Mayday 34°35'S 150°36'E

Nyt on tämäkin nähty. Aloitin aamuni hinkkaamalla juuri öljytyltä kuistilta vaeltelevan etanan pointillistista limavanataidetta. Muuten etanoista viis, mutta halusin sutia toisen öljykerroksen lankkuihin tänään enkä halunnut nilviäisen öisiä retkiä pysyväksi osaksi kuistia. (Olin tuupertua lämpöhalvaukseen - harvinaisen kuuma ja tukala päivä.)

Mutta etanan pahalainen ei ollut tämän maanantain varsinainen päivittelyn aihe. Klassisessa musiikissa skandaalit yleensä liittyvät jalkaa polkeviin oopperalaulajiin. Edesemenneet pianistirouvat nousevat harvoin otsikoihin, ja vielä harvemmin näin röyhkeän ja kylmäverisen huijauksen päähenkilöinä. Tässä Gramophonen uutinen aiheesta, tässä New York Timesin ja tässä vielä Pristine Audion mielenkiintoinen huijausta käsittelevä sivu.

***

I never thought it would come to this: I started my morning by scrubbing snail footprints on the veranda. This rather artistic animal had been wandering on the freshly oiled deck overnight, with seemingly no other purpose than having his/her footprints immortalised before the second coat of oil was applied.

I never thought it would come to this, either: where is the world going to when nice, old ladies rip off hundreds of CD tracks in order to make comebacks as recording artists?! Here is what Gramophone tells about the scandal, this is the New York Times and this is a most interesting site by Pristine Audio about the same subject.

Posted by ah at 07:03 PM | Permalink | Comments (8)

Arvasin etukäteen, että blogitietokannan siirtäminen palvelimelta toiselle saattaisi olla takkuinen taival. Sitähän se olikin, mutta nyt se on tehty. Hyvästi Smartyhost. Totuuden nimessä pitää sanoa, ettei minulla ole entisestä isännästä yhtä paljon huonoa kerrottavaa kuin muilla. Halpahan se oli niin kauan kun ei tarvittu 50 MB enempää tilaa, ja enimmäkseen sai tukeakin. Tosin ei silloin kun koko kotisivu katosi isännän serveriremontin yhteydessä viime vuonna. Siitä jäi itämään epäilys, joka on vahvistunut viime aikoina - sähköpostit ovat tulleet joskus jopa parin päivän viiveellä. Lääkkeeksi tarjottiin ihan omaa serveriä, ihan omaan hintaan.

Uusi isäntä on jo osoittautunut melko palvelualttiiksi, suostuivat ilman maanittelua kurkistelemaan mm. Movable Type -asennustiedostoihin. Palvelu maksaa vähän enemmän mutta enemmän on megabittejäkin, samoin tietokantoja, postilaatikoita ja muuta tilpehööriä. Data makaa nyt Sydneyssä USA:n sijasta.

Itse tiedostojen siirtäminen paikasta toiseen ftp:llä sujui ongelmitta omin neuvoin. Tämmöisissä massahommissa käytän ilmaista Core FTP Lite -ohjelmaa, kun taas muuten tuherran Dreamweaverin kanssa, amatööri kun olen. Siirsin koko MT-asennuskansion sellaisenaan uudelle serverille asianomaiseen paikkaan, samoin staattiset MT-tiedostot, blogin arkistokansiot, kuvat jne. Arvauspelin puolelle livahti 'memory dumpin' hakeminen vanhasta tietokannasta, uuden tietokannan luominen uudelle serverille ja samaisen dumpin dumppaaminen sinne. Tutkin erinäisten kohtalotoverien kertomuksia ennen syvään päähän sukeltamista. Liekö tässä dumppauskohdassa kuitenkin menty pieleen, kun vanhat merkinnät siirtyivät vahingossa iso-8859-1 -standardin mukaisina ja blogissa oli ruudun täydeltä turkin kieltä normaalien ääkkösien sijasta.

Jonkin verran päänvaivaa tuotti tietokannan tietojen ja tiedostopolkujen päivittäminen Movable Typen config-tiedostoon (tietokantaa testattiin ensin ip-polulla, sillä domainia ei vielä ollut siirretty - tämä ei kuitenkaan pitemmän päälle toiminut). Samaa paikkaa sorkin ääkkösstandardiasian ratkaisemiseksi. Tosin tässä tapauksessa ääkkösten palauttaminen blogiin vaati vielä muutaman muunkin kuvion. Movable Typestä annettiin tukea.

Jos ja kun turkin kieli palaa tai sitä löytyy erinäisistä arkistoista, siitä saa kyllä kertoa.

***

It's goodbye Smartyhost for me. I had been thinking of making the move, but I had a hunch that transferring the Movable Type blog and its database onto another server might be beyond my skills. And it almost was, but now it is done. For a while, the whole database was inaccessible and for an even longer while, my blog entries looked as if they were written in Turkish.

For the record - I am not as grumpy with Smartyhost as many people in various chat groups seem to be. My support requests have mostly been responded in a timely manner. It was only with that notorious server hassle that they had last year that I was left waiting for a reply to my phone messages and support tickets. Come to think of it, I am still waiting! Lately I have also had problems with emails turning up with a long delay (spam related, I was told - I was also offered a dedicated server as an expensive solution to the problem). So when the contract was up for renewal, I decided to bite the bullet and go shopping for a new webhost.

I won't advertise the new host here, as my history of them is very short so far. But their support this week has proved very efficient. So far so good. Our data lives in Sydney now, rather than in the US.

For those amateurs (like me) contemplating a server change involving a database, I recommend having access to some support - in my case I had some at the server end as well with Six apart (the Movable Type people). Still, I ended up doing things I didn't know I could do (and, to be truthful, I can't do) such as taking a memory dump from the database, configuring file paths and character sets. Movable Type user manual came handy many times.

All of this is a lot of fun, especially if you are really meant to be writing a book with a deadline in 1.5 months' time.

Posted by ah at 04:46 PM | Permalink | Comments (1)

Lomaltapaluumatkalla Helsingistä Sydneyhin tehtiin oma ennätys. Noin 53 tuntia Hki-Vantaan lentoasemalle saapumisesta, päälle parin tunnin ajomatka kentältä kotiin.

Helsingissä ensin seitsemisen tuntia odotusta, osa siitä hotellissa (tekninen vika autopilotissa). Sitten sinivalkoisille siiville ja kohti Kaakkois-Aasiaa.

Bangkokia lähestyessä ilmoitettiin, ettei kone jatkakaan Hongkongiin alkuperäisen lentosuunnitelman mukaisesti - sieltä lähtenyt jatkoyhteyskin oli kyllä mennyt jo aikoja sitten.

Bangkokissa kymmenisen tuntia (hotellissa). Sieltä Thai Airwaysin hellässä huomassa, orkidea rintapielessä Singaporeen.

Singaporessa seitsemisen tuntia (lentokentällä). Sieltä Qantas-yhtiöllä ei suinkaan Sydneyhin vaan... Perthiin (Länsi-Australiassa, lähin suurkaupunki taitaa olla Indonesiassa).

Perthissä nelisen tuntia (lentokentällä, aamyö). Sieltä Qantasilla edelleen Sydneyhin. Kotona siis todellakin yli 55 tuntia liikkeellelähdöstä. Alkuperäinen lentosuunnitelma vei reilusti alle vuorokauden.

Asiasta ja yksityiskohdista olisi paljonkin sanottavaa, arvaatte äänensävyn. Mutta tänään on luojan kaunis kesäpäivä ja kansallinen vapaapäivä (Australia-päivä), ja sitä paitsi lentoyhtiöön on jo kirjelmöity.

(Mainitsinko, että Roomassa varastutin kännykkäni? Kuvat - mistä kirkoista? Klikkaa suuremmiksi.)

***

In case we didn't yet let quite everyone know, we managed to spend 55 hours getting home from Helsinki. The original itinerary would have taken less than 24 hours in all, instead we ended up following the following route: Helsinki - Bangkok - Singapore - Perth(!) - Sydney. We got to know two airport hotels and had to check our luggage out twice en route. Perth airport by night is not something we'd recommend - perfectly safe but closed.

One observation: If snacking or drinking during the flight is something you absolutely detest, then flying with Finnair is a very good option.

But - as the Finnish proverb goes - "a sharp stick in the eye for those who fret about things past". It is a gorgeous summer day and I am about to have a glass of Tasmanian chardonnay to celebrate Australia Day.

Did I mention I got my mobile stolen in Rome? Pictured - which church ceilings? Click for a larger view.

Posted by ah at 03:47 PM | Permalink | Comments (10)

Tekstiviesti, jollaista ei välttämättä halua saada lomaillessaan maapallon toisella puolella:

The text message we'd rather not have got while holidaying on the other side of the globe:

"Your fridge circuit popped 3 centuries ago and your house smells like 20 roadkills from last week. Ants have taken over the pantry. Immy and I need rubber suits. Christ! There is no way out short of going back 2 Sydney!!"

Kuvassa uusi jääkaappi.
Pictured: the new fridge. There was no way we could have lived with that smell.

Posted by ah at 12:23 PM | Permalink | Comments (13)

ABC eli paikallinen yleisradio on tänään lakossa. Aamulla kelloradiosta kuului Fran Kellyn aamuohjelman sijasta BBC World News. Australian uutisia ei niin muodoin ollut ollenkaan, jumalan selän takana ei ollut tapahtunut mitään niin merkittävää että se olisi edellyttänyt mainintaa.

Australialaiset tiedotusvälineet seuraavat minun mielestäni vähän pakkomielteisesti pienenpuoleisia rikos-, kolari- ja tulipalouutisia. Aamu-uutisiin mahtuu pikku skandaaleja, oikeudenkäyntejä ja kaikenmoista silppua. Näemmä tämä kaikki vahvistaa arkitodellisuuden kokemista, sillä ilman niitä tulikin aamulla ihan orpo ja epätodellinen olo. Ihan kuin Australia olisi kadonnut maailmankartalta, mitä makuuhuoneen ulkopuoliseen todellisuuteen tulee.

Huokasin helpotuksesta kun päästiin urheilu-uutisiin - näemmä ainakin Malesiassa vieraileva Australian krikettijoukkue oli selvinnyt ikkunan ulkopuolella koittaneesta ydintuhosta.

Kuvassa eteläaustralialaisen takapihan sitruunapuusta poimittu jättiläishedelmä. Päivän sitaattivisa - mistä kirjasta: Minä pidän enin sitroonapiirakasta. Voi olla että loppuun kuuluisi vielä, tätiseni tai täti kiltti.

***

The ABC is on strike today. The radio woke us up in the morning, as usual, but it wasn't the ABC breakfast program and Fran Kelly, it was the BBC World News. Nothing worth mentioning had happened in Australia. With the absence of Fran Kelly and the normal news about local crimes, fires and court cases (I still find the Australian media are slightly obsessed about their crime reporting - surely all of this can't be of interest), I was suddenly struck by a horrible feeling: maybe Australia had ceased to exist! Apart from our bedroom of course.

Andy calmed me down - apparently the BBC newsreader had mentioned the Australian cricket team in Malaysia. I tend to zoom out for the sports news. But it seems at least the cricket team had survived the nuclear winter outside our bedroom window.

Pictured a South Australian lemon, the size of a medium-sized grapefruit.

Posted by ah at 12:32 PM | Permalink | Comments (2)

Hukkunut: yksi työpäivä. Andyn tietokone on jo jonkin aikaa sammuillut omia aikojaan. Maanantaina purin hammasta ja ryhdyin asentamaan käyttöjärjestelmää uudelleen. Ensin kyllä hoksasin käydä säätämässä pois päältä automaattisen buuttauksen, niin että voisimme tutkiskella tarkemmin mahdollisia virheilmoituksia. Aamupäivän tein varmuuskopioita ja odottelin, josko ongelma ilmaantuisi taas. Tietenkään sitä ei kuulunut, ja kärsimätön kun olen, tartuin lopulta asennusromppuun.

Illankähmässä, kun kaikki lataukset, päivitykset, ajurit ja virustorjunnat olivat taas ajan tasalla, kone hyytyi tietenkin uudelleen, tällä kertaa virhekoodin kanssa. Vikapää oli videokortin ajuri, jonka päivittämiseen meni puoli minuuttia. Perhanan perhana.

Tein päivän mittaan peukaloita pyöritellessäni varmuuskopioita ja päivityksiä omassakin koneessa. Opin, että Thunderbird-sähköpostiohjelmaa käyttäessä pitäisi säännöllisesti käyttää compact folders -komentoa, muuten paikasta toiseen siirretyt ja kertaalleen tuhotut viestit jäävät haamuina kummittelemaan ja varmuuskopioitavan profiilikansion koko kasvaa järjettömäksi.

Tämän nyt vielä jotenkin, mutta Mozilla-foorumista löytyi toinenkin uusi tieto. Thunderbirdin inbox pitäisi pitää koko ajan tyhjänä ja siirtää saapuneet viestit saman tien alakansioihin. Eikös tämä nyt ole hölmöläisten hommaa jos mikä? Ei niin, että keräisin saapuneisiin viesteihin kirjeenvaihtoarkistoa, mutta tapana on ollut pitää siellä sellaiset viestit, joihin pitää vielä vastata tai reagoida. Mikä se sellainen saapuneet-kansio on, joka ei kestä normaalia kirjeenvaihtoa?

Arvaan, että Thunderbirdistä pois siirtyminen ei käy postin ja osoitekirjan puolesta yhtä helposti kuin päinvastainen liikenne. Onko kellään kokemusta?

Kuvat: yläkuva Sydneyn kiinalaiskaupunginosasta. Alakuva Sydneyn Broadwaylta, roskarekan rekkarissa lukee ärrävikaisesti 'wubish'.

***

Lost: all the hours of one working day. Andy's computer has been switching off on its own for a while now and I was suspecting that, being three and a half years old, it might just go on for one more year if I reinstalled the operating system. It did occur to me to go and switch off the automatic restart from the power settings - maybe this way there would be an error code with some more information. During the morning I made backups and waited for the problem to reappear, which it didn't. Being an impatient sort of person, I then decided to bite the bullet.

After a day of installing, downloading and updating we were all ready. And then of course the problem reintroduced itself, this time with an error code. The culprit was a display driver, the updating of which took less than a minute.

At least I got my own backups and updates done as well while waiting. I learned, for the first time, that one is supposed to regularly use the compact folders command in order for the Thunderbird mail not to hang on to a whole army of previously deleted or moved ghost messages (my profile folder was way over 1 GB). This I can live with, now that I know, but what about the seemingly senseless instructions about not keeping any mail in the Inbox folder in order to prevent the folder from becoming corrupt? I tend to keep in my inbox those messages that still need to be acted upon. I don't see any point in moving them somewhere else out of sight.

Exporting mail and contacts from Outlook to Thunderbird was very easy but I have a hunch it won't happen as smoothly the other way round. Any experiences, anyone?

Images: The Finnish word 'kura' doesn't refer to anything edible - this Japanese restaurant is in Chinatown in Sydney. The lower image is from Broadway, Sydney.

Posted by ah at 12:14 PM | Permalink | Comments (8)

Alkuviikosta tuli asiaa Wires-järjestölle. Tämä vapaaehtoistyövoiman turvin toimiva organisaatio pitää huolta villieläimistä, varsinkin silloin kun niiden yhteiselo ihmisten kanssa ei suju. Wires käy tutkimassa, onko autoon törmänneen pussieläimen pussissa elävä poikanen. Se syöttää pullosta puskapalossa orvoiksi jääneet karvaturrit ja etsii ratkaisuja talon alla putkia ja sähköliitoksia tuhoaviin vompatteihin.

Meillä tarvittiin käärmeenlumoojaa - maanantaiaamuna olin löytänyt kompostin päältä lämmittelemästä keskikokoisen käärmeen, jonka tunnistaminen ei onnistunut. Ongelma oli tyyppiä "maailman toiseksi vai kahdeksanneksi myrkyllisin".

"Tullaan katsomaan. Jos se on tiikerikäärme (Notechis scutatus) niin viedään pois. Mutta jos se on kuparipääkäärme (Austrelaps ramsayi) niin oikeastaan voisitte antaa sen olla siellä kompostissa."

Uutinen oli siinä mielessä hyvä, että kumpikaan näistä täällä näköjään yleisistä käärmeistä ei ole se maailman toiseksi myrkyllisin. Huono uutinen oli se, että molemmat mahtuvat siitä huolimatta kärkikymmenikköön. On kuitenkin kuulemma parempi pitää kompostissa kuparipääkäärmettä kuin tiikerikäärmettä, joka on arvaamattomampi otus.

Mukava käärmemies tuli koukkupääkeppeineen ja kangaspusseineen ja onki ystävämme ulos kompostista, jossa se vieläkin talven jäljiltä kohmeisena köllötteli. Harjoituksen tarkoituksena oli näyttää meille, ettei kuparipääkäärme (joksi laji määrittyi) ole lopultakaan kovin pelottava tai aggressiivinen. Kosketin sormella ruskeaa suomuista pintaa. Se ei ollut yhtään limainen vaan kuin viileää silkkiä. Käärmemies näytti, mihin kohti kissa oli puraissut käärmettä ja mihin oli osunut ruohonleikkuri.

"Pannaanhan takaisin kompostiin? Se on kuulkaa asunut näillä tienoin monta vuotta ja tuntee teidät oikein hyvin. Vielä kuukauden päivät se saattaa olla tässä talvehtimispaikassa mutta ei se jää tähän asumaan. Lämmettyään se lähtee kiertämään reviiriään. Älkää sanoko sitä käärmeeksi, antakaa sille joku nimi, vaikka Fred."

Fred-raukka oli täynnä arpia, ja se oli paljon pienempi kuin olin ensin ollut näkevinäni.

Fred jäi kompostiin. Uskomaton myönnytys nimenomaan Andyltä, joka pelkää käärmeitä niin kuin niitä aika usein pelätään, irrationaalisesti.

Wiresin mies oli mukava tuttavuus ja rauhoittavakin. Paitsi että ennen lähtöään hän kuitenkin halusi näyttää meille, miten käärmeenpurema peitellään tukisiteen alle ennen kuin lähdetään kiireellä lääkäriin hakemaan vastamyrkkyä.

En tullut esitelleeksi Fredille kameraani, joten kuva on mosaiikkipolun avajaisista viime viikolta. Punakeltaiset vaatteet ja pikku mekot kuuluvat Robertsonin alakoulun koulupukuun (klikkaa kuvasta isompi versio).

***

Above, I have explained a bit about the workings of the Wires organisation. Until this week, I hadn't really had anything to do with them - luckily enough, we have managed to avoid hitting kangaroos on the roads and haven't had a wombat burrowing under our house, destroying plumbing or hard wiring.

But this Monday morning was nice and sunny, and the snake that had been happily hibernating in the compost, unknown to us, had woken up and was basking in the sun on top of the heap. I could not quite figure out what it was - looked like a Brown Snake but we had been told Tiger Snakes and Highland Copperheads were much more common around here.

The very nice and friendly Wires man came with his snake handling hook and canvas bag and fished our friend out of the compost where it had again disappeared. "Copperhead," he announced. This, according to him, was good news. In fact he made us feel privileged that the copperhead (Austrelaps ramsayi) had decided to hibernate in our nice, safe compost bin. The snake was relatively small - about a metre long - and had some big scars on its brown body - cats and lawnmowers, said the Wires man. I was allowed to touch its tail with the tip of my finger. It was quite cool and silky.

I don't quite know how it happened but we were actually persuaded to let Fred stay. (The Wires man said we shouldn't call it a snake but give him a proper name. He seemed convinced that, from the snake's point of view, Andy and I were already old acquaintances, even if we have never actually seen him until this moment.) Apparently Fred will start moving around in a few weeks and won't always be living in the compost bin. According to the Wires man, Fred's territory consists of maybe six backyards and we are unlikely to see him often. I was advised to give Fred a bit of warning before going and turning the compost, though. Another not-so-reassuring bit information came as we were shown how to tie and immobilise a limb for the tranport to hospital to get some antivenom.

It will be me turning the compost from now on. Andy is terrified of snakes and I still can't believe he actually let Fred stay. I have a feeling he is going to keep the lawn very nice and short this summer.

I didn't show Fred my camera, so the photo is from the opening of the mosaic pathway last week. The red and yellow pants and shirts and caps are the Robertson primary school school 'uniform' (click for a bigger image).

Posted by ah at 05:32 PM | Permalink | Comments (6)

Ovikello soi. Patterien vaihtamisen jälkeen se on palannut oletusasetuksiin ja soittaa Big Ben -sävelmää. Joka kerta kun ovikello soi (se soi aika harvoin), muistan, että sävelmä pitää vaihtaa tavalliseksi pimpelipom-ovikellonääneksi.

Oven takana seisoivat hehkeä blondi ja pisamainen ruskeaverikkö, jotka kannattelivat välissään punottua koria täynnä kauppatavaraa. Koriin oli kiinnitetty lappu, josta selvisi, että kaupan olevan artikkelit maksoivat 50 dollaria kappale.

Blondi ja ruskeaverikkö olivat siinä viisi, kuusi vuotta vanhoja. Kauppatavara koostui kuution muotoon painelluista muovailuvahapaloista. "Erinomaista esimerkiksi korujen valmistukseen", selitti ruskeaverikkö.

Kulkukauppa tuli minulle sen verran yllätyksenä, etten tajunnut lähettää lapsukaisia suoraan matkoihinsa vaan ryhdyin tinkimään. "Ei ole viittäkymmentä dollaria", sanoin, mikä piti paikkansa. "No kolme dollaria sitten", sanoi blondi. "No yksi dollari sitten", sanoi stereona pisamainen.

Näin tinkimällä oli kauppahinta saatu pudotettua viideskymmenesosaan. Tiukalla karjalaistaidolla sain neuvoteltua samaan hintaan yhden ison ja kaksi pientä muovailuvahan palaa. Dollari pantiin pieneen läpinäkyvään lasirasiaan, jossa ei toistaiseksi ollut vielä yhtään rahaa.

Kukaan ei ennen minua ollut ollut niin hullu että olisi ostanut harmaaksi pyöriteltyä muovailuvahaa.

***

The doorbell rang. Since changing the batteries, it has reverted to the default Big Ben tune. Every time the doorbell rings (which is surprisingly seldom, people prefer to knock), Big Ben takes us by surprise. We never remember to do anything about it.

Anyway, the doorbell rang and I went to the door - this happened on Friday and Andy was in Sydney. There were two people outside, a beautiful blonde and a cheerful looking brunette with freckles. Between them, they carried a big basket with merchandise. In the basket, there was a note explaining that the goods cost $50 each.

The blonde and the brunette were about six years old each, and the articles for sale were pieces of play-dough, formed into little cubes. Most of them were the unmistakable shade of grey that you get when you have played with your play-dough for quite a while and the colours have become blended.

"Excellent for making jewellery", the brunette explained.

The sales activity at my front door took me so much by surprise that I didn't have the good sense to send the little merchants home immediately. "But I don't have 50 dollars", I said, stupefied (this was true). "Three dollars then", said the blonde nonchalantly. "One dollar then", said the one with freckles simultaneously.

After some serious bargaining, I was the owner of three pieces of playdough: one big, grey one and two slightly more colourful small lumps. The dollar was lovingly put away in a little, glass box that was kept in the basket.

No one else had yet been as crazy as to buy a piece of grey play dough, not even three for a dollar.

Posted by ah at 06:37 PM | Permalink | Comments (3)

Vasen korva on puuduksissa. Ja puolet kielestä, ja alahuuli ja oikeastaan koko vasen puoli leukaa.

Ei ole verisuoni katkennut päästä, kiitos kysymästä, on puudutettu niin maan perusteellisesti. Ja paikattu. 190 paikallista dollaria ($= 60 senttiä tai niillä main), kiitos. Taitaa olla kuitenkin vielä vähän halvempaa kuin Suomessa?

Saa maksaa vaikka 1900 dollaria. Olen löytänyt hammaslääkärin, joka näyttää välittävän siitä, sattuuko. Ja sitä varten siinä hammaslääkärissä ei satu koskaan mikään muu kuin puuduttaminen ja sitäkin pyydetään anteeksi. Hammashoitaja hieroo hellästi vasemmasta ranteesta samalla kun lääkäri pistää neulan ikeneen.

Minulta poistettiin pari vuotta sitten joukko 1970-luvulla laitettuja amalgaamipaikkoja, jotka kuulemma 'vuosivat'. Olenko allerginen puudutusaineelle, kysyivät silloin. Sanoin, että on puudutettu vain kerran, viisaudenhammasleikkauksessa, ja sen jälkeen oksensin pari tuntia. "Mitä, onko nämä kaikki paikat laitettu puuduttamatta?", kalpeni tohtori Herrington (joka sivunmennen sanoen on iso, teurastajan näköinen mies, jolla on hiljainen ääni ja joka harrastaa moottoripyöräilyä). "Sellaisille hammaslääkäreille pitäisi panna itselleen paikkaa puuduttamatta." Suomen hammashoito ei tainnut oikein vakuuttaa.

Alkuun ajattelin tästä amalgaamin uusimisasiasta, että hammaslääkäri haluaa vain lihottaa tiliään tekemällä joutavia kunnostustöitä. Outo juttu kuitenkin, että paikkojen myötä katosivat 15 vuotta vaivanneet allergiat, joiden syytä ei ollut saatu selville. Ruokia, mausteita ja lisäaineita epäiltiin. Heräsin öisin hengitysvaikeuksiin, kun henkitorvi oli turvonnut lähes umpeen. Aamuisin silmä, tai huuli, tai jalkapohja oli turvonnut kummalliseksi. Kuljin kortisonipurkki taskussa, lääkekaapissa oli adrenaliinikynä. 15 vuotta söin antihistamiinia joka päivä. En syö enää. Luulottelua tietenkin, mutta lopputulos miellyttää kovasti, oli syy mikä hyvänsä.

Täällä suositellaan hammaslääkärissä käyntiä puolen vuoden välein. Eihän siihen kellään ole varaa tietenkään.

Tänään taisi muuten tulla vuosi täyteen tämän blogin kanssa. Ei tarvitse onnitella, olen ollut laiska.

***

I have no feeling whatsoever in my left earlobe. My left cheek and my lower lip are numb, too. But no, I haven't had a stroke, I have visited Dr Herrington today in his quiet little dental practice in Bowral. I have finally found a dentist I can go to without feeling absolutely terrified. He believes in local anaesthetics and seems to do it very effectively.

When I was a child and got my first fillings, they didn't bother with local anaesthetics. When, later in life, I was finally given an option to have one, I declined (I didn't like the look of the needle). Consequently it always hurt like hell and I developed a fear of dentists. So, when this Australian doctor asked me during my first visit, if I was allergic to the anaesthetic, I told him I had only had it done to me once, when my wisdom teeth had been removed.

"No anaestetic, ever? What about these big fillings, all done without anaesthetics?! Those sorts of dentists should have their own fillings done without anaesthetics!" He was clearly appalled and I could see the reputation of Finnish dental care had been damaged in his eyes forever. I decided to give the anaesthetic a try and it changed my life. In a small way admittedly, but it did.

I had quite a few 1970s amalgams removed that year and replaced with more subtle, modern, white fillings. My dentist told me he wanted to remove the old ones since there were signs of them leaking. I wasn't at all convinced that replacing them was necessary - but the weird coincidence is that along with those fillings there also disappeared a whole array of allergic symptoms that I had been suffering from since the mid-1980s. Food additives, spices and various foods had been suspected to be the culprit. Diets had not helped. I regularly woke at night to a horrible, suffocating feeling - my throat was swelling up. I walked around with a bottle of cortisone in my handbag, and in the medicine cupboard I had a $100 adrenaline pen for emergencies. I took a daily antihistamine tablet for 15 years. Now I haven't needed one in 2 years.

It is probably a coincidence. But I thought I'd mention it anyway.

My blog has a birthday today, I realise. But don't congratulate me, as I have been a bit lazy.

Posted by ah at 05:57 PM | Permalink | Comments (12)

Nuhakuumeviihdettä talon tapaan: minä sairastin maanantain. Vein läppärin sänkyyn ja huvittelin langattomalla nettiyhteydellä niin perusteellisesti, että illan tullen toivoin hartaasti, ettei internetiä olisi koskaan keksitty.

Andy sairasti tiistaina ja katsoi putkeen kahdeksan jaksoa Sopranosin tuoreinta tuotantokautta. Eräässä robertsonilaisessa takahuoneessa sijaitsee pimeä Sopranos-jakelupiste, johon tuntematon yhdysvaltalainen taho lähettää tuoreimmat jaksot vanhanaikaisesti VHS-kasetilla. Näitä kasetteja sitten kierrättävät ne, jotka eivät malta odottaa, että sarja tulisi tv:stä.

Minulta jäivät ensimmäiset Sopranosit katsomatta enkä sen jälkeen viitsinyt edes yrittää päästä kärryille. Kun joskus sairastun oikein todella, kuinka monta kautta ja jaksoa minulla sitten onkaan katsottavana!

Eilen tuli mainituksi thai-kalapihvien ohje, jota kokeilin viikolla - ohje löytyi netistä (linkki englanninkielisessä osiossa), joskin sovelsin sitä hieman sen mukaan mitä kotoa löytyi. Lopputulos ei millään lailla (ei sitten todellakaan millään lailla) muistuttanut niitä harmaita haukipullia, joita koulun keittolassa tarjottiin ja joista jäi kitalakeen päiväksi nahkealta tuntuva ja kalmalta maistuva kalvo. Minä käytin barramundia, kuvittelisin että kuha olisi tässä ohjeessa omiaan. Ahvenkin varmasti kävisi ja jopa se ylimittainen hauki. Siika on ehkä vähän turhan hienoa tähän puuhaan.

Ohjeen tärkein mausteaines on kaffirlimetin lehti, joita saa Helsingissä aasialaisista kaupoista, kukaties jo Stockmanniltakin. Jos ei ole niin lopputuloksesta ei tule yhtä hyvä - mutta sitruunaruoholla ja limettimehulla saa ehkä jonkinlaisen version aikaan. Alemmassa kuvassa oma pieni limettipuuni, taustalla punakukkainen ananaksentuoksuinen ananassalvia (Pineapple Sage aka Salvia elegans), jossa naskalivyömesikko käy toisinaan imemässä mettä.

Tarvitaan:

Pikku nippu tuoretta korianteria silputtuna - lehdet ja reippaasti varsiakin
Puoli kiloa kalafileitä paloina (ahventa, kuhaa tms)
Yhden limetin mehu
Tuoretta chiliä silputtuna (pari tulista pikkuchiliä tai maun mukaan)
Kananmuna
1 rkl kalakastiketta (aasiamarketista tai kiinalaisen ruoan osastolta)
1-2 teelusikallista punaista thai-chilimaustetahnaa (tai tulista currytahnaa)
1-2 teelusikallista (ruskeaa) sokeria
3 kaffirlimetin lehteä silputtuna

Valmistus (tämä on se hauska osuus): kaikki ainekset tehosekoittimeen. Hurautellaan massaksi niin että ainekset sekoittuvat hyvin mutteivät mene liian hienoksi. Muotoillaan kostutetuin käsin pihvejä (voi tehdä myös pieniä cocktailpihvejä). Paistetaan reippaalla lämmöllä öljyssä kauniin ruskeaksi, käännetään ja paistetaan toinenkin puoli. Älä paista liikaa, vain pari minuuttia puoleltaan.

Minulla ei ollut thai-chilimaustetahnaa joten käytin vihreää thai-currytahnaa.

Näitä voi tarjota makean chilikastikkeen kanssa tai tehdä etikasta, vedestä, sokerista, lusikallisesta kalakastiketta ja silputuista yrteistä ja kasviksista (hyvin pieneksi pienittyä korianteria, kurkkua, porkkanaa, sipulia ja chiliä) dippikastikkeen.

[Lisäys: Matkalla Canberraan sijaitsevan Madew-viinitilan Belle Riesling 2004 kävi täydellisesti kaveriksi.]

***

Above, I have translated a jolly good thai fish cake recipe that I found on the internet. I modified it just a bit - I forgot to put the beans in and decided they were really not needed. I used barramundi. A wonderfully easy dish to prepare and quite delicious. Kaffir lime leaves are the key ingredient (my little lime tree pictured on the left, with some red Pineapple Sage/ Salvia elegans flowers).

This week was a bit out of the ordinary. First I spent a whole day in bed with a head cold surfing the internet (this was Monday and I am still feeling slightly weird). I am only now beginning to realise what a fine thing wireless broadband is. To be serious, by 6 pm I was quite fed up with blogs and chat groups and rather hoped internet hadn't been invented.

Then Andy got sick and spent a day in bed, watching eight episodes of Sopranos in one go. I missed the first series (or so) and never tried to join in since. So if one day I get really sick, I'll have a lot to watch. These were not just any old episodes, by the way, they belonged to the batch of VHS cassettes being sent straight from the US to a secret location in Robertson, from where they are then generously given to each Robertson-based Sopranos addict in his turn. In other words, they were new episodes.

Yesterday's long posting was a response to a little literary meme challenge - I got tagged by an old schoolmate who is nowadays editing a literary magazine. I hope my replies had been more 'literary', but what can I do! Most of them had to do with Finnish books, so the replies below are slightly different. Plus the Finnish version of the meme didn't specify as clearly as the English one to just mention one book in each category, so I got completely carried away.

1. One book that changed your life

The collected poems by the Finnish poet Aale Tynni. Not only because she was and still is my favourite poet but also because this thick volume was the first book of poems I bought with my own money, for myself to enjoy. My Mum had the same book, but since a couple of decades had passed since she had bought hers, I found to my delight that mine was much bigger, with several more recent collections added.

2. One book you’ve read more than once?

The first book I was obsessed with was, oddly, a children's version of John Bunyan's The Pilgrim's Progress. It wasn't actually given to me to read by anybody, I just happened to find it and read it far too many times. Can't imagine the damage it must have done...
The book that I still want to read again and again is Jane Austen's Persuasion.

3. One book you’d want on a desert island?

War and Peace, because I haven't read it and it would keep me occupied for a while.

4. One book that made you giddy?

Helen Fielding's Bridget Jones's Diary. I think the original book deserves a much better reputation, I found it genuinely funny and the film (could not face seeing the sequel) was a disappointment in comparison.

4. One book that wracked you with sobs?

I don't tend to sob anymore when I am reading, but poems regularly bring tears to my eyes - it is not the same reaction I had over The Little Dorrit or J. O Curwood's Kazan in my early teens but is more like a physical reaction to the sound and the feel of the words. These days, I don't like it at all when I feel I am being tricked into sobbing, which sometimes happen with films. Lars von Trier's Breaking the Waves made me very angry for this reason, and Dancer in the Dark was not much better. (Lars did not succeed, I did not sob.)

5. One book that you wish had been written

I could think of a number of autobiographies. I'd love to read one by my maternal grandmother (also called Anni), whom I never met.

7. One book you wish had never been written?

All the self-help books that claim that they'll make you very successful and very rich.

8. One book you’re currently reading?

I am halfway Helen Dunmore's House of Orphans (thank you Marjorie and Alec!), which is a beautifully written novel that takes place in Finland in 1901.

9. One book you’ve been meaning to read?

I am looking forward to reading a novel by the Finnish writer Juha Itkonen and some interesting looking poems/prose texts by Anja Erämaja. I am also definitely going to buy the diaries of Sibelius that have been recently published in Finland (in Swedish).

10. Now tag five bloggers?

I'll tag Denis and Miss Eagle. (I could not count to one above, so...)

Thank you Anita for the English version of the questions.

Posted by ah at 05:57 PM | Permalink | Comments (8)

Elämä alkaa voittaa - päivät ovat selvästi pitempiä ja sitä paitsi tein viime viikolla keittiössä ihmeellisen keksinnön. Lasilliseen appelsiineista puristettua mehua lusikoidaan kypsän kärsimyshedelmän hedelmäliha. Ahhh. Näyttää sammakonkudulta mutta maistuu taivaalliselta.

Voi olla että resepti toimii paremmin tässä maassa. Passionhedelmät ovat talvikaudella aivan erityisen hyviä (banaaneja taas ei saa tällä hetkellä ollenkaan alle 15 dollarin kilo, sillä hurrikaani Larry teki selvää jälkeä viljelmistä). Appelsiineja puolestaan ostetaan verkkokasseittain kotiin ympäri vuoden nimenomaan mehun puristamista varten. Kypsistä appelsiineista puristettu mehu on yksi niitä asioita joita jään kaipaamaan jos joskus muutan takaisin Eurooppaan.

Tänään tuli 38 vuotta täyteen. Loppuvuoden Rooman-lomaa odotellessa olivat lahjusten antajat selvästi lyöneet viisaita päitä yhteen, sillä DVD:n muotoisista paketeista paljastui selkeä teema. Keksittekö vielä lisää Rooma-aiheisiä filmejä? Entä Rooma-kirjallisuus? Tämmöisiä tuli (ihan liikaa mutta ilmeisesti oli ollut joku alennusmyynti):

Kubrickin Spartacus
Fellinin Rooma
Wylerin Loma Roomassa (se, missä on nuori Audrey Hepburn ja sopivanikäinen Gregory Peck)
Rossellinin Rooma - avoin kaupunki
Minghellan Lahjakas herra Ripley.

***

If I ever move back to Europe, I'll miss my freshly sqeezed glass of orange juice. Last week I managed to improve the already fantastic morning treat by scooping in the flesh of a big, ripe passionfruit. It looks like frog spawn, I know, but it is a life-saver on a windy, cold winter's morning. Passionfruit is very good in wintertime, and there are no bananas under $15/kilo after the tropical cyclone Larry. They are seriously saying that, in addition to the petrol prices, the price of bananas is to blame for the latest inflation figures and the expected rise in interest rates. I don't understand the mechanism - I mean, you can't do without petrol but nobody buys bananas when they are over $15 a kilo!

It is my birthday (and Celeste's!) today. I got a disproportionate number of presents, most of them DVD shaped. We are planning a little holiday in Rome on our way to Europe later this year, and very appropriately all the DVDs had to do with this particular theme. Kubrick's Spartacus, Rossellini's Rome, Open City, Wyler's Roman Holiday, Fellini's Roma, Minghella's The Talented Mr. Ripley. I hope there was a sale on... Can you think of more films about Rome? What about books?

I have never been to Rome even if I have been to Italy a lot of times.

Posted by ah at 01:11 PM | Permalink | Comments (16)

Terveisiä Brisbanesta. Siellä ei ollut satanut suunnilleen vuosiin, ja tietysti ulkoilmakonsertin alla taivaat aukenivat. Vettä ei tullut niin paljon, että se olisi auttanut kuivuudesta kärsiviä. Sen verran kuitenkin, että väkijoukko harveni.

Ei se mitään, konsertissa oli kiva tunnelma. Olisipa äänentoistokin toiminut. Andyä vähän harmitti mutta näyttipä tuo olevan teokseensa silti tyytyväinen. Muusikot ja solistit tekivät hienoa työtä.

Brisbane on mukava näin talvisaikaan, kun siellä vallitsee ihana suomalainen kesäsää. Kotoa lähtiessä piti raaputtaa auton ikkunoista jäätä, reilun tunnin lentomatkan jälkeen vastassa oli välimerellinen paratiisi. Maisteltiin ostereita, rapuja ja vaikka mitä.

Tänään kotona sulatin jääkaapin ja tein inventaarion. On tylsä heittää pois ruokaa. Roskikseen meni puoli purkillista salsaa, purkillinen kehnoa sinappia, avaamaton sillipurkki, jonka parasta ennen -päivästä oli vierähtänyt puoli vuotta, kaksi kreikkalaista hunajajugurttipurkkia, joiden päiväys oli varmaan vanhentunut jo ostettaessa, pullollinen pahan väriseksi mennyttä persikkanektaria (ai miten niin ei kiinnosta?). Pakastimesta löytyi ruisleivän juuri. Vieläköhän se toimisi...

Tänään allekirjoitin myös kustannussopimuksen. No ei tosiaan ole tulossa suurta romaania (vielä). Tämä on ainakin puoliksi toimitustyötä. Mutta henkilökohtainen merkkipaalu kuitenkin, sillä maaliskuun loppuun mennessä pitäisi kuunnella hirmuiset määrät muusikkohaastatteluja ja koota niistä kirja, englanniksi. Ajattelin tiputella ainakin tänne suomenkieliseen osastoon valittuja sitaatteja.

Lounasaikaan luin libanonilaisia blogeja. En linkkaa yksittäisiin, mutta tämän foorumin sivupalkista löytyy linkki poikineen. Olin pikapikaa jo omaksunut itselleni tyypillisen mustavalkoisen "paha Israel", "poloinen Libanon" -asenteen mutta sepä tuntui blogeja lukiessa naiivilta ja tietämättömältä asenteelta. Ja sitähän se olikin. Vähissä ovat voittajat.

Australiassa on suuri libanonilainen vähemmistö, edellisten konfliktien ja sisällissodan peruja. Tästä syystä Libanonissa on tällä hetkellä 25 000 australialaista ilman tietoa kotiin pääsystä.

***

Greetings from Brisbane. One wonders why, in a city that has not had decent rain in years, it starts to bucket down just when you are about to go to an open-air concert. Not very many people there as a result but the atmosphere was very friendly and laid-back. Andy's piece went well, although the balance of the amplified performance was somewhat erratic, despite the great work by the Southern Cross Soloists and folk singer soloists Warren Fahey and Dave de Hugard.

I'd love to live in Brisbane - in July. Perfect summer weather, Finnish style. Plus the seafood is great.

Today I thawed the fridge. I chucked out a jar of pickled herring, a jar of mouldy salsa, 2 tubs of Greek yoghurt (what do you mean, 'Too much information'?) and signed a publishing contract. No, it is not for the long-awaited best-selling novel of mine, but for a relatively big writing-editing job involving radio interviews. I'll start the work tomorrow (I think).

A daily email from Crikey.com.au had some interesting links to Lebanese blogs. I won't link to them as they were many - but here is a link to a Lebanese blogger forum with a useful sidebar link list. I had already adopted a quick and easy "Bad Israel, Poor Lebanon" attitude (typical of me) so had to adjust my black and white views a bit. No winners here, clearly. (But I see at least the Finnish foreign minister has an opinion.)

Posted by ah at 04:49 PM | Permalink | Comments (3)

Meillä oli viikonloppuvieraita: nelihenkinen perhe - isä, äiti, kaksi lasta, koiranpentu. Tuli taas todistettua: Afrikan tähti on kansainvälinen pelihitti. Tai sen pitäisi olla. Aikuisista on yhtä hauskaa kuin lapsistakin kerätä jalokiviä. Lapset enimmäkseen pelkäävät rosvoja (sisarenpoika Heikki vaati taaperoiässä rosvojen poistamista pelilaudalta ennen pelin alkua), aikuisista taas on mahtavaa kun kanssapeluri jää nalkkiin St. Helenan saarelle.

Ja kaikista on hauskaa kerätä niin paljon rahaa että voi lentäen livauttaa takaisin Kairoon hevosenkengän kanssa, kun köyhä Afrikan tähden löytäjä raahustaa jalkaisin kohti pohjoista jossakin Timbuktun tienoilla.

Afrikan tähden parissa oppii myös pelissä huijaamisen alkeet jo varhaisessa iässä (kolonialismin alkeista nyt puhumattakaan.) Ja onhan Afrikan tähti-pelillä tietysti myös sivu suomalaisessa wikipediassa.

Mitä muita pelejä kuuluu koko perheen pelien top-10 -listalle? Miksi?

***

We had weekend visitors. They came armed with board games ("In case we get bored," declared little Rafael when he walked in the door.) Snakes and Ladders was a hi-tech version with plastic ladders, wheels and snake-shaped slides.

But I had a secret weapon: a blue box containing the Finnish 1950s board game The Star of Africa. This is a game where participants travel through African countries and cities, looking for the legendary diamond. The classic moment of the classic game is when a participant looks for his fortune on the island of St. Helena but instead meets the end of his game in the form of a robber.

It is quite amazing how an old-fashioned game consisting of a map, a dice, some fake money and cardboard jewels does the trick every time.

Posted by ah at 12:00 PM | Permalink | Comments (12)

Siskolta tuli aamuyöllä tekstiviesti. Australia-Italia -potkupallopeli oli juuri päättynyt, ja viime sekunneilla tapahtuneen tuomarivirheen ja rangaistuspotkun vuoksi (näin kerrotaan) australialaiset lähetettiin pakkaamaan. Tekstiviestinkin mukaan moraalinen voittaja löytyi eteläiseltä pallonpuoliskolta.

Itse asiassa moraalinen voittaja löytyi kyllä peiton ja patjan välistä.

Meillä suunniteltiin illankähmässä, että katsotaanpas jalkapalloa. Australian joukkue kun oli jotenkin onnistunut pääsemään alkulohkostaan (jossa oli hirmuinen Brasilia) jatkoon, vaikkeivät muuten olleet yltäneet koko turnaukseen 32 vuoteen (kai). Täällä on perinteisesti vauhkottu enemmän rugbystä, mutta nyt hillittömien mittasuhteiden jalkapallokuume on vallannut koko saarivaltakunnan. Meillä herättiin (melkein) vasta kun Socceroos oli siis pelannut jo kolme peliä.

Peli alkoi yhdeltä yöllä. Kymmeneltä päätin ottaa pienet torkut sohvalla, että sitten jaksaisin. Yhdeltätoista päätin siirtyä jatkamaan pieniä torkkuja makuuhuoneseen, kun sielläkin on telkkari. Puoliltaöin muistin, etten koskaan katso jalkapalloa enkä oikeastaan muutakaan urheilua.

Puoliajalla havahduin kysymään Andyltä (joka katsoi siinä vieressä koko pelin vaikka yleensä katsoo vain monipäiväistä krikettiä), että mitä kuuluu. Nolla-nolla. Loppuvihellyksen jälkeen havahduin taas ja kysyin, että mitä kuuluu. Nolla-yksi, väärän joukkueen hyväksi ja kauhean vääryyden seurauksena tietysti.

Olisi ärsyttänyt jos olisin moisen vuoksi valvonut. Nukuin paremmin ja pitemmät yöunet kuin aikoihin.

Minä katson oikeastaan vain miesten voimistelua (etenkin permantoa ja renkaita) ja taitoluistelun miesten vapaaohjelmaa. Molemmissa yhdistyvät nätisti maskuliininen voima ja sopusuhtaiset mutta lihaksikkaat miesvartalot. En välitä tuon taivaallista, kuka voittaa.

***

A text message from Finland in the early hours: my sister reckons Australia was the moral winner.

I consider myself the moral winner. There was a plan to watch the Australia-Italy soccer game, which started at 1 am Australian time. At 10 pm I thought I'll have a little nap on the sofa, to make sure I'll stay awake. At 11 pm I decided that the bedroom was a better place for napping, and there is a television there, too.

Around midnight I remembered I never watch soccer. Andy (who normally only watches test cricket) proceeded to watch the game on the bedroom tv, while I checked the situation once during the game and afterwards. I'd have been profoundly irritated if I had watched it.

I watch men's artistic gymnastics and men's figure-skating. Breathtaking and very satisfying. I don't care about winners, or their morals.

PS. The best headlines in the media this morning: Good Bye, Cruel World (the Sydney Morning Herald); Last-gasp Penalty Breaks Australian Hearts (ABC News).

Posted by ah at 11:27 AM | Permalink | Comments (7)

Jos tyttelin seikkailut tietokonemaailmassa eivät kiinnosta, tämänpäiväinen postaus kannattaa jättää väliin. Se ei ole erityisen informatiivinen eikä oikeastaan ollenkaan hauska. Se vain on.

Kun kotitietokoneen käyttäjä tarvitsee tietokonetukea, on oikeaa osoitetta joskus mahdoton löytää. Ongelmaa ja asiakasta pallotellaan tietokoneen valmistajan, ohjelmistoyrityksen ja internet-palveluntarjoajan välillä. Ei voida auttaa, ei kuulu meille, pitää ottaa yhteyttä valmistajaan/ISP:hen jne.

Dellistä puhutaan joskus pahaa, siksi sananen Dellin intialaisteknikkojen ylistykseksi nimenomaan tässä asiassa. (Ainakin Dellin Asia-Pacific -alueen tuki sijaitsee fyysisesti Intiassa, jossa mielenkiintoisella aksentilla täydellistä englantia puhuvat teknikot ratkovat myös australialaisten tietokoneongelmia.)

Minulla on kannettavassani kolmen vuoden takuu, johon investoin, kun ensimmäinen takuuvuosi oli lopuillaan ja läpsykkä oli yhtäkkiä muuttunut ärsyttävän epävakaaksi. Taustalla oli Microsoftin surullisenkuuluisa SP2-päivitys, mutta sen päälle rämähti vielä jokin oikosulun tapainen. Ukkosta epäiltiin (eikä syyttä: Robertsoniin oli poissaollessani rymäyttänyt kaikkien salamoiden äiti). Emolevy vaihdettiin kuitenkin takuukorjauksena. Järjestelmä asennettiin uudestaan kahdesti. Yleinen epävakaus poistui viimein SP2-yhteensopimattoman printterisoftan myötä.

Oli miten oli, totuin noina maalis-huhtikuun päivinä kulkemaan kotona langaton puhelin leukakuopassa ja keskustelemaan ensi-iltaelokuvista Biddaptan, Jithun, Abhran tai Santoshin kanssa sillä aikaa kun Microsoft raksutti omiaan tietokoneen uumenissa. Teknikkojen kärsivällisyys oli lähes loppumaton. Erityisen helpottunut olin siitä, että SP2-päivitykseen liittyviä ongelmia ratkottiin ikään kuin Dellin laskuun osana hoitoa.

Kun tänään halusin rakentaa uudestaan langattoman internetyhteyden asentamatta Telstran (Australian Sonera) kömpelöitä ohjelmia ja käyttämättä Telstran aikanaan puolipakolla minulle tuputtamaa typerää ulkoista langatonta adapteria, tiesin olla soittamatta Telstran teknikoille. Sieltä minua oli jo ennakolta valistettu, että Telstran broadband-tuki koskee ainoastaan Telstran asennuslevyn ja Netgearin USB-adapterin tai ulkoisen kortin kautta rakennettua 'langatonta' yhteyttä.

Molemmat ovat tietysti täysin turhia, kun kysymyksessä on langattomalla kortilla varustettu kannettava. (Sivumennen sanoen kotona käyneellä Telstran teknikolla ei ollut tästä asiasta hajuakaan, hän ymmärsi vain Telstran levyjä ja adaptereita ja suositteli vielä USB-adapterin jatkeeksi pitkää johtoa, jotta adapterin voi kätevästi kiinnittää vaikka kirjahyllyn kulmaan. Langaton? Haloo.)

Kuvittelin, että homma hoituu kätevältä naisihmiseltä omin neuvoin. Mutta eihän se sitten hoitunutkaan. Kun olin poistanut puoli vuotta käytössä olleen Telstra-tauhkan, tietokone ei tunnistanut naapurihuoneesta väreilevää langatonta verkkoa ollenkaan tai jos tunnisti, ei suostunut sitä käsittelemään. Sitkeä yritys ja erehdys -metodi ei auttanut, vaikka opin naputtelemaan satunnaisista kirjaimista muodostuvan 26-kirjaimisen salasanan monien yritysten seurauksena ulkomuistista.

Soitto Dellille, ja apu löytyi. Ja mikä parasta, takuuta on vielä vuosi jäljellä.

Eilinenkin muuten vierähti yritys-erehdys -osastolla. Sain vihdoin tutustuttua jo aikoja sitten hankittuun Wavelab-ohjelmaan, joka on käypäinen väline mm. radio-ohjelmien ja muiden montaasien teossa. Päivän harjoittelun tuloksena kotistudiossa tuotettiin karmivaa MIDIsaundia ja livehoilotusta yhdistävä kokonaistaideteos (kuvassa yksityiskohta näytöltä) apuneuvoksi Andyn uuden biisin esittäjille.

***

Above, I have written down a long-winded description of my dealings with various, endlessly patient Dell computer technicians, all with Indian accents. The English version will be a bit more compact, and believe me, you are not missing much.

All I wanted to say was that I have been impressed with the Dell telephone support. I know there are people whose dealings with Dell have not been satisfactory - which is why I felt like posting some good feedback on my blog.

More precisely, I have been impressed by the way the Dell support does not give you the usual "we can't help you, you need to contact the ISP/Microsoft/software manufacturer" nonsense. If I have had a problem with a computer they built, they have taken it upon themselves to solve it.

In my case, I have sometimes spent more time than I wanted to with a sweaty cordless telephone balanced under my chin getting instructions or sometimes listening to Brandenburg concertos or discussing the latest film releases with Biddapta, Jithu or Santosh. This is while the PC works its way through the Microsoft regulated steps of re-installing the operating system. But I have always been treated with respect and patience and given detailed instructions about what to do next.

Most of this experience dates back to the beginning of 2005, when my laptop was behaving in a very erratic way. It was not at all clear how much of it had to do with Microsoft SP2 and it could have been questioned how much of it should have been covered by warranty (due to some Very Big Thunderstrikes in Robbo). Anyway, my warranty was just then running out, so I made the decision of extending it by 2 years.

I am glad I did. In addition to helping with a couple of other, small issues earlier, Dell support has just today helped me to solve a wireless broadband related problem that Telstra Bigpond did not want to have anything to do with. Telstra's Bigpond Wireless insists on using often quite unnecessary external Netgear wireless cards or adapters and related software that you are required to install. When I did not want to use these, I was on my own.

It should have been relatively simple, as I have a laptop with an in-built wireless card. I thought I'd be able to figure it out but I could not. The only thing I learnt during my long trial and error session was to recite by heart the 26-digit password that was supposed to let me in the amazing world of wireless broadband.

And then it occurred to me to call Dell. A nice Indian gentleman solved my problem for me over the phone in a number of detailed steps.

Yesterday, too, was spent in the world of IT and trial and error. I was teaching myself the basics of Wavelab (image above) - interesting software mostly used for making audio montages and radio programs. What we produced in our makeshift home studio was a rather appalling mixture of MIDI-instruments and recorded human voices - the aim was to put together a practice CD for the singers of Andy's new piece. We can only hope the end result will never end up in the wrong hands.

Posted by ah at 02:50 PM | Permalink | Comments (6)

Vuoden lyhyimmät päivät ovat käsillä. Olen onnistunut pitämään tavanomaisen talvimatalasuhdanteen loitolla viettämällä tavallista enemmän aikaa ulkona. Aurinkoinen sää on kompensoinut lyheneviä päiviä.

Päivä muuttui pari tuntia sitten pilviseksi, ja suomalaiset talviunigeenini heräsivät saman tien ja alkoivat vaatia 1) päiväunia 2) hiilihydraatteja 3) tulta uuniin.

Keskitalvi on minulle luovuuden kannalta avuttominta aikaa. Tämä näkyy mm. blogin harvoina merkintöinä, joita en jaksa pyydellä anteeksi. Kun ei ole mitään sanottavaa, ei kannata sanoa mitään.

Suomessa asuessani en muista erityisesti kärsineeni kaamosmasennuksesta. En siis enempää kuin muutkaan ympärilläni olevat ihmiset. Tuskin saisin diagnoosia nytkään, siksi lieviä ja lyhytaikaisia ovat talvibluesit. Tunnen sympatiaa niitä kohtaan, joiden elämästä kaamosmasennus tekee helvetin. Ja sitä paitsi: onhan aivan erityisen naurettavaa Australiassa asuvan puhua kaamosmasennuksesta.

Lukemani lehtijutun mukaan 10 prosenttia suomalaisista kärsii kaamosmasennuksesta, naiset miehiä kolme kertaa useammin. Lisäksi monet kärsivät vuodenaikaan liittyvistä, varsinaista masennusta lievemmistä oireista.

Kesäkuussa he eivät kärsi. Paitsi jos sattuvat asumaan eteläisellä pallonpuoliskolla.

(Valokuva ei liity aiheeseen.)

***

The shortest days of winter are here. So is the winter mood - lots of sleep and lots of carbohydrates aren't exactly a cure but they make life easier. This year has not been too bad so far: lots of sunny days and quite a lot of time spent outdoors, which is the best natural medicine against the winter blues.

Midwinter is for me the least creative time of the year. I find it hard to concentrate. The ideas just don't appear - you can tell by the number of postings on the blog in the past few weeks. I am not apologising for not writing when I don't have a thing to say!

It seems 10% of Finns suffer from Seasonal Affective Disorder (SAD) related depression during the winter months. And many more, possibly around 20% of them have the milder version, sometimes referred to as the winter blues.

I like the sound of that. It makes sleeping and getting fat sound quite dignified.

A Finn suffering from SAD in June is an anomaly. Either that, or she is living in the Southern Hemisphere.

In Finnish, June is called kesäkuu. It translates as 'the summer month'.

More information in this article.

(The photo is unrelated.)

Posted by ah at 04:30 PM | Permalink | Comments (4)

Asiaa ihmetelleille katoamistempun syy: kaksi matkaa ja niiden välissä vatsatauti. Säästän enemmiltä yksityiskohdilta vaikka vähän tekisi mieli piehtaroida itsesäälissä. Andy-ressukka veti vielä lyhyemmän korren. Surkeaa kerrassaan. Nyt maistuu jo ruoka molemmille.

Ennen tautia kävimme Tasmaniassa yhdistetyllä työ- ja tuttavientapaamisreissulla. Hobart on äärimmäisen sympaattinen maailmanlopun kaupunki ja viimeinen juottopiste matkalla Etelämantereelle, jos sattuu asiaa sinne päin.

Kirjoitin Tasmaniasta pitemmästi muutama vuosi sitten:

Lentokentällä sataa vaakasuoraan, ja sumu peittää Hobartin kaupungin sekä sen yllä kohoavan Mount Wellingtonin vuorenhuipun. ”Hyvin harvoin meillä sataa, tuskin koskaan”, väittää taksikuski, astuu epäröimättä ulos rajuilmaan ja kantaa laukut pihan poikki Huvikumpua muistuttavaan puutalovanhukseen.

Eteiskäytävässä sekoittuvat viulunsoitto ja jazzlaulu, avotakassa hehkuvat valtavat halot ja kahdesta laiskanlinnasta kohoaa korvapari kustakin...

Kokonaisuudessaan Hesarissa aikanaan julkaistu matkailujuttu löytyy täältä.

Kuva on otettu puun latvoihin rakennetulta kävelyreitiltä eteläisestä Tasmaniasta, joen nimi on Huon. Anteeksi latteista lattein fotojournalismi (yläkuvaa voi klikata isommaksi), oikea kamera on edelleen huollossa. Alempi kuva on otettu eilispäivänä Lucyn laitumella, jossa vietettiin kuningattaren synttärijuhlapiknikkiä hienossa joskin viileässä säässä. Kaikenlaisia tekosyitä kansallisen vapaapäivän viettoon. Leidillä on oikea syntymäpäivä ja virallinen syntymäpäivä. Arvaan, että jälkimmäinen ei vaihda paikkaa vaikka monarkki jonain päivänä vaihtuisikin. Omituista asiassa on, että Isossa-Britanniassa kyseistä kansallista vapaapäivää ei tunneta.

***

For those who were wondering: I wasn't planning to have such a long break. In fact I didn't have a break, I had two short trips and a gastric virus in between them. Awful experience, even if mine was hardly anything compared to the bug that attacked poor Andy with a vengeance.

The more interesting of the two trips was a weekend in Tasmania. Andy keeps saying Hobart reminds him of Helsinki. I guess the harbour has a slightly similar atmosphere to that of the harbour of Helsinki, if you don't take into account the mountains that surround the city. But I think he is mostly referring to the climate and the cold sea (the sea smells the same in Helsinki - funny, that).

Above I am quoting and linking to a longish Tasmania tourism story that I wrote for the main Finnish daily a few years ago. It was cold then, too, and Hobart was covered in fog and Mount Wellington was nowhere to be seen. This time we had a couple of bright, cold days, perfect for walking and sightseeing, so we drove down to the Huon River Valley, which we had not seen previously. Lots of orchards with huge apples still hanging in the trees, and the river itself was quite magnificent. We drove all the way to the Tahune airwalk (see image on top, click to enlarge) - a kind of a PR exercise of Forestry Tasmania, I understand. I found the forest floor much more interesting than the treetops, but then I have never been a fan of heights.

For the record - the oysters were fantastic and had nothing whatsoever to do with the stomach bug that announced itself a few days later.

The lower picture was taken yesterday (again I apologise for the mobile camera quality) by Lucy's dam where we were having a little picnic to celebrate Queen's birthday, which for some reason is a national holiday in Australia but not in Great Britain.

Posted by ah at 04:02 PM | Permalink | Comments (8)

[Päivitetty & täydennetty 14:50 Suomen aikaa]

Isohko urakka takana. 50-sivuinen partituuri on puhtaaksikirjoitettu, vedokset luettu ja korjattu, stemmat tehty ja käyty läpi tiheän kamman kanssa. En ole ennen joutunut näin läheisiin tekemisiin käyrätorven, englannintorven ja oboen kanssa. Johan on monimutkaista! Unissa seikkailevat nuottiarvot ja etumerkit, ja uudet hartiatkin pitäisi ostaa.

Kyseisessä biisissä on laulustemmakin. Kaikki tekstit kertovat juomisesta, etupäässä oluen.

Taitaa olla kolpakon aika ja paikka. Jatkan vähän myöhemmin.

[Vähän myöhemmin:] Laulajalle (folksellaiselle), puhallinkvartetille ja pianolle kirjoitetussa Barleycornissa on juomalauluja ja juomista sivuavia lauluja Englannista, Irlannista, Italiasta ja yksi Suomesta. Etsin Andylle sopivaa suomalaista laulua, ja Kemppisen vinkistä mukaan tuli Juomaripojan hevonen. Suosikkini on varmaan irlantilainen Carrickfergus, suomalaiseen kun vetoavat paremmin tällaiset murheelliset, lasinpohjaantuijotteluballadit. Iloiset juomalaulut ovat ruotsalaisten alaa. Kantaesitys on heinäkuun puolivälissä Brisbanessa, yksityiskohtia alla.

Kännykkäkamerallakin joskus onnistuu, kun on tarpeeksi staattinen kohde (klikkaa kuvaa isommaksi, niin yksityiskohdat näkyvät paremmin).

***

Three days of furious typsetting, proofreading, editing and correcting, and the 50-page score of Barleycorn is ready. This is Andy's new song cycle for folk singer, wind quartet and piano, featuring six folk songs about drinking - beer, mostly - and drinkers. My favourite one of the lot is the one song that really isn't a cheerful drinking song at all: the Irish song Carrickfergus (...I'm drunk today/ And I'm seldom sober/ A handsome rover/ From town to town...)

The first performance will take place in Brisbane during the Brisbane Festival on 15 July by Southern Cross Soloists, Warren Fahey and Dave de Hugard.

The autumn colours above brought to you by the miserable little camera in my mobile. It is actually not such a bad shot, click the image for a larger view and you'll see the rather artistic colours of the maple leaves. Not a 'proper' maple - a Japanese one maybe?

Posted by ah at 07:31 PM | Permalink | Comments (9)

Päivän jännittävin tapaus: kohtasin kanan. Itse asiassa kohtasin useampia, ilmeisesti yksi naapuruston takapihakanaloista kärsii avoimen portin syndroomasta.

Vaivasin hetken aikaa päätäni sillä, liittyykö karanneisiin kanoihin jonkinlainen ilmoitusvelvollisuus. Kun en tosiaankaan tiennyt, mihin taloon lähteä kanaa taluttamaan, enkä sitäkään, miten kanaa talutetaan. Kysyin kanalta mutten ymmärtänyt vastausta.

Kanassa oli vähän linssiluteen vikaa. Kun otin esiin kännykän, kana asettautui keltaiseksi maalatun viemärinkannen päälle kanamaiseen poseeraukseen ja jähmettyi kuvaussession ajaksi. Minä menin menojani, kana jäi nokkimaan ojanpientareelle.

Siipikarjateema jatkui herkkukaupassa, josta ostin kuusi kananmunaa, kaksi (munanmuotoista) limettiä ja siivullisen ankanmaksapasteijaa.

Erään takapihakanalan omistaja rauhoitti myöhemmin omaatuntoani väittämällä, että kanat menevät kyllä yöksi kotiinsa (jos eivät ole tulleet sitä ennen syödyiksi...) Jos olisin tiennyt, mistä kanalasta karkulaiset olivat kotoisin, olisin kuulemma voinut yrittää kopata kanat sylkkyyn ja heittää ne kyseisen aidan yli.

***

This must be the highlight of the week, if not month. I met a chook today, on the narrow lane behind our house. I had no idea where the chook had come from (I asked and she probably told me only I didn't understand the answer). There are quite a few backyard chicken houses in the neighbourhood.

If there is a correct procedure when it comes to stray hens, I haven't heard of it. I left the chook and proceeded to pick up a printing job from the CTC where Jenny reassured me by pointing out that the hens do have a habit of finding their way home for the night (if they haven't got eaten by then).

The poultry theme continued at DB's deli, where I bought half a dozen eggs, two limes (well, they are egg shaped, aren't they?) and a slice of duck liver paté.

On my way home I saw another stray chook disappear under the trees surrounding the tennis courts.

Posted by ah at 02:58 PM | Permalink | Comments (2)

Karautin Nissanilla kotipihasta muutaman sadan metrin pyräyksen postitoimistolle. Matkalla alkoi kuulua kummaa kolinaa, ja postitoimiston pihassa syyksi paljastui tyhjä rengas. Naula, taas. Olen alkanut epäillä, että naapuruston pikkupojat sijoittelevat metalliesineitä peruutuspaikalle.

Renkaanvaihto-opit olivat tuoreessa muistissa, parkkipaikka tasainen ja autosta löytyivät kaikki tarvikkeet, jopa kiilat ja hansikkaat. Julkinen tapahtumapaikka ärsytti silti. Postitoimiston pihassa käy ennen laatikon tyhjennystä melkoinen trafiikki, ja vastapäätä sijaitsee kylän tietotoimisto eli kyläkauppa.

Vettä tihuutti vähän, pörrökaulaliina ja talvitakin karvareunukset olivat tiellä ja muutenkin tilanteeseen sopimattomat. Olin myös epämukavasti tietoinen siitä, miltä nykymalliset farkut näyttävät takaa päin pyöreän naisihmisen kyykistellessä renkaanvaihtopuuhissa.

Olin saanut tunkin paikoilleen, kun varttunut isäntä kysyi lava-autostaan, tarvittiinko apua. Kiitin kauniisti ja sanoin, ettei tällä kertaa tarvita. "Eikö varmasti?" Ihan varmasti, kiitos kuitenkin. Isäntä peruutti pois vähän vastahakoisen oloisesti.

Olin irrottamassa tyhjän renkaan ensimmäistä pulttia, kun viereen kurvasi seuraava lava-auto. "Tarvitaanko apua?" Kaksi nuorta miestä oli jo ulkona autosta ja tarttumassa työkaluihin, joten tein mieliksi. Olkoon nyt, mukavuudenhaluiselle ihmiselle apu kelpaa aina, ja sitä paitsi minusta oli tulossa iltapäivän ohjelmanumero.

"Eikö se tässä ollut mies todellakaan tarjoutunut auttamaan?" päivitteli toinen miehistä. Minulla alkoi valjeta, että kysymys oli miehisistä kunnia-asioista ja edellisen avuntarjoajan maine kylillä oli vaarantunut pahanpäiväisesti. Kiirehdin korjaamaan väärinkäsitystä ennen kuin sana leviäisi laajemmalle. Kuinkahan moni muu oli jo mielessään moittinut ensimmäisen isännän tapoja.

Muistiin merkittävää: ei saa heittäytyä liian itsenäiseksi silloin kun miehinen kunnia on kysymyksessä.

***

I was trying to change a tyre in the car park at the post office today at 2:30pm. There is a lot of traffic at the post office at 2:30pm - the mail leaves Robertson around 3 pm on business days.

I knew what to do, sort of, having changed a tyre six months ago all by myself, for the first time in my life. I had all the equipment, including a pair of gloves. I also had a long, fluffy, burgundy winter scarf and fake fur around the wrists and neck of my winter coat. I felt absolutely ridiculous and was aware that today's jeans look ghastly, seen from behind, when changing a tyre in the car park at the post office at 2:30pm.

The post office is opposite the supermarket, which is in the middle of the village, on the main road.

I had the jack in place and was busy winding, when an elderly man from a ute window kindly offered to help. "Thanks but I'll be fine, really I will." "Are you sure?" Quite sure, but thank you very much anyway.

I was trying to unbolt the first bolt, which seemed a bit tight, when the second ute (=pick-up) stopped and two young men got out, eager to help. I realised how silly it was to insist on doing it all on my own, in my fluffy scarf and fake fur around my wrists, so I said yes.

The job was completed in 60 seconds. "Did the other guy really drive away without offering to help?" my helpers wanted to know.

I realised only then that I had seriously endangered the first man's reputation in the village, and promptly hastened to put things right. I could not help wondering how many other people had come to the same, wrong conclusion.

Note to self: don't try to be independent when a man's honour is at stake.

Posted by ah at 06:07 PM | Permalink | Comments (14)

Kirjoitin juuri kolumnia siitä, miten maailmalla matkaillessa on toki hienoa nähdä "eläviä" michelangeloita ja botticelleja, keskiaikaisia kaupunkeja ja antiikin raunioita. Vaan mitenkäs käy, kun arvonsa tunteva kulttuurimatkailija pääsee safarille tai osuu muuten vastakkain elävän luonnon kanssa? Kyllä leijona on sentään aina leijona!

Minua nolotti Afrikan-matkani jälkeen myöntää kyselijöille, että safarilla oli oikeasti ollut hirmuisen elämyksellistä. Kun ajatusten olisi pitänyt omastakin mielestä askarrella enemmän kehitysmaapolitiikan ja maailman yleisen epäoikeudenmukaisuuden parissa. Tottahan ajankohtaisiakin asioita pohdittiin, meillä oli onni tavata ja keskustella oikeiden mosambikilaisten kanssa, kun maassa silloin asunut sisko esitteli ystäviään ja toimi tulkkina.

Zimbabwe oli tuolloin vielä kohtuullisen rauhallinen, ajelimme sen läpi kuhmuisessa pick-upissa ilman sanottavampia seikkailuja. Rajalla muistan, etten uskaltanut tunnustaa itseäni toimittajaksi, ja muistan myös nuoren paikallisen miehen Victoria-putouksilla, joka varoitti meitä uskomasta vaikutelmaan pinnalta katsoen sopuisalta vaikuttavasta yhteiskunnasta. Zimbabwe oli tosiaan meidän silmissämme vaikuttanut huomattavasti sopuisammalta ja tasa-arvoisemmalta kuin taakse jättämämme Etelä-Afrikan buurialueet, jossa motellin baarissa valkoiset, punakat ja pelottavat viljelijät olivat käyneet kysymättä kertomassa meille turisteille mieleisistään ratkaisuista kotiseutunsa "alkuasukasongelmiin". (Paikallisesta tax-freestä ostimme ison säästöpussin Chymoksen Marianne-karkkeja. Se tuntui vähän kummalliselta.)

Tämä kaikki tuli mieleeni eilen, kun vein pikavisiitillä Australiassa olevan samaisen isosiskon katsomaan - kenguruita. Meillä oli aivan tavattoman hyvä onni, sillä erään mainion viinitilan liepeillä tupsahdimme keskelle suurta isojättikengurulaumaa. (Anteeksi taas, mutta tällaista termiä tarjotaan todellakin eläimelle, joka kulkee englanninkielisellä nimellä Eastern Grey Kangaroo eli Macropus giganteus.) Kengurua kannattaa tosiaan katsoa, kun se loikkaa!

Ja niinpä en sitten edes hamuillut kännykkäkameraa. Kuvassa sumuinen aamuhetki kuivuneen Lake George -järven tienoilta pienestä Collectorin kaupungista. Minulle on kerrottu, että Collectorin kaupunki olisi saanut nimensä sen mukaan, että kultaryntäyksen aikana siellä oli hippuja sen kuin jaksoi poimia. Tämä ei näytäkään pitävän paikkaansa, vaan nimi kuuluu olevan väännös samalta kuulostavasta aboriginaalikielen sanasta, jonka merkitys on jo unohtunut. Se on joka tapauksessa varsin kummallinen ja itsekin unohtuneen oloinen pienenpieni paikkakunta, jolla on erikoinen nimi. Pysähdyin siellä aamiaisen toivossa, mutta oiva Lynwood Cafe ei ollut vielä yhdeksältä aamulla auki.

***
I had a nice autumnal experience this morning when driving home from Canberra. The motorway passes through a dry lakebed called Lake George, and today the whole valley bathed in luminous morning mist, creating a fantastic, magical feeling.

I stopped in Collector (where I took the rather ordinary photo above - if you click it larger you can just about see a hint of mist) hoping to eat breakfast in the very nice Lynwood Cafe, but unfortunately they only opened at 10 am and I was far too early.

I had been living under the impression that Collector got its name during the gold rush - that there was so much alluvial gold that it was possible just to fill one's pockets by collecting it. No truth in that story it seems, as the name of the town is not English at all but a corruption of an Aboriginal word. No one seems to know quite what the original word meant - I'll update if I ever find out.

I was in Canberra to meet my big sister (one of them) that has come to Australia for less than six days for a meeting. I had just about time to show her around a little bit, and we drove from the city (if you can call Canberra that) to the Lark Hill winery. The wines were suberb as ever, now officially biodynamic, and we also saw a huge mob of Eastern Grey Kangaroos. There must have been 40-50 of them grazing (is that what they do?) by the vineyard, so Outi had quite a good, close look at these fascinating animals on her very first day in the country. There were one or two huge males quite close to us and lots and lots of smaller females - could not quite see if they had joeys but it is nice to imagine they did.

On our way back, we saw many more on the paddocks by the roadsides - luckily none on the road.

Posted by ah at 07:20 PM | Permalink | Comments (5)

Kasablogissa Jussi kirjoitti eilen analogisiin laitteisiin tottuneiden kuluttajien ja digitaalisten laitteiden yhteensopivuudesta. Tai oikeastaan yhteensopimattomuudesta. Kirjoitus sattui sillä lailla sopivaan saumaan, että yritin jokseenkin tarkkaan kirjoittamishetkellä ratkaista kiinalaisen DVD-soittimen teknisiä ongelmia maanittelun, ravistelun, paukuttamisen ja kiroilun yhteisvoimalla. Soitin ei suostunut luopumaan siihen syötetystä DVD-levystä, ei sitten millään. Videota sopi kyllä katsella, mutta vaihtaa sitä ei voinut. Painelin nappuloita, katkaisin ja kytkin virtoja, hakkasin ja kiukuttelin. Sitten luovutin ja luin romaania elokuvan katselun sijasta. Aamulla kingotin luukun kylmän rauhallisesti auki perunankuorimisveitsellä, ja nyt se on entinen luukku se, ja Lovejoyn kuutossesongin kolmas levy on naarmuilla. (Olinkin jo vähän kyllästynyt Lovejoyhin ja juuri siksi olisi tehnyt mieli katsoa sängyssä jotakin muuta ohjelmaa tällä kertaa.)

Kyseinen kiinalainen DVD-soitin maksoi pari vuotta sitten supermarketissa viitisenkymmentä (Australian)dollaria, euroissa jotakin siinä kolmenkympin tietämillä. Ja mitä varten meille ostettiin kiinalainen halpasoitin ruokakaupasta? Sitä varten, että kalliimpi merkkidvd-soitin oli ollut takuukorjauksessa jo toista kuukautta ja isännältä loppui kärsivällisyys. Yleensä isäntä on erittäin pitkämielinen, mutta tällä kertaa oli odottamassa iso pino odotettuja DVD-klassikkoja, joita piti päästä katsomaan.

Kiinalainen tuli kotiimme ja kytkettiin seinään. Eipä tullut virtaa koneeseen. Isäntä ajeli takaisin supermarkettiin ja vaihtoi paketin toiseen samanlaiseen. Kun koje oli toimintakunnossa, tuli soitto korjaamolta: kalliimpaan laitteeseen oli vihdoin asennettu varaosa, jota oli pitänyt hakea jostakin maailman toiselta puolelta.

Siitä pitäen kiinalainen on ollut kahdesta soittimesta se luotettavampi, eilisiltaan saakka siis. Kallis soitin on ronkeli eikä soittele likaisia tai naarmuisia levyjä eikä ylimalkaan niitä, joita naapurin videokaupasta löytyy. Alun perin se ei soitellut muita kuin nelosalueen levyjä, minkä ongelman yli tosin hakkeroimme tuota pikaa.

Kiinalaiselle kelpaa kaikki. Teknisesti tietäväisemmät ihmiset väittävät meille, että se kalliimpi tuottaa meille jotenkin laadukkaamman elokuvaelämyksen. En menisi vannomaan.

Mutta nyt on siis emäntä puukottanut uskollista palvelijaa analogisen apinan raivolla suoraan silmään. Tiedotin asiasta isännälle, joka tuumi rauhallisesti ostavansa marketista uuden kiinalaisen.

Tähän viikkoon mahtuu sivumennen sanoen myös oikutteleva langaton näppis (langatonta hiirtä on muuten paljon helpompi paukuttaa pöytään kuin langallista), pukahtamaton digitaalikamera sekä internet-palveluntarjoaja, joka kadotti erään organisaation kotisivun ja sähköpostitilit kolmeksi päiväksi.

(Asiaankuulumattomien valokuvien sarjassa tarjolla tänään punarosella-papukaija - klikkaa kuvasta isommaksi - sekä hautausmaalle johtava hiekkatie.)

***

Yesterday, a fellow blogger Jussi wrote about our relationship with various appliances, and how this relationship has been changing since the introduction of digital technology. Primitive methods (like knocking, shaking and banging) and related primitive reactions that sometimes proved useful when dealing with old-fashioned, analog applicances, are no longer valid. Still, quite a few of us don't quite believe this and go on knocking, shaking and banging, with varying outcomes.

At about the same moment Jussi was writing his piece, I was struggling with our Chinese DVD-player. It refused to give up the DVD it had swallowed. I switched it on and switched it off, I pressed all its four buttons in every possible combination. I shook it, turned it upside down, knocked and rattled. I cursed and banged it with my fist. I gave up and read a book instead.

In the morning, in a perfectly calm but very determined state, I took a peeling knife and brutally stabbed our Chinese friend, forcing the little door open and ruining both the player and the DVD in the process.

The DVD-player in question cost $50 a couple of years ago - reliable Woolworths quality. And why did we buy a cheap DVD-player from the supermarket? Because our more expensive DVD-player was being repaired under warranty and the spare parts took weeks and weeks to arrive from I don't know where. Probably from outer space, in little parcels tied around the necks of carrier pigeons.

Andy went and bought a Chinese replacement. The first one did not work, so he went and changed it for an identical appliance. When we finally had it up and running, there was a call: the more expensive one was working again and ready to be collected.

Since then, we have had two DVD-players. The Chinese one has been the more reliable, until yesterday evening that is. The more expensive one is picky. It didn't play all regions (we took care of that problem by supposedly illegal means) and it doesn't like anything that has a bit of dust or a tiny scratch on it. The Chinese colleague doesn't mind, he plays everything. Or he used to, before I stabbed him.

Our more tech-savvy friends claim that the more expensive one surely gives us a much better Digital Video experience. Might be, but more than once this high-quality digital experience has been cut off around 15 mins into the film. This is when the Chinese quality came in very handy..

I told Andy about my crime. He reckons he'll get a new Chinese friend from the supermarket.

(Today's photos: a Crimson Rosella parrot - click the image for larger view - and the road leading to the Robertson cemetery.)

It is only Saturday and my week has already been characterised by a dysfunctional, wireless desktop (a wireless mouse is such a delight to bang against the desk), an uncommunicative digital camera and an internet service provider that lost the website and the email accounts of a whole organisation for three days.

Posted by ah at 04:15 PM | Permalink | Comments (4)

Tänään ei suksi luista. Koko viikon olen ollut hidas ja tyhmä (tavallista hitaampi ja tyhmempi). Sain puristettua itsestäni parin kappaleen verran tajunnanvirtaa suomeksi ja melkein saman verran englanniksi. Sitten digitaali-Nikon kieltäytyi luopumasta kuvistaan. Liekö vika USB-kaapelissa vai kameran liitännässä. En tiedä eikä melkein huvitakaan tietää, vaikka pakkohan tuo on jossain vaiheessa selvittää.

Tutkin ohjekirjoja ja etsin apua netistä. Ei löytynyt. Yritin palata tajunnanvirtani pariin, mutta luultavasti kaikkien asianosaisten onneksi se oli kadonnut. Miten näin tylsässä tilassa oleva ihminen saattoikin sulkea netti-ikkunoita niin tarmokkaasti?

Tämän verran kuitenkin siitä tajunnanvirrasta:

Ihmiset hokevat jatkuvasti, miten mukavaa on, että Robertsonissa on sentään neljä vuodenaikaa (toisin kuin keskimäärin Australiassa). Paskanmarjat. Lehtipuissa liehuvat vielä keltaiset lehdet kun kevätsipulikukat työntävät jo vartta kukkapenkistä. Missä talvi? Vuodenaikoja on tasan kolme: kevät, kesä ja syksy.

Denis on ollut mielessä. Eilen juttelimme puhelimessa, kuulosti itseltään mutta on kuulemma kahdeksan kiloa kevyempi. Pari viikkoa vielä teholla näitä radikaaleja syöpähoitoja. Sitten pitäisi päästä avopotilaaksi.

Kuvassa naapurimme BJ ja Anthony rakentamassa takapihalle patiota. Hymyilkää ihmiset enemmän niin näytätte näin näteiltä.

***

Nothing works today. Not that there has been much going on all week, from the point of view of brain activity. I had just about managed to produce a couple of paragraphs for the blog in Finnish and English, when I managed to delete the whole thing. The camera is refusing to transfer its photos to the PC, and I have no idea why.

I remember this much about my intended blog entry:

People keep talking about how nice it is that there are four proper seasons in Robertson. Bollocks. (Sorry.) The autumn leaves are still in the trees when the spring bulbs are shooting. We have three seasons: Spring, Summer and Autumn.

Spoke with Denis yesterday. He sounds himself, although he says he is eight kilos smaller. He is hoping to get out of the intensive unit in a couple of weeks' time. He sounds a bit tired and quite a bit bored. He can receive visitors but do not go if you have a cold, as his immunity is down to zero.

Pictured BJ and Anthony building a patio. What pretty people - we should all smile more.

Posted by ah at 07:04 PM | Permalink | Comments (4)

Tänään vähän harmittaa. Suomessa olisivat toukokuussa tiedossa hääjuhlat, mutta budjetti ei tällä kertaa anna periksi matkustaa.

Olen sulhasen kanssa samaa vuosikertaa. Valokuva-albumista löytyy useampikin otos, jossa vilistämme pitkin tannerta ilman rihman kiertämää. 1970-luvun alun kesät lienevät olleet lämpimänpuoleisia.

Kuvan strateginen rajaus vuodelta 2006 - ilmeistä hätävarjelun liioittelua, mutta tässä turhankainossa maailmassa yksinkertaisista asioista on tullut kovin monimutkaisia. (Ja sitä paitsi, ehkä rajaamattomalle otokselle löytyy vielä parempaakin käyttöä...)

***

I have been looking at old photographs today. This was after sending my cousin and his fiancée an apologetic note about not being able to be present at their wedding in May. It would have been so much fun, but the budget is unforgiving. We'll have to catch up some other time.

Me and the bridegroom were both born in 1968. I guess our mothers must have spent a fair bit of time together, since Risto and I feature together in many photographs. Much of the time without any clothes whatsoever - the summers of early 1970s must have been warm.

Photo cropping à la 2006. Simple things have got so very complicated in today's world.

Posted by ah at 02:20 PM | Permalink | Comments (8)

Arkeen palaaminen tuntuu tänään aivan erityisen hankalalta. Itsekuri on ties missä. Sää on synkkä ja pimeä, ja sielunmaisema noudattelee samantyyppistä väriskaalaa.
Pääsiäispyhät olivat oikea eskapismin riemuvoitto - katsoin vanhoja tv-sarjoja, kaksi Humphrey Bogart -elokuvaa ja jopa Sound of Musicin. Moisesta ei seuraa muuta kuin moraalinen krapula. Onneksi oli sentään edes yksi pitkä kävelyretki ja kokonainen Johannes-passio.

Olisi puhtaaksikirjoitustöitä ja muita kirjoitustöitä. Nettiä pitäisi päivittää, laskuja maksaa. Pari luku-urakkaa odottaa. Kauppareissu saa jäädä huomiseen, siihen menee liikaa aikaa (kyläkaupan jälkeen seuraava ruokakauppa on puolen tunnin ajomatkan päässä). Paistaisi edes aurinko niin voisi mennä kasvimaalle harrastamaan oikeiden töiden vieroksuntaa.

Puhtaaksikirjoittamisesta tulee mieleen Anna Magdalena Bach, joka Darwinissa majailevan musiikintutkija-kapellimestari-viulistin mukaan teki vähän muutakin kuin puhtaaksikirjoitusta. Olisiko aikansa supernainen lastenhoidon, suurperheen taloudenpidon ja puhtaaksikirjoitustöiden ohella ehtinyt pyöräyttää myös Bachin soolosellosarjat? Olen epäilevällä kannalla. Kyseinen uutinen on siinä mielessä tyypillinen, että lisäkysymyksiä aiheesta ei ole haluttu tai osattu tehdä. Yleisölle riittää, että siteerataan eksperttiä.

***

If only it was sunny I could go on procrastinating - I'd go and plant some seedlings (time to sow and plant winter vegetables). Or I could convince myself that I need exercise and go for a long walk. But since it is cloudy I am going to force myself to start working. Easter holidays were pure escapism for me - episodes of old tv series, two Humphrey Bogart films, even Sound of Music (I was feeling a bit poorly). About time I did something useful.

I am not exactly dying to typeset music today. I will, though. I should update the web a bit, pay a few bills. Some stacks of books are waiting for me to peruse them. I could go shopping (not much food in the house after the holidays) but I might put it off - it is midday already and it takes quite a while to drive to the shops (30 mins away) and back.

Typesetting brings to mind Anna Magdalena Bach. She did it in addition to running the household and being a mother to however many children. In Darwin they seem to think she might have done a bit more than just typesetting. But what a frustratingly lousy piece of news this is! Where are the additional questions - facts and arguments to support the claim? I am sure the expert had some. If only they had asked him to share them with the radio listeners!

I know Anna Magdalena is considered a superwoman of her time. But would she really have been able to run the household, raise the children, do some typesetting and write some large scale masterpieces on the side? When I can't get myself up and going before lunchtime?

Posted by ah at 12:58 PM | Permalink | Comments (8)

Kuva Kolmen ristin kirkosta on otettu pääsiäislauantaina 14. huhtikuuta 2001. Perheenjäsenet tietävät tässä vaiheessa, mistä on kysymys, ja tämä onkin oikeastaan mukana olleille tarkoitettu muistelo, kun näyttää siltä että tänä vuosipäivänä perhe on hajaantunut kaikkiaan kolmeen maanosaan. Muutkin saavat lukea, jos jaksavat.

Alttaritaulun paikalla kyseisessä kirkossa on kolme valkoista ristiä (Alvar Aalto -kirjoissa se tunnetaan yleensä Vuoksenniskan kirkkona, Imatralla aina Kolmen ristin kirkkona). Alttari oli sinä päivänä tavallistakin karumpi, sillä alttarivaate oli pitkänperjantain jäljiltä musta. Alttarilla oli viisi kapeaa maljakkoa, kussakin tummanpunainen ruusu. Niiden edessä oli metallista sommiteltu orjantappurakruunu. Suntio antoi toimituksen jälkeen meille postikortteja, joissa alttari näkyi normaaleissa, vähän pehmeämmissä väreissään. "Kun on nuo pitkänperjantain mustat värit siellä tänään", hän sanoi vähän anteeksipyytävästi.

Kysymyksessä ei ollut varsinainen vihkitoimitus, sillä me olimme tuolloin olleet jo joulusta asti siviilinaimisissa. Varsinaiset häät olivat olleet iloiset kotibileet helteisellä verannalla täällä eteläisellä pallonpuoliskolla. Yksikään perheenjäsen ei päässyt paikalle (kun ei ollut kutsuttu), joten järjestimme pienen siunaustilaisuuden Suomessa. Sinne oli Englannin perheelläkin sentään mahdollinen matka. Sormuksiakin olisi voitu vaihtaa, mutta se olisi tuntunut vähän jälkijättöiseltä. Mutta virret vedettiin ja muutkin pakolliset kuviot (462 - Sibeliusta tietysti ja olikohan Mendelssohniakin siitä vierestä). Minna-pappi puhui lähetystyötaustansa vuoksi hyvää englantia, joten kaikki sujui kauniisti kahdella kielellä (ks. englanninkielinen osuus).

Minulla on näistä kakkoshäistä hirmuisen mukavat muistot, ja niiden pohjalta suosittelen naima-aikeissa oleville pieniä ja rentoja häitä, jos siis pelkkä vihkaistavana käyminen kahden todistajan kanssa ei tunnu riittävän. En tullut käyneeksi kampaajalla enkä meikkaajalla, mekko oli kyllä hankittu - keväänvihreä hame, pusero ja shaali, joita on sittemmin käytetty monta kertaa hienommissa tilaisuuksissa. Andylla oli uusi solmio ja vuosia vanha musta pellavapuku. Kukkakimpun (valkoisia leinikkejä ja paljon vihreää) kävin itse aamulla hakemassa samalla kun pistäydyimme Buttenhoffin ravintolassa kurkistamassa, oliko kaikki valmista yhteistä hääateriaa varten. Ei ollut kaasoja, bestmänejä tai kukkaistyttöjä vastuksina tai vaatetettavina.

Mahduimme kaikki kahteen pitkään pöytään - isät, äidit, siskot perheineen, kummivanhemmat ja pieni kourallinen ystäviä. Moni muu sukulainen tuli kirkkoon katsomaan pahastumatta ollenkaan siitä, ettei aterialle mahtunut. Kuvissa näkyy mm. nyt jo edesmennyt elegantti isotäti Viivi, viimeinen isovanhempieni sukupolvesta. Olihan meillä toki pääsiäissunnuntaina vapaamuotoiset kahvittelut koko suurelle suvulle - tuntui hassulta sonnustautua jo toista päivää ykkösiin.

Pienessä yhden huoneen ravintolassa palvelu oli tavattoman hyvää, ruoka erinomaista, ja kaikkien kanssa ehti jutella ja pitää hauskaa ilman morsiusparin pöytiä ja muita jäykkiä rituaaleja. Muistatteko, mitä syötiin? Vihkiraamatun välistä löytyi ruokalista. Suppilovahverokeittoa alkuun, sitten vaihtoehtoisesti kuhaa kapriksilla ja punajuurilla, tai lampaan sisäfilettä tuoreilla yrteillä (kun oli pääsiäisviikonloppu), jälkiruokana charlotte russe -kakkua portviinikastikkeella. Sitä leikattiin varsinaisen hääkakun sijasta. Lasse Buttenhoffin aarrekammiosta oli löytynyt hyvää vuosikertaa australialaista Heggies Chardonnayta, ja alussa skoolattiin oikein samppanjalla. (Laskukin on tallella.)

Isän mieskuoron kvartetti lauloi sekä kirkossa että ravintolassa - isä ja isän Pentti-serkku siinä mukana. Heidi ja Eira-kummi improvisoivat häävalssiksi Kielon jäähyväiset a cappella. Tanssilattia oli neliömetrin kokoinen, riitti hyvin näillä tanssitaidoilla.

Päivä oli kylmä mutta poutainen. Talvikengät ja vihkiraamattu jäivät riisikarnevaalien tiimellyksessä kirkon eteiseen, mistä jälkijoukot toivat ne mukanaan. Autoa ei ollut tilattu, mutta siskot olivat aamulla häthätää järjestäneet paikalle serkkupojat autoineen - nämä olivat oikein pesseet autonsa ja vetäisseet sen päälle vihreät ja keltaiset nauhat (Australian urheiluvärit). Hääaterian aikana alkoi räntäsade, joka jatkui ja jatkui, talvikengät tulivat tarpeeseen. Matkalla ravintolasta Valtionhotelliin jatkoille saimme kahlata kinoksissa. Kristiina käytteli kameraa. Minä olin huolissani pikkusiskolle lainaamistani mokkakengistä (pihi ämmä, miettiä nyt moisia juhlapäivänä!).

Muistatteko Andyn suomenkielisen puheen - sekin on tallella Raamatun välissä. Siteeraan lopusta:

Kun menimme naimisiin ensimmäistä kertaa joulukuussa, Jukka lähetti minulle e-mailin ja varoitti minua siitä vastuusta, jota siskon mieheksi tuleminen tässä perheessä tarkoittaa. Siskon miehen pitää ymmärtää, kenen puolella kannattaa olla. Ja silti hänen pitää olla aina valmis ottamaan syyt niskoilleen.
Haluan teidän tietävän, että otan tämän uuden vastuuni hyvin vakavasti, ja haluan aloittaa tämän uuden elämäni vaiheen oikeassa hengessä. Siksi pyydän teitä nostamaan kanssani maljan Heinon naisille.

Lumisadekuvassa kaksi kaikkiaan kolmesta siskosta (kaikki pieniä ja kauniita). Lean takin ja ison lumihiutaleen välissä pilkottaa - kenen naama? Vastaus löytyy Blogilistan top-listan kohdasta 23 (ainakin tällä hetkellä, mainehan on katoavaista)?

***
Remember this church? The photo was taken 14th of April five years ago, on Easter Saturday. Alvar Aalto's little Lutheran church is known in Imatra as "the Church of the Three Crosses" (after the three white crosses behind the altar), in architecture books it is often referred to as the Vuoksenniska Church, in Imatra, Finland.

This post is mostly interesting for family members that, on this particular anniversary, are scattered on three continents. Anybody should feel free to read, though!

The simple altar, with its marble steps and balustrade and the three crosses, looked quite dark that day. Much of it was covered with black cloth (because of Good Friday). In the photos I can see there were six, narrow glass vases on the altar, with a single, dark purple rose in each. In front of the flowers there was a crown of thorns. It was actually really beautiful, and the verger gave us some postcards of the church afterwards, wanting to show us how the altar would look on an ordinary day. I had of course seen the church in its usual colours many, many times, having been confirmed there, having attended services, weddings (not many funerals, as there is no cemetery there) and having sung there in choirs and ensembles on various occasions. I also studied the piano with the organist and sometimes had a lesson at the back of the church.

This was not a real wedding ceremony but just a blessing of our marriage - we had already had a very relaxed civil ceremony on a sunny veranda in South Eastern Australia just before Christmas. But this time there were family members present from England and Finland. The ceremony was bilingual, and the priest Minna Koistinen gave us a copy of her blessing speech afterwards, along with a white family Bible with more pictures of the church.

I had forgotten but I see now that, along with the usual bits of the Bible, she talked about the home as a place for growing "in spiritual maturity". "Our words, intentions and decisions cause more happiness or suffering at home than anywhere else", she said. Interestingly, she also quoted the Indian writer Rabindranath Tagore:

You have brought back again my wandering heart.
O gather up together my scattered hopes.

I have such nice memories of this day, that I would heartily recommend a (relatively) small family wedding for anyone who is not excited by the idea of A Very Big and Expensive Operation with all the stress that comes with it. On the morning of our Australian wedding, we had been cleaning windows and assembling garden furniture. On the morning of our Finnish wedding, we stopped by at the little family restaurant of Buttenhoff to check everything was ready for the small family celebration, I picked up a bouquet of white and green flowers. Andy's family had arrived from England the previous day and we had had good time for a drink, a snack and a chat at the hotel.

There were no hairdressers, make-up appointments or studio photographs. The wedding rehearsal was just a meeting between me and the priest (Andy was abroad). I did have a new, green dress (worn many times since in festive occasions), Andy had a new tie and an old suit. Sisters were around with their jokes and advice in the morning and Mum lent me a necklace. One of the sisters realised there was no wedding car, so some cousins were summoned to help (they appeared with a newly washed car decorated with green and yellow ribbons - the Australian sports colours).

I am touched to see in the photos that quite a few members of the extended family came to the church (Great Aunt Viivi, the last of my grandparents' generation, who has since passed away). And I saw most of them again on Sunday, when they all came for a more informal little family celebration at my parents' place.

The restaurant was just big enough for all of us. Two long tables - Mums and Dads, sisters with their families, a handful of good friends. Menu had been agreed on and drinks chosen the previous week, and the restaurant had organised flowers at the tables and arranged the seating according to our instructions.

Do you remember what we ate at the excellent restaurant Buttenhoff? I have the menu, so I can tell you. Soup of winter chantarelles, pike perch with capers and beetroot, lamb fillet with herbs, charlotte russe cake with port wine sauce (a peculiar wedding cake to cut but it worked just fine). Miraculously, the restaurant had in their cellar some nicely aged Heggies Chardonnay from Australia! Service could not have been better or more friendly.

The male quartet that sang on several occasions consisted of Dad, his cousin Pentti and two other men from Dad's male choir. Heidi and my Godmother Eira sang us a wedding waltz. The improvised dance floor was about one square metre - big enough for these dancers. Andy astonished everybody (except me) by giving a speech in Finnish.

It had been a cold but relatively clear day, hardly any snow left, it being mid-April. But by the time we came out of the restaurant and some of us went on to a nightclub, it was snowing heavily. At least 15 cm of wet, heavy snow. Kristiina was still taking photographs. (No videos whatsoever!)

Posted by ah at 11:34 AM | Permalink | Comments (18)

Suomessakin näkyy näköjään Iron Chef. Kun tv:stä ei koskaan tule yhtään mitään, sitä saattaa yllättäen kiinnostua siitä, miten tukevat, vanhat japanilaiskokit yrittävät vääntää seitsemän ruokalajin illallista pelkistä soijapavuista. Onko Suomen versio osittain dubattu amerikaksi? Kuuntelen aina yhtä haltioituneena amerikkalaisen naisdubbaajan japanilaistyylistä huokailua.

Isäntä lähti melkein kolmen viikon työmatkalle ja pilkkoi ennen lähtöään korillisen pilkkeitä tulen tekoa varten. Tänä vuonna ei vielä ole tarvinnut tehdä tulta kamiinaan, joten operaatio tuntui varotoimenpiteeltä. Kun tulin kotiin lentokentältä, sisällä oli 12 astetta lämmintä. Kaasulämmitin tohotti koko päivän eikä mökki lämmennyt kunnolla. Pilkkeet eivät tule riittämään. Joko tukehdun savuun yrittäessäni lämmittää mökkiä liian isoilla haloilla tai jäädyn kuoliaaksi. Käy niin kuin niille pienille eksyneille pingviininpoikasille. (Vaihdan renkaan ja käyttelen poraa mutta kirveeseen en enää koske. Täkäläinen polttopuu on liian kovaa, kirves ponnahtaa kuin kumilelu.)

Ei niin, että asia kiinnostaisi yhtään ketään, mutta lähetin sähköpostia HS:n asiakaspalveluun, kolmatta kertaa samoissa asioissa. Ostelen toisinaan irtonumerolukuoikeutta nettihesariin. Suomen Kuvalehti ja Anna tulevat kotiin (SK:n pääkirjoituksia lukiessa kyllä säännöllisesti epäilen omaa älyäni kun moisesta maksan), HS on liian kallis, nettiversionakin. Mutta välillä tekee mieli lukea joku tietty juttu, ja silloin tehdään nettiostoksia.

Aikaeron vuoksi saatan shoppailla puolihuomaamatta aamuyöstä Suomen aikaa. Pankille se ei tunnu olevan ongelma. Rahat menevät tililtä. Lehden sivulle palatessa HS kuitenkin ilmoittaa tylysti. "Sinulla ei ole käyttämätöntä lukuoikeutta. Siirry ostamaan lukuoikeutta." Miten niin ikiliikkujaa ei ole keksitty?

Tällä kertaa maksusta ehti vierähtää viikko aikaa ennen kuin muistin kirjelmöidä Hesariin päin. Suoritus näkyy jopa HS:n nettisivulla, mutta lukuoikeudeksi se ole materialisoitunut. Jään kiinnostuksella odottamaan, jatkavatko lukuoikeutta peräpäästä (irtonumerolukuoikeus vanhenee kahdessa kuukaudessa).

***

Andy left yesterday. It is freezing in Robertson. He chopped me some kindling before he left but hardly enough for two and a half weeks. We have not yet made the fire once this year, so I wasn't expecting to need the stuff the very first day. When I got home from the airport on Sunday morning, it was 12 degrees. Indoors.

While I change tyres and drill holes when needed, I no longer try chopping wood. The firewood is far too hard, the axe just bounces off as if the blade was made of rubber. I'll need to charm someone to do some woodchopping when I have used up the kindling. Or I could freeze to death, like those little fluffy penguins in the documentary I saw in Sydney last week.

I know of four other people that watch Iron Chef. What is it about it, I wonder? It is so weird, and much of the time you would not dream of sampling the foods. Is it the American dubbing? Is it the running commentary? Is it the enigmatic smile of Kaga Takeshi (pictured)? (Who is he anyway?)

Posted by ah at 11:11 AM | Permalink | Comments (17)

Meillä on tänään juhlapäivä. Mittarin mukaan kävijöitä tuli alkuviikosta 10 000 täyteen. Serverillä asustavat tilastot tosin kertovat, että vieraita olisi ollut muka 30 000. Sitä en usko, ja sitä paitsi kymppitonni kuulostaa paljon mukavammalta.

Voimaini tunnossa päätin listata suosituimmat postaukset omaksi 'greatest hits' kategoriakseen. Optimistisesti nimesinkin uuden luokan jotenkin tähän tapaan ja ryhdyin tiputtelemaan sinne merkintöjä. Niitähän löytyikin kuin sokeria ja voita pula-ajan kaapista. Päätin sitten listata myös kaikkein säkenöivimmät ja älykkäimmät postaukset. Arvaatte, miten siinä kävi. Blogini on tasalaatuista kuin lauantaimakkara. 'Ei kökön kököä', kuten lankomies tapaa sanoa. Lopulta päädyin valitsemaan jotakin joka kuukaudelta. Nimesin luokan uudelleen.

Oikealla hetkellä nautittuna lauantaimakkara on hyvää. Muistan 1970-luvun automatkan eteläisessä suomessa kummivanhempien kanssa. Jonakin päivänä lounas oli jäänyt väliin, ja illansuussa lähestyttäessä länsisuomalaista leirintäaluetta nälkä kävi sietämättömäksi. Pentti-kummi kävi ostamassa osuusliikkeestä paketillisen siivutettua lauantaimakkaraa. Paperinyytti pantiin keskikonsoliin, ja siitä saivat sekä etu- että takapenkillä istujat hamuta herkkua nälkään. Vieläkin herahtaa vesi kielelle.

Kiitos kaunis kaikille lauantaimakkaran ystäville (tästä eivät varmaan kasvissyöjätkään pahastu)! Lähes kahdeksan kuukautta takana ja vain muutama epätoivon hetki. Anteeksi eilinen.

Lasiin australialaista Chandon-laatukuohuviiniä (samaa firmaa ranskalaisten samppanjamaakareitten kanssa). Kippis!

Anni

***

The staff and volunteers of the Mayday blog wish to thank all their readers for their company during the eventful voyage. Almost eight months sailing these dangerous waters, and still no 'Land Ahoy!' There have been 10,000 of you according to the site meter. Surprisingly many of them are called Denis, Angharad and Marjorie - extra thanks to all denises, angharads and marjories! (Funny, you would not have thought Angharad is such a common name.) To confuse us all further, the website statistics that reside on the server give us a higher figure of 30,000. We don't believe those statistics, as 10,000 is both rounder and more credible.

To celebrate this milestone, I have established a new category in the sidebar. At first I named it 'Greatest hits', intending to include the most commented posts of all time. Not very many of those, so I decided to add the most intelligent and witty posts of all time. I still had only three posts. I decided to change the name of the new category and added a random selection for posts, something from each month of Mayday's existence.

Cheers!
Anni

Posted by ah at 12:43 PM | Permalink | Comments (22)

Taloon syksyn tullen muuttaneiden hiirien ongelma poiki tänään lisää päänvaivaa. Isäntä on vanginnut keittiön lattialle sangon alle jyrsijän, joka tupsahti aamuhämärissä esiin allaskaapista pahoinvoivana hiirien päänmenoksi levitetystä myrkystä.
Ehdotin, että isäntä voisi tappaa otuksen pois kitumasta. "Miten?" kuului sinänsä järkevä mutta enteilevän epäuskoisella äänellä esitetty kysymys. "No vaikka halonpätkällä", minä esitin. Ilmeestä päätellen olisin yhtä hyvin voinut ehdottaa, että mies puree hiireltä niskat nurin ja juo veret.

Maailma ei ole Disney-filmi, lapset hyvät. Hiiri pääsee hengestään, vaikka käsillä tappaminen ei säveltäjän toimenkuvaan kuuluisikaan (taitaa kuulua toimittajan). Mikä olisi vaivattomin tapa? Halko? Hukuttaminen? Ennen kuin joku ehdottaa käsiaseita, sellaisia ei talosta löydy.

Kuvassa Nalle Puh yrittää pelastaa vangituksi joutuneen hiiren.

***

Today's dilemma: a sick mouse under a bucket on the kitchen floor. The poison we have been using to get rid of the rodents that moved into the house as usual in March, seems to be working. This one is clearly suffering and needs to be killed.

I suggested the man in the house kills the mouse with a piece of firewood. You should have seen his face, I might as well have suggested he bites off its head and drinks the blood.

Life is not a Disney film. It will die. Might be that this task fits a journalist better than a composer. Current plan is to drown it. (And before you suggest, there are no hand guns in the house.)

(Picture: Pooh tries to help the mouse to escape.)

Posted by ah at 10:09 AM | Permalink | Comments (17)

Maaliskuun 22. päivän merkinnän kommenttilootassa Angharad pohtii viehättävään tapaansa katoavien viivainten arvoitusta:

Also akin to Hilda and metallic objects, or washing machines and socks, are my desk drawers and rulers. When we moved house two and a half years ago, I found THIRTY-THREE full length rulers in various drawers, about twelve of which belonged to the department of education (whoops). This was in spite of the fact that when I needed a ruler, I could never ever find one. Strange but true.

En tiedä, käykö Angharad usein Melbournessa, mutta melkein veikkaan, että käy. Nimittäin siellä on tehty tutkimusta kadonneista teelusikoista ja havaittu hälyttäviä asioita. Tutkimusta lähdettiin tekemään tietenkin tutkijoiden omasta kahvihuoneesta, jossa teelusikkakato oli ollut tilastollisesti ja myös käytännön teenjuontiaktiviteettien kannalta merkittävä. Pilottitutkimusta seurasi laajempi tutkimusjakso - tarina ei kerro, kuka tutkimuksen rahoitti. Joka tapauksessa kävi ilmi, että tutkituissa organisaatioissa toimivan teelusikkapopulaation (= yksi lusikka kahta työntekijää kohti) ylläpitämiseksi uusia teelusikoita olisi pitänyt hankkia vuosittain monta sataa. Koska tutkijat mielellään yleistävät, ehätettiin päättelemään, että 2,5 miljoonan työssäkäyvän (ja kahvihuoneissa kahvittelevan) ihmisen Melbournessa hukkuu vuosittain 18 miljoonaa teelusikkaa.

Nämä mielenkiintoiset tiedot tulin poimineeksi Radio Nationalin viime lauantain tiedeohjelmasta. Teelusikkatutkimuksesta kertovan pätkän ynnä monia muita kiehtovia, tiedettä popularisoivia pätkiä voi kuunnella The Science Shown kotisivulta. Ohjelmia voi ladata myös podcastingina.

Ohjelman jälkeen kävin laskemassa omat lusikat. Kaikki häälahjaksi saadut kuusi Hackmanin teräslusikkaa olivat jäljellä ja lisäksi yhteensä puoli tusinaa muita lusikoita kahdesta eri sarjasta. Alkuaan niitä oli epäilemättä ollut kuusi kutakin, joten teelusikkavaras on vieraillut meilläkin. Jälkiruokalusikoista puuttui yksi.

Lusikat ovat pakoyrityksissään melkein yhtä päättäväisiä kuin pyykkipäivänä eri suuntiin säntäilevät nilkkasukat. Joka tiskin jälkeen, kun vesi valuu alas viemäristä, löytyy tiskirätin alta altaan pohjalta ainakin yksi pakoon yrittävä teelusikka.

***

In the comments section of the March 22 entry, Angharad outs herself as an accidental hoarder of publicly funded rulers.

Also akin to Hilda and metallic objects, or washing machines and socks, are my desk drawers and rulers. When we moved house two and a half years ago, I found THIRTY-THREE full length rulers in various drawers, about twelve of which belonged to the department of education (whoops). This was in spite of the fact that when I needed a ruler, I could never ever find one. Strange but true.

I am not sure but I suspect that she might also be a regular visitor to Melbourne's communal tearooms. If she is, she should maybe get in touch with the people responsible for a research report discussed in last Saturday's The Science Show on Radio National. A bunch of researchers has been compiling data about teaspoons that regularly go missing from tearooms in research institutes in Melbourne. They have come up with an alarming figure. Eighteen million teaspoons go missing each year in Melbourne alone.

The research is based on the assumption that a tolerable teaspoon population in a tearoom is 1 spoon per two working people. And to maintain this population, they claim, copious amounts of new teaspoons have to be purchased every year.

The teaspoon report (there is more to come next Saturday) and other interesting bits and pieces can be heard on the Science Show website. The programs are also available for podcasting.

I went and counted our spoons after hearing the program. The 6 Hackman spoons we got for our wedding are still there. But there are only 2 left from a previous Hackman series, and four from another series of teaspoons. And there is also one dessert spoon missing. Could it be Hilda?

It has to be said, though, that teaspoons are peculiar creatures with minds of their own. How many times have you emptied the water from the sink, to find a teaspoon lurking under the scouring pad, clearly intending to escape?

Posted by ah at 04:38 PM | Permalink | Comments (6)

This morning's email from Sydney (tämän aamun sähköposti Sydneystä):

"Don't forget to send me the shopping list, kulta.

The information contained in this email and any attachment is confidential and may contain legally privileged or copyright material. It is intended only for the use of the addressee(s). If you are not the intended recipient of this email, you are not permitted to disseminate, distribute or copy this email or any attachments. If you have received this message in error, please notify the sender immediately and delete this email from your system. [Organisation X] does not represent or warrant that this transmission is secure or virus free. Before opening any attachment you should check for viruses. [Organisation X's] liability is limited to resupplying any email and attachments."

Posted by ah at 11:41 AM | Permalink | Comments (4)

Posti toi 21 DVD-levyä arvatkaa mitä! Musiikkinäytteestä pitäisi selvitä. Isäntä on lähdössä kohdakkoin kolmen viikon työmatkalle ja oli järkeillyt, että vaimolle pitää keksiä ajanvietettä.

Viittasin aiemmin David Mendelsohnin artikkeliin Brokeback Mountain -elokuvasta. Keskustelu aiheesta jatkuu The New York Review of Booksin uusimmassa numerossa (6/2006), valitettavasti keskustelupuheenvuoroja ei näy lehden nettisivulla.

Ja vielä linkki tiistain Guardianin lyhyehköön mutta nasevaan artikkeliin aiheesta, joka on usein turhauttanut: tenoreista, jotka kansoittavat levymyyntitilastojen kärkipaikkoja ja joita medioissa anteliaasti tituleerataan oopperalaulajiksi. (Oikeasti ne ovat vain italiaksi viihdehuttua laulavia korkeita miesääniä.)

***

The music example above is a hint. 21 DVDs of which tv series arrived on our doorstep yesterday? This monstrous box, ordered by Andy as a 'little' surprise to me, is to be my comfort during the three weeks when Andy is away on business in April. (I suspect he also thinks he might not have to watch every single episode this way.)

Regarding David Mendelsohn's article about Brokeback Mountain, which I talked about the other day: the discussion continues in the latest issue (6/2006) of The New York Review of Books. Unfortunately not available on the magazine's website.

And one more link - this one is to a story in Tuesday's Guardian about the three alleged tenors in the British album top-10 chart.

It may be in Italian and it may be sung but "it's got bugger-all to do with opera".

Posted by ah at 05:34 PM | Permalink | Comments (8)

Bloggerin fetissifiltteri esti Blogisiskoa esittelemästä enempää kuin kaksi käsilaukkua kerralla. Se riitti rohkaisuksi. Saanko esitellä? Vasemmalla uusi ystäväni Hilda.

Hilda on kiiltävää mustaa nahkaa (suosittu fetissi ymmärtääkseni) ja hankittu Adelaidesta. Adelaide on alkuaan saksalaisten luterilaisten asuttama kaupunki ja ylpeä siitä, ettei sillä ole samanlaista vankisiirtolamenneisyyttä kuin monilla muilla Australian suurkaupungeilla. Minun olisi pitänyt varoa, sillä Hilda oli kopeasta newyorkilaisbrändistä huolimatta mukavassa lisäalennuksessa. Se näytti kuitenkin tilavalta, hyvin valmistetulta ja hitusen trendikkäältä (muodit ovat kummallisia).

Hilda on ollut meillä joulukuun alusta lähtien. Se on kopea kuin mikä, syö avainnippuja ja muita metalliesineitä ja siihen erehdyksessä sujautettu taskupullo tulee takaisin tyhjänä. Sillä on fasistisia ja rasistisia taipumuksia, ainakin mitä musiikkimakuun tulee (se huutelee konserteissa törkeitä, jos ohjelmassa on ns. toisen Wienin koulukunnan säveltäjien musiikkia). Straussin valsseja ja Wagneria se rakastaa. Lähietäisyydelle osuvat Louis Vuittonin laukut se raatelee pilalle.

Hildan sisältö tällä hetkellä (appelsiinin se sylkäisi ulos): kännykän kuulokkeet, 10 sentin kolikko, 3 kynää, huulirasva, käsivoide, käyntikorttikotelo, aurinkolasit kotelossa, tamponirasia, muistikirja, 3 oopperalippua, teatterilippu, taidenäyttelyn luettelo, apteekin kuitti, nenäliinapaketti, elokuvalippu (Syriana), pillerirasia (happosalpaajia ja särkylääkettä), viinakaupan kuitti, 2 laastaria, 2 folioliuskallista laktaasientsyymejä, 2 huulipunaa, huulikiille, rajauskynä, lompakko.

Osallistuinko vahingossa meemiin? Olin muuten kerran tietokilpailussa (ai niin, tästähän löytyy eloisa kuvaus tuolta toisaalta), jossa palkintoja sai mm. löytämällä käsilaukustaan tiettyjä esineitä.

Pannaanpa mukaan myös painavampaa sisältöä. Richard Neville (kuului nuorempana mm. räävittömän Oz-lehden tekijöihin) tekaisi hiljattain pääministerin nettisivuista näköiskappaleen, jonka sisältö tosin ei ollut aivan John Howardin näköinen. Pääministeri pyyteli siellä mm. vuolaasti ja humaanisti anteeksi osallistumistaan Irakin sotaan. Ei mennyt kuin runsas vuorokausi, kun piuhat pantiin poikki valtion toimesta. Ei yhteydenottoa, ei oikeuskäsittelyä, ei mitään. Tästä kuulemme vielä. Lisätietoa em. linkistä.

***

A fellow Blogger unleashed dark forces by posting pictures of her handbags. Hilda didn't leave me alone until I promised to do the same favour for her.

Hilda (see picture above) comes from Adelaide, a city originally inhabited by German Lutherans (as opposed to being a penal colony like many other Australian cities). It is a beautiful, cultural and only slightly weird place, so I should have been more careful than to buy a brand handbag that nobody had wanted to take home even if it had first been reduced by 30% and later by another 40%.

Hilda has been with us since early December now. She completely rules the household, eats metal objects such as keyrings and rusty nails and promptly empties any hipflasks placed inside her. She doesn't hear a thing and therefore shouts. In concerts, she doesn't stop cheering and applauding when she hears Strauss waltzes or Wagner, while Schoenberg's music provokes loud remarks not suitable for printing. If she happens to get anywhere near a Louis Vuitton bag, she tears it to shreds, screaming violently.

Inside Hilda at the time of taking the picture (she spat out the orange): a mobile headset, a 10-cent coin, 3 pens, lip balm, hand cream, a business card case, sunnies, a box of tampons, a note book, 3 used opera tickets, a theatre ticket, an arts exhibition brochure, a pharmacy receipt, tissues, a movie ticket (Syriana), a pill box, (Zantac and Panadol), a bottle shop receipt, 2 band-aids, 2 lots of lactase enzyme capsules, 2 lipsticks, a lip gloss, a lip contour pen, a wallet.

I think I might just have contributed to another meme... I have a feeling Denis is not going to pick up this one.

Let's post a line about something far more serious. Richard Neville (late of the infamous Oz magazine) recently published a look-alike website imitating that of PM John Howard's. Only the contents were slightly different, among other things the PM was found sincerely apologizing for the invasion of Iraq. It took less than 36 hours for the site to be shut down. Nobody contacted Neville, there was no talk of lawsuits or court cases even. The site was simply shut down. It seems the Government does not appreciate parody, but I suspect we haven't heard it all yet.

Posted by ah at 11:19 AM | Permalink | Comments (10)

Oli tarkoitus kirjoittaa jotakin esimerkiksi siitä, että ilma on yllättäen kääntynyt kylmäksi ja hiiret näyttävät muuttaneen taloon suurin joukoin. Ja siitä, että kävimme katsomassa fantastisen näytelmän (Alan Bennettin The History Boys on täällä kiertueella). Ja piti mainita sekin, että Randy Newman on nero - kuuntelimme taas eilen Songbook Vol. 1 -levyä (vain Randy ja piano).

Mutta sitten tulin pistäytyneeksi ystävän blogissa, ikään kuin sormiharjoituksena, ja kävi ilmi, että toisilla on oikeasti sanottavaa. Onko edes etiketin mukaista kommentoida blogiin, jos toinen kertoo äitinsä kuolleen ja syöpäkasvaimensa taas kerran riehaantuneen? Niin että turhien höpötysteni sijaan voisitte käydä katsomassa vaikka kyseisen blogin pitäjän kuvia kotiseutumme orkideoista.

Kuva Denisin.

***

I was going to write a bit about the weather suddenly getting much colder, and about the mice moving indoors in big numbers. And then I was going to tell that we saw a fantastic play. And I probably would have written a bit about Randy Newman's wonderful Songbook CD that we keep listening to.

But I happened to check Denis's blog first and realised I didn't really have anything much to say, in comparison. So, why don't you read his blog and look at his fascinating orchid photos instead.

Picture of Blue Sun Orchid by Denis.

Posted by ah at 11:47 AM | Permalink | Comments (2)

[English version added!]
Merten lanseerasi myötähäpeän käsitteen. Tuntui kuin olisin saanut diagnoosin.
Pari vuotta sitten katsoin halulla ensimmäisen kauden jaksot Mullan alla -sarjaa. Suomessa siitä ei vielä tiedetty mitään, kerrankin olimme täällä aikaamme edellä. Toinen kausi sarjaa alkoi, mutta yllättäen minä en voinut. En vaikka sarjan jaksot toimitettiin videokasetilla kotiovelle (kyseinen kanava ei perähörkkylässämme näkynyt, mutta sarjaan koukkuun jääneet ystävät jaksoivat toimittaa nauhoitettuja jaksoja liikuttavalla täsmällisyydellä). Olisin halunnut tietää, mitä Davidille ja perheen punatukkaiselle Ruth-äidille tapahtui (Brendaa pelkäsin ja inhosin), mutta en kestänyt sarjan käyttövoimana toimivia noloja tilanteita. Sitä, miten henkilöt jakso toisen jälkeen saatettiin vaivaannuttaviin tai emotionaalisesti kuohuttaviin tilanteisiin. En edes muista esimerkkejä, mutta vietin puolet joka jaksosta sohvalla English Heritage -lahjaviltin alla. Tai jääkaapilla, jos viltti tuntui liian ohuelta. Tunsin syvää, halvaannuttavaa myötähäpeää.

Häpeän laukaisee tyypillisimmin saippuaoopperan tai romanttisen komedian surkuhupaisa sivuhenkilö tai noloon tilanteeseen joutunut naispuolinen sankari. Myötähäpeään liittyvä fyysinen reaktio (selkänahka kipristelee, kylmät väreet nousevat niskanikamiin, korvalehdet ja silmäluomet vaativat peitteekseen jotakin räjäytystyömailla käytettävän kumimaton vahvuista) kumpuaa kuitenkin omasta nolosta historiasta. Murrosiästä tai varhaisaikuisuuden romanttisista hapuiluista - ajattele peruskoulun ruokalanhajuisia käytäviä, teinihuoneen ruskeaa samettipäiväpeitettä, Volvon takapenkin keinonahkaa - tai muuten vain hämillisistä ja vuosienkin jälkeen puistattavan todellisista, epäonnistuneista sosiaalisista tilanteista.

Myötähäpeän hirveimmät? Ilmiöön liittyy olennaisesti se, että myötähäpeä iskee 15-30 sekunnin varoitusajalla. Kysyttäessä ei tule mieleen mitään, ja silti myötähäpeän tunnistaa, sen tulon tietää aina etukäteen, vaikka elokuva tai tv-sarja ei olisikaan entuudestaan tuttu.

Myötähäpeän klassikko (liian kauhea unohdettavaksi) on minulle Hitchcockin Rebecca. Siinä uusi, nuori vaimo harhailee Rebeccan jalanjäljillä suuressa talossa. Hän eksyy, änkyttää ja epäröi eikä osaa oikealla tavalla komentaa palvelija-armeijaansa. Muistatko kohtauksen, jossa tämä nuorikko rikkoo posliiniesineen ja kätkee sirpaleet Rebeccan kirjoituslipaston laatikkoon kirjepaperin ja -kuorien alle? Minä muistan. Muistan niin, että joka kerta, kun elokuvassa vääjämättä seuraa häpeällinen paljastuminen palvelijain silmien edessä, häivyn jääkaapille tai mieluummin takapihalle ko. kohtauksen ajaksi. Mikään elokuvassa sen jälkeen tapahtuva ei voi hyvittää nuoren rouva Winterin syvää nöyryytystä.

Entäs Tuulen viemää, ja se, miten Scarlett tunnustaa rakkautensa Ashleylle vain tullakseen isällisesti torjutuksi? Ja nöyryytyksen huippu? Tupluureissaan tuhiseva Rhett Butler kuulee sohvan selkänojan suojassa koko kohtauksen, ja tästä seuraava häpeä on yksi koko elokuvan kantavia punaisia lankoja.

DVD:t ovat siunattu asia. Kun katson romantiikannälkääni koottuja Jane Austen -filmatisointeja (näin teen, eikä nolota yhtään), kelaan x32 -pikakelauksella ohi kohtauksen, jossa Elizabethin perhe häpäisee itsensä maalaisjuhlissa. Mutta sittenkin tiedän, miten he sen tekevät.

Ennusteeni ei ole kovin hyvä. En todellakaan ole paranemaan päin. Viimeksi oireyhtymä iski Pitkän Jussin majataloa katsoessa (gourmet-illallisia käsittelevä jakso - muistat varmaan, miten paistiksi aiottu lintu liukuu pitkin keittiön lattiaa).

En juuri katso tv:tä nykyään. Tiedän tosi-tv:stä vähemmän kuin Pihtiputaan kuuluisa muori. Ja kaikki tämä myötähäpeän tähden.

Jos joku nyt lanseeraa "noloimmat tilanteeni" -meemin, saatan osallistua. Paljastan jotakin hämmentävää, sopivasti naurettavaa ja varsin noloa. Mutta tulen valehtelemaan. Todella noloja kokemuksia en jaa.

Kuulisin mielelläni muista elokuvaan ja televisioon liittyvistä myötähäpeän kokemuksista. Kertokaa!

***
I know someone who can't watch tv or film scenes involving blood. She writes scripts for a living but is so squeamish she can't even watch her own scenes if there is a drop of blood involved.

This I consider normal. My case is a bit different. I watch less and less television. There is nothing to watch, true, but sometimes I haven't even been able to make myself follow tv dramas and films I truly like.

I watched the first season of Six Feet Under. The reception of Channel 9 was non-existent in our home in those days, but luckily we had someone that felt strongly enough about the series to tape it and deliver it to our address weekly, almost like clockwork. Then the second series started. I wanted to know what happened to David and Ruth (I couldn't have cared less about Brenda). But I couldn't make myself watch even the first episode. Why? Because I couldn't face the embarrassment.

I have always felt very keenly about embarrassment and shameful scenes in fiction. Printed text is fine, though, since you can skip a few lines or pages without much hassle. But tv and films are different. Surprisingly often public embarrassment, shame and humiliation are a continuing theme in a tv series. Once you learn the grammar of the series, you can see, hear and feel the embarrassment approaching. Your skin crawls as it gets closer. Soon you have to dive under the English Heritage blanket (present from in-laws), or escape into the kitchen, or the backyard if you are in a really bad way.

I used to handle these scenes much better. Now I tend to avoid them, so I don't watch tv. But what if your favourite film includes a scene which evokes in you an intolerable amount of vicarious embarrassment?

Take Hitchcock's Rebecca. The pretty little second wife of Max de Winter arrives in her new home. She can't handle her new duties as the mistress of the house - she can't command the servants, she gets lost in the big house, doesn't know which room to sit in after breakfast. And then she breaks a little porcelaine figurine, and promptly hides the pieces in Rebecca's writing desk, under the stationery. "Stop" you feel like shouting! "You are the mistress! Don't hide it, you'll be sorry afterwards!" And sure enough, before too long she stands in the same room, being humiliated in front of her husband and servants, being laughed at. Only I don't see it because I am getting a book from the back room, or a drink from the fridge, or maybe I have suddenly had to go to the bathroom.

Or take Gone with the Wind. You feel less sympathy for Scarlett than for young Mrs. de Winter, but still you'd rather die than see Rhett Butler rise from behind the sofa where he has been enjoying Scarlett's declaration of love for Ashle, and his fatherly rejection.

Thank God for DVDs. When I am pampering my romantic urges by watching and rewatching endless hours of Jane Austen films (as I do, and I am not ashamed or embarrassed about this, thank you very much), I can always fast forward through the scene where Elizabeth's family members shame themselves in a ball.

This is why I am always happy to go and watch a tragic, romantic melodrama, or an action film. There is hardly ever serious embarrassment involved, for me or for the characters. With other genres, there is always a risk.

And I am getting worse. Last time I felt the need to escape was when watching the 'gourmet night' episode of Fawlty Towers. What is going on? Try to watch Fawlty Towers and fast-forward through all scenes involving embarrassment - there will be nothing left to watch!

Posted by ah at 08:09 PM | Permalink | Comments (21)

Alakoulussa opettaja kysyi, tietävätkö kaikki, miltä mollamaija näyttää. Eivät tietäneet, ja merkillistä tässä on se, että tuolloin elettiin 1970-luvun puoliväliä ja räsynukke oli leluna vielä jokseenkin yleinen. Niitä tehtiin tyttöjen käsityötunnillakin (tehdäänkö vielä?).

"Toisiko joku mollamaijan huomenna kouluun, niin että kaikki näkisivät?"

Vapaaehtoiseksi ilmoittautui Anni, jolla toki oli mollamaija. Kotona lapsi kertoi äidille, että huomenna Mollamaija lähtee kouluun.

Äiti kauhistui. Kyseinen räsynukke ei hänen mielestään ollut salonkikelpoinen, mitä lapsi raiska ei tietenkään tajunnut. Sen nyt olisi vielä ymmärtänyt, että Mollamaija oli muodoiltaan vähän möykkyinen eikä juuri ihmisvartaloa muistuttava. Ja senkin, että sillä ei ollut nenää eikä suuta, pelkät nappisilmät vain. Mutta kun Mollamaijan ihonväri sattui lisäksi olemaan sininen, ja villalankahiukset olivat myrkynvihreät! Äiti, joka ei varsinaisesti ollut (eikä ole edelleenkään) intohimoinen käsityöihminen, oli valmistanut mollan korkeimman omakätisesti. Itse asiassa sinisiä mollamaijoja oli syntynyt kaksi, toinen asui Raisa-serkun kotona.

Mollamaija puhdistettiin, mekko pestiin ja silitettiin, villalankahiukset kiinnitettiin uudestaan ja letitettiin. Matonkudelettinauhojen tilalle pantiin juhlan kunniaksi kreppinauharusetit. Äidille oli kunniaksi, ettei hän lähtenyt parantelemaan luomustaan ja ompelemaan sille suppusuuta tai uusia kiharoita.

Lapsellekin oli valjennut, että kukaties Mollamaija ei ollutkaan aivan standardin mukainen. Kouluun se kuitenkin lähti. Odotitteko dramaattista loppuhuipennusta? Sääli tuottaa pettymys, mutta kukaan 30 oppilaan luokassa ei sanallakaan vihjannut Mollamaijan erityisominaisuuksista. Ja mikä parasta, nyt kaikki tiesivät tarkkaan, miltä mollamaija näyttää.

Nykyään Mollamaija asuu Australiassa. Vasta aikuisena tajusin, että englanninkielinen maailma tuntee hänet myös Edward Learin runosta.

***

I think Edward Lear would have appreciated my ragdoll. (You remember of course The Jumblies, but did you know that my ragdoll's sea-green hair also features in The Dong with a Luminous Nose?)

I don't think Mum knew about Edward Lear when she made my ragdoll, "mollamaija" in Finnish. I know that she made two of these dolls, one for me and one for cousin Raisa. Maybe she didn't have skin coloured fabric, maybe the green wool was the only colour she had handy. In any case I remember her panicking slightly when I announced, at the age of 7 or 8, that I was going to take my "Mollamaija" to school for show and tell.

Finnish schools didn't really have "show and tell" those days, they still might not for all that I know. On this occasion, our teacher had asked if everyone in the class knew what a ragdoll was. Not everyone did, which probably meant that by mid-1970s already, Finland was well on its way to its current prosperity. Most children had real dolls, not dolls made of rags.

I proudly announced that I had a ragdoll of my own and would be happy to bring it for everyone to see. To Mum's credit it didn't even occur to her to alter her earlier creation. Mollamaija's dress was washed and ironed, her green hair was combed and tied with pretty ribbons.

There is no dramatic ending for the story - none of the 30 children in my class felt necessary to point out that the doll wasn't very pretty (in a conventional way anyway), that it had no nose or mouth, and its hair was green. Not to mention the sky-blue complexion.

I hope some of them went on to believe that this is the standard for a ragdoll.

Posted by ah at 11:39 AM | Permalink | Comments (4)

Mutta sunnuntaina meni jo hupsuttelun puolelle. Aamiaisaikaan tuntui miekkosesta taas siltä, että illalla tekisi mieli syödä ihan tietyntyyppistä ruokaa. Mutta voi sentään, kun miehen piti lähteä iltapäivällä Canberraan konserttiin ja illallisvalmistelut piti siis jättää suomalaispiian harteille. Vaan eipä hätää, annetaan vaimokullalle tarkka ohjeisto siitä, miten saadaan aikaan perheen lempipastaruoka ? la Andrew (resepti on itse kehitetty ja siitä on useampia versioita). Tällä lailla ohjeistettiin:

1) Liota kuivatut tatit - noin 2/3 muumimukillista. (Sen verran tatteja mukiin ja kiehuvaa vettä päälle niin että juuri peittyvät. Kannattaa liottaa tunnin verran, toim. huom.)

2) Grillaa 6-8 ohutta siivua pancettaa rapeiksi, älä polta (tämäkin piti sitten sanoa). Meillä tämä tapahtuu uunissa, grillivastuksen alla, pannullakin syntyy.

3) Silppua 3 kevätsipulia ja yksi valkosipulinkynsi. Pane paistinpannuun (iso, korkeareunainen haudutuspannu on hyvä, siinä mahtuu sekoittamaan kahden hengen pasta-annokset) ison oliiviöljylurauksen kanssa (öljyä saa olla niin paljon kuin sielu sietää). Siirrä liedelle matalalle lämmölle. Sipuleita ei niinkään paisteta kuin annetaan niiden hiljaa muhia kokoon öljyssä.

4) Keitä spagetti. Silppua sillä välin sienet ja pancetta ja pane pannuun sipulien kanssa. Sienien liotusliemi sinne myös, lisää lämpöä niin että seos sakenee. Lisää vähän kaprista (mielellään suolaan säilöttyjä). Valuta spagetti ja kääntele se sipuli-pancetta-sieniseokseen.

5) Kääntele juuri ennen tarjoamista joukkoon runsaasti silputtua persiljaa. Päälle (niinikään runsaasti) tuoretta parmesan-juustoa. [Edit: Ja mustapippuria päälle!]

6) Tarjotaan uuden maailman tammisen chardonnayn tai keskitäyteläisen pastapunkun kanssa.

This Sunday it got charmingly silly, though. Again around breakfast time, there was a plan about what the dinner would entail. But alas, Sir had to go to Canberra for a concert, so there was a certain risk involved - the Finnish maid might just ruin the whole plan by not using enough oil or by burning the pancetta. So, detailed instructions were written on a notepad to ensure the success of the household's favourite pasta dish (Andy's own recipe):

1) Soak 2/3 cup of dried porcini mushrooms (from the deli - most likely they have been picked in Eastern Finland, packed in Italy and they cost a million in Australia). Pour boiling water on the mushrooms until they are just covered and let stand for an hour.

2) Grill 6-8 slices of pancetta till crisp but not burnt (this is how he put it!)

3) Chop about 3 spring onions (shallots they call them in Australia, incredibly) and one clove of garlic. Put in a large sauteing pan with quite a bit of good olive oil. THEN put on low heat. You don't so much fry these as warm them for a while till the onions have reduced. (This was all on the notepad, the following I have added.)

4) Boil spaghetti until al dente, meanwhile chop the soaked mushrooms and pancetta and add in the pan with the onions. Add a few salted capers. The water from the mushroom cup can go in as well (turn the heat up so that the sauce reduces).

5) Drain the pasta and pour in the pan, coat with the onion-pancetta-mushroom mixture. Just before serving, mix in a lot of chopped parsley. Garnish with a lot of freshly grated parmesan cheese. [Edit: And black pepper on top!]

6) Serve with a fat Australian chardy or a medium-bodied red.

Posted by ah at 06:55 PM | Permalink | Comments (3)

Denis liittyi joukkoon ja näytti matkan varrella luonnonvaraisen kärsimyshedelmän, punaotsamonarkin (Rhipidura rufifrons) ja tiaisviuhkamonarkin (Rhipidura fuliginosa).

Tuli muuten kaksoiskansalaiselle kumparelaskussa kaksoisvoitto!

Kuva kävelyretkeltä Babe-elokuvan kuvausmaisemissa.

Dual citizenship ensured a double win today in the Winter Olympic Games, in Freestyle moguls!

Pictured today's sunset in the scenery familiar for many from the film Babe.

Posted by ah at 09:22 PM | Permalink | Comments (3)

Vasemmalla, soittajan näkökentän ulkopuolella tuntuu olevan aivan liikaa keskenään samanlaisia pieniä nappeja. On kuin opettelisi itsekseen lukemaan sokeainkirjoitusta. Oikea käsi löytää oikeat näppäimet helpommin, kun pianon koskettimisto on ennestään tuttu.

Andy on vähän epätoivoinen ja toivoo kai salaa, että unohtaisin koko asian.

Viikon möläytyksestä vastaa konservatiivikansanedustaja Danna Vale. Hänen mielestään aborttipilleriä ei pidä päästää vapaille markkinoille, sillä australialaiset abortoivat jo entuudestaankin itsensä sukupuuttoon, kun muslimit (jotka edustajan mielestä eivät kai sitten ole australialaisia, jos lienevät ihmisiäkään) tekevät lapsia minkä ehtivät ja koko maa uhkaa muuttua 50 vuodessa muslimivaltioksi. Kukkanen on kuultavissa ABC:n uutissivulla.

Right-hand side of the instrument is easy enough, but there are far too many little buttons on the left, where you can't see them. Only three of them have tiny little markings that you can read with your fingers. I've tried practising in front of a mirror. So far I have only managed to produce a bizarre, molto rubato 4-chord version of the Swedish folk song Vem kan segla förutan vind.

The highlight of the week (I am sure even if it is only Tuesday) is coalition MP Danna Vale's intelligent remark regarding the free availability of the much-discussed abortion pill. She managed to insult not only the whole Muslim population of Australia but also every woman of reproductive age by lamenting the high abortion rates of 'Australians'. In her opinion, 'Australians' are aborting themselves out of existence while the Muslim population grows. She seems to think that it is a national duty for all 'Australian' women (and we can only assume she doesn't think Muslims qualify as Australians) to reproduce and refrain from aborting just to keep the statistics neat.

In fairness to MP Vale, here is the link to the ABC news page where you can hear her original remarks.

Posted by ah at 11:40 AM | Permalink | Comments (5)

Andy tykkäsi kesälomastaan niin että uhkaa jatkaa sitä huomenna. Raukka ei ole joulupyhien lisäksi kummempaa lomaa pitänytkään, niin että minun puolestani lojukoon vaikka koko viikon siellä kuistilla.

Ruohokin on leikattu (oma leikkuri on yhä korjaamolla, mutta Rodney tuli ja touhusi) ja kasvimaa ja istutukset paljastuneet sen alta. Vahingot: timjami on kuivunut ja kadonnut ainakin tältä kesältä ja yksi kamelioista on kuollut. Joku taisi ajaa sen päältä kottikärryillä katteenlevitystalkoiden aikana. Ennuste: kurkkusadosta tulee suurten mittojen ylituotanto-ongelmia.

Kuvan paikallista viiniä ei juotu tänään, mutta sen etiketti nauratti pari päivää sitten. Täällä hirmuisen suositussa Kath & Kim -komediasarjassa (Suomessa FST:llä) puhutaan aina 'raislingista' ja 'khaardonneista'. Kuvittelisin kuitenkin, ettei etiketti kuitenkaan ole nyökkäys Kathille ja Kimille vaan pikemminkin vahinko. Kath ja Kim varmaan tykkäisivät Leilasta ja Annukasta.

Andy liked his summer holiday (his first this year, not including Christmas Day & Boxing Day) so much he is thinking of having another one tomorrow. We are beginning to be our normal selves again after Canberra, but yesterday we completely forgot about BJ's Chinese New Year party. We were commenting on the live music coming from the other end of the street but it took several hours before the penny dropped.

The lawn has been mowed (by Rodney, our mower is still in the shop) and the garden has reappeared. One of the camellias has died and the thyme plant has disappeared. Otherwise everything looks very healthy and it is clear we'll have a serious oversupply of cucumbers.

Pictured a local wine we did not have today. (Because we had already drunk it with Jenny and Colin the other day.) The spelling of Riesling could be an appreciative nod to Kath & Kim but I fear not.

Posted by ah at 05:41 PM | Permalink | Comments (5)

Tajusin vannovani käsi Raamatulla ensimmäistä kertaa. Wingecarribeen kunnan lahjaraamatun kannessa komeilee kunnan kullalta kimaltava logo (kuvassa se ei kimalla yhtään niin paljon kuin todellisuudessa). Kysymyksessä on selkokieliversio, josta kauniilta kajahtavat historialliset ilmaukset on karsittu, mistä mukana olleet englanninkieliset henkilöt heti huomauttivat.

Itse kansalaisuusseremonia oli vain pieni osa vuotuisen Australia-päivän juhlintaa. Meitä uusia kansalaisia oli 25. Vala vannottiin yhteen ääneen kahdessa erässä - Raamatulla ja ilman - ja sitten kukin sai kätellä kunnanjohtajaa ja ottaa vastaan todistuksen kansalaisuudesta sekä kansalaisuuden symboliksi puuntaimen. Lopuksi kirjauduttiin vaalirekisteriin ja juotiin kuohuviinit pubissa.

Juhlapaikkana oli Berriman oikeustalon pihamaa, jonka suurissa mäntypuissa kymmenet kultatöyhtökakadut (Cacatua galerita) riekkuivat ja häiritsivät minkä ehtivät. Lempeä livertely ei kuulu minkään kakadulajin tapoihin, mutta kultatöyhtökakadun huudon ensi kertaa kuullessani tajusin, miksi Maria Gripen Lasinpuhaltajan lapsissa lasit särkyivät. Yksi lastenkirjasuosikeistani muuten.

Olo oli kuin jouluna. Perinteisen puuntaimen, Raamatun, pikkulipun ja pehmokoalan (Jennyltä) lisäksi sain Judylta käsin tehdyssä rasiassa valikoiman ikivanhan mantereen esineitä: kuningaskaijan höyhenen, kotilonkuoren, seeprakiven ja palan akaattia. Kantta koristavat grafiikat ovat Judyn omasta ateljeesta.

Australian kansallislaulun sanat ja sävel löytyvät täältä. Sävelestä jotenkin pidän, sanoissa ei välillä ole oikein mitään tolkkua. Toisessa säkeistössä muistutetaan viisaasti, että merten takaa tuleville on täällä hyvää tilaa. Hallitus ei ole tainnut opetella sitä säkeistöä.

I was quite touched and overwhelmed by all the attention and good wishes from so many people. I felt like it was Christmas again. My citizenship tree turned out to be a dwarf Hardenbergia. Better that way, we wouldn't have had room for a eucalypt in our backyard.

Above I have described the Australia Day festivities in Finnish. A fantastic little detail about the day were the mob of Sulphur-crested Cockatoos (Cacatua galerita) that landed on the pine trees next to the Berrima Court House, shrieking like maniacs (as they do), just as the audience below started to sing Advance Australia Fair. I had been memorising the words of the national anthem all the previous day and felt cheated when they turned out to be printed in the program.

Posted by ah at 03:43 PM | Permalink | Comments (7)

Kun viimein lopen väsyneinä kotiuduimme parin viikon keikalta (se tuntui kahdelta kuukaudelta, vaikka hauskaa olikin), luonto olikin vallannut kotipihan ja vähän keittiötäkin, muurahaisten muodossa. Kuolleita koppakuoriaisia lojui joka paikassa, nurmikko ulottui puolisääreen, köynnöstävä avomaankurkku oli vallannut elintilaa kasvulavan täydeltä, ja kesäkurpitsat olivat pullahtaneet sen kokoisiksi, että kohta täytyy taas kysellä niitä kesäkurpitsareseptejä. Maissi (kuvassa) on lähes korjuukypsää sekin, mutta läntti on niin pieni, ettei ylituotanto-ongelmia ole näköpiirissä.

Andyn konsertin vuoksi säntäsimme saman tien Sydneyhin pariksi päiväksi (lehdessä oli siitä pieni arvostelu, tämä nyt lähinnä perheenjäsenille tiedoksi), ja sieltä palattua oli vuorossa Australia-päivä (26.1.) kansalaisuusseremonioineen. Nyt on siis kaksoiskansalaisuus plakkarissa - tästä voisin kukaties jatkaa vähän huomenna. Ruoho sai joka tapauksessa kasvaa rauhassa, sillä palkattu leikkaaja ei ollut päässyt tekemään töitään märän sään vuoksi ja oma, nyt korjattu leikkuri kököttää edelleen liikkeessä.

Palaudun vielä vähän, ja kukaties keksin jotain nasevaa kirjoitettavaa, kunhan suomen kieli ja aivot löytyvät purkamattomista matkalaukuista. Sillä välin saamme tyytyä kasvimaatarinoihin.

Sweet home. I have finally unpacked the bags but could not locate my brain, yet, and the Finnish language seems to be temporarily gone as well. (Too much proofreading in English.) It took us a while to find the house on our arrival because of the jungle surrounding it. So much growth in just two weeks! The grass looks as if no one had ever cut it. The zucchinis are ridiculous, of course, but soon we'll also be drowning in cucumbers unless I can pull myself together and pickle them before they get too big. (Denis has promised me some blackcurrant leaves so I no longer have to go and strip the cherry tree by the tennis fields. The leaves go in jars between the cucumbers.)

Andy's concert in Sydney took us away again almost immediately (The Australian has a little review of it, in case family members are interested), and then there was Australia Day, and then Andy went to Sydney again. The lawn is even higher now, and the lawnmower, which has been fixed, is still in the shop. Someone is coming on Sunday (if it is not wet) to put us out of our misery.

I think I'll write more tomorrow about becoming an Australian citizen, meanwhile you can check out Denis's blog to find out more about Australia Day activities in Robbo. The new lyrics for Waltzing Matilda included a mention of the sauna, and stuff about drinking cocktails on the veranda, while waiting for the fog to clear. I feel I need to point out that I like to sit and drink on the veranda on sunny days, to admire the sunset. If I sat there on foggy days, I'd be doing it 6.5 days a week, which could be a worry.

Return tomorrow for a picture of the Bible donated by the Wingecarribee Council! I think this is the first time I was ever made to swear something with my hand on the Bible. (I could have avoided it by taking a different kind of oath of course.)

Posted by ah at 04:17 PM | Permalink | Comments (3)

Koska tulin jo Parnasso-blogin kommenttikamarissa tuottaneeksi punnittua puhetta ja koska tänään on kiireinen päivä, panen kopioiden. En selitä kommenttini lähtökohtia, kannattaa käydä lukemassa keskustelua jos ei ole sitä jo tehnyt.

Näin siis minä entisen osa-aikakriitikon syvällä rintaäänellä:

"En ole yhtään varma tuosta musiikin ja kirjallisuuden välisestä juovasta. Pikemminkin olen ollut huomaavinani, että muusikkojen, musiikkikriitikoiden, musiikkihallinnon ihmisten ja säveltäjien kotona törmää pursuileviin kirjahyllyihin, joissa on muutakin kuin partituureja. Useimmille säveltäjille kirjallisuus on tietysti tärkeä työvälinekin, ja kriitikot työkseen kirjoittavina pitänevät itseään jonkinlaisina sanatyöläisinä.
Heikinheimosta ei voi sanoa, oliko hän hyvä vai huono (tarkoituksellinen sanavalinta) kriitikko, hän kun oli pitkän uransa aikana molempia. Seppo itse olisi varmaan pitänyt hyvä ja huono -sanoja yhtä epäkiinnostavina määreinä kuin anonyymi kommentoija. "Paras" ja "huonoin" olivat enemmän hänen tyyliään. Perusteluja tuli hyvinä päivinä, huonoina vähemmän.
Arvostan niitä, jotka uskaltavat eksyä oman asiantuntemuksen rajoille ja niiden yli. Miten muuten syntyisi uudenlaista asiantuntemusta? Monitaiteelliset teokset jäävät liian vähälle huomiolle juuri siitä syystä, että me arvostelijat emme kasvojen menettämisen pelossa uskaltaudu oman kotipiirimme ulkopuolelle."

Tähän loppui kommenttini, mutta jatkan tässä vielä vähän. Minusta oli vajaa kymmenen vuotta sitten melkein tulossa laulumusiikkiin ja oopperaan keskittyvä kriitikko. Ajattelin, että 10-vuotisten lauluopintojen, musiikin aktiivisen harrastamisen ja musiikkitieteen laudaturin pohjalta täytän ainakin minimikriteerit. Sitä paitsi otin asian hyvin vakavasti.

Sitten tapahtui kaksi asiaa, en muista missä järjestyksessä. Eräänä päivänä kritiikkini julkaistiin HS:n kulttuurisivulla Seppo Heikinheimon ja Hannu-Ilari Lampilan kritiikkien välissä. Tajusin, että noina aikoina kovasti aktiivinen kriitikko ja valta -keskustelu koski minuakin. Aloin epäillä, etteivät mitkään opinnot ja harrastukset riitä tällä alalla pätevyyden takeiksi.

Ja se toinen asia tuli palautepuhelun muodossa työpaikalle (olin päivätöissä Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksessa): vihainen ja henkilökohtaisuuksiin menevä yhteydenotto laulajattaren muusikko-miesystävältä. Pelotti. Oli pimeä syysilta, ja huomasin vilkuilevani olkapääni yli matkalla töistä kotiin.

Lopetin konserttien arvostelemisen. Se tosin oli muutenkin käymässä vaikeaksi, koska toimin samanaikaisesti myös suomalaisen musiikin markkinointitehtävissä. Oopperasta olen edelleen silloin tällöin kirjoittanut. Siinä on se hyvä puoli, että arvostelun kohteesta on yleensä vielä jokunen esitys jäljellä. Sama koskee levyjä ja musiikkikirjoja. Ei ole mukava sanoa viimeistä sanaa.

Vieläkin toisinaan ajattelen, että vähän paksummalla nahalla en olisi ollut mahdottoman huono kriitikko. Ehkä palaan asiaan eläkkeellä.

Posted by ah at 04:17 PM | Permalink | Comments (2)

Paljastan salaisen aseeni, jonka avulla on psyykattu ja piiskattu ruumis ja sielu monenlaisiin yli-inhimillisiin ponnistuksiin (siivoukseen, musiikinteorian tehtäviin, jutunkirjoitukseen - gradun tekoon en kokeillut).

Näin se toimii:
pannaan stereoihin Tom Jones ja Thunderball, ja nupit kaakkoon.

He always runs while others walk

He acts while other men just talk.
He looks at this world, and wants it all,
So he strikes, like thunderball.
He knows the meaning of success.
His needs are more, so he gives less.
They call him the winner who takes all.

And he strikes, like thunderball.

Johan alkaa luuta heilua ja tekstiä syntyä. Tom Jones on myös ainut mies, joka voi laulaa Burt Bacharachin & Hal Davidin Pussycat, Pussycat, I love you oikein ja vaikuttamatta naurettavalta. Ainakaan kovin naurettavalta.

Tekstit kokonaisuudessaan vaikka täältä. Ylpeys ei anna myöten antaa fanisivujen osoitetta, näyttäisi vielä siltä että on tullut siellä vierailtua. Mutta osoite on kyllä helppo arvata.

***

2006 started well! They have knighted Tom Jones!

This is a good moment for me to share with you my secret weapon. This trick gives me superhuman powers when needed (on cleaning day, when doing my tax, when writing a story). To be used sparingly, the effect might wear out if overused.

This is how it goes: you load in the CD player (or computer if you wish) your Tom Jones CD turn the volume knob to very loud and let the Thunderball roll.

He always runs while others walk
He acts while other men just talk.

He looks at this world, and wants it all,
So he strikes, like thunderball.
He knows the meaning of success.
His needs are more, so he gives less.
They call him the winner who takes all.
And he strikes, like thunderball.

Never failed me yet. And I have to add (I have to) that Sir Tom is the only male singer who could think of singing Pussycat, Pussycat, I love you and getting away with it. And getting Bacharach's melody right!