Back to homepage
Paluu kotisivulle

March 10, 2007

Teinielämys
A teenage experience

big potato

Harvoin sitten teinivuosien on enää tullut vastaan sellaista biisiä, jota tekisi mieli kuunnella uudelleen ja uudelleen, ja sitten viiden minuutin päästä taas kerran.

Kuuntelin eilen DAT-nauhalta Chris Smitherin haastattelua, ja se soitti siinä samalla kitaraansa ja esitti kappaleensa nimeltä No Love Today. Sydän pysähtyi, kuulkaas. Melankoliaa isolla M-kirjaimella, hieno sävel, upeat sanat, karismaattinen esittäjä. Pieni suuri blues-biisi, mies ja kitara eikä muuta. Olen kuunnellut sen eilisen jälkeen noin 15 kertaa.

Löysin sen sitten iTunesistakin, sielläkin on live-versio, jossa on ensin selitetty kappaleen taustaa (neworleansilaisen vihanneskauppiaan huutoja - Smither on sieltä kotoisin). Sanat vaihtelevat vähän versiosta riippuen.

I got banana, watermelon, I got peaches by the pound,
Sweet corn, mirleton, more better than in town,
I got okra, got enough to choke you,
Beans of every kind,
If hungry is what's eatin' you
I'll sell you peace of mind,
But this ain't what you came to hear me say,
And I hate to disappoint you,
But I got no love today.

Etsikäähän käsiinne, ette kadu. Vihannesteeman jatkoksi minä lähden nyt Robertson Show -maatalousnäyttelyyn jossa on kolmelta perunasäkkijuoksu (siis juostaan harteilla 25 kiloa perunoita, ei suinkaan säkin sisällä). Naisten säkissä on vain 12.5 kiloa perunoita. Kuvassa Robertsonin pääkadun varrella sijaitseva 'The Big Potato'.

***

The lyrics above come from a Chris Smither song that I stumbled across yesterday when listening to old Music Show tapes. A performance of No Love Today simply made my heart stop. It is very seldom, since the teenage years, that I find a song I want to listen to over and over again. And after that once or twice more.

This is the kind of melancholy that touches the heart of a Finn.

Pity the version I have is not available for the whole world, but there is a rather nice one in iTunes. And here's his homepage. Listen to the music, you won't regret. The lyrics and the song have been inspired by a New Orleans fruit and vegetable man.

To continue with the vegetable theme, now I need to get my act together and walk up the road, where the Robertson Show is happening. The potato race is at 3 pm. Pictured Robertson's Big Potato.

March 08, 2007

Cover-versioita hakusessa

[Update 9.3. Kommenteista löytyy linkki lopulliseen biisilistaan. Jospa ummikko sankari ei hoksaisi kaivaa sitä sieltä. Bloggaan tästä vaikka enemmän synttärin mentyä.]
Syntymäpäiväjuttuihin liittyvä avunpyyntö: työn alla on on käännösiskelmistä koottava CD. Siis suomenkielisiä biisejä haetaan. Perjantai on mielessäin ja Katso kenguru loikkaa ovat jo plakkarissa mutta etsiskelystä huolimatta en ole löytänyt Vilperin perikunnan Tervetuloa länteen Andrej -biisiä ladattavaksi. Näitten australialaisten lisäksi levylle menisi sellaisia suomenkielisiä biisejä, joitten alkuperäinen versio on myös suhteellisen tunnettu. Levyllä ennestään: Nosta lippu salkoon, Saat miehen kyyneliin, Oon voimissain, Kesäkatu, Mä lähden Stadiin, Hyvää huomenta Suomi, Jokainen päivä on liikaa. (Olen tarkoituksella pistämättä alkuperäisiä näkyviin niin että jää jotain synttäriyllätykseksikin. Voin vaikka luvata koota kattavan listan alkuperätietoineen, jos saan hyviä ehdotuksia.)

Saa ehdottaa ja sitäkin saa ehdottaa että mistä biisin löytäisi! Nyt-Nettilataamo ei kelpaa, sieltä ei australialaisella koneella voi käydä noukkimassa mitään. Ja ennen kuin joku kysyy, tiedostonvaihtopuuha ei ole tuttua ei, ihan olen senttejä ja dollareita/euroja käyttänyt.

Onko muita australialaisia kappaleita? Mikä on paras Beatles-cover? Rööperiin, sanoisin.

Idea saattaa kuulostaa vähän laimealta, mutta nyt on niin että viittäkymppiä vinhasti lähestyvä synttärisankari ei lakkaa ihmettelemästä suomalaista käännösiskelmätodellisuutta ja on erityisesti ehdotellut tämäntyyppistä.

March 04, 2007

Taas suomalaiset olivat aikaansa edellä
Finns pushed the buttons, too

Kesy euroviisuskandaali (linkki New York Timesin sivulle) muistutti Kojosta - muistanko muka väärin, eikö Nuku pommiin -biisin englanninkielisessä versiossa nimetty Ronald Reagan ydinkakan heittäjäksi? Voi kyllä olla etteivät nollatuloksellaan päässeet kenellekään sitä englanninkielistä versiota esittämään. [Päivitys - taidanpa muistaa väärin. Reagan mainittiin alun perin suomenkielisessä versiossa ja itsesensuroitiin sitten pois, eikös?]

Mutta sittenkin, eikös tapaus muistuta jotenkin varsin läheisesti Israelin euroviisuehdokasta? Oi miten olimmekaan edellä aikaamme, ei muu maailma meitä vielä silloin ymmärtänyt.

Jos joku nakkaa
ydinkakkaa
kohta tänne Eurooppaamme
niin mitä haastat
kun kaikki saastat
silloin kasvoillemme saamme?

Ja YouTubesta tietysti löytyy, mukana hellyttävästi myös Maamme-laulut ja Ossi Runteen kumarrukset oikean sinfoniaorkesterin edessä. Oi niitä aikoja.

Kasablogi tarjoaa nostalgikoille valikoiman Eurohumppaa vuosien varrelta. Oma suosikki oli tuo vuoden 1984 Tozeurin junat. Osaan vieläkin sanat ulkoa, nyt ymmärränkin niistä jo kymmenesosan.

***

The above YouTube video dates from 1982. It features one of the least successful Eurovision Song Contest entries by Finland. The lyrics are about the possibility of Europe being caught in the middle of a nuclear war. I seem to remember that the English lyrics actually mentioned Ronald Reagan as someone most likely to push the button - but of course in those days all candidates performed in their own languages, so the English lyrics were only heard if the song ended up winning the competition. This one got zero points. [Update: My memory is returning. In fact I think it was the Finnish lyrics that originally mentioned Reagan, but the possibly sensitive material was promptly self-censored.]

I guess it is a sign of times that the 2007 Israeli entry has got in such trouble when in 1982 nobody even noticed. Would it be very unpatriotic for a Finn to say that the Israeli entry is somewhat more interesting, musically speaking? Or is it that a Finn can safely utter something that will sound much more volatile coming from an Israeli citizen?

Jussi of the Finnish Kasa blog has put together a fine selection of Eurovision songs in YouTube. Worth checking the links even if you don't speak Finnish. My favourite is the 1984 Italian candidate I treni di Tozeur. It still sounds good! It is always weird to hear again a song the lyrics of which you miraculously know by heart even if you have never understood a word of them!

And don't you love the symphony orchestra... those were the days.

February 19, 2007

Etanoista ja plagioinnista
I am appalled

snailpath.jpgNyt on tämäkin nähty. Aloitin aamuni hinkkaamalla juuri öljytyltä kuistilta vaeltelevan etanan pointillistista limavanataidetta. Muuten etanoista viis, mutta halusin sutia toisen öljykerroksen lankkuihin tänään enkä halunnut nilviäisen öisiä retkiä pysyväksi osaksi kuistia. (Olin tuupertua lämpöhalvaukseen - harvinaisen kuuma ja tukala päivä.)

Mutta etanan pahalainen ei ollut tämän maanantain varsinainen päivittelyn aihe. Klassisessa musiikissa skandaalit yleensä liittyvät jalkaa polkeviin oopperalaulajiin. Edesemenneet pianistirouvat nousevat harvoin otsikoihin, ja vielä harvemmin näin röyhkeän ja kylmäverisen huijauksen päähenkilöinä. Tässä Gramophonen uutinen aiheesta, tässä New York Timesin ja tässä vielä Pristine Audion mielenkiintoinen huijausta käsittelevä sivu.

***

I never thought it would come to this: I started my morning by scrubbing snail footprints on the veranda. This rather artistic animal had been wandering on the freshly oiled deck overnight, with seemingly no other purpose than having his/her footprints immortalised before the second coat of oil was applied.

I never thought it would come to this, either: where is the world going to when nice, old ladies rip off hundreds of CD tracks in order to make comebacks as recording artists?! Here is what Gramophone tells about the scandal, this is the New York Times and this is a most interesting site by Pristine Audio about the same subject.

December 04, 2006

Anita O'Day in memoriam

anita.jpg
Petja heitti meemillä. Mitä kuuntelen tänään?
Sallitaanko, että kokoan parilta päivältä, varsinkin kun tänään en ole ehtinyt kuulla muuta kuin krikettiselostusta (enkä sitäkään vapaaehtoisesti)?

Muistomusiikkiosastolta Juice on soinut vain päänsisäisessä soittorasiassa. Jonakin aamuna ennen sarastusta huomaat, että musta aurinko nousee. [musta = minusta, näin minulle on väitetty]. Jotenkin olin hämmästynyt, että mies oli vielä fyysisesti elävien kirjoissa... Kuolinuutisia on ropissut, pysähdyttävin niistä oli suuren idolini Anita O'Dayn poismeno marraskuun 23. päivänä. Anita ei ollut varsinaisesti enää keikkailuiässä (87), mutta CD-soittimessamme Anita keikkailee jatkuvasti. Rytmisesti ja vokaalisesti aivan verraton jazzlaulaja, jota on vuosikymmenet ihailtu erityisesti scatin ja improvisoinnin mestarina. Minulle äänen persoonallinen väri ja notkeus merkitsivät tyypillistä kyllä enemmän. Olen melodia-addikti. Siksi pidän niin paljon myös Chet Bakeristä.

Sydneyläisessä kahvilassa taisi soida perjantaiaamuna Scissor Sisters, joiden ensimmäinen levy soi meillä useinkin pari vuotta sitten. Uudempaa en ole kuullut.

Autossa kuunneltiin torstaina Bachin joulunajan kantaatteja. John Eliot Gardinerin johtamassa kokonaislevytyksessä (Soli Deo Gloria SCG 127) on juuri julkaistu 15. osa (BWV:t 64, 151, 57 ja 133). Levysarjan graafinen ilme on mielenkiintoinen - mustia kansia koristaa unicefmainen sarja ihmiskuvia eri maailmanuskontojen piiristä. Mielenkiintoinen siis siksi, että kansien sisällä on tätä kovin luterilaista musiikkia. Hyvä lahjalevy klassista rakastaville sukulaisille.

Eilen rakentelimme pieniä ohjelmamontaaseja Wavelab-softan avulla Andyn ja Jim Rolonin ikuisuusprojektiin (tavallisten australialaisten muotokuvia ja haastatteluja musiikista). Parikin haastateltua oli valinnut Slim Dustyn musiikkia - Australian Johnny Cashin, joka meillä ei muuten juuri soi.

Ja viikon varrella tuli monen vuoden tauon jälkeen tutustuttua myös suomalaisiin musiikkivideoihin, kun talossa pistäytyneellä oli mukana Music Export Finlandin Midem-vientipläjäys vuoden takaa. Hevivideoissa on edelleen siivekkäitä naisia, perhosia ja lepakoita. Joku naisparka oli pantu juoksemaan lakkasuolle, vesi loiskui ja sellistien letit heiluivat apokalyptisesti. Paristakymmenestä videosta jäi mieleen erityisesti The Crashin useamman vuoden takainen Still Alive ja Teemu Brunilan ääni. Löytyy näköjään pätkä biisistä täältä jos on maailmassa vielä joku muukin joka ei ole koskaan kuullutkaan. Ulkomaille muuttaminen on paras tapa pudota kelkasta tämäntyyppisissä asioissa.

Petja oli kuunnellut Tom Waitsia, Richard Straussin ja Vaughan Williamsin lauluja sekä Jussi Björlingiä. Mikä tahansa niistä olisi ihan hyvin voinut sattua soittimeen meilläkin.

***

cantata.jpg
Above, I have responded to a challenge presented to me by a fellow blogger. I was meant to list music I listened to today, but having been occupied with everything but music recently, and since it is only 11 am, I took the liberty of including tracks from the past couple of days.

Anita O'Day died on 23 November. My favourite jazz singer, fantastic, original voice, perfect sense of rhythm. She was 87. I listen to her all the time.

A Sydney café had Scissor Sisters as background music for breakfast - at least that is what I think it was, I haven't heard their more recent CD.

I'll spare you and leave out the Christmas music I heard all over the Sydney CBD. Woolworth's in Bowral had a particularly nasty version of 'Jingle Bells' with oh-so-funny Aussie words.

On Thursday, we listened to some of the latest volume in Soli Deo Gloria's Bach cantata series. Vol 15 consists of cantatas for Christmas time. I am still fascinated by the images selected for the otherwise black CD covers - portraits of people from various parts of the world, most of them clearly not Lutheran. I think we are being convinced that Bach's music, from today's point of view, is beyond religion. I am not sure his cantatas are, but I like the fact that every time a new volume comes out, the cover forces me to think about this.

Yesterday, Andy and I were compiling some audio montages for his and Jim Rolon's exhibition project (some day it will all happen and I'll write more about it). Anyway, on a couple of occasions, Slim Dusty's music was needed.

I also caught up with some Finnish pop/rock videos, after a break of about five years. The heavy metal videos still have winged females, butterflies and bats. A band called The Crash turned out to be a different from the rest.

It is very easy to fall out of the loop when it comes to Finnish popular music. All you need to do is emigrate.

October 20, 2006

Jasperin etanasirkus - nyt elokuvana!
Jasper's Snail Circus Movie

Nyt livenä! Aikaisempaa infoa Jasperin etanasirkuksesta. Kysymyksessä on siis noin kymmenvuotiaan tytön etanaharrastus, myös videopätkän synkähkö toteutus on Jasperin omaa käsialaa. Pätkän musiikista vastaa niinikään paikallinen lahjakkuus, bändi nimeltä Juicy Mountain (linkki Myspace-sivulle).

See: earlier posting about Jasper's snail circus. Music in Jasper's snail movie is by Juicy Mountain (link to their MySpace site). Make their day and post comments from Finland!

October 12, 2006

Puutarhapäivitys ja musiikillinen huomautus
Garden update and a musical observation

violet.jpgLokakuun puutarhapäivitys: kasvimaa laitettu (satunnainen valikoima kukkia, mansikoita, punasipulia, yrttejä, meksikolainen chili ja kaksi tomaatin tainta). Ruoho ja kaikki muutkin kasvit kärsivät kuivuudesta. Fredin vuokra-asunto purettu ja vapautunut komposti käytetty kasvimaan teossa.

Kevään puutarhaprojekti on istuttaa takapihan terassikiveyksen reunoja kiertävään upouuteen penkkiin matalakasvuisia perennoja, kivikkokasveja ja yrttejä. Puuha piti aloittaa tappamalla nurmikko ko. alueelta, sillä kohdassa kasvoi rönsyilevää kikuju-ruohoa, joka valtaa kukkapenkit silmänräpäyksessä. Uuden kukkapenkin suunnittelu ja alueen merkitseminen käy muuten kätevästi puutarhaletkulla. Tänään vietin pari kuumaa aamutuntia kääntämällä maata ja kaivamalla ylös ruohonjuuria. Seuraavaksi katetta, muutama litteä kivi askelmaksi pariin kohtaan ja sitten sopivat kasvit. Luultavasti lisää yrttejä, vähän laventelia ja matalia, kukkivia perennoja.

Musiikillinen sivuhuomautus: John Williams oli taatusti kuunnellut Elgarin ensimmäisen sinfonian toista osaa ennen kuin sävelsi Tähtien sota -musiikkinsa.

***

curve.jpgGarden update: Fred's lodgings have been dismantled (by brave me), and the vegetable patch has been planted with a rather random selection of things: some herbs, tomatoes, a chilli plant, flowers and a new bed of strawberries. Tioga is the best strawberry variety I have been able to find here, rather mild but at least it is sweeter than the usual cool climate variety on offer, Red Gauntlet. My strawberry farming uncle tried Red Gauntlet in the 1970s and we all agreed it was disappointing.

This spring's little garden project is a new bed surrounding our also relatively new 'outdoor entertainment area'. I started by marking the shape with a garden hose - a great way to find the right curves - and by spraying the grass (lots of Kikuyu grass which invades new beds overnight) and, after a few weeks, digging out and removing all the grass roots. Next step is mulching, adding a few natural stone slabs for stepping stones, and finding suitable plants. I am thinking of some low-growing perennials, maybe some lavender, possibly more herbs and some rockery plants. All water-wise, of course.

I think John Williams knew Elgar's 1st Symphony and its second movement when he composed his Star Wars music.

September 22, 2006

Kenen levy?
Whose CD?

stara.jpgPostissa tuli alansa guruihin kuuluneen supertähden muistolevyboksi - naamasta näkee, että kynttilää on poltettu molemmista päistä. Olisiko blueslegenda? Tai jazzkitaristi? Chanson-taiteilija? Protestilaulaja?

No ei. Yrjöhän se siinä.

***

Mail brought a tribute CD box set - you can tell by his face that he has burnt his candle at both ends. What kind of guru are we talking about - a blues legend, or a jazz guitarist maybe? A chanson artist? A protest singer?

Nope. It's our George.

September 01, 2006

Siivet tomussa
Some propaganda

revelator.jpgIhmiskunnassa tiedusteltiin energisoivia musiikkivinkkejä. Tom Jonesista puhuttiin siellä ja on puhuttu täälläkin (nyt ei oikeastaan enää edes nolota), joten piti miettiä muuta.

Menkää ja ladatkaa Gillian Welchin sivulta Time-albumin kappale Red Clay Halo. Tämä vain jos siedätte kantrimusiikkia. Koko albumia suosittelen lämpimästi. Kolme fania - minä, Andy ja Jim Rolon - kävimme kerran kuuntelemassa Gilliania livenä täällä Australiassa. Olemme faneja edelleen.

Albumi ei muuten kokonaisuudessaan ole mitenkään hilpeä, siinä vallitsee sellainen varsin omaleimainen, tuumiva tunnelma, melkein pysähtynyt välillä. Laulu, stemmat ja yksi tai kaksi kitaraa. Muuta ei tarvitakaan. (Käykää kertomassa jos satutte tuntemaan tai tätä kautta tutustumaan.)

***

A fellow blogger from Finland
was looking for energising music tips the other day. He mentioned Tom Jones, and so did I earlier this year, so something else is needed.

Go and download Gillian Welch's 'Red Clay Halo' from her website - originally from the album Time, and what a fine album it is. Unless you hate country music but you wouldn't, would you? This album has a very strong, calm and reflective atmosphere. Slow tempos, just one or two guitars, one or two voices.

Andy, I and Jim Rolon drove to Parramatta once to hear her live. We were already fans and even more so after the gig. In fact, I think it was Jim that first walked into our house one fine day with a CD in his hand and made us sit down to listen to 'Red Clay Halo'.

August 16, 2006

On meillä kuitenkin parempi vessapaperi
Rule, Britannia! (But Finland has the best toilet paper.)

british.jpgTuoreimman Gramophone-lehden kansi ärsyttää se verran, että pitää oikein miettiä, mitä varten se niin ärsyttääkin. Siinä julistetaan brittimusiikin vallankumousta: "When British music plays, the world now listens". Kun brittiläinen musiikki soi niin maailma kuuntelee.

Kysymys on siitä, että Gramophoneen kirjoittavan Philip Clarkin mukaan Britannia on vihdoin julistanut olevansa jotakin aivan muuta kuin Brahmsin luonnehtima 'maa ilman musiikkia'. Minua ei ärsytä niinkään Clarkin artikkeli, joka (vaikkakin on osin ajastaan ainakin kymmenen vuotta jäljessä) osoittautuu tarkemmin tarkasteltuna analyysiksi siitä, miten nykypäivänä brittiläinen nykymusiikkikenttä on jokseenkin erilainen kuin Brittenin Peter Grimesin päivinä. Enemmän minua ärsyttää se, että tämä analyysi on pitänyt pukea niin nationalistisiin muotoihin ja väreihin, että jalkapallofanitkin tuppaavat jäämään toiseksi. Rule, Britannia!

35-vuotiasta Thomas Adès -ressukkaa muuten nimitetään jutussa edelleen ihmelapseksi. Toivon että ironisesti mutta pelkään että ei.

Mutta palataanpa kannen sloganiin. Nimittäin muistelen lukeneeni, että nationalistiset puhetavat yleistyvät mediassa erityisesti silloin kun yhteisö tai yhteiskunta on jonkinlaisessa käymistilassa, ulkoisen tai sisäisen uhan alla. Ensimmäisen kerran kiinnitin asiaan huomiota Suomen Suuren Laman aikoihin. Niiltä vuosilta jäi erityisesti mieleen kaksi pehmopaperiteollisuuteen liittyvää mainosta. Toinen oli lyhtypylväskampanja, jossa Serlan nenäliinoja mainostettiin sloganilla Suomalaiseen nuhaan. Toinen mainoslause taas oli vähän kansainvälisempi - merkki on nyt päässyt unohtumaan, mutta kysymyksessä oli tv-mainos, jossa Eeva Elorannan äänellä kohkattiin Missään ei ole niin hyvää vessapaperia kuin Suomessa. Gramophonen otsikointi on minusta ihan samaa sarjaa.

***

Above, I am raging about the layout of the most recent issue of the Gramophone magazine. In it, there is a lengthy article about the rise of British contemporary music. Thomas Adès, as usual, has had to take on the role of the 'wunderkind' (the composer is 35 but then the article is about 15 years too late). To be fair, the article is actually a kind of analysis about how the British contemporary music scene has evolved since the days of Benjamin Britten's Peter Grimes. And I am actually not as irritated about the article itself as the cover of the said magazine. "Thomas Adès and the British Music Revolution" it screams. "When British music plays, the world now listens." The colours, pictures and the headlines together would make the most patriotic British football fan proud. It has been a while since I have seen something quite as nationalistic in the contemporary music context.

In fact, the headlines brought back memories from Finland in the early 1990s. This is when Finland was suffering from a serious economical depression, with about 500 000 unemployed people (and there were about five million of us). They say that during difficult times, when a society is under an internal or an external threat or pressure, the use of nationalistic discourse is on the rise. Well, in early 1990s, they advertised even toilet paper with the slogan: Nowhere do they have toilet paper as good as in Finland.

May 31, 2006

Kippis taas!
Cheers!

maple.jpg[Päivitetty & täydennetty 14:50 Suomen aikaa]

Isohko urakka takana. 50-sivuinen partituuri on puhtaaksikirjoitettu, vedokset luettu ja korjattu, stemmat tehty ja käyty läpi tiheän kamman kanssa. En ole ennen joutunut näin läheisiin tekemisiin käyrätorven, englannintorven ja oboen kanssa. Johan on monimutkaista! Unissa seikkailevat nuottiarvot ja etumerkit, ja uudet hartiatkin pitäisi ostaa.

Kyseisessä biisissä on laulustemmakin. Kaikki tekstit kertovat juomisesta, etupäässä oluen.

Taitaa olla kolpakon aika ja paikka. Jatkan vähän myöhemmin.

[Vähän myöhemmin:] Laulajalle (folksellaiselle), puhallinkvartetille ja pianolle kirjoitetussa Barleycornissa on juomalauluja ja juomista sivuavia lauluja Englannista, Irlannista, Italiasta ja yksi Suomesta. Etsin Andylle sopivaa suomalaista laulua, ja Kemppisen vinkistä mukaan tuli Juomaripojan hevonen. Suosikkini on varmaan irlantilainen Carrickfergus, suomalaiseen kun vetoavat paremmin tällaiset murheelliset, lasinpohjaantuijotteluballadit. Iloiset juomalaulut ovat ruotsalaisten alaa. Kantaesitys on heinäkuun puolivälissä Brisbanessa, yksityiskohtia alla.

Kännykkäkamerallakin joskus onnistuu, kun on tarpeeksi staattinen kohde (klikkaa kuvaa isommaksi, niin yksityiskohdat näkyvät paremmin).

***

Three days of furious typsetting, proofreading, editing and correcting, and the 50-page score of Barleycorn is ready. This is Andy's new song cycle for folk singer, wind quartet and piano, featuring six folk songs about drinking - beer, mostly - and drinkers. My favourite one of the lot is the one song that really isn't a cheerful drinking song at all: the Irish song Carrickfergus (...I'm drunk today/ And I'm seldom sober/ A handsome rover/ From town to town...)

The first performance will take place in Brisbane during the Brisbane Festival on 15 July by Southern Cross Soloists, Warren Fahey and Dave de Hugard.

The autumn colours above brought to you by the miserable little camera in my mobile. It is actually not such a bad shot, click the image for a larger view and you'll see the rather artistic colours of the maple leaves. Not a 'proper' maple - a Japanese one maybe?

May 28, 2006

Sauvakävely on in, inhimillinen tragedia out
Nordic walking is in, human tragedy forever out

normajean.jpgViikonvaihteen silppukatsaus alkaa The Sydney Morning Herald -lehden viikkoliitteen (aivan omituisesti Kuukausiliitettä muistuttava muuten) kansikuvalla, jossa nuori Marilyn vielä eri nimisenä osoittaa, että sauvakävely on ollut in jo puolen vuosisataa.

Pysyvästi out ja agendan ulkopuolella on ollut Australian takamaiden inhimillinen tragedia, jota on vuosikymmenten mittaan sekä yritetty ratkaista erinäköisillä kalliilla ohjelmilla ja kampanjoilla että yritetty aktiivisesti unohtaa. Viikko, pari sitten toivottomat, väkivaltaiset ja juuriaan myöten sairaat aboriginaaliyhteisöt nousivat otsikoihin, kun muuan viisas lakinainen sai asioista tällä erää tarpeekseen ja vihelsi pelin poikki. Poliitikot tulkitsivat sen toisenlaiseksi signaaliksi ja aloittivat ikuisen pallopelinsä, jossa on tyypillisesti enemmälti kysymys oman poliittisen uskottavuuden pelastamisesta kuin pysyvistä ratkaisuista.

Tosin optimistinkin on pakko myöntää, että ratkaisut kyseiseen ongelmaan eivät ole helppoja eivätkä ilmeisiä. Pari linkkiä kaikille, joita alkuperäiskansojen kohtalot kiinnostavat (jutut luettavissa ilmaiseksi vain vajaan viikon):

Viikon kuunteluvinkki johtaa Andyn musiikkiohjelman sivulle. The Music Show päästi eetteriin minuutin verran Lordia - Andyä vähän harmitti, kun hän ei päässyt ajanpuutteen vuoksi esittelemään tietojaan suomalaisen pakanallisen sarvipääjoulupukin ja monsteriyhtyeen yhteyksistä - mutta ennen kaikkea vinkki koskee toisella tunnilla ollutta kapellimestari John Storgårdsin haastattelua.

Storgårds johtaa näinä viikkoina montaa australialaista orkesteria, ohjelmassa hän puhuu mm. rakkaudestaan Schumanniin sekä Lapin kamariorkesterin johtamisesta (Rovaniemeltä sekin). Lordia aivan ensimmäisen tunnin lopussa, 53 minuutin kohdalla, Storgårdsia toisella tunnilla kohdassa 9'05'', yhteensä parikymmentä minuuttia musiikkia ja puhetta. Kuunneltavissa nettisivulta jokusen viikon ajan.

Ja vielä yksi Lontoon Citystä tupsahtanut kaupallinen pelilinkki - skottilanko lienee pankkiammatissaan viettänyt paljonkin aikaa peruutellessaan virtuaaliautoja virtuaaliruutuihin. Minä törmäsin kolmesti ja kyllästyin. Kiitos kuitenkin Donald.

***

The weekend newsupdate begins with an image of young Marilyn Monroe in the cover of The Sydney Morning Herald's Good Weekend magazine. Oddly enough, the magazine hasn't realised the real revelation of the photo: Nordic walking was already in 60 years ago!

Pretty much permanently out and certainly not high on the political agenda has been the human tragedy of the Aboriginal communities in the Australian outback. A week or two ago, a frustrated and experienced female lawyer decided that it was time for people to start caring. The politicians of course took this as a signal to rush to protect their own political futures - in a way it is understandable, as the answers to the underlying huge problems are neither easy or obvious. I have included a few links, mostly for my Finnish readers since I doubt the topic gets much coverage in the European media.

If you are curious (and why wouldn't you be) about the Finnish winner of the Eurovision Song Contest, The Music Show played a minute worth of the winning hit by the Lapland band Lordi yesterday. With only a few seconds to introduce the band, Andy could not share with his listeners his inside information about the true nature of the Finnish Father Christmas, another resident of Lapland. Namely, 'joulupukki' translates as 'Christmas goat', and indeed it is not long ago that he looked awfully pagan and boasted a pair of horns - and we have all seen heavy rock fans do their two-fingered greeting.

More interesting in the program, however, is an interview by the Finnish violinist and conductor John Storgårds who is on a conducting tour in Australia. He talks about his love for Schumann and about his long-term cooperation with the Lapland Chamber Orchestra (like Lordi, based in Rovaniemi, Lapland). The Lordi snippet can be found in the end of the first hour of the show (at about 53 minutes), Storgårds's interview 9'05'' into the second hour of the show. Available for listening on the internet for about four weeks.

And one more link, this one a commercial games link that found its way into my inbox courtesy of my Scottish brother-in-law. I don't dare to think how much time people have spent on this one in the City of London. I tried it three times, with pathetic results, then gave up. Thanks anyway, Donald!

April 11, 2006

Upsista, korvat jäivät kotiin
Oops, I forgot to bring my ears!

spectacular.jpg

Klassinen spektaakkeli jälleen Sydneyssä - klassista musiikkia ennennäkemättömällä, -kuulemattomalla ja -kokemattomalla tavalla! Uusi tuotanto, upeita uusia teoksia ja vanhoja suosikkeja. Suurenmoinen 90-henkinen Sydney Symphony, järisyttävä 120-ääninen kuoro, Australian Kuninkaallisten Ilmavoimien soittokunnan mahtava voima ja kansainväliset solistit, kaikki yhdessä tässä ainutlaatuisessa areenatapahtumassa! Musiikki - valoshow - laserhow - ilotulitus!

Mitä mahtaa ajatella orkesterimuusikko, jolla on kunnia olla mukana Sydney Symphonyn Classical Spectacular -spektaakkelissa? Ajatteleeko hän soitellessaan kimarana Ravelin Boleroa, Rossinin Varasteleva harakka -alkusoittoa, Straussin Tonava Kaunoista ja Verdin Aidan juhlamarssia, miten mukavaa on olla (taas) viemässä taidemuotoa uusille areenoille ja uuden yleisön kuuluville? Vai viekö kyniikka voiton, ja mielessä punnitaan vuosien ja vuosikymmenten päivittäisen harjoittelun ja palkkapussin yhtälöä, samanaikaisesti kun korvissa anatomisesti muotoillut muusikon korvatulpat vaimentavat ilotulituksen paukkeet ja ilmavoimien soittokunnan?

Musiikkitieteilijä tässä miettii, miten eivät hoksanneet ottaa mukaan myös gladiaattoreita. Tai villieläimiä? Entäs puna-armeijan ohimarssi tankkeineen ja lippuineen? Kolmiulotteisia elokuvia valkokankaalta, ja kaikille hassut lasit päähän? Melbournen kansainyhteisön kisojen avajaisissa nähtiin lentävä raitiovaunu, sellainen olisi mukava olla. Ja kaiken ylle vaikka hypnoottinen teknobiitti!

Itse asiassa pidän ilotulituksista, eikä minulla ole mitään erityistä valoshowtakaan vastaan, vaikken tajuakaan, mitä varten kaikki elämykset pitää kokea kerralla, niin että musiikin kuunteleminen luultavasti unohtuu tykkänään. Ihan kuin järjestäjät yrittäisivät ujuttaa yhden pienen sinfoniaorkesterin ja muutamia orkesterikappaleita osaksi spektaakkelia mahdollisimman huomaamattomasti.

Ne ovat ne mainitut "uudet teokset ja vanhat suosikit", jotka ottavat oikeasti päähän. "Uusilla" ei tässä yhteydessä tarkoiteta uusia vaan sellaisia teoksia, jotka eivät olleet mukana edellisellä kierroksella. Yllämainitut teokset ovatkin ilmeisesti näitä "uusia", sillä näiden jälkeen ohjelmassa sanotaan: "lisäksi kaikki tuntemasi ja rakastamasi klassikot".

Tämähän ei kerro yhtään mitään yleisön todellisesta tietämyksen tasosta, mutta se kertoo aika tarkkaan a) järjestäjien klassisen musiikin tuntemuksesta ja b) siitä, mitä he olettavat oletetun yleisönsä tuntevan.
Onko pakko aliarvioida näin raskaasti?

Andy puhui eilen aamulla amerikkalaisen Phllips Exeter -akatemian etuoikeutetuille oppilaille klassisen musiikin kuuntelemisesta. Nauroivat kuulemma vitseille ja olivat oikein hyvä yleisö. En tiedä tarkkaan, mitä herra siellä tällä kertaa sanoi, mutta lainaan viime vuonna ilmestyneestä kirjasta In Defence of Classical Music (ABC Books 2005). Tässä pätkässä yritetään kumota kahta klassiseen musiikkiin liittyvää myyttiä ja agitoida ihmisiä kuuntelemaan, sen sijaan että annettaisiin musiikin vain valua ylitse, helposti ja jälkiä jättämättä.

1) Klassisen musiikin ymmärtämiseen tarvitaan erityinen koulutus. [myytti 1]

2) Klassista musiikkia kuunnellessa tarvitsee vain rentoutua ja antaa musiikin valua ylitse. [myytti 2]

Kumpikin väite on virheellinen, ja on vaikea sanoa, kummasta on enemmän haittaa asiaan vihkiytymättömille. Vastaus ensimmäiseen on yksinkertainen: erityistä koulutusta ei tarvita. Kuka tahansa, minä aikana tahansa voi oppia arvostamaan klassista musiikkia vain kuuntelemalla sitä. Outoa kyllä, tässä piilee myös vastaus jälkimmäiseen myyttiin: jos musiikista haluaa saada irti yhtään mitään, ei kannata vain rentoutua ja odottaa, että jotakin tapahtuisi. Musiikkia täytyy kuunnella. Ja kuten minkä tahansa tasokkaan musiikin kohdalla, kuunteleminen on aktiivista, ei passiivista. Klassinen musiikki ei tee kaikkea työtä puolestasi, korkeintaan puolet siitä. Klassinen musiikki on yleensä täynnä yksityiskohtia, ja musiikillista argumenttia kehitellään pitempään kuin keskimäärin muussa musiikissa. Säveltäjä kirjoittaa musiikin, usein viikkojen, kuukausien, joskus vuosien aikana, mutta yleisö tuo mukanaan korvansa, keskittymiskykynsä, mielikuvituksensa ja muistinsa [...]

Paitsi jos tarjolla on myös ilotulitus ja valoshow, silloin voi jättää kotiin ainakin keskittymiskyvyn ja korvat.

***

Classical music as you have never seen, heard or felt it before! It's back to thrill audiences once more with a brand new production, featuring great new works plus some old favourites. The magnificent 90-piece Sydney Symphony, the stunning 120-voice Sydney Philharmonia Choirs, the power of the Royal Australian Air Force Band and international soloists unite for this unique arena event!

I hope you have already got your tickets for the Sydney Symphony light, laser and fireworks show, as it is bound to sell out. So many fantastic things in one go, it must be like stepping into one of those weird shops in Chinatown that sell pink teddy bears, mah jongg tiles, bookmarks, slippers, red lamp shades and chinese medicines. There would be music playing, too, somewhere in the background.

I wonder what the musicians in the orchestra think. They could be thinking how wonderful it is to be (again) bringing all this wonderful music to all of these wonderful new audiences in this wonderful environment. Or they might be thinking - if they were cynics and I am sure they are not - of all those years they spent practising their instruments and weighing those years against the weight of their pay cheque for the evening.

I am thinking the concert promoters did not go far enough. There was a perfectly beautiful, flying tram in the opening ceremony of the Melbourne Commonwealth Games. And they could have borrowed a few tigers from Taronga Zoo, and brought in a few modern-day gladiators. And added a mighty techno beat to provide the evening with some good, solid, structure.

I like fireworks, actually. And I have nothing in particular against the rest of the extramusical attractions in question. But you do get the feeling the organisers are adding all these things to hide the fact that there will be a little symphony orchestra playing some classical music as well. What really irritates me is the bit about "great new works plus some old favourites". I have only read the newspaper ad but I assume the works mentioned (Ravel's Bolero, Rossini's The Thieving Magpie Overture, Strauss's Blue Danube Waltz and the Grand March from Verdi's Aida) are the new ones, since there will also be, according to the ad, "and all the classics you know and love". All of them! What an evening!

This tells us nothing about the real tastes and musical favourites of the audience, but it does tell us a great deal about a) the state and depth of the musical knowledge of the organisers and b) their idea of their audience's musical knowledge and tastes. Could they possibly underestimate their audience more?

Yesterday, Andy talked to the priviledged students of the Phillips Exeter Academy (US) about listening to classical music. I don't know exactly what he said this time, but I'll quote a chapter from his recent book In Defence of Classical Music (ABC Books 2005). In this paragraph, he talks about two myths surrounding classical music.

1) You need a special education to understand classical music.

2) With classical music, you should just lie back and let it wash over you.

Neither of these statements is accurate, and it is hard to know which is more unhelpful to the uninitiated. The response to the first myth is simple: you don't need a special education; anyone at any time can appreciate classical music, just by listening to it. Oddly enough, that is also the response to the second myth: if you want to get anything out of music, there is not point in lying back in the hope that something will happen; you will have to listen to it. As with any worthwhile music, listening is active, not passive. Classical music will not do all the work for you. Because it is generally rather detailed and often involves a musical argument being advanced over a stretch of time longer than that of the average piece of music, classical music only does about half the work. The composer writes the music, often over a period of weeks, months or sometimes years, but the audience brings its ears, its concentration, its imagination and its memory to the piece. [...]

But if you go to the arena concert, don't bother taking your ears or your concentration.

March 16, 2006

Junttiloille geeliä - ja muita pätkiä
Grooming à la apple farmers (etc.)

rakesprogr2.jpgLueskelin paikallisen yleisradion sivuilta ihailemani poliittisen toimittajan haastattelutranskriptioita, kun silmiin sattui hellyttävä uutispätkä toisesta yhteydestä. Metroseksuaaleista puhutaan varmaan Suomessakin, täällä Sydneyn ah-niin-viileät partyeläimet ovat niin metroja etteivät metrompia voi olla. Nyt ovat sitten keksineet junteillekin oman termin. Ovat käyneet oikein traktorin pukilla tekemässä haastattelua, ja vanhalta isännältäkin on kysytty, että saavatko ne nuoret isännät käyttää geeliä perjantaisin.

Kuvat eivät liity metro-, retro- eivätkä nitroseksuaaleihin vaan paljon tylsempään aiheeseen. Viime viikonvaihteessa (kun en nukkunut oopperassa juuri ollenkaan, niin kuin tuli jo mainostettua) hihkuin ihastuksesta katsellessani David Hockneyn jo kolmekymmentä vuotta vanhoja lavasteita ja pukuja Stravinskyn Hulttion tie -oopperaan. Hockneyn Innoittajina olivat William Hogarthin 1700-luvun moralisoivat kuvat (ks. alakuva), kun taas Stravinskyn musiikki viittailee yleisellä tasolla Mozartin suuntaan. Uusklassinen musiikki jättää minut usein vähän hämmentyneeksi, ja niin nytkin, vaikka sen etäisen kohtelias maailma jotenkin sopikin kepeästi etenevän moraliteetin kuljettajaksi. Ehtaa emootiota pursuileviin romantikkoihin on niin paljon helpompi orientoitua.

Elävässä elämässäkin nähtyinä Hockneyn lavasteet ovat aivan vanhojen kaiverrusten näköisiä, paperisia lavaste-elementtejä ja niukkaa väriskaalaa noudattavia pukuja myöten (yläkuva). Ohjaaja (samainen John Cox kuin Glyndebournissa 1970-luvulla) väittää tietävänsä, mitkä osat lavasteista Hockney maalasi omakätisesti. Tietää muttei kerro, sillä lavasteita tarvitaan maailmalla jatkuvasti, eikä ohjaaja halua palojen joutuvan hukkaan.

Ja vielä yksi linkki: Brokeback Mountain -novellin kirjoittaja Annie Proulx'n rehellinen, omakohtainen kertomus Oscar-juhlallisuuksista ja siitä, miten lopputulos jäi vähän kaivelemaan.

***

rakesprogr.jpgThe other day, when reading some transcripts of Kerry O'Brien's interviews on the internet (I am a fan), I somehow got sidetracked and ended up reading a fascinating piece of rural reporting.

Unless you have walked around with your eyes shut and ears covered, you will have heard of the concept "metrosexual". Well, it seems there is a rural equivalent, only I am a bit disappointed they haven't come up with a better term than "ruralsexual". Any suggestions?

In any case you should follow the link above and check out what a Tasmanian apple farmer has to say about this important subject. And you'll also find out about the mixed feelings of the older generations of Tassie farmers.

The pictures of course have nothing whatsoever to do with metro-, retro- or ruralsexuals. Last Saturday, I stayed awake for a whole opera - well, almost. (This does not go without saying, but don't get me wrong, I love opera and make it a rule to stay awake when I am reviewing.) The reason for this was only partly that it was a matinee performance. Mostly it had to do with David Hockney's fantastic sets and costumes for Stravinsky's The Rake's Progress. Opera Australia's new production is actually not theirs nor new but a 30-year-old classic from Glyndebourne

Hockney's design was influenced by the work of the 18th century artist William Hogarth, while Stravinsky's music has quite a bit to do with Mozart. I am often a bit puzzled about Neoclassical works - I realise that a certain degree of detachment is very much the idea, but I'd rather get all carried away than remain detached, if you see what I mean. (Give me a romantic opera with lots of blood and sighing and I'll be happy.)

But Hockney's design was fantastic (in fact, I like it much more than I like his pools). Not just the set but also the costumes look like old engravings (see picture above), and especially the black and white scenes were quite unlike something I have seen before (see the first picture).

One more link. This one points to Annie Proulx's pretty honest description of her experience at the Academy Awards gala (first published in Guardian).

March 12, 2006

Mozartia mahan täydeltä
Divertimenti in NT

mozartlooppi.jpgJarmo mainitsi hiljattain Rondossa julkaistun kolumnini ja ystävällisesti linkitti Parnassoblogista tähän suuntaan, joten olen laiska ja kuittaan päivän postauksen kyseisellä kirjoituksella. Sitä paitsi teema sopii hienosti yhteen paikallisessa yleisradiossa eilen kännykkäkameran eteen osuneen lööpin kanssa. Lööppi on Pohjoisterritoriosta, jossa näinä päivinä kokeillaan Mozartin vandaaleja karkoittavaa vaikutusta ostoskeskuksessa. Liekö sitten kysymyksessä kokonaislevytys vai valikoima divertimentoja.

Hämärästi muistelen, että klassisella musiikilla rauhoitettiin takavuosina myös Kolmen sepän patsaan tienoilla notkujia, eikö ollut näin?

Tänä viikonloppuna nukuin oopperassa vain pienen hetken (ks. jutun loppu), sillä esitys oli huikean mielenkiintoinen, varsinkin visuaalisesti. Siitä kukaties enemmän tulevina päivinä.

---


Sarjatulta ja luetteloaarioita
Rondo 2/2006

Lapsena istuimme Halosenmäellä suuren kiven päällä ja kirjasimme ohi ajavien autojen rekisteritunnuksia. Viihdyimme hiekkatien pölyssä päivätolkulla. Joskus muutimme sääntöjä ja keräsimme pelkkiä numeroita. Ykkösellä alkavat numerot minulle, kakkosella alkavat sinulle. Kumpi kerää eniten?

Aikuisen on vaikea tajuta, mikä puuhassa viehätti. Vaikka keräileväthän aikuisetkin. Ensipainoksia, ruokaohjeita, hiihtokilometrejä, seksikumppaneita.

Nyt tekisi kuitenkin mieli muuttaa sääntöjä. Olen kyllästynyt rekisterinumeroiden keräilyyn. Joulukuussa BBC 3 –radiokanava tarjosi mahdollisuutta kerätä kaikki BWV:t. Kävin ihmettelemässä internetissä ja melkein haksahdin kuuntelu-urakkaan. Sitten tajusin, ettei minulla ollut minkäänlaista henkilökohtaista tilausta yli viikon mittaiselle Bach-kylvylle. Ei, vaikka vanhemmiten kantaatit, passiot ja Goldberg-variaatiot ovat alkaneet soida kodissa ehtimiseen.

Sama kanava harjoitteli aiemmin samana vuonna soittamalla kuusi päivää pelkkää Beethovenia. Myös Webernin teokset tarjoiltiin keräilijöille yhden päivän aikana. (Veikkaan, että eivät olisi ryhtyneet puuhaan, jos Webern olisi ollut tuotteliaampi. Väärä tyyli päiväkausien sävelkylpyä ajatellen ja tekijänoikeuskin vielä voimassa.)

Bach-maratonin rohkaisemina radiokuuntelijat ovat vaatineet eetteriin Mozartin juhlavuoden nimissä myös kaikkia KV-numeroita. Radioväki kuuluu panneen kädet puuskaan. Olisi kuulemma karhunpalvelus sekä Mozartille että kuulijoille.

Mozartia riittää tänä vuonna ilmankin, eikä vain Itävallassa, jossa Salzburgin festivaali esittää kaikki Mozartin oopperat mitättömimmästä suurimpaan. Katsokaa joulukuun Rondoa tai Suomen Sinfoniaorkesterien kalenteria: kyllä meilläkin osataan.

”Enemmän Mozartia kuin jaksat syödä” -ilmiö on sukua pizzaravintolan lämpöpöydälle ja automarkettien ylisuurille säästöpakkauksille. Kaikki Weberin oopperat samalla festivaalilla! Kaikki Beethovenin sinfoniat yhdellä huitomisella, kapellimestarin terveyden uhalla! Kokonaislevytyksiä toisensa perästä, Wagner-viikkoja, urku- ja kamarimusiikkimaratoneja, suurkuoro- ja jäähallikonsertteja.

No, eipäs nyt riehaannuta. Varsinkin levyiltä kuulija saa tietysti noukkia juuri sen mitä haluaa kuulla. Ymmärrän hyvin, miksi esimerkiksi John Eliot Gardinerin johtamat live-levytykset Bachin kantaateista julkaistaan komeana pakettina tai miksi suomalainen orkesteri haluaa taltioida oman Sibelius-sarjansa. Bis-yhtiötä käy kyllä vähän sääliksi, Schnittke-projekti kun alkaa minun silmissäni lähestyä utopiaa.

Jos olisin huippupianisti ja haluaisin levyttää kaksi Mozartin pianokonserttoa, annettaisiinko? Vai sanottaisiinko, että eihän tuo käy, kaikki 27 pitää tehdä että saadaan hieno kokonaislevytys. Kun on säveltäjän juhlavuosikin taas tulossa.

Mitä konserttiohjelmiin tulee, en kapinoi kauden varrelle ripoteltua sinfonioiden sarjaa vastaan. Numeroperiaatteella kootut yksittäiset ohjelmat ovat niitä, joita kuunnellessa ajatus alkaa harhailla: pelkistä Haydnin kvartetoista koostuvat festivaalisarjat tai konsertin mittaiset Piazzolla-kimarat.

Syytin pitkään omia geenejä. Sitten kuulin brittiläisen festivaaliveteraani Sir John Drummondin mielipiteen Edinburghin festivaalin konsertista, jonka ohjelmassa oli kaksi Brahmsin pianokonserttoa. ”Ei se ole mikään konserttiohjelma. Se on CD-levyn sisällysluettelo.”

Viisaammatkin siis pitävät vaihtelusta. Luettelointi on tietysti tärkeää, kirjastoissa ja arkistoissa. Konserteissa ja radioaalloilla se ei välttämättä synnytä ahaa-elämyksiä tai yllätyksiä, ei rakenna yhteyksiä säveltäjien ja musiikinlajien välille, ei luultavasti ole omiaan houkuttelemaan sitä paljon puhuttua uutta yleisöä.

Ilahduin lukiessani maaliskuun Musica Nova Helsingin ohjelmaa. Sitä sun tätä, sieltä sun täältä. Teemaksi riittää, että taiteellinen johtaja on valinnut mielestään kuulemisen arvoista musiikkia. Jäin tosin miettimään yhteen säveltäjään keskittyvien focus-konserttien määrää. Olisiko aineksia ravistamalla saanut aikaiseksi uutta?

Olen huomaavinani trendin, jossa konserttiohjelman rakentamisen taito on jäämässä profiilikonserttien ja kattoteemojen jalkoihin. Vai mitä sanotte australialaisorkesterin timanttisesta ideasta esittää tietyllä kaudella vain neljänsiä sinfonioita?

Olen epäilemättä tv-sukupolven lyhytjänteinen edustaja. Tylsistyn helposti. Rakastan Figaron häitä mutta nukahdan viimeisessä näytöksessä, kun hilpeät päähenkilöt vilistävät pöpeliköstä toiseen. Hiljattain nukuin lävitse kokonaisen Lulun. Kerran kaamosaikana sain vapaalipun Boris Godunoviin ilman työvelvoitetta. Nukuin leijonanosan, ja olin niin nolo, että ostin uuden lipun. Ja nukuin taas.

Mutta nirvanaan vaipuminen monituntisen oopperan loppupuolella on sittenkin vähemmän nolo asia kuin laskea kattoparruja sillä välin kun ammattitaitoiset muusikot käyvät antaumuksella läpi opusnumeroluetteloa. Ja kaikkein järkyttävin on se hetki, kun huomaa karnevaalitunnelman keskellä ikävöivänsä vanhaa kunnon alkusoitto-konsertto-sinfonia –periaatetta.

***

Today's Finnish entry is a column of mine, originally published in Rondo music magazine in February. Finland used to have two general readership magazines dedicated to classical music, now there is only one - which is still one more than we have in Australia.

The column is about - among other things - the art of building a concert program. I have noticed a tendency recently to replace proper programs with lists. You know what I mean - all Beethoven's symphonies performed in a day (they actually did this in Finland), a concert series consisting solely of Haydn string quartets, all-Mozart festivals etc.) I have found myself sitting in a concert, feeling slightly desperate, listening to an endless outpouring of Piazzolla tangos, or the third Shostakovich string quartet in a row, or the second consecutive Mozart piano concerto. I wonder whatever happened to good, old fashioned concert programs. An overture followed by a concerto, followed by a symphony, that sort of thing. I never thought I'd miss them, but I do.

The picture is an ad for a Northern Territory newspaper. Apparently somewhere in Darwin, there is a shopping mall where they try to deter vandals by streaming Mozart non-stop. A very fitting activity for the Mozart anniversary, I say. I reckon they must be playing divertimenti.

March 04, 2006

Vielä asiaa lukeista
A little bit more about spiders

huntsman.jpgSiivosin kuvatiedostoja ja ruudulle sattui takahuoneen (täten kutsumme monitoimitilaa, jossa etupäässä sävelletään mutta myös majoitetaan vieraita, luetaan lehtiä ja soitetaan) seinältä ikuistettu suurikokoinen huntsman-hämähäkki. Jostain syystä huntsmanit tulevat usein sisätiloihin, josta niitä sitten pyydystetään hysteerisesti hihitellen roskakoriin ja kiikutetaan takaisin pihalle. Kauniitahan ne ovat eivätkä kauhean myrkyllisiäkään, mutta ei niiden kanssa tahtoisi samoissa sängyissä nukkua kuitenkaan.

Viikko sitten tuli yleisradiokanavalta upea Attenboroughin ohjelma hämähäkeistä osana isompaa sarjaa Life in the Undergrowth. Huomiota kiinnittivät tietysti kuvaus, uskomattomat suurennokset ja kaikki sellainen, mutta tällä kertaa ihastutti musiikin käyttö. Musiikkitoimittaja oli etsinyt verkkojaan kutovien hämähäkkien taustaksi erityisesti kitara- ja harppumusiikkia: ei mitään itsestään selviä klassikkosovituksia vaan ajatuksella valittuja oikeita sävellyksiä. Resursseistahan siinä on kysymys, tietenkin, musiikki on aina huokeahkosti tehtyjen dokumenttien heikko lenkki, tai yksi niistä. Patenttiratkaisu tuntuu olevan käyttää esimerkiksi historiallisten dokumenttien taustalla kuorohuohotusta à la Carl Orffin Carmina Burana. Puoli minuuttia sellaista kestää, sitten ei voi enää katsoa. BBC:llä näyttää kuitenkin olevan vielä varaa panna ammattilaisia asialle.

Opin hämähäkkiohjelmasta mm. sen, miten suuria verkkoja virittelevät hämähäkit oikein toimivat, kun pitäisi saada aikaan ensimmäiset tukiverkot suurta rakennelmaa varten. Kävi ilmi, että hämähäkki suoltaa ilmoille kevyttä seittiä pitkät pätkät ja odottaa, että tuuli vie sen toisen pään sopivaan paikkaan. Ne eivät toisin sanoen kävelekään metrikaupalla etsimään sopivaa parrunpäätä tai oksaa, niin kuin olin lapsellisuuksissani kuvitellut.

Kuvavalintani on siinäkin mielessä epäonnistunut, että Huntsmanit eivät kudo noita ohjelmassa käsiteltyjä käsittämättömän hienoja verkkorakennelmia, toisin kuin aiemmin takapihalla valokuvaamani hämähäkit.

***

A week or so ago I was glued to the tv screen, watching an episode of the latest David Attenborough tv series. This episode of Life in the Undergrowth dealt with spiders and especially their extraordinary spinning skills. The quality of the photography and the research was of course fantastic, but it was the use of music that, for me, was possibly the most impressive bit of it all. Skillfully chosen pieces of especially guitar and harp music to go with the spiders busy spinning their webs - not just arrangements of the top ten classical evergreens but real compositions, most of which I didn't even recognise.

It is quite often that you sit down to watch a documentary that looks interesting or at least tolerable based on the information in the tv-guide. But two minutes or less into the program you know that you have to stop watching. Why? Because the soundscape consists of repetitive, dramatic, choral 'panting' influenced by and copied from Carl Orff's Carmina Burana. It is such a cliché, and still they keep doing it.

Did you know how spiders get started with one of those huge webs that span from one end of the veranda to the other? I didn't. I guess I thought they'd take a long hike around the building to reach the desired bits from which to drop down. Well, that is not how it happens. It turns out they simply let out a long stretch of silk and wait for the wind to carry it to a suitable place. Clever!

Today's picture is not particularly fitting, since I don't think Huntsman spiders really spin complicated webs. Unlike these spiders that I photographed earlier. The huntsman pictured had found its way indoors, as they do quite often. I tend to capture them in a waste bin and take back outside - I find them very pretty and interesting animals, but would not necessarily want to share a bed with them.

February 19, 2006

Synkkä, synkempi, synkin
On a cheerful note

Helsingin Sanomain nettisivujen keskustelu-osastolla etsittiin Suomen synkintä laulua. Minusta se on tämä kansanlaulu:

Sä lumi lentävä,
hautani kylmennä,

mun rintain lämpimä
halaa jo jäähtyä.

(...)

Se jota rakastin
käy yli hautani
kylmästi miettien
se oli loppu sen.

Tuohon väliin sijoittuu pari säkeistöä, jossa kerrotaan, miten haudalle eivät vieri siskon eivätkä äidin kyyneleet, eivätkä isä ja velikään välitä.

Luin Annie Proulxin Brokeback Mountainin ennakoiden elokuvailtaa tulevan viikon varrella. Haikeahan se oli kuin mikä ja voimakkaita hajuja tulvillaan (hikeä, hevosia, tupakansavua, spermaa) On kuulemma niin, että dialogia on englanninkielisenkin joskus vaikea seurata. Voin uskoa kyllä, sillä painettunakin piti miettiä tovi jos toinenkin sentapaisia ilmauksia kuin "Friend of mine got his oil checked with a horn dipstick and that was all she wrote." (Kysymys on rodeo-onnettomuudesta.)

Crantockin hautausmaalla Cornwallissa kuvatut hautakivet taitavat tulla juhlauusintana, mutta menköön.

***

The chat group participants on the website of the main Finnish daily Helsingin Sanomat are looking for the gloomiest Finnish song. Needless to say there is any amount of candidates. Mine is a folk song in which a woman (or a man, you can't tell) is lying in her grave, waiting for her burning breast to cool down. Meanwhile no sister, brother, mother or father bothers to come and see her grave, let alone to shed a tear. The last verse goes:


The one I loved
Steps over my grave
Thinking coldly to himself:
That was the end of that one.

I read Annie Proulx's Brokeback Mountain, thinking I'd have a better chance of understanding any of the dialogue in the film (in Bowral cinema this week). Quite a melancholy story it was, full of strong smells - sweat, horses, smoke, semen. I am glad Sarah advised me to read it first (and lent the book), since even in print some of the text was hard to grasp:

"Friend of mine got his oil checked with a horn dipstick and that was all she wrote."

We are talking about rodeo here.

Picture I might have used already, but these graves from Crantock, Cornwall seemed to fit the cheerful mood of the Finnish song.

February 07, 2006

Andante ajettiin alas
End of Andante

Andante-musiikkisivut, jotka sijaitsivat osoitteessa www.andante.com, on ajettu lopullisesti alas. Katoaminen ei ole kokonaan odottamaton käänne. Palvelu pätki eikä sivujen sisältö viime kuukausina enää päivittynyt. Ennen vanhaan Andante oli säännöllinen käyntikohde - laaja uutispalvelu, haastatteluja, artikkeleita ja konserttiäänitteitä. Hyvä tapa pysyä ajan tasalla klassisen musiikkimaailman uutisista. Olipa se välillä myös laiskan toimittajan idealaari.

Lopettamisuutinen harmittaa, sillä viisivuotiaaksi ehtinyt Andante oli varsinkin ensimmäisinä vuosinaan kunnianhimoinen klassisen musiikin nettijulkaisu. Sen takana oli neuvottelukunta, johon kuuluivat mm. säveltäjä-kapellimestari Pierre Boulez ja kamarilaulaja Dietrich Fischer-Dieskau. Ongelmana oli, että sen olisi pitänyt sen lisäksi olla taloudellisesti kannattava. Viime vuodet Andante kuului ranskalaiselle Naïve-yhtiölle.

Näin poistuu linkki sivupalkista. Lisää yksityiskohtia Los Angeles Timesin uutisesta, joka mainitsee lopettamisen syynä myös ylitsepääsemättömät tekniset ongelmat. Alakuvassa Andanten kolmen CD-levyn paketti Mozartin pianokonserttoja historiallisina esityksinä.


***

Regular visitors of Andante classical music website might have had a hunch. Now their suspicions have been confirmed, and the site that used to be housed at www.andante.com has ceased to exist.

It is a terrible shame, for much of the five-or-so years of its existence, Andante was an incomparable web service, with an up-to-date, extensive news section, articles, interviews, concert recordings and even a series of CDs published under its own, Andante label. Behind Andante, there was a consultative committee consisting of people such as the composer-conductor Pierre Boulez and the singer Dietrich Fischer-Dieskau.

Problems were twofold, according to The Los Angeles Times. Money - how to make the site profitable, or at least pay its own way. And then there were technical issues. In the past couple of months, the Andante site was first up and then down. It was no longer updated the way it used to be. Since 2003, Andante was owned by the French company Naïve.

One link less in the sidebar. Pictured an Andante CD-set of historic recordings of Mozart's piano concertos.

January 29, 2006

Karmeen hauschkaa
Ignore Mozart theme days

Tiedotusluontoiset asiat ensin:

1) Haamupäivitykset johtuvat sivupalkin päivityksistä - muistutuksena muillekin, että on hyvä välillä tarkistaa, mihin ne linkit oikein johtavat! Anteeksi mm. Loora, jonka tämänpäiväisestä limboilusta nautin äskein kovasti. Lisäsin sivupalkkiin myös 35-vuotiaan teddykarhuni, jonka nimi on Nalle.

2) Vaatemeemistä sen verran, että olen jo tavallaan osallistunut (ks. eilisen kommenttiloota).

Olen ollut tietoinen siitä, että olen päästänyt Mozartin tänä vuonna hyvin vähällä. Ei minulla mitään musiikkiaan vastaan, täsmälleen päin vastoin. Mutta miten minusta tuntuu siltä niin kuin se edellinen suuri juhla maratonkonsertteineen, spesiaalilevypaketteineen ja suklaalaatikoineen olisi vasta juhlittu. Joten eiköhän sovita tämän blogin osalta niin, että Mozart ei enää kaipaa erityishuomiota. Olin oikein ilahtunut, kun äsken luin The New Yorkerin Alex Rossin merkinnän samasta aiheesta.

Sydneyn kuppiloissa on yleistynyt kuvan kahvimerkki, joka minua aina hymyilyttää. Aika kovasti pärskähdin myös, kun ensi kerran löin polveni kolmiokylttiin, jossa mainostettiin Dr. Hauschkan kauneushoitoja. Suomestakin niitä kai jo saa.

***
I have updated the sidebar links and added a photo of my 35-year-old teddybear Nalle (nalle=teddybear - what a creative child I was!).

I am fully aware of having ignored Mozart's birthday. I have been feeling a bit funny about the whole anniversary. It seems like two years ago max that they were celebrating the previous big birthday with special box sets, marathon concerts and chocolate boxes. I love Mozart but that is all I am going to say. Alex Ross (The New Yorker) had this much to say.

You need to speak Finnish to understand today's photo. It has to do with the combination of the words 'Great Coffee' and 'karmee'. A hint: 'karmee' does not translate as 'great'. I find it almost as funny as Dr. Hauschka (hauska=funny).

January 13, 2006

Mainospala
Advertisement

[Update: Harp ensemble recital is on Thursday, not Wednesday, National Library of Australia at 5:30 pm! Päivitys: harppukonsertti on keskiviikkona.]

Ei niin kiirettä sentään, ettei omia tekemisiä ehtisi mainostaa. Andyn radiosarja Music and Fashion on nyt toisella kierroksellaan ja kuultavissa yleisradiokanava ABC Classic FM:n taajuudella sunnuntaisin klo kaksi iltapäivällä Sydneyn aikaa. Suomen aika on yhdeksän tuntia jäljessä, mutta sieltä käsin on muutenkin kätevämpi käväistä ohjelmasarjan nettisivulla, jossa kaikki kuusi jaksoa ovat toistaiseksi kuultavissa mihin kellonaikaan hyvänsä. Käsikirjoitus on tarjolla myös tekstinä, mutta eihän se ilman musiikkia tietenkään toimi samalla tavalla.

Minuun sarja liittyy sillä tavalla, että tein siihen taustatyöt ja etsiskelin yleisradion levystöstä suurimman osan musiikista. Unelmien työtehtävä. Ja lopputulos on taitavien radioammattilaisten (tähän joukkoon en siis itse kuulu) jäljiltä reippaasti etenevää, värikästä ja ainakin meidän omasta mielestämme uudenlaista musiikkiohjelmaa. Musiikin kirjo ulottuu hiphopista gregoriaaniseen kirkkolauluun. Vaatemuodista ei sentään ole kyse vaan siitä, miten muotivirtaukset ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat musiikin alalla.

Oma suosikkini on hengellistä musiikkia käsittelevä kakkosjakso. Siinä ei niinkään kartoiteta kirkkomusiikin historiaa kuin mietitään asioita vähän epätavallisesta näkökulmasta: millä tavalla musiikin muotivirtaukset ovat kukaties eri aikoina vaikuttaneet kirkon opetuksiin. Ohjelmaan oli tarjolla niin paljon mukamas olennaista materiaalia, että se oli valmiina aivan liian pitkä. Sitä leikattiin ja tiivistettiin ja saatiin kuin saatiinkin mahtumaan mittaansa. Samalla siitä tuli virkistävän nopeatempoinen.

Kuvassa harppuyhtye harjoittelee ensi torstain konserttia varten. Harppujen harjoituksia pidetään samalla tasanteella, jossa meidän harjoitustoimituksemme sijaitsee. Välillä tulee suorastaan taivaallinen olo. Alakerrassa jyrää neljä pasunistia.

***
I maybe be busy but not too busy to remind anyone interested that ABC Classic FM is just about halfway broadcasting Andy's recent radio series Music and Fashion. The six episodes are broadcast on Sundays 2 pm Sydney time. My favourite is episode no. 2, which went on air last Sunday. Luckily you can listen to all episodes and read transcripts on the program website. (Never mind the old dates. Sundays 2 pm, and the channel is now ABC Classic FM). I am not sure how long the programs will be available online, so hurry!

I was involved in the making of this series as researcher - a gig of my dreams! We are all quite happy with the result - producer Penny and sound engineer Jenny did a great job in editing and fitting in more music than we ever imagined was possible. It certainly isn't a conventional, historical radio series: the music used in the programs ranges from hiphop to plainchant.

Pictured the source of the heavenly sounds that acted as a background for the work of our Words About Music group yesterday. The harp ensemble has a concert in the National Library of Australia next Thursday. For more details about the National Music Camp and its concerts, see the WAM website.

January 05, 2006

Vielä musiikkikritiikistä

Parnasson päätoimittajan blogissa kinataan mitä kiihkeimmin musiikkikritiikkiä sivuavista asioista. Tästä se alkoi ja tällä jatkui. Huomasin parin päivän viiveellä, kun Sanat-blogi tapansa mukaan linkitti mielenkiintoiseen keskusteluun. (Anita Konkan nettipäiväkirja on siitä mukava, että siellä keskustellaan suurista ihmisoikeusasioista yhtä hyvin kuin pienistä jokapäiväisistä asioista, eikä siellä halveksuta meemileikkejäkään.)

Koska tulin jo Parnasso-blogin kommenttikamarissa tuottaneeksi punnittua puhetta ja koska tänään on kiireinen päivä, panen kopioiden. En selitä kommenttini lähtökohtia, kannattaa käydä lukemassa keskustelua jos ei ole sitä jo tehnyt.

Näin siis minä entisen osa-aikakriitikon syvällä rintaäänellä:

"En ole yhtään varma tuosta musiikin ja kirjallisuuden välisestä juovasta. Pikemminkin olen ollut huomaavinani, että muusikkojen, musiikkikriitikoiden, musiikkihallinnon ihmisten ja säveltäjien kotona törmää pursuileviin kirjahyllyihin, joissa on muutakin kuin partituureja. Useimmille säveltäjille kirjallisuus on tietysti tärkeä työvälinekin, ja kriitikot työkseen kirjoittavina pitänevät itseään jonkinlaisina sanatyöläisinä.
Heikinheimosta ei voi sanoa, oliko hän hyvä vai huono (tarkoituksellinen sanavalinta) kriitikko, hän kun oli pitkän uransa aikana molempia. Seppo itse olisi varmaan pitänyt hyvä ja huono -sanoja yhtä epäkiinnostavina määreinä kuin anonyymi kommentoija. "Paras" ja "huonoin" olivat enemmän hänen tyyliään. Perusteluja tuli hyvinä päivinä, huonoina vähemmän.
Arvostan niitä, jotka uskaltavat eksyä oman asiantuntemuksen rajoille ja niiden yli. Miten muuten syntyisi uudenlaista asiantuntemusta? Monitaiteelliset teokset jäävät liian vähälle huomiolle juuri siitä syystä, että me arvostelijat emme kasvojen menettämisen pelossa uskaltaudu oman kotipiirimme ulkopuolelle."

Tähän loppui kommenttini, mutta jatkan tässä vielä vähän. Minusta oli vajaa kymmenen vuotta sitten melkein tulossa laulumusiikkiin ja oopperaan keskittyvä kriitikko. Ajattelin, että 10-vuotisten lauluopintojen, musiikin aktiivisen harrastamisen ja musiikkitieteen laudaturin pohjalta täytän ainakin minimikriteerit. Sitä paitsi otin asian hyvin vakavasti.

Sitten tapahtui kaksi asiaa, en muista missä järjestyksessä. Eräänä päivänä kritiikkini julkaistiin HS:n kulttuurisivulla Seppo Heikinheimon ja Hannu-Ilari Lampilan kritiikkien välissä. Tajusin, että noina aikoina kovasti aktiivinen kriitikko ja valta -keskustelu koski minuakin. Aloin epäillä, etteivät mitkään opinnot ja harrastukset riitä tällä alalla pätevyyden takeiksi.

Ja se toinen asia tuli palautepuhelun muodossa työpaikalle (olin päivätöissä Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksessa): vihainen ja henkilökohtaisuuksiin menevä yhteydenotto laulajattaren muusikko-miesystävältä. Pelotti. Oli pimeä syysilta, ja huomasin vilkuilevani olkapääni yli matkalla töistä kotiin.

Lopetin konserttien arvostelemisen. Se tosin oli muutenkin käymässä vaikeaksi, koska toimin samanaikaisesti myös suomalaisen musiikin markkinointitehtävissä. Oopperasta olen edelleen silloin tällöin kirjoittanut. Siinä on se hyvä puoli, että arvostelun kohteesta on yleensä vielä jokunen esitys jäljellä. Sama koskee levyjä ja musiikkikirjoja. Ei ole mukava sanoa viimeistä sanaa.

Vieläkin toisinaan ajattelen, että vähän paksummalla nahalla en olisi ollut mahdottoman huono kriitikko. Ehkä palaan asiaan eläkkeellä.

January 03, 2006

Käyttötarkoitustutkimusta
Uses and gratification

Pari päivää takaperin haksahdin riehumaan Tom Jonesista ja Thunderball-biisin energiavirtoja elävöittävästä vaikutuksesta. Nyt kaduttaa, mutta tehty mikä tehty.

Kirsti mainitsi kommenteissa, että omalta kohdaltaan käyttää musiikkia enemmänkin tyynnyttäviin tarkoituksiin. Muuan suosikkimusiikkibloggaajista (huom. kaksi g-kirjainta - tällä murteella ei taida taipua blogaamaan) taas listasi 30. päivänä joulukuuta aurinkoisia teoksia, siis sellaisia, jotka tuovat hyvän mielen ja hymyn suupieleen. Muuten lista oli täysin klassinen, mutta kymmenenneltä sijalta löytyi Abba, kun ensin oli lueteltu Händelit, Mozartit,n Mendelssohnit ja valitut oopperapalat. (Tämä lohduttaa vähän tuossa Jones-asiassa.)

Minä en itse asiassa oikein sulata sitä tendenssiä, että musiikkia käytetään nykymaailmassa koko ajan johonkin sen sijaan että sille suotaisiin olemassaolon oikeutus ilman erilaisia käyttötarkoituksia. Rauhoituttaisiin ensin ja kuunneltaisiin sitten, aktiivisesti, samaan tapaan kuin luetaan kirjaa. Sen sijaan, että suositeltaisiin Mozartia taustamusiikiksi luokkaan tai navettaan parempien oppimistulosten tai useamman maitotonkan toivossa tai oltaisiin ihan hirmuisen stressaantuneita ja annettaisiin Mozartin klarinettikonserton hitaan osan parantaa sisäisesti samalla kun tehdään aurinkotervehdyksiä. (Nyt pitää lisätä, etten ollenkaan suuntaa vuodatustani Kirstin tai Jessican suuntaan, pikemminkin päin vastoin.)

Tästä syystäkin harmitti että tulin suositelleeksi Tom Jonesia kuin mitä tahansa reseptiä. Mutta toisaalta on niin, että minulla niin kuin kai muillakin on tietyille tilanteille omat musiikkinsa, tietoisesti valitut tai ns. pollajukeboksin tuottamat. Tältä pohjalta jatkan hölmöilyä vielä vähän ja listaan omia suosikkeja sekä pollajukeboksini kauheuksia.

1) Kylpy. Ralph Vaughan Williamsin Fantasia Thomas Tallisin teemasta. Bassot säädetään täysille niin että matalien jousien värinät tutisuttavat kylpyvaahtoa. (Eräiden musiikkiterapeuttien mukaan hyvin matalat taajuudet värähtelevät ihmisen kudosten kanssa samalla taajuudella ja voivat oikeasti lievittää jännityksiä. Valitettavasti niin matalia taajuuksia ei kuulla musiikkina vaan tunnetaan tärinänä. Mutta ainahan voi kuvitella.)

2) Pikasiivous. Tom Jones ja Thunderball. Sopii myös veroilmoituksen tekoon. Kanadan-serkku käyttää tässä kohtaa Sibeliuksen Finlandia-sävelrunoa. Taistelu ja voitto!

3) Autoajelu huvin vuoksi. J. Karjalaisen kokoomalevy, jolta löytyvät mielellään ainakin Kolme cowboyta ja Ankkurinappi. (Tämä on ilmeisesti tullut siitä, että lankomiehen autossa, jota lainataan Suomessa mökkiajeluille, tuntuu aina olevan Karjalaisen levy hanskalokerossa)

4) Stressi. Ei musiikkia ollenkaan. Päiväunet viileässä, hämärässä ja hiljaisessa huoneessa auttaisivat jos olisi aikaa ja osaisi rauhoittua. Ks. kohta 9.

5) PMS (anteeksi, tämä oli aihe johon ei pitänyt koskaan kajoamani): Hassisen koneen albumi Harsoinen teräs. Miksi? Kun sun aivosi pysähtyy, jäät yksin sydämesi kanssa.


6) Kitkeminen. Mozartin divertimento D-duuri. Tämä on aika tyhjänpäiväinen kappale, jonka kuulin käänteentekevässä konsertissa nuorena tyttönä Puumalan kirkossa. Keski-Pohjanmaan nuori kamariorkesteri soitti niin ihanasti että ryhdyin musiikkiuralle (no, musiikkia sivuavalle uralle) melkein siitä syystä. Mutta se perhanan divertimento on soinut päässä siitä asti, ja etenkin kitkiessä se tulee kutsumatta joka kerta.

7) Sienestys. Teddykarhujen huviretki. Tulee niinikään kutsumatta heti kun tulee mieleen, ettei vain olisi karhuja tässä metsässä. Äiti käveli kantarellimatkalla melkein karhun syliin viime kesänä Saimaan rannalla.

8) Iltakävely maalaismaisemassa. Repe Helismaan Reissumies ja kissa (On iltamyöhä, taipaleella muuan reissumies). Tulee kutsumatta kun kulkee ensimmäisen ladon tai autiotuvan ohi. Mutta koska pidän laulusta (toisin kuin Teddykarhujen huviretkestä), laulan ja vihellän sitä mielikseni.

9) Paniikkitilanteet (vrt. stressi). Mozartin divertimento D-duuri pikakelauksella, takahampaat tiukasti yhteen puristettuina ja ohimosuonet koholla. Olisin onnellisempi ihminen jos Mozart ei olisi säveltänyt tätä divertimentoa.

10) Se harvinainen hetki, kun tekee mieli kuunnella mielimusiikkia. Melkein aina mukana on ihmisääni: Olaf Bär ja Schubertin liedit, Edith Mathis ja Mozartin liedit, Margaret Price ja Granadosin laulut. Kate Bush! Mozartin messu c-molli, Klempererin johtama äärihidas Figaron häiden levytys (EMI, Susannana Reri Grist, Kreivittärenä Elisabeth Söderström). Sibeliuksen kuudes. Var det en dröm? (Anne-Sophie von Otter, esimerkiksi). Schumannin Frauenliebe und Leben, josta täydellistä esitystä etsin kai elämäni loppuun saakka. Anita O'Day. Chet Baker. Paul Simon. Maria Kalaniemen Iho. Gillian Welchin The Revelator. Kauko Röyhkän tarkkaan valitut palat. Toivo Kuulan sekakuorolaulu Virta venhettä vie. Leonard Cohenin Famous Blue Raincoat. Jacques Brel ja Amsterdam. Bachin Goldberg-variaatiot. Mahlerin Kindertotenlieder ja ensimmäinen sinfonia. Eppujen albumi Valkoinen kupla. Hectorin Varjot ja lakanat. John Martyn ja May you never (lay your head down without a hand to hold).

Johonkin pitää lopettaa. Yhteistä kaikille on ainakin se, että mikään toisteinen tai turruttava arkipäivän askare tai stressitila ei houkuttele niitä päänsisäiseen soittorasiaan. Lista on melko lailla sattumanvarainen ja vähän noloa on, taustani huomioon ottaen, ettei siinä ole yhtään klassista nykymusiikkia. Sovitaan, että palaan siihen asiaan. Paitsi että haluan kyllä mainita Andyn laulusarjan Learning to Howl.

Kuvassa Otto Klemperer. Seuraa kuiva martini kuistilla.


***

For various reasons, one of them narcissistic, I now regret having revealed my motivational use of Tom Jones the other day. In general I do not like to think that I use music for any purpose other than for listening.

Above I have listed some pieces of music that appear without invitation and play inside my head in certain domestic and other situations. I don't enjoy those pieces much any more, after all that repetition, and I'd almost go as far as to say that I wish Mozart had never composed his Divertimento in D. Almost, if not for the fact that a performance of that very piece of music pretty much convinced me to pursue music at university. Now the tune haunts me when I am weeding or when I am panicking.

I have also listed some tunes I associate with certain, pleasant situations: a nice bath (Vaughan Williams's Fantasia on a theme by Thomas Tallis), a leisurely drive, an evening walk (certain Finnish tunes). And finally I list some of the things I choose to listen to when I want to listen to my favourite music.

Almost always there is a human voice involved:
Olaf Bär and Schubert's Lieder, Edith Mathis and Mozart's songs, Margaret Price and Granados's songs. Kate Bush. Mozart's Mass in C minor, The Marriage of Figaro (EMI and Klemperer, Reri Grist as Susanna, Elisabeth Söderström as the Countess). Sibelius's 6th. His song 'Var det en dröm?' (Anne-Sophie von Otter, for instance). Schumann's Frauenliebe und Leben (I'll be forever looking for the perfect recording). Anita O'Day and Chet Baker (because of the way they sing). Paul Simon. The Finnish accordionist Maria Kalaniemi and her CD Iho. Gillian Welch & The Revelator. Toivo Kuula's choral composition Virta venhettä vie. Leonard Cohen's 'Famous Blue Raincoat'. Jacques Brel and 'Amsterdam'. Bach's Goldberg Variations. Mahler's Kindertotenlieder and 1st symphony (I know, but it is my blog!). Kauko Röyhkä, Eppu Normaali, J. Karjalainen, Hassisen kone, Hector (all Finnish rock/pop from my - well, my youth). John Martyn and his 'May you never' ('lay your head down without a hand to hold').

I could go on forever of course. A common feature with all of these is that if they appear uninvited I am happy to acquiesce and hum along. And they never haunt me.

I realise I haven't listed any so-called contemporary concert music, which is a bit embarrassing coming from a former publicity machine of that very genre. Let's say I'll make another list of that one of these days. I do want to mention Andy's song cycle Learning to Howl, though.

Now I think I have earned my Martini.

PS. Forgot to mention, in the English version, that Jessica Duchen's list of her ten sunniest recordings was one of the inspirations behind today's (too long) post.

January 02, 2006

Truut truut trullaa
Oranges and Lemons

[Päivitys: järven nimi on virallisesti Immalanjärvi]
Takahuoneessa näinä päivinä sävelteillä olevan biisin nauhaosuus sisältää hilpeän pätkän Robertsonin alakoulun tyttöjen taputusleikkiä. Taputuksen taustana on rytmikäästi hoettu loru pianoa soittavasta Anna-tädistä (ks. alempi nuottiesimerkki). Koreografiaan kuuluu myös aina lorun lopussa levenevä spagaatti. Se voittaa, joka pysyy taputuksen tahdissa ja jonka nivuset antavat pisimmälle myöten. (Sanakirja jätti muuten tässä kohtaa pulaan, saa mielellään kertoa miten spaccata nykyään kirjoitetaan suomeksi. Lienenkö koskaan aiemmin kirjoittanut koko sanaa!)

Aiheeseen liittyen käskettiin vielä miettiä partituurin johonkin kohtaan orkesterin soitettavaksi sopivaa lasten rallatusta. Eikä se sitten ollutkaan niin helppoa, kun ainakin suomalaisten lasten lorut tuntuvat pohjautuvan enemmänkin rytmiin kuin melodiaan.


Ruut ruut rullaa -laulun kolmen sävelen melodia läpäisi seulan, kumma kyllä. Lorusta on tietysti yhtä monta versiota kuin on muistelijoitakin. Ylläolevassa ei ole päätä eikä häntää, mutta sillä lailla sitä Immolan järven rannalla sijaitsevassa Rantakoulussa laulettiin 1970-luvun puolivälissä. Joskus tosin "valkea kuin lunta". Pohjoisessa lauletaan ihan eri tavalla, joissakin versioissa on sotamiehiä ja vaikka mitä. (Herkku tietää yhden version, huomasin joltakin nettisivulta joka jo katosi. Kertoisikohan...?).

Minua vain vaivaa, ettei muistilokeroista löydy viimeisen säkeen melodiaa. Meidän leikeissämme laulu kai muuttui aina tuossa vaiheessa kaaokseksi kun leikkijöitä alkoi pelottaa, että nytkö se portti napsahtaa niskaan omalla kohdalla. Jos joku muistaa niin voisi vaikka luetella nuotin nimiä, kiitos!

Melodisemmista suomalaisista leikeistä tuli yhtäkkiä mieleen vain Körö körö kirkkoon ja Pium paum papinkello. Muissa tuntui olevan kahden nuotin melodia (Konkkis, konkkis) tai ei ollenkaan. Mutta täytyyhän niitä sentään olla!

(T)ruut (t)ruut (t)rullaa -leikistä on näemmä Suomessa hyvinkin erilaisia versioita. Ja Englannissakin on vastaavanlaiseen kaappaukseen ja kiskontaan päättyvä leikki, jossa tosin on paljon kunnianhimoisempi, kirkonkellojen soittoa matkiva melodia. Sanat menevät tähän tapaan:

"Oranges and lemons" say the Bells of St. Clement's

"You owe me five farthings" say the Bells of St. Martin's
"When will you pay me?" say the Bells of Old Bailey
"When I grow rich" say the Bells of Shoreditch

"When will that be?" say the Bells of Stepney
"I do not know" say the Great Bells of Bow

Here comes a Candle to light you to Bed

Here comes a Chopper to Chop off your Head!


PS. Tosikon haaste on huomattu, mutta sitä pitää vielä miettiä!

***


This is how the girls of the Robertson primary school sing in a clapping game recently recorded by Andy for his new piece Scenes from Bruegel. Imagine an Aussie accent, naturally, and also imagine energetic clapping, followed by ever-widening splits after each repeat of the verse.

Most Finnish children's games seem to be similar in that the rhythm is far more important than melody. I really had to scratch my head when Andy asked if I could think of a suitable passage from a Finnish children's game song for a blank bar or two in his score.

The one he - incredibly - seemed to like the best is included above today's posting. An impressive melody consisting of 3 notes. There might have been more originally, in my 1970s schoolyard games the melody fell apart before the end.

The game is similar to the English Oranges and Lemons game, only the English melody is of course much more complicated. I wonder if the melody actually imitates the church bells mentioned (they lyrics are above the 'Auntie Anna' masterpiece)? The culmination of the game is the same in Finland and England: the two children acting as the gate for the other players suddenly bring their arms down to capture their victim.

January 01, 2006

Se kieli, se kieli
The tiger with the wild tongue

Nyt alkoi vuosi hyvin! Tom Jones on aateloitu!

Paljastan salaisen aseeni, jonka avulla on psyykattu ja piiskattu ruumis ja sielu monenlaisiin yli-inhimillisiin ponnistuksiin (siivoukseen, musiikinteorian tehtäviin, jutunkirjoitukseen - gradun tekoon en kokeillut).

Näin se toimii:
pannaan stereoihin Tom Jones ja Thunderball, ja nupit kaakkoon.

He always runs while others walk

He acts while other men just talk.
He looks at this world, and wants it all,

So he strikes, like thunderball.
He knows the meaning of success.

His needs are more, so he gives less.

They call him the winner who takes all.

And he strikes, like thunderball.

Johan alkaa luuta heilua ja tekstiä syntyä. Tom Jones on myös ainut mies, joka voi laulaa Burt Bacharachin & Hal Davidin Pussycat, Pussycat, I love you oikein ja vaikuttamatta naurettavalta. Ainakaan kovin naurettavalta.

Tekstit kokonaisuudessaan vaikka täältä. Ylpeys ei anna myöten antaa fanisivujen osoitetta, näyttäisi vielä siltä että on tullut siellä vierailtua. Mutta osoite on kyllä helppo arvata.

***

2006 started well! They have knighted Tom Jones!

This is a good moment for me to share with you my secret weapon. This trick gives me superhuman powers when needed (on cleaning day, when doing my tax, when writing a story). To be used sparingly, the effect might wear out if overused.

This is how it goes: you load in the CD player (or computer if you wish) your Tom Jones CD turn the volume knob to very loud and let the Thunderball roll.

He always runs while others walk
He acts while other men just talk.

He looks at this world, and wants it all,
So he strikes, like thunderball.
He knows the meaning of success.

His needs are more, so he gives less.

They call him the winner who takes all.

And he strikes, like thunderball.

Never failed me yet. And I have to add (I have to) that Sir Tom is the only male singer who could think of singing Pussycat, Pussycat, I love you and getting away with it. And getting Bacharach's melody right!

All the texts from here. I am not going to give the link to Tom's fan pages because that might give the impression that I have actually been there myself. They are easy enough to find anyway.

December 26, 2005

Enkelikuoro vaikeni

Tiedotusvälineet pitävät ajan tasalla ydinräjähdyksen kokoisista ja joskus vähän pienemmistäkin Suomeen liittyvistä asioista. Muutamien olennaisten juttujen suhteen sitä on kuitenkin kokonaan ystävien ja tuttavien armoilla. Puhekielen hienoudet kuuluvat näihin. (On parempi välttää uutuuksia. Siinä vaiheessa kun luulee tietävänsä, miksi "Elämä on!", elämä ei itse asiassa enää olekaan, eikä ole ollut enää puoleen vuoteen.)

Toinen havainto on se, että ilman kotona, busseissa, junissa ja marketeissa soivia radioasemia häviää kosketus siihen, millaisessa ääni-ilmastossa Suomessa eletään. Ihan tosissani en paikallis- ja alueradioasemia kaipaa - Suomen-loma ja autoradio muistuttivat tästä tosiasiasta taas heinäkuussa. Tuli pikakatsaus todella huonoihin radiojuontajiin (tämä oli järkytys), samasta muotista pullautettuihin poptähtösiin ja muutamaan omalaatuiseen, uuteen bändiin. Jossakin Pielisjärven tietämillä autoillessa kiinnitti myös huomiota käsittämättömän pateettista tekstiä suoltanut, hillitön tenoriääni. (Nyt ei puhuta Raimo Sirkiästä, vaikka viran puolesta vietin myös kaksi päivää Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksessa tuoretta konserttimusaa kuunnellen. Sädekehä painaa otsaa vieläkin.)

Tilannekatsausta oli siis jo kaivattu, ja pukinkontista se sitten löytyi. Panen kannen vihjeeksi siitä, miten ulkomailla asuvaa voi ilahduttaa (ja epäilemättä johtaa katkerasti harhaan). Selvittävässä lappusessa selitettiin, että CD-levyltä löytyy valikoima tekijän omia suosikkeja tämän vuoden listapopista ja raskaansarjan bändejä vähän pitemmältä ajalta. Hillitön tenori löytyi heti ekalta raidalta (ihan kummaa touhua, mutta äänialaa on pakko ihastella), ja Dingo on kai mukana testaamassa, onko tätsykän kuulolaite kohdallaan.

December 25, 2005

Maailma on niin kylmä, niin kylmä
Thow littel tyne child

Heräsin mietiskelemään erästä suomalaisten joululaulujen piirrettä. Ajatus lähti liikkeelle äidillisen lukijan kommentista ensimmäiseen joululaulujuttuun (joulun tärkein laulu oli hänelle Tuikkikaa, oi joulun tähtöset) ja jatkui Ryytimaa-blogissa, jossa Hiipinä (monen lapsen äiti hänkin) kirjoittaa Varpunen jouluaamuna -laulun historiasta ja liikuttavuudesta.


Varpusesta jouluaamuna kaikki muistavat, että pienen tytön ruokkima varpukulta olikin taivaasta vierailulle pyrähtänyt pikkuveli.

Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Tuikkikaa oi joulun tähtöset taas on illuusionsa menettäneen aikuisen, ehkä äidin, näkökulma lasten jouluiloon. Laulu loppuu melkeinpä tuomiopäivän tunnelmiin:

Kerron loppuun satu joulun saa,
suru säveliä sumentaapi.

Kerran silmän täyttää kyyneleet,
virtaa vuolahina tuskan veet,
s
iks' oi, tähtisilmät, loistakaa!

Äitiyden ja lasten viattomuuden ilmeneminen joululauluissa nyt ei tietenkään ole kumma eikä mikään. Erikoiselta kuitenkin tuntui, että pienellä miettimisellä löytyi kourallinen muitakin joululauluja, joissa sivutaan lasten kuolemaa, tai äidin tuskaa väistämättömän edessä. Tuttu piirre suomalaisista kehtolauluista, tietenkin. Ja edesmenneet ovat toki suomalaisessa joulussa vahvasti läsnä - aattoillan ainut liikenneruuhka löytyy kai edelleenkin hautausmaan portin tietämiltä.

Hyvin hellästi aihetta lähestyy Larin Kyösti Oskar Merikannon säveltämässä, vähemmän tunnetussa laulussa Lasten joulu. Kolmen iloisen säkeistön jälkeen viimeinen värssy kuuluu:

Ja nyt on joulu meillä,
voi käykää, lapset, akkunaan!

Kas, tähdet ilman teillä,

ne sieluja on lasten vaan.

Ne kirkkain silmin hymyilee

ja taivaan saliin viittailee,
miss' ikuinen on joulu!

Jos Hiipinä ei pysty itkemättä ajattelemaan Varpusta jouluaamuna, minulle karahtaa tässä kohtaa pala kurkkuun, vaikka omia lapsia ei olekaan. Sama sanoma löytyy myös Impi ja Wilho Siukosen harvinaisesta laulusta Joulun odotuksessa. Tätä laulua, jossa lapset malttamattomina odottavat joulun tuloa ja mietiskelevät enkeleiden joulunviettoa, sanoo äitini laulaneensa alakoulussa 1940-luvun alussa.

Soiko silloin kulkuskellot,
halki metsätien,

kirkkohon kun enkel'lapset

reessä istuin kultahapset,
isä, äiti vie?

Laulu loppuu ankaran oloisesti. Nyt "enkel'lapset" katselevat puolestaan maata kohti:

Tähdet syttyy taivahalle joulukuisen yön.
Katse käykö enkel'lasten
alas puoleen ihmislasten,

keskeen vaivan, työn.

Miettineekö valkohenki, enkel' Jumalan:
lapsi mainen, pian saavut,
ikuisehen jouluun joudut,
tupaan taivahan.

Astetta raamatullisempi aihe on Severi Nuormaan laulutekstissä Ja neitsyt pikkupoijuttansa (Selim Palmgrenin säveltämänä yksinlauluna oma suuri suosikkini - piltti-sanasta huolimatta). Yrittäkääpä eläytyä itkemättä äidin tuskaan, kun maailma on lapselle niin kylmä, niin kylmä. Rakastan myös sitä, miten aika lyhyessä laulussa kuluu, sylilapsesta on tullut aikuinen ja joulu edennyt pääsiäiseen.

Ja neitsyt pikkupoijuttansa povellansa vie,
ja äidillä on kyynelissä silmä.
Oi, piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie?

Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa,

ja äidillä on kyynelissä silmä.
Oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa?

Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

Englantilaisista lauluista Andy muisti Coventry Carolin, jossa äidillinen huoli liittyy Herodeksen toimeenpanemaan lastenmurhaan.

Lully, lulla,
thow littel tyne child,
By, by, lully, lulla,
thou littel tyne child,
By, by, lully, lullay.
O sisters too,
How may we do
For to preserve this day

This pore youngling
For whom we do sing:
'By, by lully, lullay'?

***

This is my third instalment to the series of posts about Finnish Christmas carols. In the morning I was lying in bed, thinking about song lyrics (as you do) and about some comments made by readers regarding the earlier posts about Christmas songs.

I understand it is not just Finns that have their share of 'black' lullabies, touching songs sung by poor mothers to their children. In these songs the words express a wish for the child to find a better future and better care in Death. Whether this is out of superstition (to trick envious Destiny) or because of the extreme poverty of the mother, somebody else might be better placed to tell. In any case, I was a bit surprised to realise that quite a few popular Christmas songs express a similar sentiment, or at least the awareness of the fragility of a child's life.

In one song, a dead little brother pays a visit to his sister in the form of a sparrow, in another one the stars in the night sky are souls of little children, inviting others to join them in the hall of Heaven.

I asked Andy if he could think of English songs with similar themes - mother's anguish, death, and children. He remembered 'The Coventry Carol' (quoted above, the song has to do with the massacre of the Innocents).

He also pointed out that the play about Peter Pan (with its Lost Boys) is often performed around Christmas. For a child spectator it might not be immediately clear why another child is sleeping in Peter Pan's bed and why Peter is no longer allowed through the window into his old home. For and adult it is a different story - Peter did not vanish because he did not want to grow up. He can't grow up because he is dead, and another child has taken his place.

But what about Christmas songs? Are there more songs where children have turned into angels, or return to greet their loved ones at Christmastime?

Update: Andy points out that it isn't just any child that is born on Christmas morning, it is a child that is put on Earth specifically in order to die. (Well, I knew that!) And apparently, the gift of myrrh could be seen as a symbol of that death, since it is has been used in embalming.

December 23, 2005

Hiihtävistä enkeleistä
Jesus with a rabbit skin robe and birch bark shoes

Parin päivän takaisen joululaulumerkinnän kommenttikamarissa sekä omassa blogissaan Blogisisko siteeraa Huron-intiaanien joululaulua, jossa Jeesuslapsella on lämmikkeenään kaniininkarvainen kapalo.

Tämäntapaiset 'paikalliset' yksityiskohdat aina ihanasti lämmittävät sydäntä, vai mitä sanotte tästä Einari Vuorelan joulurunosta, joka Juhani Pohjanmiehen sävelellä on yksi äitini suosikeista (ja oma suosikkini niinikään):

Huurre puita huokuilee talvitaivaan alla.
Suksenlatu suhisee hiljaa kuutamalla.

Ikkunasta katselee pieni pilttirukka.
Ikkunahan ilmaantuu jäinen kultakukka.

Lapsi kauan kaihoten katsoo ikkunalla.
Hiihtää jouluenkeli hiljaa kuutamalla.

Minulla on pieni henkilökohtainen ongelma piltti-sanan kanssa. En voi varauksettomasti pitää joululaulusta, joka sisältää ko. omituisen ja minun korvissani laimean äitelältä kuulostavan sanan. Varmaan se on aikojen alussa ollut ihan käypäistä kieltä. Ja niitä lauluja on monta.

Mutta saavutaanpa kolmanteen säkeistöön ja hiihtävään jouluenkeliin, niin annan anteeksi vaikka miten monta pilttiä. Voiko kauniimpaa ollakaan? Näen silmissäni, miten enkelin pitkä helma tuprauttaa ladunvieruslunta puusuksien päälle ja miten enkeli verkkaiseen vuorotahtiin nostelee raskaita, vanhanaikaisia suksisauvojaan.

Yritin Blogisiskon kommenttia lukiessani muistaa, mikä ihmeen legenda se olikaan, jossa katajapensas antoi suojaa talvisessa maisemassa vaeltavalle Jeesuslapselle ja sai palkakseen katajanmarjat? Nyt saisi mielellään kertoa, miten tarina oikein meni, jos joku vain muistaa.

Ja onhan vielä Edelfeltin Kristus ja Mataleena, jossa Kristus astelee tuohivirsuissa. Ja Eino Leinon Legenda, jossa Herra matkasta väsyneen ja kärttyisen Pietarin kanssa eksyy Suomeen. Pietari valittaa:

"Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
Mik' kansa, köykkyselkä, köyhä niin!

Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"

Mutta herrapa tietää paremmin (ei taivu näppäimistö enää isoon H-kirjaimeen) ja väittää kansan sydäntä lämpimäksi. Ja sitten:

Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin
sa istut koivun alla, on kuin täällä
viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.

Lukiessa tulee samanlainen, isänmaallinen auvoisa olo kuin silloin, kun maailman suuret mediat joskus toteavat oikein tilastojen valossa, että onhan se Suomi sentään aika hyvä monessa asiassa. Lämmintä sydäntä on tietysti vaikeampi mitata, runo sopii tarkoitukseen paremmin.

Kuvituksena pitäisi olla hiihtävä enkeli, mutta kun en osaa piirtää, selitän kuvin, miksi täällä on oltu niin hiljaa vaikka joululauluista piti kirjoittaa. Ensin tehtiin juhlia (minä silppusin sipuleita ja itkukekkereitä ennakoiden kokeilin ensi kertaa elämässäni sukelluslasiniksiä - hyvin toimi, suosittelen lämpimästi). Toinen kuva on Judyn ja Denisin näkemys Joulupukin oikeasta asuinpaikasta, josta puuskutin tuossa aiemmin.

Sitten juhlien jälkeen kunta tipautti neljä tonnia haketta ajotielle, mistä sitä on koko eilisen illan ja tämän päivän ajan kärrätty kukkapenkkeihin (kiitos, Max, Imogen ja Denis!). Hakkeen tarpeellisuudesta kirjoitan toisen kerran. Ja pysykää kanavalla, englanninkielinen joulumusiikkipostaus tulee kunhan Andy pääsee sävellyspuuhistaan.


***
Above, I have been writing about some poems and songs that include a surprising and touching 'ethnic' element. Anna Amnell discusses in the comments section a few days ago a Christmas song by Huron Indians, which has a beautiful little detail: the Christ child wrapped in a 'ragged robe of rabbit skin'. This led me to think about those Finnish legends in which the Christ is walking in what is clearly a Finnish landscape. Check out, for instance, this painting by Albert Edelfelt, where Jesus is wearing traditional, Finnish shoes made of birch bark.

I'll ask Andy to add a few lines about some favourite Christmas music of his, so please return to this page for what he has to say. Meanwhile, I'll just explain the photos. First one features me (and my horribly bruised arm - before you ask, it was a doorknob) in preparation for our party on Wednesday. Onions always make me cry, so I thought I'd try the often recommended trick of using swimming goggles. It works! Warmly recommended.

The second photo is Judy and Denis's understanding of Santa Claus's home in Finland (see my earlier propaganda). The third photo explains why I haven't written anything in a while: Wingecarribee Council delivered 4 tonnes of mulch on our driveway yesterday morning. A great present for your 5th wedding anniversary, as Denis pointed out. Now all the flowerbeds are mulched (thanks Denis, Max & Imogen!) and I won't be able to lift a finger tomorrow after all that shoveling.

*******

Andy here again. I might just add that the mulch pile Anni refers to was originally twice the size of the one in the picture.

Christmas music. Well, in general, I prefer my carols to be at least 400 years old, and if possible mediaeval. I don't know exactly why, but I imagine that, like the Christina Rossetti line about 'snow on snow', it's a matter of nostalgia. Not that I personally remember much of the Middle Ages, but at school in the early 1970s I was required to sing no end of carols from the Old Hall Manuscript and the Piae cantiones, and these things do stay with one. Indeed for non-believers such as I (please no correspondence about this, I'm a very happy non-believer) nostalgia is surely the main attraction of Christmas. And I would guess it is an important part of Christmas for anyone post puberty, believer or not.

The other day someone calling herself Olwen mentioned the German carol 'Es ist ein' Ros' entsprungen' and I agree it is a beautiful tune, as well as being the requisite 400 years old. There's a five-minute piece by Schoenberg called Weihnachtsmusik (Christmas Music) which obeys all the strictest rules of counterpoint - and Schoenberg was very strict about those -and fuses 'Es ist ein' Ros'' with 'Silent Night'. It's for string trio, piano and harmonium, and is quite touching. Funny how there was never any modernist Christmas music. When Schoenberg wanted to compose something for Christmas, he turned to more or less traditional tunes (and methods). Same for other modernsits. Nostalgia again, I suppose.

December 22, 2005

Välihuomautus
Breaking news in Finnish only

Kello on 3:45 aamuyöstä, kerrassaan mukavien juhlien jäljet on siivottu, lasinsirpaleet kerätty ja tähteet syöty tai raaputettu kompostiin. Miekkonen meni nukkumaan, minä panin Kate Bushin Kick Insiden soimaan ja keksin tekosyytä jäädä vielä pyöriskelemään juhlien jälkitunnelmiin.

Mikään muu musiikki ei vie tällaisiin maagisiin, ylimaallisiin, leijaileviin tunnelmiin. Minun henkilökohtaisella tähtikartallani Kate olisi ensimmäisenä, vaikka albumeita olisi tullut vain tämä yksi ainoa.

Myönnettäköön, että tuli otettua pienet välinokoset tuossa puolenyön tietämillä. Kuvassa viimeinen havainto ennen kuin poski painui kuistin nurkassa tyynyyn muiden vielä parantaessa maailmaa lämpimässä Uuden Etelä-Walesin yössä. Huomatkaa Anthonyn Blundstones-saappaat ja kiiltävät lahkeenlevennykset.

December 20, 2005

Yössä itkevälle päivä koittaa...
In the Bleak Midwinter

[Päivitys: vieraileva luennoitsija englanninkielisessä osiossa.] Haettiin joulukuusi ja kuunneltiin juhlan kunniaksi Jussi Björlingin Helga natt. Olen yrittänyt aloitella Yrsa Steniuksen Björling-elämäkertaa Kunnes siipi murtuu, vaan ei ole oikein lähtenyt vetämään, vaikka kumppanina on EMI:n tupla-CD Jussin parhaita. Jokin kielessä häiritsee - omintakeiset (omatekoiset) kielikuvat ensin viehättivät, nyt ne vieraannuttavat.

He ompelivat avioliittonsa kokoon loppukesästä [...] Jussi lähtee Eurooppaan. Hänen uransa lisää vauhtiaan vielä muutaman raketinvaihteen verran.

Yritän vielä. Ennenkin on tuntunut tältä, usein vierauden tunne häviää kun jaksaa hetken sinnitellä.

Helga natt (suomeksi Oi jouluyö, ranskalaisen Adolphe Adamin aika mahtipontinen sävellys) on pikkusiskon ikisuosikki. Ja eihän kukaan kiskaise korkeinta nuottia yhtä vavisuttavasti kuin Jussi. Toiset fuskaavat, laulavat huippukohdan alempaa.

Oman joululaululistani kymmenen kärkijoukossa on tällä hetkellä paljon suomalaisempia, arkaaisempia joululauluja. Ei kaikkia niitä tutuimpia vaan sellaisia, joita ei löydy levyiltä ja joita sen takia tekee mieli itse lauleskella pianon ääressä täällä kaukana asuessa.

Yleensä joululaulujen vetovoima liittyy sanoihin ainakin yhtä paljon kuin säveleen. Joskus vasta toisen tai kolmannen säkeistön satunnainen rivi tekee laulun ja saa kyynelen silmäkulmaan. Yössä itkevälle päivä koittaa jälleen - muistatko mistä laulusta?

Kauniimpaa joululaulua kuin Tule rakkaus ihmisrintaan ei mielestäni olekaan. Martti Korpilahden sanat ovat lähestulkoon karut, ja sanoma mitä yksinkertaisin. Sellainen on Juhani Pohjanmiehen virsimäinen sävelkin.


Tule rakkaus ihmisrintaan
kotis' oikea onhan se vain!
Sinun kanssasi kaunehintaan
elo antavi matkallain.

Tule rakkaus ihmisrintaan,
tule lahjana joulun tään,
niin laulua laatuisintaan
sydän laulavi sykkäissään.

Luulen, että jatkan tästä aiheesta tulevina päivinä. Olisi kiva lukea kommentteja suosikkilauluista tai -laulunsäkeistä.

PS. Olin jo otsikoinut Joululaulujen sietämätön keveys, sillä Kari lupaili laiskoille otsikkomaakareille kiinnostavalta kuulostavaa lehmänkielikäsittelyä. Sitten ajattelin, että joku kääntyy vielä kannoillaan saman tien. Ja Kari puhuu lämpimikseen kuitenkin, ei sillä mitään lehmiä siellä lehden toimituksessa, jos on ovenkarmejakaan.

PPS. Nyt kannattaa lukea myös englanninkielinen versio, siellä on ihan eri joululaulutarinat.

***
[Still wondering what to do about the English version (today I am talking about the lyrics of Finnish Christmas songs and the merits of Jussi Björling's voice). I'll figure out something in due course. Update a couple of hours later: I've got it! A guest speaker!!! We might go on with this kind of set-up for a couple of days.]

Andy here. It's Christmas, so I get to write something. Anni's been telling us about one of her favourite Christmas songs (Jussi B singing Adolphe Adam's christmas song, Helga natt in Swedish), and she has asked me to nominate a Christmas song that I particularly like, and to say why.

I'll plump for 'In the Bleak Midwinter', for several reasons. Most importantly, Christina Rossetti's words contains the line 'Snow had fallen, snow on snow, snow on snow' which is so precisely evocative of the way that snow can fall gently but unceasingly. I've lived in Australia for 22 years now, and one aspect of this I've never begun to adjust to is warm weather at Christmas. So perhaps there's also an element of nostalgia involved in my choice.

Periodically, I attempt to set Rossetti's poem to music (and I've got a nice sequence of notes for the 'snow on snow' line), but I generally give up because it's so hard to get out of my head the two musical versions I already know. The more famous of these is by Gustav Holst, but I prefer the one by Harold Darke. Darke might not, in general, have been half the composer that Holst was, but his little setting of 'In the Bleak Midwinter' is a plaintive little gem.

November 24, 2005

Virret vähissä
Oh no, not HIS way

Tätä pitää sulatella: Guardianin siteeraaman tutkimuksen mukaan Frank Sinatran laulama My Way on kivunnut hittilistan ykköseksi. Minkä hittilistan? No, epävirallisen hautajaismusiikin hittilistan tietysti.

Luterilainen hätkähti viitisen vuotta sitten osallistuessaan ensimmäistä kertaa australialaisiin hautajaisiin. Niissä arkkua kannettiin Dean Martinin kaikuessa. (Uteliaisuutta herättivät myös maahanpanijaisiin osallistuneet vapaamuurarit mielenkiintoisine rituaaleineen, mutta se on toinen tarina se.)

Brittihautajaisissa 40 prosenttia musiikista on hautausalan oman selvityksen mukaan populaarimusiikkia. My Wayn jälkeen kakkosena tulee sota-ajan suosikki We'll Meet Again, ja ihan kärjen tuntumaan kipuaa myös mm. Titanic-elokuvan tunnari My Heart Will Go On. Ja niin edelleen ja niin edelleen. 55 prosenttia hautajaismusiikista löytyy kuitenkin vielä virsikirjasta. Klassista? Vain viisi prosenttia.

Mitenkähän Suomessa lienee. Ettei vain Oi herra jos mä matkamies maan olisi putoamassa listoilta?

Lisätietoa listahiteistä Guardianin blogiosastolla. Huumori kukkii etenkin kommenttipuolella.
Kuva Robertsonin hautausmaalta.


***

The Guardian's Culture Vulture blog has been having a lively discussion about funeral music. This was sparked by a survey (conducted by a funeral co-operative), according to which the top 10 list of funeral music is led by Frank Sinatra and My Way. And no, this is not a joke even if it does sound like one (especially remembering that lame line about the final curtain).

I went to an Australian funeral five or so years ago and was nearly traumatised by the Dean Martin song that accompanied the funeral procession. I realise now that it could as easily have been Celine Dion singing My Heart Will Go On, or (God forbid) Eva Cassidy with her guitar.

According to the British survey, 40% of music in funerals is popular music. 55% is hymns and only 5% classical music.

Give me a sombre, Lutheran funeral service any time. No classical music needed, just a hymn or two (without guitars), and everybody dressed in black please.
(Image from Robertson Cemetery)

November 08, 2005

Elämästä ja kuolemasta
On Life and Death

Usein kuulee ja välillä ajattelee itsekin, että bloggaaminen on perusolemukseltaan narsistista ja pinnallistakin toimintaa. Mistäs on tullut viimeksi päivinä kirjoiteltua? TV-mainoksista.

Viikko sitten haksahdin meemiin, jossa etsin luettavaksi uuden blogin. Nyt Pastorin blogissa puhutaan ei enempää eikä vähempää kuin elämästä ja kuolemasta. Abortista itse asiassa.

Jäin miettimään, mistä ihmeen syystä elämän ja kuoleman kaltaiset suuret sanat ovat omassa kirjoittamisessa olleet yllättävän harvinaisia tarveaineita, jos ei lasketa lukuun kolari- ja henkirikosuutisia. Puccinin Toscasta tai Verdin Macbethistä ei tosin voi kirjoittaa käyttämättä suuria sanoja. Ja elävän elämän puolelta on tullut kirjoitetuksi myös muutama nekrologi tai säveltäjän edesmenoa käsittelevä uutinen.

Muistan, että otsikoiminen oli erityisen vaikeaa. "XX on kuollut" tuntui olevan ainoa vaihtoehto, mutta sanomalehden sivulle mustalla Timesilla taitettuna se näytti oudolta, jopa asiaankuulumattomalta. Lehdissä kuolemaa käsitellään etäännyttäen. Siitä tulee uutinen, jossa on kerrottava, miten, missä, milloin ja kenen käden kautta. Yksityiskohdat auttavat käsittelemään asiaa

Tiedottajana toimiessani vaikea hetki oli kertoa japanilaiselle musiikinystävälle tämän suuren idolin, Einar Englundin kuolemasta. Muistin, miten olimme kolmisin istuneet toimistonpöydän ääressä vain vuosi, pari aikaisemmin. Asiakas oli yllättäen päässyt tapaamaan ihannettaan, saipa jopa juttuhetken jälkeen Einarin mukana kyydin kaupunkiin. Uutisteksti ei nyt kelpaisi, ja sähköposti tuntui väärältä välineeltä.

Ennen vanhaan lehdillä oli tapana kirjoittaa myös hautajaisista pitkiä selostuksia. Sibeliuksen hautajaiset vuonna 1957 selostettiin monisivuisin kuvaliittein. Nykyään toimittajalta jää tämä kuoleman rituaalinen puoli kokematta. Ehkä siksi kirjoittaminen tuntuu asiaankuulumattomalta, ulkopuolisen puuhalta. Toisaalta kuvittelisin, että hautajaisiin osallistuminen tekisi kokemuksesta vielä pahemman, alleviivaisi siihen liittyvää tirkistelyn ulottuvuutta.

Kun olin muuttamassa Australiaan, menetin parin viikon sisällä sedän ja isotädin. Setää ehdin käydä sairaalassa saattamassa. Isotädin kuolema tuli yllättäen lähtöni jälkeen. Kumpaakaan en päässyt hautaamaan, ja vähän yllätyin, miten pahalta se tuntui. Koin heti alkuun olevani väärässä paikassa, väärässä maassa ja maanosassa.

(Kuva Cornwallista Crantockin kylän hautausmaalta.)

***
This week, I found myself taking part in a discussion about abortion in a blog by a Finnish female priest. It is not very often that these kind of big, real and serious issues get discussed in blogs. Don't bother checking what I have been writing about recently: TV ads!

Priests can't shy away from talking about life and death. An arts journalist who is not involved with the daily newsdesk stuff - traffic accidents, catastrophes suicides and homicides - could almost get away with never using the words. Almost, but as a music critic you can't quite avoid talking about death when writing about Puccini's Tosca or Verdi's Macbeth. I have also written some obituaries and news stories about composers' deaths in my time.

Later, working in music administration, I remember how hard it was to find the words to tell a Japanese man about the death of a Finnish composer whom he greatly admired. I had introduced the two in my office just a couple of years earlier, and the Japanese fan was amazed and delighted to be given a lift into town by the ageing composer whose music he loved so much.

In the old days, journalists would frequently attend funerals and write about them. These days they don't seem to, so they miss the ritual of death. Probably better that way, the voyeuristic overtones would be too much for the writers and the readers.

When I moved to Australia, I had just lost an uncle and felt bad about not being able to attend the funeral. Before a month was over, my great-aunt had unexpectedly died after a routine operation. Again I felt I was in a wrong place, wrong country and continent.

(Pictured some old graves in the churchyard of the village of Crantock, Cornwall.)

October 22, 2005

Pullasorsia ja minimalisteja
Live Glass

Blogosfääriin on ilmestynyt uusia, kantaaottavia asukkaita. Nyt pullasorsablogi ei enää ole yksin! (Anteeksi.)

Andyn radioshowta tehdään tänään Melbournesta, jossa livevieraana ja vaihteeksi oikean yleisön edessä Philip Glass kansainvälisine bändeineen. Glassin musiikkia ja haastattelua ohjelman ensimmäisellä tunnilla. Ohjelma on kuultavissa nettisivulta noin kuukauden verran.

Alun soolokappaletta kuunnellessa hiipii mieleen ihmetys. Mikä Glassissa kiehtoo? Elokuvamusiikkia ilman elävää kuvaa? Tarkistin herran filmografian ja oikein yllättyin sen viime vuosien volyymista. Ja mikä filmeille yhteistä? Musiikki ei jäänyt mieleen! (No, Tunnit-elokuvan musiikista taidan sentään muistaa jotakin.)

Vaan kuunnelkaapa kabareelaulaja Camille O'Sullivania toisen tunnin lopulla esittämässä Nick Cavea (God is in the House) ja Jacques Breliä (Amsterdam). Hienompaa ei olekaan. Alkaa suunnilleen kohdasta 39:40, toisella tunnilla siis.

Päivitys: Ankat ovat päivän sana, myös meillä Australiassa. Lue myös, mitä kyseinen blogi raportoi konservatiivipäättäjien homoliittokommenteista. Päivänpolitiikan polttavin paperi eli terrorismiin liittyvä tiukan linjan lakiehdotus näköjään tunnustaa samaa sukupuolta olevien liitot, kun taas valistunut pääministerimme tuumii omista homoasenteistaan, että akselilla "hyväksytään - haistatellaan" hän lienee itse jossakin siellä puolivälin vaiheilla.


***
Andy's show comes live from Melbourne today, guests including Philip Glass & his band of international musicians - the whole first hour is dedicated to Glass. You can listen to the show on the internet for about 4 weeks, after which it will be replaced by more recent programs.

The first piece sounded so much like film music (without a film), that I took a look at Philip Glass's filmography. Astonishing - not just the sheer volume of it but also the fact that I can't remember anything about the music even if I have seen quite a few of the films. Wait, now I remember something about the music for The Hours - what a relief! Makes you wonder, though.

I don't mind if you miss Glass, but don't miss Camille O'Sullivan, singing Nick Cave and Jacques Brel from about 39:40 onwards during the second hour.

Image has not much at all to do with Glass and a lot to do with a new, Finnish duck blog. Ducks are a hot topic in Aussie blogs, too. Read also the same blogger's report about conservative politicians' views on same sex marriages. When our dear prime minister is asked, whether he is closer to totally accepting or totally rejecting and abusing homosexuals, he reckons he is in the middle. How noble.

October 21, 2005

Sivupolkujen ihanuudesta
On the beauty of getting sidetracked

Sain vasta nyt tartutuksi Anna Kortelaisen kirjaan Virginie - Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (2002). Ja sehän piti lukea loppuun asti melkein siltä istumalta. Heikkouksiini kuuluu romantisoida historiallisten henkilöiden elämänkohtaloja näiltä jälkeen jääneiden dokumenttien, erityisesti kirjekokoelmien valossa.

Oli hauska huomata, että romantisoida voi myös akateemiselta pohjalta, vaikkei Virginien kohdalla olekaan kysymys mistään tavallisesta tutkimusraportista. Mieleen tulivat myös omat graduntekoajat ja se loppumaton kiehtovien sivupolkujen verkosto, johon aikalaishistoriasta kiinnostunut törmää tutkiessaan mikrofilmejä, päiväkirjoja ja kirjeitä.

Muistan selvästi sen hetken, kun Sibeliuksen kuolin- ja hautajaisuutisointia Yliopiston kirjastossa tutkiessani tuli mieleen, josko gradun kohde olisi sittenkin voinut olla vähän toisenlainen. Olin lukenut aukeamakaupalla kirjoittelua edesmenneestä kansallissankarista, ja sitten löytyi lehden loppupäästä sattumalta toinen, aivan huomaamaton uutinen: pianokappaleiden ja yksinlaulujen säveltäjä Heino Kaski (1885-1957) oli onnettomuudekseen sattunut kuolemaan täsmälleen samana päivänä kuin Sibelius, syyskuun 20. päivänä vuonna 1957.

Toisen kuuluisuuden varjoon taisi jäädä kuollessaan - joskin tilapäisesti - myös Sergei Prokofjev, jonka kuolinhetki 5. maaliskuuta 1953 oli lähes kellonlyömälleen sama kuin Josef Stalinilla.

Edelfeltiin erikoistunut taidehistorioitsija Kortelainen on näköjään lähtenyt kulkemaan toistakin sivupolkua. Edelfeltin Ellan-vaimon kohtalosta kiinnostuneena hän on kirjoittanut kokonaisen kirjan naisten hysterian kulttuurihistoriasta (luin kiinnostuksella mm. tätä Bookcrossing-keskustelua). Tekisi mieli tilata luettavaksi - osaako joku suositella?

Lisää Virginie-kirjasta voi lukea vaikka Journalistin arviosta. (Kuva on yksityiskohta kirjan kannesta eli Albert Edelfeltin maalauksesta Virginie vuodelta 1883.)

***

I have just read a truly fascinating book about a completely unknown woman. Virginie is known in Finnish art history by her first name only, as one of the models the artist Albert Edelfelt was painting in Paris in 1880s (pictured a little detail of a painting dating from 1883).

The Finnish art historian Anna Kortelainen - a specialist in all things Edelfelt it seems - has spared no time or effort in finding out everything humanly possible about this woman. We still don't know what Virginie's real name was, where she was born and what became of her. Was she an innocent teacher's daughter from Southern France, or was she an experienced courtesan? We don't know. But we do know that she and Edelfelt had a relatively long relationship, and possibly one or two children, before they parted in early or mid-1880s.

From Kortelainen's point of view, the results of her research may have been very modest. But aren't we glad she allowed herself to get so completely sidetracked? (I don't think the book has been translated, sorry!)

I remember a moment when I very nearly got badly sidetracked myself. I was working on my master's thesis on the public image of Jean Sibelius in the Finnish press. I had been studying microfilmed newspapers from September 1957, after the composer's death. Pages and pages of obituaries, poems, stories about the composer's last days and funeral arrangements. And then, just when I thought I had read the whole lot, I came across a tiny piece of news squeezed in a remote corner of the paper, like a little afterthought. The composer of lovely solo songs and piano pieces, Heino Kaski (1885-1957), had been unfortunate enough to die on the very same day as Sibelius, 20 September 1957. Wouldn't he have deserved my attention rather than Sibelius, already known and admired by everyone?

Heino Kaski was not the only composer whose death almost went unnoticed. Sergei Prokofiev died on the same day (5 March 1953), practically the same moment, as the dictator Joseph Stalin.

October 16, 2005

Taiteellisesta vetovoimasta
On artistic pulling power

"The lady has no more pulling power than a one-armed dentist with a manual drill".

Brittiläinen musiikkitoimittaja Norman Lebrecht vertaa viulisti Anne-Sophie Mutterin solistista vetovoimaa yksikätiseen, poljettavalla poralla varustettuun hammaslääkäriin. La Scena Musicalen kolumni ei kuitenkaan paheksu Mutterin taiteellisten suoritusten tasoa yhtä paljon kuin näiden järkyttävää hintaa. Juttu sisältää kiinnostavia lukuja siitä, millaisia palkkioita kyseisen kaliiberin artistit kehtaavat pyytää konserttia kohti.

Lebrecht ei ole ensi kertaa asialla. Hänellä on ennenkin ollut tapana puhua summista niiden oikeilla nimillä, mm. kapellimestarimyyttiä purkavassa kirjassaan The Maestro Myth. Tällä kertaa hän kuuluttaa yleismaailmallista boikottia ykkössolistien ylihinnoittelua vastaan. Kaiken nähneen kyynisyydellä yleensä kirjoittavan herran täytyy siis olla suurempi optimisti kuin kukaan osasi kuvitellakaan.

Niille, joille NL:n raivostuttavat, kärjistävät, kärkevät ja kaikella tavalla heikinheimolaiset kolumnit eivät ole tuttuja, suosittelen ainakin kertavisiittiä La Scena Musicalen kyseiselle nettisivulle. Uusimmassa kolumnissaan Lebrecht vetoaa megateinilaulaja Charlotte Churchin tulevaisuuden puolesta lähestulkoon liikuttavasti. Tällä kertaa kyynikko tosin taitaa voittaa optimistin.

Orkesterien budjettien näkökulmasta samaisesta palkkioasiasta kirjoittaa myös Seattlesta käsin harvakseltaan nettipäiväkirjaansa pitävä suomalaissyntyinen muusikko Ilkka Talvi.

***
"The lady has no more pulling power than a one-armed dentist with a manual drill," writes the British music journalist Norman Lebrecht in his column on La Scena Musicale website.
This time he is not just after Anne-Sophie Mutter's artistic scalp. More than anything, he is strongly critical of her fees (according to NL, around £10,000 per London concert).

Lebrecht calls for an international boycott of overpriced soloists, proving himself more of an optimist than I ever thought him to be. Would it not be incredibly fantastic if music organisations all around the world could just agree not to pay obscene prices for celebrity artists and hire less well-known but equally talented and skillful professionals instead?

For those unfamiliar with Lebrecht's infuriating, exaggerated and verbally witty columns, I recommend at least one visit to La Scena Musicale's website. (A blogger from Seattle, Ilkka Talvi, writes about the same issue, but from the orchestral point of view.)

In his most recent column, Lebrecht appeals for the professional life of the young star singer Charlotte Church. His column is titled "A cry for help", and it is oddly touching. There is very little unrealistic optimism here. Again, he puts his (heavy-handed) finger on something that most music writers don't dare write about.

October 12, 2005

Pianoraunioista
On Ruined Pianos

Kotona taas. Tulimme Perthistä yötä myöten lennolla, joka kulkee yleisesti lempinimellä "red-eye". Parin tunnin aikaeron vuoksi vajaan viiden tunnin matka vie koko yön yöunet, ja seuraavana päivänä olo on (näköjään) kuin 24-tuntisen mannertenvälisen lennon jälkeen. Ja takana olivat lisäksi päivän ajelut ja maistelut Margaret Riverin viinialueella.

Perthin nykymusiikkitapahtumaan liittyneessä konferenssissa pohdittiin monenlaista, mutta pari aihetta kokonaan omien musiikillisten kiinnostuksenkohteiden ulkopuolelta jäi vaivaamaan mieltä, positiivisessa mielessä siis.

Ensinnäkin osallistujien joukossa oli äänitaiteilijoita ja säveltäjiä, joita kiinnosti "surface noise". Termi viittaa vinyylejä, savikiekkoja ja vahalieriöitä soitettaessa syntyvään pintarahinaan - tiedättehän, sellaista säännöllisinä aaltoina toistuvaa kohinaa, joka syntyy, kun neula hankaa pölyistä lp-levyä. Käsitteen voi näköjään ymmärtää laajemminkin, kattamaan mm. laitteiden ja mikrofonien käyttöön liittyvää teknistä kohinaa, napsahtelua, kiertoa ja sensellaista.

Toisinaan on hyvin hyödyllistä edes yrittää ymmärtää täysin toisentyyppisistä lähtökohdista musiikkia ja ääntä lähestyviä ihmisiä. Kuuntelin korvat soikeina, kun alan spesialisti esitteli äänitaideteostaan, joka oli koostettu tahallaan naarmutettujen ja raavittujen levyjen aiheuttamasta rahinasta. Valehtelisin jos väittäisin saaneeni suuren esteettisen elämyksen. Mutta jotakin hypnoottista teoksessa oli, kun kunnolla kuunteli.

Toinen uusi elämys liittyi tavallaan tuttuun ilmiöön, nimittäin epävireiseksi valahtaneeseen pianoon. Länsiaustralialainen säveltäjä Ross Bolleter rakastaa, kerää ja soittaa pilalle menneitä pianoja. Mikä tahansa koululuokan kauhistus ei kelpaa, mieluummin pianon pitää olla esimerkiksi 1800-luvun saksalainen laatusoitin, jota on soitettu vuosikymmeniä salongeissa ja saluunoissa ja joka on vähitellen luopunut vireestään ja lopulta unohtunut vuodeksi tai pariksi paahteiselle tenniskentälle, aaltopeltivajaan tai veden valtaan joutuneeseen kellariin. Tällaisesta pianosta lähtee oikealla tavalla soittaessa ilmoille omalaatuinen äänimaailma, jossa voi aistia häivähdyksiä kaikesta siitä repertuaarista, jota koskettimet ovat vuosien saatossa tapailleet.

Rossista ja häen pianoistaan löytyy lisätietoa WARPS-järjestön nettisivuilta (World Association for Ruined Piano Studies). Sitä kautta voi myös tilata juuri ilmestynyttä pientä kirjasta nimeltä The Well Weathered Piano, joka kertoo Rossin pianonetsintämatkoista (Prahasta Alice Springsiin) ja vastaan tulleista instrumenteista. Ja on Rossista myös kokonainen luku Andyn uudessa kirjassa.

Pilalle menneisiin pianoihin tuntee selittämätöntä vetoa myös uusiseelantilainen, USA:ssa vaikuttava säveltäjä Annea Lockwood. Hänen erikoisuuksiinsa kuuluu mm. pianojen polttaminen ja hautaaminen. Lisätietoa Lockwoodin pianoprojekteista tässä American Music Centerin mainion NewMusicBox -sivuston haastattelussa.

Annea Lockwood järjesti pianonpolttajaiset myös Perthissä, mutta järkyttävän kolea sää ja neljän tunnin mittaiseksi arvioitu polttoprojekti saivat meidät jänistämään. Ilmeisesti tehtävään tarvitaan vain tupakansytyttimen nestettä ja tulitikut (ja avoin alue, esimerkiksi hiekkaranta). Hitaasti polttaen syntyy kuulemma kauneinta jälkeä, kun erilaiset lakat ja vernissat palavat erivärisillä liekeillä.

Kuvien pianot ovat osa musiikkifestivaalin pianonäyttelyä, jossa instrumentteja sai myös vapaasti soittaa. Ylempää pianoista oli muistaakseni säilytetty verannalla, alempi taas asusti vuosikaudet vajassa ja joutui tulvan uhriksi.

***


Back home. We took the dreaded "red-eye": an overnight flight from Perth which leaves you at Sydney airport after missing a whole night's sleep.

The Totally Huge New Music Festival (= a specialised festival for a relatively small audience) left me with at least two totally new musical world views to mull over.

First there were the sound artists and composers obsessed with "surface noise"- a term referring to the noise that is produced when a needle repeatedly scratches the surface of, say, a dirty or worn-out vinyl record.

It is often a healthy experience to be exposed to musical esthetics completely different from your own. I listened very hard when a sound artist explained his work, which involved deliberately scratching vinyl records to produce these kinds of effects. I can't say the experience opened a new world for me. But there was something oddly hypnotising about this world of sounds that lacked many of those musical parameters that one usually considers to be more or less essential for a musical experience - no melody, no harmony, no counterpoint, and while there were timbres and rhythms, they were certainly a bit out of the ordinary.

Another new musical world had to do with a familiar phenomenon: an out-of-tune piano. West Australian composer Ross Bolleter is fascinated by what he calls "ruined pianos": old instruments that have, after their retirement, spent decades neglected or completely forgotten in sheds, on verandas, in damp or flooded cellars - even on paddocks or tennis courts under the burning Australian sun. When Ross plays the instruments, you seem to hear echoes of all those Für Elises, Chopsticks, scale exercises, jazz sessions or church services that might once have been played on their keyboards.

For more information about ruined pianos, go to the WARPS (World Association of Ruined Piano Studies) website. Ross has just written a little booklet titled The Well Weathered Piano, which can also be ordered through WARPS. There is also a chapter about Ross in Andy's new book.

Another composer obsessed by old pianos is Annea Lockwood. Find out more about her burning and buried pianos on the American Music Center NewMusicBox website.

The top image is - I hope I get this right - of an old, German piano that spent a decade or two on a veranda somewhere in Australia. The one further down belongs to a subcategory of flooded pianos. The terminology goes on: when piano is beyond the ruined stage, Ross calls it a devastated piano.

October 06, 2005

Tänään maailman äärissä
End of the world, today

Ensimmäiselle visiitillä Länsi-Australiaan ja Perthiin. Tänne meidät toi Perthissä paraikaa meneillään oleva nykymusiikkifestivaali. Aikomuksena on lisäksi viettää pari päivää Margaret Riverin viininviljelyalueella. Tänään on jo ehditty suorittaa, vaikka lento laskeutui vasta puolenyön tietämissä. Aamulla me ja sata eläkeläistä kuulimme australialaissäveltäjä Gordon Kerryn uuden orkesteri- ja kuoroteoksen WASOn (Länsi-Australian sinfoniaorkesterin) ja Gondwana Voices -lapsikuoron esittämänä. Orkesteri ja varsinkin sen jouset ovat hienossa soittokunnossa, taiteellisen johtajan Matthias Bamertin työn jälki taitaa näkyä. Tuomas Ollilahan on ollut täällä säännöllisenä vierailijana myös, ja kukaties osa ansiosta kuuluu sille suunnalle. Tampereen kaupunginorkesterin sointi kehittyi hänen kaudellaan korvin kuultavasti. Perthin konserttisalissa oli miellyttävä akustiikka, vaikkei se aivan kestänyt Bamertin Haydnin sinfoniassa viljelemiä pianissimoita. Iäkäs yleisö hapuili yhtenä miehenä ja naisena kuulolaitteiden säätimiä. Uusi teos For those in peril on the sea oli kaunis kuuntelukokemus, lapsikuoron kuulaus yhdistyi koskettavasti sellaisiin aika lailla brittenmäisiin orkestraalisiin merimaisemiin. Esityksessä oli kevyttä koreografiaakin, nokkelasti paljasjaloin liikkuneet kuorolaiset juoksivat ääneti uusiin asemiin, ja valot vaihtelivat tunnelmien mukaan. Perthiä kehutaan ja moititaan itseriittoiseksi, ja pakko kai sen on sitä ollakin. Parimiljoonainen kaupunki on maailman eristyneimpiä kokoluokassaan. Singapore kuuluu olevan suurkaupungeista lähempänä kuin Sydney. Jo matkalla lentokentältä asuntohotelliin huomio kiinnittyi pyöräkaistoihin ja pyöräilijöille tarkoitettuihin liikennevaloihin. Ei kovin yleinen näky tässä maassa. Sitten tajuttiin, että ydinkeskustan joukkoliikenne on käyttäjille ilmainen. Voiko edistyneempää ollakaan! Konsertin jälkeen tarve suorittamiseen lopahti yhtäkkiäsuorittaminen lopahti. Andy meni työmenoihinsa, mutta minä ostin suklaata ja opaskirjan ja palasin majapaikkaan. Vettäkin ripsautti, hetki oli mitä sopivin päiväunille. Trendikkään miestenvaateliikkeen ovessa oli ilmoitus: Nature calls, back in one or two minutes.

Blogimerkinnät saattavat tulla vähän epätasaiseen tahtiin seuraavan viikon aikana.
***
My first trip to Perth! I am most impressed by the cycling lanes and the free public transport in the city centre.
I was also impressed about the quality of WASO's (West Australian Symphony Orchestra's) string playing, must be amongst the best I have heard in this country in the symphony orchestra league.
This morning we heard Gordon Kerry's new piece For those in peril on the sea for orchestra and the Gondwana Voices children's choir - beautiful orchestral soundscapes (not quite unlike some of Britten's sea music), combined with the quite special soundworld created by these young singers. Sometimes they sound fragile, sometimes they sound oddly strong, and you can quite see why composers love working with this kind of unique instrument.
In the Haydn symphony - number 55 I think it was - Matthias Bamert was really testing the clearly quite adequate acoustics of the Perth concert hall. The pianissimos were so subtle that the senior audience of the matinee concert were busy tuning their hearing aids to hear the almost inaudible music.
The main purpose of our visit is a new music festival that is currently on in Perth. We are also planning to spend a couple of days at the Margaret River wine region. Today my energy levels dived after the concert (you'd think the time difference was more than 2 hours - but we did arrive after midnight), bought a guide book and some fine West Australian chocolates and headed for the apartment hotel. A good time for a long nap, especially since it started to rain. Andy went to work of course.
In a window of a trendy men's clothing shop there was a sign, in pretty, educated handwriting: Nature calls, back in a minute or two. Can't imagine one like that at the Sydney CBD.
Blog posts might come a bit infrequently in the next week or so.

September 28, 2005

Suurista persoonallisuuksista
On Renaissance personalities

Kulttuuria ja urheilua -blogissa on arvosteltu Minna Lindgrenin Leif Segerstam -elämäkerta, joka on ehdottomasti myös omalla lukulistalla. Osittain siksi, että Leif Segerstam on ristiriitainen, värikäs, lahjakas ja monella mittarilla muhkea persoona. Mutta vielä enemmän siitä syystä, että kielen käyttäjänä kipakka ja rempseä musiikkitoimittaja Lindgren tuntuu sopivalta henkilöltä juuri tätä elämäkertaa kirjoittamaan. Eikä varmasti haksahda turhaan hymistelyyn. Oopperakapellimestarina Leif hakee minun silmissäni vertaistaan, ainakin kun puhutaan suomalaisista kapellimestareista. Sävellyksiään en aina oikein erota toisistaan, minkä uskallan mainita ääneen nyt kun oma ura suomalaisen musiikin markkinanaisena on tällä erää takana päin. Muusikkopiireissä kiertää jatkuvasti sähköpostivitsejä Segerstamin erikoislaatuisesta kapellimestarinenglannista, joka sekoittelee sujuvasti eläviä ja kuolleita kieliä ja keksittyjä sanoja vielä lisäksi. Mieleen tulee myös vanha tarina Finlandia-talon orkesteriharjoituksista, joissa Segerstam yritti löytää orkesterista syyllistä partituuriin kuulumattomaan a-urkupisteeseen. Syyllinen löytyi lopulta kongressitiloista, jossa siivoojan Nilfisk humisi juuri sillä taajuudella. Renessanssipersoonista tulee mieleen, että Denis on päivittänyt uusia pionisivujaan, ja lupasin mainostaa niitä missä vain taidan. Allekirjoittaneen hän saa siellä kuulostamaan epäitsekkäältä henkilöltä, joten katson parhaaksi tehdä selväksi, että kyseinen herra puutarhuri on ollut valitsemassa pienen takapihamme jokikistä puskaa sekä neuvomassa kasveille oikeita paikkoja, istutus- ja lannoitustapoja. Taisivat ruusutkin tulla leikatuksi siinä samalla. Ja saikohan hän siitä vaivasta aikanaan palkakseen yhden kahvikupillisen. Sitä paitsi pionien kuvaajalle on annettu ohjeet poimia lähtiessään näitä uskomattomia kukkia mukaansa. Kuvassa Leif Segerstam Savonlinnan Oopperajuhlilla 1990-luvun alussa kertomassa intensiiviseen tyyliinsä Itä-Savon kesätoimittajalle (minä) Martti Talvelan muistoksi säveltämästään teoksesta (© Pauli Lundén). *** Some posts don't translate well - this time I have been writing about a new biography (in Finnish) about the conductor Leif Segerstam. Musicians all over the world know his self-made conductor's language that mixes words from real and invented languages, facial expressions and gestures into a unique and sometimes amusing whole. I remember being told a story about Segerstam rehearsing an orchestra at the Finlandia Hall, Helsinki. The rehearsal was interrupted because the conductor kept hearing a stubborn pedal A and insisted on finding the culprit. In the end the culprit was found in another part of the house: a cleaning lady with a hoover. (It is perfectly possible of course that the same story is being told about Celibidache, Boulez and Bernstein as well.) The photo was taken at the Savonlinna Opera Festival - I was working in the local newspaper and was frantically trying to take notes when he was explaining his piece, composed in memory of the great Finnish bass singer Martti Talvela. Now that I have stopped promoting Finnish contemporary music for a living, I dare to say that I couldn't always tell his pieces apart. But as an opera conductor he is simply marvellous! (Photo © Pauli Lundén, who gave me the print after the gig in early 1990s.) To find out more about Leif's compositions, go to the sidebar and follow the link to my old employer, the Finnish Music Information Centre in Helsinki. Denis has updated his Peony Page and I have promised to make the link available wherever I can. (I have added it in the sidebar as well.) And since he makes me sound like an admirable person, I need to point out that it was he who spent hours selecting suitable plants for my miserable backyard garden, advising on their care, pruning my roses and helping in every way imaginable. And all this for a cup of coffee. Not to mention the fact that he is urging the peony photographer to pick flowers to bring home with her, so the trip is well worth it every time.

September 25, 2005

Sumussa tänään
Foggy, foggy dew

Jo perinteiseksi muodostunut jokaviikkoinen mainos: the Music Shown jälkimmäisellä tunnilla uusittiin eilen yleisön pyynnöstä (ja siksi että Andylla ja tuottajilla on lomaa) musikologi Glenda Dawn Gossin mielenkiintoinen haastattelu Sibeliuksen varhaisemmista vuosista ja erityisesti Kullervo-sinfoniasta. Glenda puhuu aiheestaan vangitsevasti, niin kuin Helsingin yliopistolla häntä kuunnelleet tietävät. Ohjelma on netissä kuunneltavissa nelisen viikkoa. Toinen Sibelius-tunti (Vesa Sirenin kanssa Ainolassa) on vuorossa ensi viikolla.

Musiikkitieteessä pysyäkseni... mieltäni on säännöllisesti (joskin aika ohimennen) askarruttanut seuraava arkipäivän ilmiö. Kun pyyhkii tarmokkaasti pölyjä pianon koskettimistosta, tulee loihtineeksi kuuluville epätasaisia, kahden, kolmen nuotin klustereita. (Niin siinä tapauksessa että tekee kuten tämä pedantti ja pyyhkii lyhyin, sisältä ulos päin ulottuvin vedoin ja koskettimiston toisesta laidasta toiseen edeten.) Ja kuinka ollakaan, aina pölyjenpyyhkimisorgian jälkeen soi päässä sama kappale suuren orkesterin ja pianon voimin.
Tänään pianisti Jeremy Denkin kauniisti kirjoitettua blogimerkintää luettuani vihdoinkin valkeni. Kysymyksessä on Tshaikovskin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisen osan teemoista se järjestyksessä toinen, vilkas ja hyppelehtivä sellainen, joka ilmestyy 4 minuutin tienoilla ja toistuu sitten eri muodoissa osan loppuun asti! Nyt on pakko ihmetellä, olisiko siivousintoinen kotiapulainen joskus ajanut Pjotrin sävellystyön äärestä.
Pianon pyyhkimisessä käytän muuten mikrokuituliinaa. Siivousta karttaville suosittelen niitä muutenkin ihan joka asiaan, kuivina ja märkinä versioina. Syntyy pinnallisesti puhdasta, ennätysajassa.
Tämähän oli, ikävä kyllä, täyttä idiotiaa. Mutta nuo JD:n konserttiin valmistautuvan pianistin ajatukset ovat oikeasti lukemisen arvoisia. Käykää siellä. Puolustuksekseni mainitsen, että tänään on ollut sumuista aamusta alkaen. Lounasaikaan valkea verho hälveni hetkeksi, nyt ei taas näy edes lähinaapuriin asti. Sumussa pään sisältökin pehmenee. (Lisää Robertsonin sumuista.)

***
The customary weekend ad for the Music Show: yesterday's program devoted its second hour to musicologist Glenda Dawn Goss's interview about Sibelius early years and especially Kullervo Symphony. Glenda talks about this fascinating subject with a lot of insight. I had the opportunity to attend one or two of her engaging lectures at the Helsinki University in early 1990s. You can listen to her, too, as the program will be available on the above-mentioned website for about four weeks. Next week it will be Vesa Sirén's turn to act as a guide on a tour to Sibelius's home Ainola.
I had a little moment of revelation today, while reading Jeremy Denk's beautifully written post about a touring pianist getting ready to play a concerto in Texas. Every time after dusting the piano, I am haunted for the rest of the day by a theme from a piano concerto. But at least now I have traced it, it is the 2nd theme in the first Tchaikovsky concerto, the lively one that takes over after the big, pompous theme. With my technique of dusting (and this is more than anyone reading this would want to know, but it is my blog and I write what I want to), one produces little clusters that gradually proceed from one end of the piano to the other end. God knows why, but in my mind this sounds like Tchaikovsky and makes me turn into a piano virtuoso instantly.
I use a micro fibre cloth. In fact I use those for most of my cleaning and recommend them (both the dry and the wet versions) for anyone who wants to get a superficial and impressive result quickly.
This is what happens on a particularly foggy Robertson day. Everything gets muffled and damped, including the brain.

September 20, 2005

Liian korkean profiilin kilpailu
A competition with too high a profile

Näinä päivänä käydään Sibelius-kapellimestarikilpailun jälkipelejä. Harmittaa, kun en päässyt paikalle. Ei voi esittää perusteltua mielipidettä kilpailun tasosta, kun ei ole kuullut palkitsematta jääneitä kilpailijoita (jokikinen jäi palkitsematta, eivät jakaneet ensimmäistä, toista eivätkä kolmatta palkintoa). Kieltämättä ihmetyttää miten ne onnistuivat karsimaan kilpailuunsa niin luokattoman kehnoa kapellimestariainesta, ettei ketään voitu palkita edes kolmannella tai toisella palkinnolla. Kysymyksessä taitaa olla oikein todella korkean profiilin kilpailu. Muusikoista harpisti Helen Radice pisti blogiinsa kiukkuista kommenttia nimettömäksi jääneestä musiikkikilpailusta. Lieneekö sattumaa, että se tuli juuri meidän kapellimestarikilpailumme päättymisen aikoihin. Valituksen aihe ei tosin ollut palkintojen jako tai jakamatta jättäminen vaan tuomarien arroganssi. Naismuusikon nettipäiväkirja voi olla myös tällainen. Mozartin Nannerl-siskon (kuvassa) fiktiivisestä päiväkirjasta vastaa itse asiassa australialainen säveltäjä Alison Bauld. Kun pintaa raaputtaa, käy ilmi, että kysymys on juuri ilmestyneen kirjan promootiosta. Kauniisti toteutettu ajatus silti, pitää vain toivoa, että Nannerl jatkaa mietteitään myös netissä. Lainaan Nannerlin blogin motosta:

I was born on the stroke of twelve, between the 30th and 31st of July, 1751. To some I am the foremost keyboard player in Europe but to others, I am the overlooked sister of a genius. The matter is complicated. I write music for the bottom drawer while living in Salzburg with my dear Mama. Papa is in Rome with Wolfie to enshrine my brother's talents and in the year, 1770, I am destined for marriage, not a career. Maria Anna Walburga Ignatia Mozart - Nannerl for short.

The quote above comes from a blog of a female musician. Not Nannerl, obviously, but someone masquerading as Mozart's talented sister (pictured). I hope the diary will continue into the future, even if it turned out that the blog is a way to promote a newly published book on Nannerl.
Another female musician, harpist Helen Radice, has posted a delightfully angry diary entry about a certain music competition and its arrogant jury. Could be a coincidence, but the entry in question appeared around the time of the finals of the Sibelius Conductiors' Competition. The same one that didn't give the first, or the second, or even the third prize. It must be a very bad year for conductors - and a competition with an extremely high profile. So high in fact that neither its audience nor its competitors might bother next time.

September 17, 2005

Nothing comes from nothing,
nothing ever could...

Nyt tekee mieli mainostaa. Andyn tämänpäiväisessä ohjelmassa oli haastateltavana laulaja-lauluntekijä Michelle Shocked, joka esitti studiossa oman tulkintansa Dumbo-elokuvan kauniista kehtolaulusta (kuultavissa em. nettisivulla noin kuukauden ajan, Dumbo ilmestyy siinä 21-22 minuutin kohdalla muistaakseni). MS on hiljan tehnyt kokonaisen kokoelman Got no Strings elokuvasävelmistä, mukana musiikkia Pinokkiosta Maija Poppaseen. Poppas-laulu Spoonful of sugar on kokonaisuudessaan kuultavissa Michellen nettisivulla. Tiesittekö muuten, että Maija Poppasen luoja Pamela Travers oli syntyjään australialainen? Disney-filmeistä varsinkin kokoillan animaatiot ovat siinä mielessä mielenkiintoisia, että ne ovat oikeastaan järjestään musikaaleja. Elokuvamusikaalien kulta-aika saattoi hiipua joskus 1960-luvun tienoilla, mutta Disney-musikaalit ovat sen kuin vain porskuttaneet. Ja onhan niissä hienoja laulujakin, oma suosikkini on Pinokkio-elokuvan When You Wish upon a Star, ehkä siksi että tavanomaisempikin sopraano pystyy sitä laulamaan ja soittamaan omaksi ilokseen. (Suosittelen laulutunneille.) Muuan toinen Michelle, australialainen Michelle Nicolle teki pari vuotta levyn vähän samantyyppisellä idealla: tulkiten omalla tavallaan elokuvasävelmiä. Levyllä on ihanan likainen versio Richard Rodgersin Sound of Music -duetosta Something Good. Kun karkea miesääni mörisee "For here you are, standing there, loving me - whether or not your should...", kuulijalle käy selväksi, että vaarallisilla vesillä ollaan. Takaisin Radio Nationaliin. Michellen jälkeen ohjelmassa seuraa tenori Philip Langridgen haastattelu, jossa tämä hieno laulaja puhuu viisaita Brittenin Kuolema Venetsiassa -oopperasta ja laulamisesta yleensäkin. Huomaan, etten itse koskaan palannut aiheeseen, vaikka tarkoitus oli. No, antaa viisaampien analysoida. Ja toisella tunnilla on sitten James Bowmanin haastattelu, jossa tämä kontratenori suhtautuu kauhean lakonisesti laulajan kohtaloon: ääni menee kohdakkoin, sellaista se on. Viimeviikkoinen New Orleans -ohjelma on siellä ohjelman sivulla kuunneltavissa vielä tuollaiset kolme viikkoa. Haastattelut soullaulaja Irma Thomasista alkaen tehtiin joitakin vuosia sitten paikan päällä. *** Less diary stuff and more advertising today. In Andy's music program this morning, singer-songwriter Michelle Shocked performed her lovely, own version of the lullaby from the Disney classic Dumbo. You can listen to it on the program website (available for about a month, it starts appr. 21-22 minutes into the first hour). The song is included on a new CD of hers, consisting of songs from Disney films, from Mary Poppins to Pinocchio. The Mary Poppins song 'Spoonful of Sugar' you can listen to on her website. Disney films, especially the long animated ones, are interesting because they have managed to continue the tradition of film musicals after the genre fell out of fashion, more or less, somewhere in 1960s. Among the great numbers, my personal favourite is 'When You Wish upon a Star' from Pinocchio, partly because it is not too complicated for an average soprano to sing and play for her own amusement. Warmly recommended for singing lessons ('Some Day My Prince Will Come' might be pushing it a bit). Another, Australian Michelle made a CD a few years back with a similar idea: reinterpreting film tunes. For me, Michelle Nicolle's CD's most arresting track was a delightfully dirty version of the Richard Rodgers duet 'Something Good'. The rest of Andy's program includes an interview of the fine tenor Philip Langridge, who says wise things about Britten's Death in Venice and about singing in general. Sorry for never returning to the subject of Britten's opera myself. PL does it much better anyway. And the second hour has more tenor wisdom - the counter tenor James Bowman talks about all sorts of things, including the prospect of losing his voice. Last week's New Orleans programs are on the program website as well, for three more weeks or so. The interviews (including the fantastically down-to-earth soul singer Irma Thomas) were recorded on the spot several years back.

September 07, 2005

Vinkki epätoivoisille freelancereille
How not to spend your eternity

Freelancerina tulee kokeiltua monenlaista. Sibelius-nuottikirjoitusohjelman haltijalle voi tulla mieleen tehdä sivutöinä musiikin puhtaaksikirjoitusta. Varoituksen sananen tästä asiasta: vain erittäin epätoivoinen ihminen kirjoittaa sivutöinään puhtaaksi lyömäsoitinmusiikkia. Monotonisempaa puuhaa ei olekaan. Siinä missä esimerkiksi kuoromusiikin puhtaaksikirjoittaminen voi olla jopa hauskaa - kuuntelemalla kuulee milloin menee pieleen, ja lopputulos on (toivottavasti) graafisesti kaunis teksteineen, stemmoineen ja kaarineen - lyömäsoitinsatsi tappaa tasaisuudellaan. Tai jos ei sillä niin sitten saat viettää ikuisuutesi etsimällä ja asettelemalla erikoismerkkejä. (Ohjelmasta on juuri tullut uusi versio, kukaties kaikki käykin sen kanssa kuin tanssi!) Työpöydän kulmalla odottaa pino pokkareita matkalla teknologiakeskuksen pullistelevaan Bookcrossing-hyllyyn. Meillä mies ostaa kovakantisia niteitä Folio-seurasta, ja ne päätyvät omaan kirjahyllyyn. Nainen ostaa pokkareita ja vie ne kierrätykseen. Nyt sinne ovat lähdössä uusin Harry Potter (kovakantisena tosin), Fred Vargasin dekkari Have Mercy on Us All, Judith Koll Healeyn historiallinen romaani (no, ollaan rehellisiä, romanssihan tämä) The Lost Letters of Aquitaine sekä Salley Vickersin Miss Garnet's Angel. Vickersiä vähän mietin tekisikö mieli säilyttää venetsialaisen tunnelman ja epätavallisen päähenkilön (ujo ja ärtyisä vanhapiika) vuoksi. Menköön sekin. Viime viikolla tuli päivitys Teksasista, jonne Carl Hiaasenin Sick Puppy oli mutkien kautta matkustanut. Hassu juttu sinänsä, sillä pokkari oli alkuaan ostettu Los Angelesin lentokentältä. Ja jos rehellisiä ollaan, niin kyllä sitä Folio-seuran luetteloa tulee itsekin selailtua. *** A freelancer sometimes resorts to desperate measures when trying to make a living. A word of warning: you are never desperate enough to typeset contemporary percussion music. This must be the most monotonous activity in the whole wide world, and even the delights of the Sibelius software can't change the fact. Choral music is ok, at least you are able to have the sound on and hear your mistakes while you type away, and the end result is relatively pretty with ties, lyrics, different parts etc. Percussion parts kill you. (There is a new version of the software - maybe it will make a world of a difference.) Australian book shops are nice places and one ends up buying books more often than strictly speaking necessary. In our household it is the beautifully bound books that he orders from the Folio Society that end up in the bookself - and the paperbacks that I buy more often than not end up being recycled at the community technology centre where they have a Bookcrossing shelf. Currently in the recycling pile on their way to the centre are the latest Harry Potter, a Fred Vargas detective story titled Have Mercy on us All, a new historical romance by someone called J. K. Healey as well as Salley Vickers's Miss Garnet's Angel, a nice read with a lot of atmosphere (it takes place in Venice) and an unlikely English heroine (a timid old maid). Last week I got an update about one of my bookcrossing books. It had ended up in Texas, which was funny because the book was originally bought at the Los Angeles international airport. And to be honest, it is not just he who studies the Folio Society brochure.

September 05, 2005

Kohta koittaa cocktail hour
The best thing about Mondays

Maanantaiaamu valkeni taas tavallista valkoisempana sakean sumun vuoksi. Viikon alku on aina vähän hankala, mutta yksi asia lohduttaa: kun Suomessa vasta ähkien availlaan tietokoneita, on täällä puolen palloa jo myöhäinen iltapäivä. Cocktail hour koittaa! Kirjoitin muutama päivä sitten ohimennen Rufus Wainwrightista, ja eilen osui netistä silmään RW:n haastattelu, joka voisi jotakuta kiinnostaa. Itse asiassa juttu käsittelee yhtä paljon New York City Operan oopperaa popularisoivaa tempausta. Ooppera on näetsen taidemuotona kuolemassa ihan kerrassaan, jos eivät nuoret sukupolvet heti ryntää lippukassalle. Tästä en tiedä mitä huokailisin - tottahan uusia yleisöjä pitää etsiä, mutta en mitenkään jaksa uskoa että ooppera on ikipäivänä ollut teini-ikäisten suosikkilaji, yksittäisiä friikkejä lukuun ottamatta. Eikä se mihinkään kuole, se vain on bisnekseksi muutettuna kauhean vaikea yhtälö. Kallista puuhaa, vallankin kun yritetään tehdä oopperaa ilman julkista tukea. Jutun kirjoittaja pitää musiikkiblogia, mikä on mainitsemisen arvoinen asia siitä syystä, että hyviä sellaisia on vielä aika vähän. Löysin Welbyn taimitarhasta kaksi kurttulehtiruusun tainta, mistä tulin kovasti iloiseksi. Australiassa harrastetaan enemmän pitkälle jalostettuja ruusuja, jotka vaativat hurjasti huolenpitoa ja sittenkin pahastuvat kaiken maailman kasvitaudeista. Odotan näistä pitempiaikaista iloa, kukkivat ainakin Suomessa melkein läpi kesän ja kiulukat tulevat kaupan päälle. Kuvan kukka äidin pihalta Imatralta. *** Foggy again and almost as cold indoors as it was a week ago. Mondays are probably nobody's favourites and I am no exception. It is amazing, though, how much time one can spend making fires, carrying firewood, doing a bit of food shopping, and generally getting organised for the week. You feel very busy and useful and before you know it is late afternoon. And the comforting thing about it is that while we are getting ready for the cocktail hour, in Finland people are only just getting started with their Monday angst. Regarding my short blog entry about Rufus Wainwright, I found an interview on the internet that might be of interest. (The writer M. L. Roseberg is also a music blogger that I check out every now and then.) The story is actually as much about the topic of getting new audiences for opera. A perennial cause of worry for opera people it seems, only I find it hard to believe New York City Opera's artistic director who says opera is in immediate danger to 'wither and die' - which is presumably why they have brought Rufus in to save the art form. Was opera ever meant for young people I wonder? Well, maybe in the days of risorgimento and Verdi it was, but then it was more like a political movement. A trip to the Welby garden centre made me happy: I found two rugosa roses, just the kind that my Mum grows in her garden in Imatra, Finland. These old world roses require less care - less water as well I believe - and reward you with long blossoming period, wonderful fragrance and even rosehips in autumn. (The rose pictured grows in Finland)

September 01, 2005

Pelikaaneista Rufus Wainwrightiin
From pelicans to Rufus Wainwright

Kävin tänään pitkästä aikaa Tyynenmeren rannalla. Suurihan se yhä edelleen (kuvassa pelikaaneja Kiaman tietämillä). Ja pysähdyttiin myös Minnamurran mukavan kompaktissa viileän vyöhykkeen sademetsässä. Näin kevään virallisesti ensimmäisenä päivänä näimme kohmeisen Eastern water dragon -liskon, kalliosta kasvavan orkidean, lyyralinnun (sen virallinen suomenkielinen nimi on Birdlifen lintuluettelon mukaan lyyrypyrstö). Yksi valtavista kuristajaviikunapuista (tässä saisi joku viisaampi auttaa suomennoksella) oli kaatunut myrskyssä ja repinyt sademetsän katokseen valtavan aukon. Entiseen verrattuna oli oudon valoisaa. Kari oli kiltisti mainostanut blogiani omassaan ja sanoi, että täältä löytyy asiaa musiikista. Yritän siis palata ruotuun. Meillä on kuunneltu viime päivinä Rufus Wainwrightin levyä Poses. Sen tarttuva alkuraita Cigarettes and Chocolate Milk ei jätä yölläkään rauhaan. Outoa, koska sen omintakeista melodiaa ei oikein pysty omin päin hyräilemään, alun kissanpolkkariffiä lukuun ottamatta, ja lajityypiltään se huitelee jossakin reippaan popin, tanssimusan ja kabareen välimaastossa. Hieno sävellys joka tapauksessa. Sukulaistytön mukaan Rufus kuulostaa Ismo Alangolta - ja niin taitaa vähän kuulostaakin. *** It has been a long time since I last went down to the coast. Funny, since it is only 30 minutes away. Today, The Pacific was as big as ever and the pelicans in Kiama as weird as pelicans can be. We stopped at the Minnamurra rainforest, saw an Eastern water dragon, an orchid growing straight out of the rock, a female lyrebird. It is a fantastic little spot, and quite a bit of the pathway is actually accessible for wheelchairs. A gigantic strangler fig had fallen down since our last visit and made a huge hole in the canopy. All the light that now reaches the floor of the rainforest makes the place look quite different. A ranger told us a few things about lyrebirds and lost us for a bit when he referred to foxes and cats as exotic predators. It makes perfect sense of course, only it took us Europeans a minute to understand. Andy and I have been listening to Rufus Wainwright's CD Poses a lot during the past week. The opening track Cigarettes and Chocolate Milk doesn't leave me alone at night, either - weird because you can't really sing the song unless you have it on. And the music itself seems to be a cross between straighforward pop and cabaret. I love the song, and admire the mind that composed those melodies! (Not that Andy's melodies would not be perfectly admirable as well, but you understand what I mean.)

August 28, 2005

Musiikkitriviaa ja onnellisia koiria
Music trivia and happy dogs

Ostin pari viikkoa sitten Lontoosta mukavan oloisen pikku kirjan nimeltä Sullivan’s Music Trivia, alaotsikoltaan vaatimattomasti The Greatest Music Trivia Book Ever. Ajattelin, että se viihdyttäisi lentokoneessa matkalla kotiin, mutta tulinkin sitten ostaneeksi myös uusimman Potterin, josta viisaammat voivat epäilemättä olla vaikka mitä mieltä mutta joka sopi kyllä parinkymmenen tunnin mittaisen lentomatkan ajankuluksi oikein hyvin. Nyt tartuin tähän triviakirjaan – nolottaa myöntää mutta osittain sitä varten, että musiikkikolumnin deadline oli käsillä ja aihe vielä hakusessa. Olin kyllä päättänyt, etten aio viljellä tässä blogissa negatiivista marinaa (muut tekevät sen paremmin ja kiitettävällä antamuksella), mutta oli tylsää huomata seuraavanlainen tekstinkäsittelykukkanen heti kirjan ensimmäisellä sivulla otsikon ’CD stats’ alla:

The theoretical lifespan of a CD-R is around 100 years.
The diameter of a CD is 12 cm.

CDs were developed by Philips and Sony and released in 1982.
The theoretical lifespan of a CD-R is around 100 years.
Ei jotenkin kannustanut lukemaan edelleen. Ja voi olla että kolumnista tulee näillä eväillä tylsänpuoleinen.
Enemmän kuin angstisivuista tykkään blogeista, jotka kertovat onnellisten koirien elämästä. Siksi oheisessa valokuvassa eläkeikäinen noutaja Rose.
***
A couple of weeks ago I was still in Europe and browsing the London bookshops, when I picked up a little, nicely old-fashioned looking book titled Sullivan’s Music Trivia – The Greatest Music Trivia Book Ever. I bought it thinking it might amuse me during the long flight home – only I ended up reading Harry Potter which kept me nicely entertained all the way home.
Today I was sifting through press cuttings and websites, hoping to come up with an idea for a music column, when I remembered the music trivia book and picked it up again hoping that it would revive my temporarily rather dry sources of creativity. I had sort of promised myself not to produce net diary entries powered by negativity (there are lots of Finns that do this with more talent and lots of enthusiasm), but it was still a bit sad not to get through the very first page titled ‘CD Stats’ before colliding with the following word processing related tautology:
The theoretical lifespan of a CD-R is around 100 years.
The diameter of a CD is 12 cm.
CDs were developed by Philips and Sony and released in 1982.

The theoretical lifespan of a CD-R is around 100 years.
Decided to put off reading again. Still not sure what to do about my column, though.
Better than witty and negative blogs I like the ones that describe the happy lives of happy dogs. Therefore I have attached a photo of a senior Labrador called Rose.