Mayday 34°35'S 150°36'E

Harvoin sitten teinivuosien on enää tullut vastaan sellaista biisiä, jota tekisi mieli kuunnella uudelleen ja uudelleen, ja sitten viiden minuutin päästä taas kerran.

Kuuntelin eilen DAT-nauhalta Chris Smitherin haastattelua, ja se soitti siinä samalla kitaraansa ja esitti kappaleensa nimeltä No Love Today. Sydän pysähtyi, kuulkaas. Melankoliaa isolla M-kirjaimella, hieno sävel, upeat sanat, karismaattinen esittäjä. Pieni suuri blues-biisi, mies ja kitara eikä muuta. Olen kuunnellut sen eilisen jälkeen noin 15 kertaa.

Löysin sen sitten iTunesistakin, sielläkin on live-versio, jossa on ensin selitetty kappaleen taustaa (neworleansilaisen vihanneskauppiaan huutoja - Smither on sieltä kotoisin). Sanat vaihtelevat vähän versiosta riippuen.

I got banana, watermelon, I got peaches by the pound,
Sweet corn, mirleton, more better than in town,
I got okra, got enough to choke you,
Beans of every kind,
If hungry is what's eatin' you
I'll sell you peace of mind,
But this ain't what you came to hear me say,
And I hate to disappoint you,
But I got no love today.

Etsikäähän käsiinne, ette kadu. Vihannesteeman jatkoksi minä lähden nyt Robertson Show -maatalousnäyttelyyn jossa on kolmelta perunasäkkijuoksu (siis juostaan harteilla 25 kiloa perunoita, ei suinkaan säkin sisällä). Naisten säkissä on vain 12.5 kiloa perunoita. Kuvassa Robertsonin pääkadun varrella sijaitseva 'The Big Potato'.

***

The lyrics above come from a Chris Smither song that I stumbled across yesterday when listening to old Music Show tapes. A performance of No Love Today simply made my heart stop. It is very seldom, since the teenage years, that I find a song I want to listen to over and over again. And after that once or twice more.

This is the kind of melancholy that touches the heart of a Finn.

Pity the version I have is not available for the whole world, but there is a rather nice one in iTunes. And here's his homepage. Listen to the music, you won't regret. The lyrics and the song have been inspired by a New Orleans fruit and vegetable man.

To continue with the vegetable theme, now I need to get my act together and walk up the road, where the Robertson Show is happening. The potato race is at 3 pm. Pictured Robertson's Big Potato.

Posted by ah at 02:24 PM | Permalink | Comments (4)

[Update 9.3. Kommenteista löytyy linkki lopulliseen biisilistaan. Jospa ummikko sankari ei hoksaisi kaivaa sitä sieltä. Bloggaan tästä vaikka enemmän synttärin mentyä.]
Syntymäpäiväjuttuihin liittyvä avunpyyntö: työn alla on on käännösiskelmistä koottava CD. Siis suomenkielisiä biisejä haetaan. Perjantai on mielessäin ja Katso kenguru loikkaa ovat jo plakkarissa mutta etsiskelystä huolimatta en ole löytänyt Vilperin perikunnan Tervetuloa länteen Andrej -biisiä ladattavaksi. Näitten australialaisten lisäksi levylle menisi sellaisia suomenkielisiä biisejä, joitten alkuperäinen versio on myös suhteellisen tunnettu. Levyllä ennestään: Nosta lippu salkoon, Saat miehen kyyneliin, Oon voimissain, Kesäkatu, Mä lähden Stadiin, Hyvää huomenta Suomi, Jokainen päivä on liikaa. (Olen tarkoituksella pistämättä alkuperäisiä näkyviin niin että jää jotain synttäriyllätykseksikin. Voin vaikka luvata koota kattavan listan alkuperätietoineen, jos saan hyviä ehdotuksia.)

Saa ehdottaa ja sitäkin saa ehdottaa että mistä biisin löytäisi! Nyt-Nettilataamo ei kelpaa, sieltä ei australialaisella koneella voi käydä noukkimassa mitään. Ja ennen kuin joku kysyy, tiedostonvaihtopuuha ei ole tuttua ei, ihan olen senttejä ja dollareita/euroja käyttänyt.

Onko muita australialaisia kappaleita? Mikä on paras Beatles-cover? Rööperiin, sanoisin.

Idea saattaa kuulostaa vähän laimealta, mutta nyt on niin että viittäkymppiä vinhasti lähestyvä synttärisankari ei lakkaa ihmettelemästä suomalaista käännösiskelmätodellisuutta ja on erityisesti ehdotellut tämäntyyppistä.

Posted by ah at 12:32 PM | Permalink | Comments (9)

Kesy euroviisuskandaali (linkki New York Timesin sivulle) muistutti Kojosta - muistanko muka väärin, eikö Nuku pommiin -biisin englanninkielisessä versiossa nimetty Ronald Reagan ydinkakan heittäjäksi? Voi kyllä olla etteivät nollatuloksellaan päässeet kenellekään sitä englanninkielistä versiota esittämään. [Päivitys - taidanpa muistaa väärin. Reagan mainittiin alun perin suomenkielisessä versiossa ja itsesensuroitiin sitten pois, eikös?]

Mutta sittenkin, eikös tapaus muistuta jotenkin varsin läheisesti Israelin euroviisuehdokasta? Oi miten olimmekaan edellä aikaamme, ei muu maailma meitä vielä silloin ymmärtänyt.

Jos joku nakkaa
ydinkakkaa
kohta tänne Eurooppaamme
niin mitä haastat
kun kaikki saastat
silloin kasvoillemme saamme?

Ja YouTubesta tietysti löytyy, mukana hellyttävästi myös Maamme-laulut ja Ossi Runteen kumarrukset oikean sinfoniaorkesterin edessä. Oi niitä aikoja.

Kasablogi tarjoaa nostalgikoille valikoiman Eurohumppaa vuosien varrelta. Oma suosikki oli tuo vuoden 1984 Tozeurin junat. Osaan vieläkin sanat ulkoa, nyt ymmärränkin niistä jo kymmenesosan.

***

The above YouTube video dates from 1982. It features one of the least successful Eurovision Song Contest entries by Finland. The lyrics are about the possibility of Europe being caught in the middle of a nuclear war. I seem to remember that the English lyrics actually mentioned Ronald Reagan as someone most likely to push the button - but of course in those days all candidates performed in their own languages, so the English lyrics were only heard if the song ended up winning the competition. This one got zero points. [Update: My memory is returning. In fact I think it was the Finnish lyrics that originally mentioned Reagan, but the possibly sensitive material was promptly self-censored.]

I guess it is a sign of times that the 2007 Israeli entry has got in such trouble when in 1982 nobody even noticed. Would it be very unpatriotic for a Finn to say that the Israeli entry is somewhat more interesting, musically speaking? Or is it that a Finn can safely utter something that will sound much more volatile coming from an Israeli citizen?

Jussi of the Finnish Kasa blog has put together a fine selection of Eurovision songs in YouTube. Worth checking the links even if you don't speak Finnish. My favourite is the 1984 Italian candidate I treni di Tozeur. It still sounds good! It is always weird to hear again a song the lyrics of which you miraculously know by heart even if you have never understood a word of them!

And don't you love the symphony orchestra... those were the days.

Posted by ah at 02:15 PM | Permalink

Nyt on tämäkin nähty. Aloitin aamuni hinkkaamalla juuri öljytyltä kuistilta vaeltelevan etanan pointillistista limavanataidetta. Muuten etanoista viis, mutta halusin sutia toisen öljykerroksen lankkuihin tänään enkä halunnut nilviäisen öisiä retkiä pysyväksi osaksi kuistia. (Olin tuupertua lämpöhalvaukseen - harvinaisen kuuma ja tukala päivä.)

Mutta etanan pahalainen ei ollut tämän maanantain varsinainen päivittelyn aihe. Klassisessa musiikissa skandaalit yleensä liittyvät jalkaa polkeviin oopperalaulajiin. Edesemenneet pianistirouvat nousevat harvoin otsikoihin, ja vielä harvemmin näin röyhkeän ja kylmäverisen huijauksen päähenkilöinä. Tässä Gramophonen uutinen aiheesta, tässä New York Timesin ja tässä vielä Pristine Audion mielenkiintoinen huijausta käsittelevä sivu.

***

I never thought it would come to this: I started my morning by scrubbing snail footprints on the veranda. This rather artistic animal had been wandering on the freshly oiled deck overnight, with seemingly no other purpose than having his/her footprints immortalised before the second coat of oil was applied.

I never thought it would come to this, either: where is the world going to when nice, old ladies rip off hundreds of CD tracks in order to make comebacks as recording artists?! Here is what Gramophone tells about the scandal, this is the New York Times and this is a most interesting site by Pristine Audio about the same subject.

Posted by ah at 07:03 PM | Permalink | Comments (8)

Petja heitti meemillä. Mitä kuuntelen tänään?
Sallitaanko, että kokoan parilta päivältä, varsinkin kun tänään en ole ehtinyt kuulla muuta kuin krikettiselostusta (enkä sitäkään vapaaehtoisesti)?

Muistomusiikkiosastolta Juice on soinut vain päänsisäisessä soittorasiassa. Jonakin aamuna ennen sarastusta huomaat, että musta aurinko nousee. [musta = minusta, näin minulle on väitetty]. Jotenkin olin hämmästynyt, että mies oli vielä fyysisesti elävien kirjoissa... Kuolinuutisia on ropissut, pysähdyttävin niistä oli suuren idolini Anita O'Dayn poismeno marraskuun 23. päivänä. Anita ei ollut varsinaisesti enää keikkailuiässä (87), mutta CD-soittimessamme Anita keikkailee jatkuvasti. Rytmisesti ja vokaalisesti aivan verraton jazzlaulaja, jota on vuosikymmenet ihailtu erityisesti scatin ja improvisoinnin mestarina. Minulle äänen persoonallinen väri ja notkeus merkitsivät tyypillistä kyllä enemmän. Olen melodia-addikti. Siksi pidän niin paljon myös Chet Bakeristä.

Sydneyläisessä kahvilassa taisi soida perjantaiaamuna Scissor Sisters, joiden ensimmäinen levy soi meillä useinkin pari vuotta sitten. Uudempaa en ole kuullut.

Autossa kuunneltiin torstaina Bachin joulunajan kantaatteja. John Eliot Gardinerin johtamassa kokonaislevytyksessä (Soli Deo Gloria SCG 127) on juuri julkaistu 15. osa (BWV:t 64, 151, 57 ja 133). Levysarjan graafinen ilme on mielenkiintoinen - mustia kansia koristaa unicefmainen sarja ihmiskuvia eri maailmanuskontojen piiristä. Mielenkiintoinen siis siksi, että kansien sisällä on tätä kovin luterilaista musiikkia. Hyvä lahjalevy klassista rakastaville sukulaisille.

Eilen rakentelimme pieniä ohjelmamontaaseja Wavelab-softan avulla Andyn ja Jim Rolonin ikuisuusprojektiin (tavallisten australialaisten muotokuvia ja haastatteluja musiikista). Parikin haastateltua oli valinnut Slim Dustyn musiikkia - Australian Johnny Cashin, joka meillä ei muuten juuri soi.

Ja viikon varrella tuli monen vuoden tauon jälkeen tutustuttua myös suomalaisiin musiikkivideoihin, kun talossa pistäytyneellä oli mukana Music Export Finlandin Midem-vientipläjäys vuoden takaa. Hevivideoissa on edelleen siivekkäitä naisia, perhosia ja lepakoita. Joku naisparka oli pantu juoksemaan lakkasuolle, vesi loiskui ja sellistien letit heiluivat apokalyptisesti. Paristakymmenestä videosta jäi mieleen erityisesti The Crashin useamman vuoden takainen Still Alive ja Teemu Brunilan ääni. Löytyy näköjään pätkä biisistä täältä jos on maailmassa vielä joku muukin joka ei ole koskaan kuullutkaan. Ulkomaille muuttaminen on paras tapa pudota kelkasta tämäntyyppisissä asioissa.

Petja oli kuunnellut Tom Waitsia, Richard Straussin ja Vaughan Williamsin lauluja sekä Jussi Björlingiä. Mikä tahansa niistä olisi ihan hyvin voinut sattua soittimeen meilläkin.

***

Above, I have responded to a challenge presented to me by a fellow blogger. I was meant to list music I listened to today, but having been occupied with everything but music recently, and since it is only 11 am, I took the liberty of including tracks from the past couple of days.

Anita O'Day died on 23 November. My favourite jazz singer, fantastic, original voice, perfect sense of rhythm. She was 87. I listen to her all the time.

A Sydney café had Scissor Sisters as background music for breakfast - at least that is what I think it was, I haven't heard their more recent CD.

I'll spare you and leave out the Christmas music I heard all over the Sydney CBD. Woolworth's in Bowral had a particularly nasty version of 'Jingle Bells' with oh-so-funny Aussie words.

On Thursday, we listened to some of the latest volume in Soli Deo Gloria's Bach cantata series. Vol 15 consists of cantatas for Christmas time. I am still fascinated by the images selected for the otherwise black CD covers - portraits of people from various parts of the world, most of them clearly not Lutheran. I think we are being convinced that Bach's music, from today's point of view, is beyond religion. I am not sure his cantatas are, but I like the fact that every time a new volume comes out, the cover forces me to think about this.

Yesterday, Andy and I were compiling some audio montages for his and Jim Rolon's exhibition project (some day it will all happen and I'll write more about it). Anyway, on a couple of occasions, Slim Dusty's music was needed.

I also caught up with some Finnish pop/rock videos, after a break of about five years. The heavy metal videos still have winged females, butterflies and bats. A band called The Crash turned out to be a different from the rest.

It is very easy to fall out of the loop when it comes to Finnish popular music. All you need to do is emigrate.

Posted by ah at 11:31 AM | Permalink | Comments (2)

Nyt livenä! Aikaisempaa infoa Jasperin etanasirkuksesta. Kysymyksessä on siis noin kymmenvuotiaan tytön etanaharrastus, myös videopätkän synkähkö toteutus on Jasperin omaa käsialaa. Pätkän musiikista vastaa niinikään paikallinen lahjakkuus, bändi nimeltä Juicy Mountain (linkki Myspace-sivulle).

See: earlier posting about Jasper's snail circus. Music in Jasper's snail movie is by Juicy Mountain (link to their MySpace site). Make their day and post comments from Finland!

Posted by ah at 06:02 PM | Permalink | Comments (7)

Lokakuun puutarhapäivitys: kasvimaa laitettu (satunnainen valikoima kukkia, mansikoita, punasipulia, yrttejä, meksikolainen chili ja kaksi tomaatin tainta). Ruoho ja kaikki muutkin kasvit kärsivät kuivuudesta. Fredin vuokra-asunto purettu ja vapautunut komposti käytetty kasvimaan teossa.

Kevään puutarhaprojekti on istuttaa takapihan terassikiveyksen reunoja kiertävään upouuteen penkkiin matalakasvuisia perennoja, kivikkokasveja ja yrttejä. Puuha piti aloittaa tappamalla nurmikko ko. alueelta, sillä kohdassa kasvoi rönsyilevää kikuju-ruohoa, joka valtaa kukkapenkit silmänräpäyksessä. Uuden kukkapenkin suunnittelu ja alueen merkitseminen käy muuten kätevästi puutarhaletkulla. Tänään vietin pari kuumaa aamutuntia kääntämällä maata ja kaivamalla ylös ruohonjuuria. Seuraavaksi katetta, muutama litteä kivi askelmaksi pariin kohtaan ja sitten sopivat kasvit. Luultavasti lisää yrttejä, vähän laventelia ja matalia, kukkivia perennoja.

Musiikillinen sivuhuomautus: John Williams oli taatusti kuunnellut Elgarin ensimmäisen sinfonian toista osaa ennen kuin sävelsi Tähtien sota -musiikkinsa.

***

Garden update: Fred's lodgings have been dismantled (by brave me), and the vegetable patch has been planted with a rather random selection of things: some herbs, tomatoes, a chilli plant, flowers and a new bed of strawberries. Tioga is the best strawberry variety I have been able to find here, rather mild but at least it is sweeter than the usual cool climate variety on offer, Red Gauntlet. My strawberry farming uncle tried Red Gauntlet in the 1970s and we all agreed it was disappointing.

This spring's little garden project is a new bed surrounding our also relatively new 'outdoor entertainment area'. I started by marking the shape with a garden hose - a great way to find the right curves - and by spraying the grass (lots of Kikuyu grass which invades new beds overnight) and, after a few weeks, digging out and removing all the grass roots. Next step is mulching, adding a few natural stone slabs for stepping stones, and finding suitable plants. I am thinking of some low-growing perennials, maybe some lavender, possibly more herbs and some rockery plants. All water-wise, of course.

I think John Williams knew Elgar's 1st Symphony and its second movement when he composed his Star Wars music.

Posted by ah at 01:39 PM | Permalink | Comments (6)

Postissa tuli alansa guruihin kuuluneen supertähden muistolevyboksi - naamasta näkee, että kynttilää on poltettu molemmista päistä. Olisiko blueslegenda? Tai jazzkitaristi? Chanson-taiteilija? Protestilaulaja?

No ei. Yrjöhän se siinä.

***

Mail brought a tribute CD box set - you can tell by his face that he has burnt his candle at both ends. What kind of guru are we talking about - a blues legend, or a jazz guitarist maybe? A chanson artist? A protest singer?

Nope. It's our George.

Posted by ah at 03:30 PM | Permalink | Comments (2)

Ihmiskunnassa tiedusteltiin energisoivia musiikkivinkkejä. Tom Jonesista puhuttiin siellä ja on puhuttu täälläkin (nyt ei oikeastaan enää edes nolota), joten piti miettiä muuta.

Menkää ja ladatkaa Gillian Welchin sivulta Time-albumin kappale Red Clay Halo. Tämä vain jos siedätte kantrimusiikkia. Koko albumia suosittelen lämpimästi. Kolme fania - minä, Andy ja Jim Rolon - kävimme kerran kuuntelemassa Gilliania livenä täällä Australiassa. Olemme faneja edelleen.

Albumi ei muuten kokonaisuudessaan ole mitenkään hilpeä, siinä vallitsee sellainen varsin omaleimainen, tuumiva tunnelma, melkein pysähtynyt välillä. Laulu, stemmat ja yksi tai kaksi kitaraa. Muuta ei tarvitakaan. (Käykää kertomassa jos satutte tuntemaan tai tätä kautta tutustumaan.)

***

A fellow blogger from Finland was looking for energising music tips the other day. He mentioned Tom Jones, and so did I earlier this year, so something else is needed.

Go and download Gillian Welch's 'Red Clay Halo' from her website - originally from the album Time, and what a fine album it is. Unless you hate country music but you wouldn't, would you? This album has a very strong, calm and reflective atmosphere. Slow tempos, just one or two guitars, one or two voices.

Andy, I and Jim Rolon drove to Parramatta once to hear her live. We were already fans and even more so after the gig. In fact, I think it was Jim that first walked into our house one fine day with a CD in his hand and made us sit down to listen to 'Red Clay Halo'.

Posted by ah at 12:09 PM | Permalink

Tuoreimman Gramophone-lehden kansi ärsyttää se verran, että pitää oikein miettiä, mitä varten se niin ärsyttääkin. Siinä julistetaan brittimusiikin vallankumousta: "When British music plays, the world now listens". Kun brittiläinen musiikki soi niin maailma kuuntelee.

Kysymys on siitä, että Gramophoneen kirjoittavan Philip Clarkin mukaan Britannia on vihdoin julistanut olevansa jotakin aivan muuta kuin Brahmsin luonnehtima 'maa ilman musiikkia'. Minua ei ärsytä niinkään Clarkin artikkeli, joka (vaikkakin on osin ajastaan ainakin kymmenen vuotta jäljessä) osoittautuu tarkemmin tarkasteltuna analyysiksi siitä, miten nykypäivänä brittiläinen nykymusiikkikenttä on jokseenkin erilainen kuin Brittenin Peter Grimesin päivinä. Enemmän minua ärsyttää se, että tämä analyysi on pitänyt pukea niin nationalistisiin muotoihin ja väreihin, että jalkapallofanitkin tuppaavat jäämään toiseksi. Rule, Britannia!

35-vuotiasta Thomas Adès -ressukkaa muuten nimitetään jutussa edelleen ihmelapseksi. Toivon että ironisesti mutta pelkään että ei.

Mutta palataanpa kannen sloganiin. Nimittäin muistelen lukeneeni, että nationalistiset puhetavat yleistyvät mediassa erityisesti silloin kun yhteisö tai yhteiskunta on jonkinlaisessa käymistilassa, ulkoisen tai sisäisen uhan alla. Ensimmäisen kerran kiinnitin asiaan huomiota Suomen Suuren Laman aikoihin. Niiltä vuosilta jäi erityisesti mieleen kaksi pehmopaperiteollisuuteen liittyvää mainosta. Toinen oli lyhtypylväskampanja, jossa Serlan nenäliinoja mainostettiin sloganilla Suomalaiseen nuhaan. Toinen mainoslause taas oli vähän kansainvälisempi - merkki on nyt päässyt unohtumaan, mutta kysymyksessä oli tv-mainos, jossa Eeva Elorannan äänellä kohkattiin Missään ei ole niin hyvää vessapaperia kuin Suomessa. Gramophonen otsikointi on minusta ihan samaa sarjaa.

***

Above, I am raging about the layout of the most recent issue of the Gramophone magazine. In it, there is a lengthy article about the rise of British contemporary music. Thomas Adès, as usual, has had to take on the role of the 'wunderkind' (the composer is 35 but then the article is about 15 years too late). To be fair, the article is actually a kind of analysis about how the British contemporary music scene has evolved since the days of Benjamin Britten's Peter Grimes. And I am actually not as irritated about the article itself as the cover of the said magazine. "Thomas Adès and the British Music Revolution" it screams. "When British music plays, the world now listens." The colours, pictures and the headlines together would make the most patriotic British football fan proud. It has been a while since I have seen something quite as nationalistic in the contemporary music context.

In fact, the headlines brought back memories from Finland in the early 1990s. This is when Finland was suffering from a serious economical depression, with about 500 000 unemployed people (and there were about five million of us). They say that during difficult times, when a society is under an internal or an external threat or pressure, the use of nationalistic discourse is on the rise. Well, in early 1990s, they advertised even toilet paper with the slogan: Nowhere do they have toilet paper as good as in Finland.

Posted by ah at 07:21 PM | Permalink | Comments (9)

[Päivitetty & täydennetty 14:50 Suomen aikaa]

Isohko urakka takana. 50-sivuinen partituuri on puhtaaksikirjoitettu, vedokset luettu ja korjattu, stemmat tehty ja käyty läpi tiheän kamman kanssa. En ole ennen joutunut näin läheisiin tekemisiin käyrätorven, englannintorven ja oboen kanssa. Johan on monimutkaista! Unissa seikkailevat nuottiarvot ja etumerkit, ja uudet hartiatkin pitäisi ostaa.

Kyseisessä biisissä on laulustemmakin. Kaikki tekstit kertovat juomisesta, etupäässä oluen.

Taitaa olla kolpakon aika ja paikka. Jatkan vähän myöhemmin.

[Vähän myöhemmin:] Laulajalle (folksellaiselle), puhallinkvartetille ja pianolle kirjoitetussa Barleycornissa on juomalauluja ja juomista sivuavia lauluja Englannista, Irlannista, Italiasta ja yksi Suomesta. Etsin Andylle sopivaa suomalaista laulua, ja Kemppisen vinkistä mukaan tuli Juomaripojan hevonen. Suosikkini on varmaan irlantilainen Carrickfergus, suomalaiseen kun vetoavat paremmin tällaiset murheelliset, lasinpohjaantuijotteluballadit. Iloiset juomalaulut ovat ruotsalaisten alaa. Kantaesitys on heinäkuun puolivälissä Brisbanessa, yksityiskohtia alla.

Kännykkäkamerallakin joskus onnistuu, kun on tarpeeksi staattinen kohde (klikkaa kuvaa isommaksi, niin yksityiskohdat näkyvät paremmin).

***

Three days of furious typsetting, proofreading, editing and correcting, and the 50-page score of Barleycorn is ready. This is Andy's new song cycle for folk singer, wind quartet and piano, featuring six folk songs about drinking - beer, mostly - and drinkers. My favourite one of the lot is the one song that really isn't a cheerful drinking song at all: the Irish song Carrickfergus (...I'm drunk today/ And I'm seldom sober/ A handsome rover/ From town to town...)

The first performance will take place in Brisbane during the Brisbane Festival on 15 July by Southern Cross Soloists, Warren Fahey and Dave de Hugard.

The autumn colours above brought to you by the miserable little camera in my mobile. It is actually not such a bad shot, click the image for a larger view and you'll see the rather artistic colours of the maple leaves. Not a 'proper' maple - a Japanese one maybe?

Posted by ah at 07:31 PM | Permalink | Comments (9)

Viikonvaihteen silppukatsaus alkaa The Sydney Morning Herald -lehden viikkoliitteen (aivan omituisesti Kuukausiliitettä muistuttava muuten) kansikuvalla, jossa nuori Marilyn vielä eri nimisenä osoittaa, että sauvakävely on ollut in jo puolen vuosisataa.

Pysyvästi out ja agendan ulkopuolella on ollut Australian takamaiden inhimillinen tragedia, jota on vuosikymmenten mittaan sekä yritetty ratkaista erinäköisillä kalliilla ohjelmilla ja kampanjoilla että yritetty aktiivisesti unohtaa. Viikko, pari sitten toivottomat, väkivaltaiset ja juuriaan myöten sairaat aboriginaaliyhteisöt nousivat otsikoihin, kun muuan viisas lakinainen sai asioista tällä erää tarpeekseen ja vihelsi pelin poikki. Poliitikot tulkitsivat sen toisenlaiseksi signaaliksi ja aloittivat ikuisen pallopelinsä, jossa on tyypillisesti enemmälti kysymys oman poliittisen uskottavuuden pelastamisesta kuin pysyvistä ratkaisuista.

Tosin optimistinkin on pakko myöntää, että ratkaisut kyseiseen ongelmaan eivät ole helppoja eivätkä ilmeisiä. Pari linkkiä kaikille, joita alkuperäiskansojen kohtalot kiinnostavat (jutut luettavissa ilmaiseksi vain vajaan viikon):

• The Sydney Morning Heraldin Julie Robotham raportoi aboriginaalivauvojen korkeasta kuolleisuudesta muihin australialaisvauvoihin verrattuna.
• The Australianin Nicolas Rothwell puolestaan kirjoittaa aboriginaaliyhteisöjen vaietusta todellisuudesta - perheväkivallasta, lasten hyväksikäytöstä, köyhyydestä, alkoholismista.
• The Sydney Morning Heraldissa Russell Skelton kertoo bensanhaistelun rampauttamasta nuorisosta ja pienistä edistysaskeleista Papunyan aboriginaaliyhteisössä Alice Springsistä länteen.

Viikon kuunteluvinkki johtaa Andyn musiikkiohjelman sivulle. The Music Show päästi eetteriin minuutin verran Lordia - Andyä vähän harmitti, kun hän ei päässyt ajanpuutteen vuoksi esittelemään tietojaan suomalaisen pakanallisen sarvipääjoulupukin ja monsteriyhtyeen yhteyksistä - mutta ennen kaikkea vinkki koskee toisella tunnilla ollutta kapellimestari John Storgårdsin haastattelua.

Storgårds johtaa näinä viikkoina montaa australialaista orkesteria, ohjelmassa hän puhuu mm. rakkaudestaan Schumanniin sekä Lapin kamariorkesterin johtamisesta (Rovaniemeltä sekin). Lordia aivan ensimmäisen tunnin lopussa, 53 minuutin kohdalla, Storgårdsia toisella tunnilla kohdassa 9'05'', yhteensä parikymmentä minuuttia musiikkia ja puhetta. Kuunneltavissa nettisivulta jokusen viikon ajan.

Ja vielä yksi Lontoon Citystä tupsahtanut kaupallinen pelilinkki - skottilanko lienee pankkiammatissaan viettänyt paljonkin aikaa peruutellessaan virtuaaliautoja virtuaaliruutuihin. Minä törmäsin kolmesti ja kyllästyin. Kiitos kuitenkin Donald.

***

The weekend newsupdate begins with an image of young Marilyn Monroe in the cover of The Sydney Morning Herald's Good Weekend magazine. Oddly enough, the magazine hasn't realised the real revelation of the photo: Nordic walking was already in 60 years ago!

Pretty much permanently out and certainly not high on the political agenda has been the human tragedy of the Aboriginal communities in the Australian outback. A week or two ago, a frustrated and experienced female lawyer decided that it was time for people to start caring. The politicians of course took this as a signal to rush to protect their own political futures - in a way it is understandable, as the answers to the underlying huge problems are neither easy or obvious. I have included a few links, mostly for my Finnish readers since I doubt the topic gets much coverage in the European media.

• The Sydney Morning Herald's Julie Robotham on infant mortality amongst Aborigines.
• The Australian's Nicolas Rothwell on the violent reality of Aboriginal communities
• The Sydney Morning Herald's Russell Skelton on petrol sniffing youth and some small signs of hope in Papunya, west of Alice Springs.

If you are curious (and why wouldn't you be) about the Finnish winner of the Eurovision Song Contest, The Music Show played a minute worth of the winning hit by the Lapland band Lordi yesterday. With only a few seconds to introduce the band, Andy could not share with his listeners his inside information about the true nature of the Finnish Father Christmas, another resident of Lapland. Namely, 'joulupukki' translates as 'Christmas goat', and indeed it is not long ago that he looked awfully pagan and boasted a pair of horns - and we have all seen heavy rock fans do their two-fingered greeting.

More interesting in the program, however, is an interview by the Finnish violinist and conductor John Storgårds who is on a conducting tour in Australia. He talks about his love for Schumann and about his long-term cooperation with the Lapland Chamber Orchestra (like Lordi, based in Rovaniemi, Lapland). The Lordi snippet can be found in the end of the first hour of the show (at about 53 minutes), Storgårds's interview 9'05'' into the second hour of the show. Available for listening on the internet for about four weeks.

And one more link, this one a commercial games link that found its way into my inbox courtesy of my Scottish brother-in-law. I don't dare to think how much time people have spent on this one in the City of London. I tried it three times, with pathetic results, then gave up. Thanks anyway, Donald!

Posted by ah at 02:24 PM | Permalink | Comments (9)

Klassinen spektaakkeli jälleen Sydneyssä - klassista musiikkia ennennäkemättömällä, -kuulemattomalla ja -kokemattomalla tavalla! Uusi tuotanto, upeita uusia teoksia ja vanhoja suosikkeja. Suurenmoinen 90-henkinen Sydney Symphony, järisyttävä 120-ääninen kuoro, Australian Kuninkaallisten Ilmavoimien soittokunnan mahtava voima ja kansainväliset solistit, kaikki yhdessä tässä ainutlaatuisessa areenatapahtumassa! Musiikki - valoshow - laserhow - ilotulitus!

Mitä mahtaa ajatella orkesterimuusikko, jolla on kunnia olla mukana Sydney Symphonyn Classical Spectacular -spektaakkelissa? Ajatteleeko hän soitellessaan kimarana Ravelin Boleroa, Rossinin Varasteleva harakka -alkusoittoa, Straussin Tonava Kaunoista ja Verdin Aidan juhlamarssia, miten mukavaa on olla (taas) viemässä taidemuotoa uusille areenoille ja uuden yleisön kuuluville? Vai viekö kyniikka voiton, ja mielessä punnitaan vuosien ja vuosikymmenten päivittäisen harjoittelun ja palkkapussin yhtälöä, samanaikaisesti kun korvissa anatomisesti muotoillut muusikon korvatulpat vaimentavat ilotulituksen paukkeet ja ilmavoimien soittokunnan?

Musiikkitieteilijä tässä miettii, miten eivät hoksanneet ottaa mukaan myös gladiaattoreita. Tai villieläimiä? Entäs puna-armeijan ohimarssi tankkeineen ja lippuineen? Kolmiulotteisia elokuvia valkokankaalta, ja kaikille hassut lasit päähän? Melbournen kansainyhteisön kisojen avajaisissa nähtiin lentävä raitiovaunu, sellainen olisi mukava olla. Ja kaiken ylle vaikka hypnoottinen teknobiitti!

Itse asiassa pidän ilotulituksista, eikä minulla ole mitään erityistä valoshowtakaan vastaan, vaikken tajuakaan, mitä varten kaikki elämykset pitää kokea kerralla, niin että musiikin kuunteleminen luultavasti unohtuu tykkänään. Ihan kuin järjestäjät yrittäisivät ujuttaa yhden pienen sinfoniaorkesterin ja muutamia orkesterikappaleita osaksi spektaakkelia mahdollisimman huomaamattomasti.

Ne ovat ne mainitut "uudet teokset ja vanhat suosikit", jotka ottavat oikeasti päähän. "Uusilla" ei tässä yhteydessä tarkoiteta uusia vaan sellaisia teoksia, jotka eivät olleet mukana edellisellä kierroksella. Yllämainitut teokset ovatkin ilmeisesti näitä "uusia", sillä näiden jälkeen ohjelmassa sanotaan: "lisäksi kaikki tuntemasi ja rakastamasi klassikot".

Tämähän ei kerro yhtään mitään yleisön todellisesta tietämyksen tasosta, mutta se kertoo aika tarkkaan a) järjestäjien klassisen musiikin tuntemuksesta ja b) siitä, mitä he olettavat oletetun yleisönsä tuntevan.
Onko pakko aliarvioida näin raskaasti?

Andy puhui eilen aamulla amerikkalaisen Phllips Exeter -akatemian etuoikeutetuille oppilaille klassisen musiikin kuuntelemisesta. Nauroivat kuulemma vitseille ja olivat oikein hyvä yleisö. En tiedä tarkkaan, mitä herra siellä tällä kertaa sanoi, mutta lainaan viime vuonna ilmestyneestä kirjasta In Defence of Classical Music (ABC Books 2005). Tässä pätkässä yritetään kumota kahta klassiseen musiikkiin liittyvää myyttiä ja agitoida ihmisiä kuuntelemaan, sen sijaan että annettaisiin musiikin vain valua ylitse, helposti ja jälkiä jättämättä.

1) Klassisen musiikin ymmärtämiseen tarvitaan erityinen koulutus. [myytti 1]

Kumpikin väite on virheellinen, ja on vaikea sanoa, kummasta on enemmän haittaa asiaan vihkiytymättömille. Vastaus ensimmäiseen on yksinkertainen: erityistä koulutusta ei tarvita. Kuka tahansa, minä aikana tahansa voi oppia arvostamaan klassista musiikkia vain kuuntelemalla sitä. Outoa kyllä, tässä piilee myös vastaus jälkimmäiseen myyttiin: jos musiikista haluaa saada irti yhtään mitään, ei kannata vain rentoutua ja odottaa, että jotakin tapahtuisi. Musiikkia täytyy kuunnella. Ja kuten minkä tahansa tasokkaan musiikin kohdalla, kuunteleminen on aktiivista, ei passiivista. Klassinen musiikki ei tee kaikkea työtä puolestasi, korkeintaan puolet siitä. Klassinen musiikki on yleensä täynnä yksityiskohtia, ja musiikillista argumenttia kehitellään pitempään kuin keskimäärin muussa musiikissa. Säveltäjä kirjoittaa musiikin, usein viikkojen, kuukausien, joskus vuosien aikana, mutta yleisö tuo mukanaan korvansa, keskittymiskykynsä, mielikuvituksensa ja muistinsa [...]

Paitsi jos tarjolla on myös ilotulitus ja valoshow, silloin voi jättää kotiin ainakin keskittymiskyvyn ja korvat.

***

Classical music as you have never seen, heard or felt it before! It's back to thrill audiences once more with a brand new production, featuring great new works plus some old favourites. The magnificent 90-piece Sydney Symphony, the stunning 120-voice Sydney Philharmonia Choirs, the power of the Royal Australian Air Force Band and international soloists unite for this unique arena event!

I hope you have already got your tickets for the Sydney Symphony light, laser and fireworks show, as it is bound to sell out. So many fantastic things in one go, it must be like stepping into one of those weird shops in Chinatown that sell pink teddy bears, mah jongg tiles, bookmarks, slippers, red lamp shades and chinese medicines. There would be music playing, too, somewhere in the background.

I wonder what the musicians in the orchestra think. They could be thinking how wonderful it is to be (again) bringing all this wonderful music to all of these wonderful new audiences in this wonderful environment. Or they might be thinking - if they were cynics and I am sure they are not - of all those years they spent practising their instruments and weighing those years against the weight of their pay cheque for the evening.

I am thinking the concert promoters did not go far enough. There was a perfectly beautiful, flying tram in the opening ceremony of the Melbourne Commonwealth Games. And they could have borrowed a few tigers from Taronga Zoo, and brought in a few modern-day gladiators. And added a mighty techno beat to provide the evening with some good, solid, structure.

I like fireworks, actually. And I have nothing in particular against the rest of the extramusical attractions in question. But you do get the feeling the organisers are adding all these things to hide the fact that there will be a little symphony orchestra playing some classical music as well. What really irritates me is the bit about "great new works plus some old favourites". I have only read the newspaper ad but I assume the works mentioned (Ravel's Bolero, Rossini's The Thieving Magpie Overture, Strauss's Blue Danube Waltz and the Grand March from Verdi's Aida) are the new ones, since there will also be, according to the ad, "and all the classics you know and love". All of them! What an evening!

This tells us nothing about the real tastes and musical favourites of the audience, but it does tell us a great deal about a) the state and depth of the musical knowledge of the organisers and b) their idea of their audience's musical knowledge and tastes. Could they possibly underestimate their audience more?

Yesterday, Andy talked to the priviledged students of the Phillips Exeter Academy (US) about listening to classical music. I don't know exactly what he said this time, but I'll quote a chapter from his recent book In Defence of Classical Music (ABC Books 2005). In this paragraph, he talks about two myths surrounding classical music.

1) You need a special education to understand classical music.

Neither of these statements is accurate, and it is hard to know which is more unhelpful to the uninitiated. The response to the first myth is simple: you don't need a special education; anyone at any time can appreciate classical music, just by listening to it. Oddly enough, that is also the response to the second myth: if you want to get anything out of music, there is not point in lying back in the hope that something will happen; you will have to listen to it. As with any worthwhile music, listening is active, not passive. Classical music will not do all the work for you. Because it is generally rather detailed and often involves a musical argument being advanced over a stretch of time longer than that of the average piece of music, classical music only does about half the work. The composer writes the music, often over a period of weeks, months or sometimes years, but the audience brings its ears, its concentration, its imagination and its memory to the piece. [...]

But if you go to the arena concert, don't bother taking your ears or your concentration.

Posted by ah at 11:59 AM | Permalink | Comments (6)

Lueskelin paikallisen yleisradion sivuilta ihailemani poliittisen toimittajan haastattelutranskriptioita, kun silmiin sattui hellyttävä uutispätkä toisesta yhteydestä. Metroseksuaaleista puhutaan varmaan Suomessakin, täällä Sydneyn ah-niin-viileät partyeläimet ovat niin metroja etteivät metrompia voi olla. Nyt ovat sitten keksineet junteillekin oman termin. Ovat käyneet oikein traktorin pukilla tekemässä haastattelua, ja vanhalta isännältäkin on kysytty, että saavatko ne nuoret isännät käyttää geeliä perjantaisin.

Kuvat eivät liity metro-, retro- eivätkä nitroseksuaaleihin vaan paljon tylsempään aiheeseen. Viime viikonvaihteessa (kun en nukkunut oopperassa juuri ollenkaan, niin kuin tuli jo mainostettua) hihkuin ihastuksesta katsellessani David Hockneyn jo kolmekymmentä vuotta vanhoja lavasteita ja pukuja Stravinskyn Hulttion tie -oopperaan. Hockneyn Innoittajina olivat William Hogarthin 1700-luvun moralisoivat kuvat (ks. alakuva), kun taas Stravinskyn musiikki viittailee yleisellä tasolla Mozartin suuntaan. Uusklassinen musiikki jättää minut usein vähän hämmentyneeksi, ja niin nytkin, vaikka sen etäisen kohtelias maailma jotenkin sopikin kepeästi etenevän moraliteetin kuljettajaksi. Ehtaa emootiota pursuileviin romantikkoihin on niin paljon helpompi orientoitua.

Elävässä elämässäkin nähtyinä Hockneyn lavasteet ovat aivan vanhojen kaiverrusten näköisiä, paperisia lavaste-elementtejä ja niukkaa väriskaalaa noudattavia pukuja myöten (yläkuva). Ohjaaja (samainen John Cox kuin Glyndebournissa 1970-luvulla) väittää tietävänsä, mitkä osat lavasteista Hockney maalasi omakätisesti. Tietää muttei kerro, sillä lavasteita tarvitaan maailmalla jatkuvasti, eikä ohjaaja halua palojen joutuvan hukkaan.

Ja vielä yksi linkki: Brokeback Mountain -novellin kirjoittaja Annie Proulx'n rehellinen, omakohtainen kertomus Oscar-juhlallisuuksista ja siitä, miten lopputulos jäi vähän kaivelemaan.

***

The other day, when reading some transcripts of Kerry O'Brien's interviews on the internet (I am a fan), I somehow got sidetracked and ended up reading a fascinating piece of rural reporting.

Unless you have walked around with your eyes shut and ears covered, you will have heard of the concept "metrosexual". Well, it seems there is a rural equivalent, only I am a bit disappointed they haven't come up with a better term than "ruralsexual". Any suggestions?

In any case you should follow the link above and check out what a Tasmanian apple farmer has to say about this important subject. And you'll also find out about the mixed feelings of the older generations of Tassie farmers.

The pictures of course have nothing whatsoever to do with metro-, retro- or ruralsexuals. Last Saturday, I stayed awake for a whole opera - well, almost. (This does not go without saying, but don't get me wrong, I love opera and make it a rule to stay awake when I am reviewing.) The reason for this was only partly that it was a matinee performance. Mostly it had to do with David Hockney's fantastic sets and costumes for Stravinsky's The Rake's Progress. Opera Australia's new production is actually not theirs nor new but a 30-year-old classic from Glyndebourne

Hockney's design was influenced by the work of the 18th century artist William Hogarth, while Stravinsky's music has quite a bit to do with Mozart. I am often a bit puzzled about Neoclassical works - I realise that a certain degree of detachment is very much the idea, but I'd rather get all carried away than remain detached, if you see what I mean. (Give me a romantic opera with lots of blood and sighing and I'll be happy.)

But Hockney's design was fantastic (in fact, I like it much more than I like his pools). Not just the set but also the costumes look like old engravings (see picture above), and especially the black and white scenes were quite unlike something I have seen before (see the first picture).

One more link. This one points to Annie Proulx's pretty honest description of her experience at the Academy Awards gala (first published in Guardian).

Posted by ah at 07:00 AM | Permalink | Comments (1)

Jarmo mainitsi hiljattain Rondossa julkaistun kolumnini ja ystävällisesti linkitti Parnassoblogista tähän suuntaan, joten olen laiska ja kuittaan päivän postauksen kyseisellä kirjoituksella. Sitä paitsi teema sopii hienosti yhteen paikallisessa yleisradiossa eilen kännykkäkameran eteen osuneen lööpin kanssa. Lööppi on Pohjoisterritoriosta, jossa näinä päivinä kokeillaan Mozartin vandaaleja karkoittavaa vaikutusta ostoskeskuksessa. Liekö sitten kysymyksessä kokonaislevytys vai valikoima divertimentoja.

Hämärästi muistelen, että klassisella musiikilla rauhoitettiin takavuosina myös Kolmen sepän patsaan tienoilla notkujia, eikö ollut näin?

Tänä viikonloppuna nukuin oopperassa vain pienen hetken (ks. jutun loppu), sillä esitys oli huikean mielenkiintoinen, varsinkin visuaalisesti. Siitä kukaties enemmän tulevina päivinä.

---

Sarjatulta ja luetteloaarioita
Rondo 2/2006

Lapsena istuimme Halosenmäellä suuren kiven päällä ja kirjasimme ohi ajavien autojen rekisteritunnuksia. Viihdyimme hiekkatien pölyssä päivätolkulla. Joskus muutimme sääntöjä ja keräsimme pelkkiä numeroita. Ykkösellä alkavat numerot minulle, kakkosella alkavat sinulle. Kumpi kerää eniten?

Aikuisen on vaikea tajuta, mikä puuhassa viehätti. Vaikka keräileväthän aikuisetkin. Ensipainoksia, ruokaohjeita, hiihtokilometrejä, seksikumppaneita.

Nyt tekisi kuitenkin mieli muuttaa sääntöjä. Olen kyllästynyt rekisterinumeroiden keräilyyn. Joulukuussa BBC 3 –radiokanava tarjosi mahdollisuutta kerätä kaikki BWV:t. Kävin ihmettelemässä internetissä ja melkein haksahdin kuuntelu-urakkaan. Sitten tajusin, ettei minulla ollut minkäänlaista henkilökohtaista tilausta yli viikon mittaiselle Bach-kylvylle. Ei, vaikka vanhemmiten kantaatit, passiot ja Goldberg-variaatiot ovat alkaneet soida kodissa ehtimiseen.

Sama kanava harjoitteli aiemmin samana vuonna soittamalla kuusi päivää pelkkää Beethovenia. Myös Webernin teokset tarjoiltiin keräilijöille yhden päivän aikana. (Veikkaan, että eivät olisi ryhtyneet puuhaan, jos Webern olisi ollut tuotteliaampi. Väärä tyyli päiväkausien sävelkylpyä ajatellen ja tekijänoikeuskin vielä voimassa.)

Bach-maratonin rohkaisemina radiokuuntelijat ovat vaatineet eetteriin Mozartin juhlavuoden nimissä myös kaikkia KV-numeroita. Radioväki kuuluu panneen kädet puuskaan. Olisi kuulemma karhunpalvelus sekä Mozartille että kuulijoille.

Mozartia riittää tänä vuonna ilmankin, eikä vain Itävallassa, jossa Salzburgin festivaali esittää kaikki Mozartin oopperat mitättömimmästä suurimpaan. Katsokaa joulukuun Rondoa tai Suomen Sinfoniaorkesterien kalenteria: kyllä meilläkin osataan.

”Enemmän Mozartia kuin jaksat syödä” -ilmiö on sukua pizzaravintolan lämpöpöydälle ja automarkettien ylisuurille säästöpakkauksille. Kaikki Weberin oopperat samalla festivaalilla! Kaikki Beethovenin sinfoniat yhdellä huitomisella, kapellimestarin terveyden uhalla! Kokonaislevytyksiä toisensa perästä, Wagner-viikkoja, urku- ja kamarimusiikkimaratoneja, suurkuoro- ja jäähallikonsertteja.

No, eipäs nyt riehaannuta. Varsinkin levyiltä kuulija saa tietysti noukkia juuri sen mitä haluaa kuulla. Ymmärrän hyvin, miksi esimerkiksi John Eliot Gardinerin johtamat live-levytykset Bachin kantaateista julkaistaan komeana pakettina tai miksi suomalainen orkesteri haluaa taltioida oman Sibelius-sarjansa. Bis-yhtiötä käy kyllä vähän sääliksi, Schnittke-projekti kun alkaa minun silmissäni lähestyä utopiaa.

Jos olisin huippupianisti ja haluaisin levyttää kaksi Mozartin pianokonserttoa, annettaisiinko? Vai sanottaisiinko, että eihän tuo käy, kaikki 27 pitää tehdä että saadaan hieno kokonaislevytys. Kun on säveltäjän juhlavuosikin taas tulossa.

Mitä konserttiohjelmiin tulee, en kapinoi kauden varrelle ripoteltua sinfonioiden sarjaa vastaan. Numeroperiaatteella kootut yksittäiset ohjelmat ovat niitä, joita kuunnellessa ajatus alkaa harhailla: pelkistä Haydnin kvartetoista koostuvat festivaalisarjat tai konsertin mittaiset Piazzolla-kimarat.

Syytin pitkään omia geenejä. Sitten kuulin brittiläisen festivaaliveteraani Sir John Drummondin mielipiteen Edinburghin festivaalin konsertista, jonka ohjelmassa oli kaksi Brahmsin pianokonserttoa. ”Ei se ole mikään konserttiohjelma. Se on CD-levyn sisällysluettelo.”

Viisaammatkin siis pitävät vaihtelusta. Luettelointi on tietysti tärkeää, kirjastoissa ja arkistoissa. Konserteissa ja radioaalloilla se ei välttämättä synnytä ahaa-elämyksiä tai yllätyksiä, ei rakenna yhteyksiä säveltäjien ja musiikinlajien välille, ei luultavasti ole omiaan houkuttelemaan sitä paljon puhuttua uutta yleisöä.

Ilahduin lukiessani maaliskuun Musica Nova Helsingin ohjelmaa. Sitä sun tätä, sieltä sun täältä. Teemaksi riittää, että taiteellinen johtaja on valinnut mielestään kuulemisen arvoista musiikkia. Jäin tosin miettimään yhteen säveltäjään keskittyvien focus-konserttien määrää. Olisiko aineksia ravistamalla saanut aikaiseksi uutta?

Olen huomaavinani trendin, jossa konserttiohjelman rakentamisen taito on jäämässä profiilikonserttien ja kattoteemojen jalkoihin. Vai mitä sanotte australialaisorkesterin timanttisesta ideasta esittää tietyllä kaudella vain neljänsiä sinfonioita?

Olen epäilemättä tv-sukupolven lyhytjänteinen edustaja. Tylsistyn helposti. Rakastan Figaron häitä mutta nukahdan viimeisessä näytöksessä, kun hilpeät päähenkilöt vilistävät pöpeliköstä toiseen. Hiljattain nukuin lävitse kokonaisen Lulun. Kerran kaamosaikana sain vapaalipun Boris Godunoviin ilman työvelvoitetta. Nukuin leijonanosan, ja olin niin nolo, että ostin uuden lipun. Ja nukuin taas.

Mutta nirvanaan vaipuminen monituntisen oopperan loppupuolella on sittenkin vähemmän nolo asia kuin laskea kattoparruja sillä välin kun ammattitaitoiset muusikot käyvät antaumuksella läpi opusnumeroluetteloa. Ja kaikkein järkyttävin on se hetki, kun huomaa karnevaalitunnelman keskellä ikävöivänsä vanhaa kunnon alkusoitto-konsertto-sinfonia –periaatetta.

***

Today's Finnish entry is a column of mine, originally published in Rondo music magazine in February. Finland used to have two general readership magazines dedicated to classical music, now there is only one - which is still one more than we have in Australia.

The column is about - among other things - the art of building a concert program. I have noticed a tendency recently to replace proper programs with lists. You know what I mean - all Beethoven's symphonies performed in a day (they actually did this in Finland), a concert series consisting solely of Haydn string quartets, all-Mozart festivals etc.) I have found myself sitting in a concert, feeling slightly desperate, listening to an endless outpouring of Piazzolla tangos, or the third Shostakovich string quartet in a row, or the second consecutive Mozart piano concerto. I wonder whatever happened to good, old fashioned concert programs. An overture followed by a concerto, followed by a symphony, that sort of thing. I never thought I'd miss them, but I do.

The picture is an ad for a Northern Territory newspaper. Apparently somewhere in Darwin, there is a shopping mall where they try to deter vandals by streaming Mozart non-stop. A very fitting activity for the Mozart anniversary, I say. I reckon they must be playing divertimenti.

Posted by ah at 12:25 PM | Permalink | Comments (6)

Siivosin kuvatiedostoja ja ruudulle sattui takahuoneen (täten kutsumme monitoimitilaa, jossa etupäässä sävelletään mutta myös majoitetaan vieraita, luetaan lehtiä ja soitetaan) seinältä ikuistettu suurikokoinen huntsman-hämähäkki. Jostain syystä huntsmanit tulevat usein sisätiloihin, josta niitä sitten pyydystetään hysteerisesti hihitellen roskakoriin ja kiikutetaan takaisin pihalle. Kauniitahan ne ovat eivätkä kauhean myrkyllisiäkään, mutta ei niiden kanssa tahtoisi samoissa sängyissä nukkua kuitenkaan.

Viikko sitten tuli yleisradiokanavalta upea Attenboroughin ohjelma hämähäkeistä osana isompaa sarjaa Life in the Undergrowth. Huomiota kiinnittivät tietysti kuvaus, uskomattomat suurennokset ja kaikki sellainen, mutta tällä kertaa ihastutti musiikin käyttö. Musiikkitoimittaja oli etsinyt verkkojaan kutovien hämähäkkien taustaksi erityisesti kitara- ja harppumusiikkia: ei mitään itsestään selviä klassikkosovituksia vaan ajatuksella valittuja oikeita sävellyksiä. Resursseistahan siinä on kysymys, tietenkin, musiikki on aina huokeahkosti tehtyjen dokumenttien heikko lenkki, tai yksi niistä. Patenttiratkaisu tuntuu olevan käyttää esimerkiksi historiallisten dokumenttien taustalla kuorohuohotusta à la Carl Orffin Carmina Burana. Puoli minuuttia sellaista kestää, sitten ei voi enää katsoa. BBC:llä näyttää kuitenkin olevan vielä varaa panna ammattilaisia asialle.

Opin hämähäkkiohjelmasta mm. sen, miten suuria verkkoja virittelevät hämähäkit oikein toimivat, kun pitäisi saada aikaan ensimmäiset tukiverkot suurta rakennelmaa varten. Kävi ilmi, että hämähäkki suoltaa ilmoille kevyttä seittiä pitkät pätkät ja odottaa, että tuuli vie sen toisen pään sopivaan paikkaan. Ne eivät toisin sanoen kävelekään metrikaupalla etsimään sopivaa parrunpäätä tai oksaa, niin kuin olin lapsellisuuksissani kuvitellut.

Kuvavalintani on siinäkin mielessä epäonnistunut, että Huntsmanit eivät kudo noita ohjelmassa käsiteltyjä käsittämättömän hienoja verkkorakennelmia, toisin kuin aiemmin takapihalla valokuvaamani hämähäkit.

***

A week or so ago I was glued to the tv screen, watching an episode of the latest David Attenborough tv series. This episode of Life in the Undergrowth dealt with spiders and especially their extraordinary spinning skills. The quality of the photography and the research was of course fantastic, but it was the use of music that, for me, was possibly the most impressive bit of it all. Skillfully chosen pieces of especially guitar and harp music to go with the spiders busy spinning their webs - not just arrangements of the top ten classical evergreens but real compositions, most of which I didn't even recognise.

It is quite often that you sit down to watch a documentary that looks interesting or at least tolerable based on the information in the tv-guide. But two minutes or less into the program you know that you have to stop watching. Why? Because the soundscape consists of repetitive, dramatic, choral 'panting' influenced by and copied from Carl Orff's Carmina Burana. It is such a cliché, and still they keep doing it.

Did you know how spiders get started with one of those huge webs that span from one end of the veranda to the other? I didn't. I guess I thought they'd take a long hike around the building to reach the desired bits from which to drop down. Well, that is not how it happens. It turns out they simply let out a long stretch of silk and wait for the wind to carry it to a suitable place. Clever!

Today's picture is not particularly fitting, since I don't think Huntsman spiders really spin complicated webs. Unlike these spiders that I photographed earlier. The huntsman pictured had found its way indoors, as they do quite often. I tend to capture them in a waste bin and take back outside - I find them very pretty and interesting animals, but would not necessarily want to share a bed with them.

Posted by ah at 06:12 PM | Permalink | Comments (9)

Sä lumi lentävä,
hautani kylmennä,

mun rintain lämpimä
halaa jo jäähtyä.

(...)

Se jota rakastin
käy yli hautani
kylmästi miettien
se oli loppu sen.

Tuohon väliin sijoittuu pari säkeistöä, jossa kerrotaan, miten haudalle eivät vieri siskon eivätkä äidin kyyneleet, eivätkä isä ja velikään välitä.

Luin Annie Proulxin Brokeback Mountainin ennakoiden elokuvailtaa tulevan viikon varrella. Haikeahan se oli kuin mikä ja voimakkaita hajuja tulvillaan (hikeä, hevosia, tupakansavua, spermaa) On kuulemma niin, että dialogia on englanninkielisenkin joskus vaikea seurata. Voin uskoa kyllä, sillä painettunakin piti miettiä tovi jos toinenkin sentapaisia ilmauksia kuin "Friend of mine got his oil checked with a horn dipstick and that was all she wrote." (Kysymys on rodeo-onnettomuudesta.)

Crantockin hautausmaalla Cornwallissa kuvatut hautakivet taitavat tulla juhlauusintana, mutta menköön.

***

The chat group participants on the website of the main Finnish daily Helsingin Sanomat are looking for the gloomiest Finnish song. Needless to say there is any amount of candidates. Mine is a folk song in which a woman (or a man, you can't tell) is lying in her grave, waiting for her burning breast to cool down. Meanwhile no sister, brother, mother or father bothers to come and see her grave, let alone to shed a tear. The last verse goes:

The one I loved
Steps over my grave
Thinking coldly to himself:
That was the end of that one.

I read Annie Proulx's Brokeback Mountain, thinking I'd have a better chance of understanding any of the dialogue in the film (in Bowral cinema this week). Quite a melancholy story it was, full of strong smells - sweat, horses, smoke, semen. I am glad Sarah advised me to read it first (and lent the book), since even in print some of the text was hard to grasp:

"Friend of mine got his oil checked with a horn dipstick and that was all she wrote."

We are talking about rodeo here.

Picture I might have used already, but these graves from Crantock, Cornwall seemed to fit the cheerful mood of the Finnish song.

Posted by ah at 02:37 PM | Permalink | Comments (7)

Lopettamisuutinen harmittaa, sillä viisivuotiaaksi ehtinyt Andante oli varsinkin ensimmäisinä vuosinaan kunnianhimoinen klassisen musiikin nettijulkaisu. Sen takana oli neuvottelukunta, johon kuuluivat mm. säveltäjä-kapellimestari Pierre Boulez ja kamarilaulaja Dietrich Fischer-Dieskau. Ongelmana oli, että sen olisi pitänyt sen lisäksi olla taloudellisesti kannattava. Viime vuodet Andante kuului ranskalaiselle Naïve-yhtiölle.

Näin poistuu linkki sivupalkista. Lisää yksityiskohtia Los Angeles Timesin uutisesta, joka mainitsee lopettamisen syynä myös ylitsepääsemättömät tekniset ongelmat. Alakuvassa Andanten kolmen CD-levyn paketti Mozartin pianokonserttoja historiallisina esityksinä.

It is a terrible shame, for much of the five-or-so years of its existence, Andante was an incomparable web service, with an up-to-date, extensive news section, articles, interviews, concert recordings and even a series of CDs published under its own, Andante label. Behind Andante, there was a consultative committee consisting of people such as the composer-conductor Pierre Boulez and the singer Dietrich Fischer-Dieskau.

Problems were twofold, according to The Los Angeles Times. Money - how to make the site profitable, or at least pay its own way. And then there were technical issues. In the past couple of months, the Andante site was first up and then down. It was no longer updated the way it used to be. Since 2003, Andante was owned by the French company Naïve.

One link less in the sidebar. Pictured an Andante CD-set of historic recordings of Mozart's piano concertos.

Posted by ah at 10:07 AM | Permalink | Comments (2)

1) Haamupäivitykset johtuvat sivupalkin päivityksistä - muistutuksena muillekin, että on hyvä välillä tarkistaa, mihin ne linkit oikein johtavat! Anteeksi mm. Loora, jonka tämänpäiväisestä limboilusta nautin äskein kovasti. Lisäsin sivupalkkiin myös 35-vuotiaan teddykarhuni, jonka nimi on Nalle.

2) Vaatemeemistä sen verran, että olen jo tavallaan osallistunut (ks. eilisen kommenttiloota).

Olen ollut tietoinen siitä, että olen päästänyt Mozartin tänä vuonna hyvin vähällä. Ei minulla mitään musiikkiaan vastaan, täsmälleen päin vastoin. Mutta miten minusta tuntuu siltä niin kuin se edellinen suuri juhla maratonkonsertteineen, spesiaalilevypaketteineen ja suklaalaatikoineen olisi vasta juhlittu. Joten eiköhän sovita tämän blogin osalta niin, että Mozart ei enää kaipaa erityishuomiota. Olin oikein ilahtunut, kun äsken luin The New Yorkerin Alex Rossin merkinnän samasta aiheesta.

Sydneyn kuppiloissa on yleistynyt kuvan kahvimerkki, joka minua aina hymyilyttää. Aika kovasti pärskähdin myös, kun ensi kerran löin polveni kolmiokylttiin, jossa mainostettiin Dr. Hauschkan kauneushoitoja. Suomestakin niitä kai jo saa.

Posted by ah at 12:58 PM | Permalink | Comments (5)

Ei niin kiirettä sentään, ettei omia tekemisiä ehtisi mainostaa. Andyn radiosarja Music and Fashion on nyt toisella kierroksellaan ja kuultavissa yleisradiokanava ABC Classic FM:n taajuudella sunnuntaisin klo kaksi iltapäivällä Sydneyn aikaa. Suomen aika on yhdeksän tuntia jäljessä, mutta sieltä käsin on muutenkin kätevämpi käväistä ohjelmasarjan nettisivulla, jossa kaikki kuusi jaksoa ovat toistaiseksi kuultavissa mihin kellonaikaan hyvänsä. Käsikirjoitus on tarjolla myös tekstinä, mutta eihän se ilman musiikkia tietenkään toimi samalla tavalla.

Minuun sarja liittyy sillä tavalla, että tein siihen taustatyöt ja etsiskelin yleisradion levystöstä suurimman osan musiikista. Unelmien työtehtävä. Ja lopputulos on taitavien radioammattilaisten (tähän joukkoon en siis itse kuulu) jäljiltä reippaasti etenevää, värikästä ja ainakin meidän omasta mielestämme uudenlaista musiikkiohjelmaa. Musiikin kirjo ulottuu hiphopista gregoriaaniseen kirkkolauluun. Vaatemuodista ei sentään ole kyse vaan siitä, miten muotivirtaukset ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat musiikin alalla.

Oma suosikkini on hengellistä musiikkia käsittelevä kakkosjakso. Siinä ei niinkään kartoiteta kirkkomusiikin historiaa kuin mietitään asioita vähän epätavallisesta näkökulmasta: millä tavalla musiikin muotivirtaukset ovat kukaties eri aikoina vaikuttaneet kirkon opetuksiin. Ohjelmaan oli tarjolla niin paljon mukamas olennaista materiaalia, että se oli valmiina aivan liian pitkä. Sitä leikattiin ja tiivistettiin ja saatiin kuin saatiinkin mahtumaan mittaansa. Samalla siitä tuli virkistävän nopeatempoinen.

Kuvassa harppuyhtye harjoittelee ensi torstain konserttia varten. Harppujen harjoituksia pidetään samalla tasanteella, jossa meidän harjoitustoimituksemme sijaitsee. Välillä tulee suorastaan taivaallinen olo. Alakerrassa jyrää neljä pasunistia.

I was involved in the making of this series as researcher - a gig of my dreams! We are all quite happy with the result - producer Penny and sound engineer Jenny did a great job in editing and fitting in more music than we ever imagined was possible. It certainly isn't a conventional, historical radio series: the music used in the programs ranges from hiphop to plainchant.

Pictured the source of the heavenly sounds that acted as a background for the work of our Words About Music group yesterday. The harp ensemble has a concert in the National Library of Australia next Thursday. For more details about the National Music Camp and its concerts, see the WAM website.

Posted by ah at 12:38 PM | Permalink | Comments (2)

Koska tulin jo Parnasso-blogin kommenttikamarissa tuottaneeksi punnittua puhetta ja koska tänään on kiireinen päivä, panen kopioiden. En selitä kommenttini lähtökohtia, kannattaa käydä lukemassa keskustelua jos ei ole sitä jo tehnyt.

Näin siis minä entisen osa-aikakriitikon syvällä rintaäänellä:

"En ole yhtään varma tuosta musiikin ja kirjallisuuden välisestä juovasta. Pikemminkin olen ollut huomaavinani, että muusikkojen, musiikkikriitikoiden, musiikkihallinnon ihmisten ja säveltäjien kotona törmää pursuileviin kirjahyllyihin, joissa on muutakin kuin partituureja. Useimmille säveltäjille kirjallisuus on tietysti tärkeä työvälinekin, ja kriitikot työkseen kirjoittavina pitänevät itseään jonkinlaisina sanatyöläisinä.
Heikinheimosta ei voi sanoa, oliko hän hyvä vai huono (tarkoituksellinen sanavalinta) kriitikko, hän kun oli pitkän uransa aikana molempia. Seppo itse olisi varmaan pitänyt hyvä ja huono -sanoja yhtä epäkiinnostavina määreinä kuin anonyymi kommentoija. "Paras" ja "huonoin" olivat enemmän hänen tyyliään. Perusteluja tuli hyvinä päivinä, huonoina vähemmän.
Arvostan niitä, jotka uskaltavat eksyä oman asiantuntemuksen rajoille ja niiden yli. Miten muuten syntyisi uudenlaista asiantuntemusta? Monitaiteelliset teokset jäävät liian vähälle huomiolle juuri siitä syystä, että me arvostelijat emme kasvojen menettämisen pelossa uskaltaudu oman kotipiirimme ulkopuolelle."

Tähän loppui kommenttini, mutta jatkan tässä vielä vähän. Minusta oli vajaa kymmenen vuotta sitten melkein tulossa laulumusiikkiin ja oopperaan keskittyvä kriitikko. Ajattelin, että 10-vuotisten lauluopintojen, musiikin aktiivisen harrastamisen ja musiikkitieteen laudaturin pohjalta täytän ainakin minimikriteerit. Sitä paitsi otin asian hyvin vakavasti.

Sitten tapahtui kaksi asiaa, en muista missä järjestyksessä. Eräänä päivänä kritiikkini julkaistiin HS:n kulttuurisivulla Seppo Heikinheimon ja Hannu-Ilari Lampilan kritiikkien välissä. Tajusin, että noina aikoina kovasti aktiivinen kriitikko ja valta -keskustelu koski minuakin. Aloin epäillä, etteivät mitkään opinnot ja harrastukset riitä tällä alalla pätevyyden takeiksi.

Ja se toinen asia tuli palautepuhelun muodossa työpaikalle (olin päivätöissä Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksessa): vihainen ja henkilökohtaisuuksiin menevä yhteydenotto laulajattaren muusikko-miesystävältä. Pelotti. Oli pimeä syysilta, ja huomasin vilkuilevani olkapääni yli matkalla töistä kotiin.

Lopetin konserttien arvostelemisen. Se tosin oli muutenkin käymässä vaikeaksi, koska toimin samanaikaisesti myös suomalaisen musiikin markkinointitehtävissä. Oopperasta olen edelleen silloin tällöin kirjoittanut. Siinä on se hyvä puoli, että arvostelun kohteesta on yleensä vielä jokunen esitys jäljellä. Sama koskee levyjä ja musiikkikirjoja. Ei ole mukava sanoa viimeistä sanaa.

Vieläkin toisinaan ajattelen, että vähän paksummalla nahalla en olisi ollut mahdottoman huono kriitikko. Ehkä palaan asiaan eläkkeellä.

Posted by ah at 04:17 PM | Permalink | Comments (2)

Kirsti mainitsi kommenteissa, että omalta kohdaltaan käyttää musiikkia enemmänkin tyynnyttäviin tarkoituksiin. Muuan suosikkimusiikkibloggaajista (huom. kaksi g-kirjainta - tällä murteella ei taida taipua blogaamaan) taas listasi 30. päivänä joulukuuta aurinkoisia teoksia, siis sellaisia, jotka tuovat hyvän mielen ja hymyn suupieleen. Muuten lista oli täysin klassinen, mutta kymmenenneltä sijalta löytyi Abba, kun ensin oli lueteltu Händelit, Mozartit,n Mendelssohnit ja valitut oopperapalat. (Tämä lohduttaa vähän tuossa Jones-asiassa.)

Minä en itse asiassa oikein sulata sitä tendenssiä, että musiikkia käytetään nykymaailmassa koko ajan johonkin sen sijaan että sille suotaisiin olemassaolon oikeutus ilman erilaisia käyttötarkoituksia. Rauhoituttaisiin ensin ja kuunneltaisiin sitten, aktiivisesti, samaan tapaan kuin luetaan kirjaa. Sen sijaan, että suositeltaisiin Mozartia taustamusiikiksi luokkaan tai navettaan parempien oppimistulosten tai useamman maitotonkan toivossa tai oltaisiin ihan hirmuisen stressaantuneita ja annettaisiin Mozartin klarinettikonserton hitaan osan parantaa sisäisesti samalla kun tehdään aurinkotervehdyksiä. (Nyt pitää lisätä, etten ollenkaan suuntaa vuodatustani Kirstin tai Jessican suuntaan, pikemminkin päin vastoin.)

Tästä syystäkin harmitti että tulin suositelleeksi Tom Jonesia kuin mitä tahansa reseptiä. Mutta toisaalta on niin, että minulla niin kuin kai muillakin on tietyille tilanteille omat musiikkinsa, tietoisesti valitut tai ns. pollajukeboksin tuottamat. Tältä pohjalta jatkan hölmöilyä vielä vähän ja listaan omia suosikkeja sekä pollajukeboksini kauheuksia.

1) Kylpy. Ralph Vaughan Williamsin Fantasia Thomas Tallisin teemasta. Bassot säädetään täysille niin että matalien jousien värinät tutisuttavat kylpyvaahtoa. (Eräiden musiikkiterapeuttien mukaan hyvin matalat taajuudet värähtelevät ihmisen kudosten kanssa samalla taajuudella ja voivat oikeasti lievittää jännityksiä. Valitettavasti niin matalia taajuuksia ei kuulla musiikkina vaan tunnetaan tärinänä. Mutta ainahan voi kuvitella.)

2) Pikasiivous. Tom Jones ja Thunderball. Sopii myös veroilmoituksen tekoon. Kanadan-serkku käyttää tässä kohtaa Sibeliuksen Finlandia-sävelrunoa. Taistelu ja voitto!

3) Autoajelu huvin vuoksi. J. Karjalaisen kokoomalevy, jolta löytyvät mielellään ainakin Kolme cowboyta ja Ankkurinappi. (Tämä on ilmeisesti tullut siitä, että lankomiehen autossa, jota lainataan Suomessa mökkiajeluille, tuntuu aina olevan Karjalaisen levy hanskalokerossa)

4) Stressi. Ei musiikkia ollenkaan. Päiväunet viileässä, hämärässä ja hiljaisessa huoneessa auttaisivat jos olisi aikaa ja osaisi rauhoittua. Ks. kohta 9.

5) PMS (anteeksi, tämä oli aihe johon ei pitänyt koskaan kajoamani): Hassisen koneen albumi Harsoinen teräs. Miksi? Kun sun aivosi pysähtyy, jäät yksin sydämesi kanssa.

6) Kitkeminen. Mozartin divertimento D-duuri. Tämä on aika tyhjänpäiväinen kappale, jonka kuulin käänteentekevässä konsertissa nuorena tyttönä Puumalan kirkossa. Keski-Pohjanmaan nuori kamariorkesteri soitti niin ihanasti että ryhdyin musiikkiuralle (no, musiikkia sivuavalle uralle) melkein siitä syystä. Mutta se perhanan divertimento on soinut päässä siitä asti, ja etenkin kitkiessä se tulee kutsumatta joka kerta.

7) Sienestys. Teddykarhujen huviretki. Tulee niinikään kutsumatta heti kun tulee mieleen, ettei vain olisi karhuja tässä metsässä. Äiti käveli kantarellimatkalla melkein karhun syliin viime kesänä Saimaan rannalla.

8) Iltakävely maalaismaisemassa. Repe Helismaan Reissumies ja kissa (On iltamyöhä, taipaleella muuan reissumies). Tulee kutsumatta kun kulkee ensimmäisen ladon tai autiotuvan ohi. Mutta koska pidän laulusta (toisin kuin Teddykarhujen huviretkestä), laulan ja vihellän sitä mielikseni.

9) Paniikkitilanteet (vrt. stressi). Mozartin divertimento D-duuri pikakelauksella, takahampaat tiukasti yhteen puristettuina ja ohimosuonet koholla. Olisin onnellisempi ihminen jos Mozart ei olisi säveltänyt tätä divertimentoa.

10) Se harvinainen hetki, kun tekee mieli kuunnella mielimusiikkia. Melkein aina mukana on ihmisääni: Olaf Bär ja Schubertin liedit, Edith Mathis ja Mozartin liedit, Margaret Price ja Granadosin laulut. Kate Bush! Mozartin messu c-molli, Klempererin johtama äärihidas Figaron häiden levytys (EMI, Susannana Reri Grist, Kreivittärenä Elisabeth Söderström). Sibeliuksen kuudes. Var det en dröm? (Anne-Sophie von Otter, esimerkiksi). Schumannin Frauenliebe und Leben, josta täydellistä esitystä etsin kai elämäni loppuun saakka. Anita O'Day. Chet Baker. Paul Simon. Maria Kalaniemen Iho. Gillian Welchin The Revelator. Kauko Röyhkän tarkkaan valitut palat. Toivo Kuulan sekakuorolaulu Virta venhettä vie. Leonard Cohenin Famous Blue Raincoat. Jacques Brel ja Amsterdam. Bachin Goldberg-variaatiot. Mahlerin Kindertotenlieder ja ensimmäinen sinfonia. Eppujen albumi Valkoinen kupla. Hectorin Varjot ja lakanat. John Martyn ja May you never (lay your head down without a hand to hold).

Johonkin pitää lopettaa. Yhteistä kaikille on ainakin se, että mikään toisteinen tai turruttava arkipäivän askare tai stressitila ei houkuttele niitä päänsisäiseen soittorasiaan. Lista on melko lailla sattumanvarainen ja vähän noloa on, taustani huomioon ottaen, ettei siinä ole yhtään klassista nykymusiikkia. Sovitaan, että palaan siihen asiaan. Paitsi että haluan kyllä mainita Andyn laulusarjan Learning to Howl.

Kuvassa Otto Klemperer. Seuraa kuiva martini kuistilla.

Above I have listed some pieces of music that appear without invitation and play inside my head in certain domestic and other situations. I don't enjoy those pieces much any more, after all that repetition, and I'd almost go as far as to say that I wish Mozart had never composed his Divertimento in D. Almost, if not for the fact that a performance of that very piece of music pretty much convinced me to pursue music at university. Now the tune haunts me when I am weeding or when I am panicking.

I have also listed some tunes I associate with certain, pleasant situations: a nice bath (Vaughan Williams's Fantasia on a theme by Thomas Tallis), a leisurely drive, an evening walk (certain Finnish tunes). And finally I list some of the things I choose to listen to when I want to listen to my favourite music.

Almost always there is a human voice involved:
Olaf Bär and Schubert's Lieder, Edith Mathis and Mozart's songs, Margaret Price and Granados's songs. Kate Bush. Mozart's Mass in C minor, The Marriage of Figaro (EMI and Klemperer, Reri Grist as Susanna, Elisabeth Söderström as the Countess). Sibelius's 6th. His song 'Var det en dröm?' (Anne-Sophie von Otter, for instance). Schumann's Frauenliebe und Leben (I'll be forever looking for the perfect recording). Anita O'Day and Chet Baker (because of the way they sing). Paul Simon. The Finnish accordionist Maria Kalaniemi and her CD Iho. Gillian Welch & The Revelator. Toivo Kuula's choral composition Virta venhettä vie. Leonard Cohen's 'Famous Blue Raincoat'. Jacques Brel and 'Amsterdam'. Bach's Goldberg Variations. Mahler's Kindertotenlieder and 1st symphony (I know, but it is my blog!). Kauko Röyhkä, Eppu Normaali, J. Karjalainen, Hassisen kone, Hector (all Finnish rock/pop from my - well, my youth). John Martyn and his 'May you never' ('lay your head down without a hand to hold').