taitoin paikalliselle rugbyjoukkueelle juniorien vuosikirjaa - tämä puuha on samalla lailla suositeltavaa kuin lyömäsoitinmusiikin puhtaaksikirjoittaminen, josta kirjoitin taannoin. Junioreilta kysyttiin leikkimielisiä kysymyksiä ja vastauksia. Oli pakko vähän nauraa, kun luin tuttavan pojan vastauksen kysymykseen "Mikä on paras saamasi neuvo tai elämänohje?". Kyseinen juniori nimittäin vastasi: "Älä koskaan anna raha-asioitasi vaimosi hoitoon." Olisi kiva tietää, mistä tällainen elämänviisaus päätyi alta kymmenvuotiaan korviin? Tuttava on tehokas ja luotettava uranainen ja häntäkin asia varmaan kiinnostaa, kunhan vuosikirja ehtii kotiin saakka. *** Today's grand achievement: changing a tyre. I followed Dad's ancient advice with great results. I even remembered the little wedges to support other tyres. A horrendous spring wind has been blowing for days now, knocking over sandwichboards and wheelbarrows (the hardware store is just across the road). Andy forgot to chop wood before leaving for Sydney and I am only hoping the evening won't be so very cold. I've tried to make kindling a few times before, with no result whatsoever. The wood is so hard I can't make a mark, let alone split one of the big logs currently in the woodpile. (But remember: I did change the tyre!) There is about a month more of the woodchopping season to go. In the woodpile live some 100 little lizards, and occasionally they end up indoors with the wood. They warm up next to the woodstove, and by the time you realise they are there, they move so fast there is no catching them any longer. (The lizard pictured is Finnish and the dirty fingernails belong to a nephew.) I did some layout work for the local rugby club - I recommed this activity for freelancers as heartily as I recently recommended typesetting of percussion music. The juniors had been asked a number of questions, and I had to laugh aloud when I read one of the replies to the question "What is the best advice you have been given?". This about 10-year-old son of a very efficient career woman and wonderful Mum answered: "Never give your wife your money." Where do they get this stuff? I bet the Mum will want to know.

September 14, 2005

Kuningas ja minä
The King and I

Muuan minulle ennen hyvin läheinen henkilö varoitteli aina kertomasta seurassa omia unia - hänen mielestään ihmisten unet olivat keskimäärin nolostuttavan ilmeisiä, erityisesti kun ne koskivat ihmissuhteisiin liittyviä toiveita tai tunteita. Tästä syystä mietin yleensä pikku hetken ennen kuin lörpöttelen unistani. Nyt on kuitenkin otettava riski. Toissayönä näin unta prinssi Charlesista, joka tosin ei ollut unessani mikään vaivainen prinssi vaan koko Britannian kuningas - ja Australiankin tietysti. (Mainittakoon, että uni oli englanninkielinen - tätä kaikki aina kyselevät ja useimmiten minulla ei ole aavistustakaan, uneksinko karjalan murteella vaiko jollakin muulla kielellä.)

Oli miten oli, kuningas seurueineen oli päättänyt pistäytyä meillä kylässä ja tuli koputtelemaan ovelle varhaisena aamuhetkenä. Meillä oli juuri herätty, joten yllätysvieraat aiheuttivat aikamoisen kuhinan. Minä sukelsin ketterästi farkkuihin ja t-paitaan ja juoksin paljasjaloin ja tukka pystyssä avaamaan ovea. Kuninkaan edellä tupaan purjehtinut seuranainen kuiskutti korvaan, että tämmöisessä tilanteessa on ihan sopivaa kätellä kuningasta. Tarjosin siis kättä ja yritin samanaikaisesti saada aikaan jonkinlaista hoviniiausta. Sitten kokeilin seuraavanlaista keskustelunavausta: "Kävelittekö koko matkan?"

Kuningas ei puhua pukahtanut, ja olin kiukkuinen miehelleni, jota ei näkynyt mailla eikä halmeilla vaikka kysymys oli sentään hänen omasta kuninkaastaan. Lopulta löysin ukon keittiöstä, jossa tämä täytteli alushoususillaan espressopannua kaikessa rauhassa, kuin minä tahansa arkiaamuna.

Olkoon tämä merkintä todisteena ennustajanlahjoistani, jos Elizabethistä lähipäivinä aika jättää ja Charlesista leivotaan Kaarle-kuningas.

***

Someone I used to know well was always a bit shocked when people openly shared their dreams with others. He seemed to think that much of the time the dreams were embarrasingly obvious and gave away just a bit too much about the dreamer's mental state, hopes and longings. This is why I usually stop for a minute before talking about my dreams. But this time I need to take the risk.

Namely, I dreamt of Prince Charles the other night. Only he wasn't a prince but King Charles in my dream. He stopped by at our house with a huge crowd of assistants and other followers. We had just woken up, so there was a bit of a rush - I quickly put on a pair of jeans and a t-shirt and went to the door to let the king in, terribly aware that my hair was a dirty mess and I wasn't wearing any socks or shoes. An assistant gestured me to go ahead and shake hands with the King. I shook hands with him, attempting a pathetic little curtsey at the same time. Then I made an intelligent attempt of conversation. "Did you walk all the way here?" I asked. The king did not answer. (The dream was in English.)

I was a bit upset about the fact that my British husband was nowhere to be seen when some help would have been needed in entertaining his own monarch. I went looking for him and found him in the kitchen in his underpants, grinding coffee beans for a cup of espresso, like any other morning.

The various meanings of the dream don't seem entirely obvious to me, but I wanted to record it just in case I have hidden psychic talents and Prince of Wales becomes a king before the week is over.

September 13, 2005

Hyvistä häviäjistä
On Googlies and Chinamen

Luojan kiitos kriketin Ashes-turnaus on ohitse! Heikkona hetkenä heinäkuussa annoin ymmärtää, etten pahastuisi, jos minulle selitettäisiin tiettyjä perusasioita kriketin peluusta. En silloin hoksannut, että tämä turnaus pannahinen jatkuu viikko- ja kuukausikaupalla. Sanottuja perusasioita on tullut kanavan täydeltä, ja samalla on kaikille asianosaisille valjennut tosiseikka, jonka jollain tasolla jo tiesinkin. Jokin geenivirhe tai aivorakenteen omituisuus on tehnyt minusta kykenemättömän omaksumaan joukkuepeleihin liittyviä yleisperiaatteita. Yksityiskohtia ymmärrän paremmin. Pisteiden lasku, vuoroparit (joita ei tietenkään kriketissä kutsuta vuoropareiksi, mutta väliakö hällä) tai kenttäpelaajien määrä ja roolit eivät mene jakeluun. Sen sijaan minua kiinnostaa, miksi pallo lähtee eri tavalla eri syöttäjien kädestä. Minua ihmetyttää, mikä Shane Warnen syöttötavassa on niin ainutlaatuista, että englantilaiset ovat rakentaneet oikein simulaattorin hänen syöttönsä jäljittelemiseksi. Ja aivan kauhean kiehtovaa on se, miten syöttäjät hinkkaavat palloa valkoisiin varusteisiinsa, mutta vain toiselta syrjältä (tämä käsittääkseni liittyy pallon kulumiseen, toiselta puolelta kulunut ja toiselta kiiltävä pallo lentää tietyllä tavalla). Syöttäjiin liittyvän trivian jano toi minulle viikonvaihteessa oikein tähtihetken. Pääsin selittämään krikettipenkkiurheilijalle, mitä eroa on Chinamanilla ja Googlylla. Edellinen kun on - aika paljon yksinkertaistaen - vasenkätisen syöttäjän tietyntyyppinen kierresyöttö, jälkimmäinen taas on oikeakätisen. Miesparka oli luullut termejä synonyymeiksi. (Joku varmaan tietää, onko Googlen pallologolla jotain tekemistä kriketin kanssa?) Australia siis hävisi eilen legendaarisen Ashes-turnauksen briteille, ensi kerran sitten vuoden 1987. Varmaan edessä on julkinen ruumiinavaus, mutta ensi tuntumalta australialaiset suhtautuvat häviöönsä omituisella innolla. Voittoputkeen kyllästyneet kriketinharrastajat ovat jopa riemuissaan: nyt lajia jaksaa taas seurata uudella innolla, media on kiinnostunut ja koko laji uudessa nousussa. Ja brittien voitonjuhla on hellyttävää katsottavaa, Suomen jääkiekon MM-kultajuhlat taitavat jäädä toiseksi. TV:ssä joku kantoi kylttiä 'I missed my wedding for this'. Omat häät olivat jääneet pelin takia väliin. Reilu peli on yksi australialaisten lempisloganeista. Filosofiaan kai kuuluu, ettei häviäminen on yhtä kunniallista kuin voittaminenkin. Kysymyksessä on kansa, joka juhlii joka vuosi suurin isänmaallisin menoin Gallipolin - siis verilöylyyn päättyneen ja hävityn taistelun - muistopäivää 25 päivänä huhtikuuta. Paljon sympaattisempaa kuin juhlia esimerkiksi voitokasta taistelua, jossa niin ja niin monta tuhatta vainolaista menetti henkensä. PS. Kuvassa Andyn googlaustyyliä kuningattaren synttäripäivänä (kansallinen vapaapäivä täälläkin) pari vuotta sitten. *** Thank God the Ashes are over. In a temporary state of insanity - sometime in July when I had no idea this bloody game was going to go on for weeks, or months - I asked to be instructed about some general rules of the cricket game. Gradually it dawned on everyone concerned that I am completely incapable of adopting any general sports related principles. I am much better with details; especially the curious habits of bowlers fascinate me. The way they rub the ball in their groin - but only on one side (of the ball that is). The way Shane Warne does his hair. And I find it incredible that the English had to come up with a special simulator to imitate Warne's bowling, in order to win back the Ashes. I had a regular star moment last weekend, when I was in a position to instruct a true cricket fan about the differences between a Chinaman and a Googly, both balls that spin in the wrong direction (=wrong 'uns) - the former from a left-arm spinner, the latter from a right-handed leg-break bowler like Shane Warne. The etymology of the expressions beats me, though. And regarding etymology, I wonder if Google's logo with colourful balls has something to do with cricket? I guess there will be a public autopsy, but so far the Australian cricket fans I have spoken to have been oddly delighted about their loss. Apparently the game was beginning to be a bit boring, as the English have lost the Ashes every time since 1989. (For some history, check this link - for instance, there are millions of other links on the net.) The English are beside themselves with joy of course. Someone on TV was carrying a sign with the text 'I missed my own wedding for this'. I have thought many times before that Australians are very good losers. It must be part of the whole 'fair play' ideology. After all, one of Australia's greatest national holidays, celebrated every year with real patriotic feeling, is ANZAC day on 25 April. And what do they celebrate? They are remembering the horrible, lost battle of Gallipoli. PS. Pictured Andy's rare and inimitable googling style on a Queen's birthday holiday a couple of years back.

September 06, 2005

Lupa ruikuttaa
Licence to whine

Tänään tutkin kansalaisuus- hakemuskaavakkeita. Olen päättänyt hakea Australian kansalaisuutta kahdesta syystä: 1) Suomi sallii nykyään kaksoiskansalaisuuden, joten eurooppalaisesta passista ei tarvitse luopua, ja 2) olen turhautunut seuraamaan ja suremaan vaalien tuloksia, joihin minulla ei ole osaa eikä arpaa. Ensituntuma hakemuksiin on se, että ainakin kansalaisuuden hakeminen tuntuu sujuvan paljon vaivattomammin kuin oleskeluluvan hankinta. Muistan aika elävästi, miten Diakonissalaitoksella lähettivät minut virtsakokeeseen monta kertaa peräkkäin, kun tarkat laitteet havaitsivat tuotoksessani jotakin, joka ilmeisesti olisi saanut australialaiset viranomaiset kalpenemaan kauhusta. Mitä se jokin oli, ei koskaan selvinnyt. Kyselin toki, pitäisikö huolestua. "Ei ei, ne vaan ovat siellä Australiassa kauhean tarkkoja juuri tästä asiasta." Tämmöiselle pakkomielteelle on epäilemättä olemassa jokin psykologian termi. Lopulta sairaanhoitaja kirjoitti lomakkeeseen arvion joka meni jotenkin näin että "silmämääräisesti puhdas". Tunsin itseni likaiseksi, kuten Harlekiini-romaaneissa sanotaan. Olin siinä vaiheessa muistaakseni jo voiton puolella, perhekuvat ja rakkauskirjeet oli kerätty, kopioitu ja lähetetty Berliinin lähetystöön, useamman tuhannen kruunun maksu suoritetty jostain syystä Tukholmaan, oli pyydetty valaehtoisia lausuntoja ystäviltä ja haettu elämän ensimmäistä rikosrekisteriotetta. Silloin olin hakemassa väliaikaista oleskelulupaa kahdeksi vuodeksi. Kahden vuoden päästä kerättiin taas kirjeitä, lausuntoja ja todisteita yhteisestä taloudenpidosta pysyvän oleskeluluvan saamiseksi. Ja nyt siis olen kypsä hakemaan kansalaisuutta. Jos kaikki menee hyvin ja pystyn muistamaan vastaukset lomakkeen kysymyksiin (mm. isän ja äidin syntymäpaikat ja -ajat, Australiaan saapumis- ja sieltä poistumispäivät), seuraa haastattelu ja lopulta, jos Luoja suo, kansalaisuusseremonia. Mieheni - joka oli ja on edelleen myös britti - joutui aikanaan vannomaan uskollisuutta kuningattarelle. Ensimmäisen 20 vuoden aikana Englannissa asuessa sitä ei ollut edellytetty. Nyt teksti on näköjään muuttunut ja kuuluu näin:

From this time forward, under God,
I pledge my loyalty to Australia and its people,
whose democratic beliefs I share,

whose rights and liberties I respect,
and whose laws I will uphold and obey.

Laissa seisoo mm., että vaaleissa äänestäminen on sakon uhalla pakollista. Äänivelvollisuudesta seurannee myös, että vihdoin kokee voivansa myös aidosti ruikuttaa väärästä vaalituloksesta.
(Kuvassa emuemo poikasineen - toinen Australian vaakunaeläimistä.)
PS. Kansalaisuusasioista lisätietoa Australian hallituksen nettisivulla.
***
I have decided to apply for Australian citizenship. Finland has recently changed its legislation and allows me to keep the Finnish/European passport even if I become a citizen of another country. The main reason for wanting to become Australian on paper is that it does give one the right to vote (and the duty, as voting is obligatory). It has been very frustrating to follow the last two national elections without a say - however small a say.
My first impression is that at least the application process is much more straightforward than applying for temporary and permanent visas. Twice I have had to collect samples of family photos, correspondence, statutory declarations and fill in detailed forms to be able to live here. The first time also included a thorough medical check-up (including chest x-rays, hiv tests, urin and blood samples). In fact I gave several urin samples before I qualified - I was told by the nurse that Australia is particularly strict in this respect. There must be a psychological term for such an attitude. The paperwork went to Berlin and the money (quite a bit of it) to Sweden, as there is only a tiny consular office in Helsinki.
If all goes well and I pass the interview stage, there will be a ceremony. My husband - who is British - remembers that he had to pledge loyalty to the Queen for the first time in his life when becoming Australian. They have changed the text since then. Now it goes like this:

From this time forward, under God,
I pledge my loyalty to Australia and its people,
whose democratic beliefs I share,
whose rights and liberties I respect,

and whose laws I will uphold and obey.

And if you have a problem with the God bit, they are willing to fiddle with the oath a tiny little amount.
PS. The image does have a connection to the diary entry - the emu features on the coat of arms, doesn't it? These adorable things we saw in Victoria in January.
PPS. Citizenship information is available on the Australian government website.

September 02, 2005

Vihainen nainen pilvessä
Aggressions in the mist

Sumuinen aamu. 1000 asukkaan metropolimme kököttää 700 metrin korkeudessa jyrkänteen laella, ja rannikolta kohoavat pilvet matkaavat usein pääkatua pitkin kylän toisesta päästä toiseen, välillä saadaan hernerokkasumua, välillä romanttista utua. Keskikesällä tunnelma on epätodellinen, valkoisen sumun yläpuolella porottaa kuuma aurinko ja olo on kuin keinosavun täyttämällä, kuumien lamppujen lämmittämällä estradilla . Näin talven ja kevään taitekohdassa sumussa ei kyllä ole yhtä paljon eksotiikkaa, kohmeisia papukaijoja ehkä lukuun ottamatta. Kuvassa märkä punarosella pulloharjapensaassa (taas puuttuu suomenkielinen termi, callistemon-sukuun kuuluva pensas, jossa on myöhemmin keväällä upeita punaisia kukkahuiskuja). Piti keskeyttää päiväkirjamerkinnät - ovikello soi ja hammastahnahymyinen mies halusi tietää, missä kunnossa ovat talomme eristeet. Ei perhana lähtenyt ennen kuin huomautin jo aika kireään sävyyn, että keskustelen eristeistä itse valitsemanani ajankohtana. "Haluaisin vain tietää, millaiset eristeet juuri teillä on sisäkatossanne." Taisi olla ensimmäinen kerta kun täräytin toiselle ihmiselle englanniksi "None of your business." Ja sitten tuli kurja olo kun oli tullut käyttäydyttyä huonosti. Kello ei ole edes yhdeksää aamulla! New Orleansin puolesta tuli (taas) huolestuttavia uutisia: Fats Domino tuntuu olevan hukassa. *** It is not even nine o'clock in the morning and I have had my first aggression. I have just had to chase away a young man who materialised at the door demanding to know what kind of insulation we have in the house. I tried a friendly approach and told him we have just recently used our renovation budget for the next five years (which is true). Then I told him that I really don't want to have this discussion now (I was wearing a bathrobe and slippers). Then I told him our insulation is not his business and closed the door. And then I felt like a rotten human being. I guess that is how they make business, by intruding, and people are too polite to object. It's another foggy day in Robbo. The crimson rosella pictured sitting on a bottlebrush dates from a few months ago, though. More disturbing news from New Orleans: Fats Domino has gone missing.