Back to homepage
Paluu kotisivulle

August 30, 2006

Hyvät kaupat
A real bargain

vahaa.jpgOvikello soi. Patterien vaihtamisen jälkeen se on palannut oletusasetuksiin ja soittaa Big Ben -sävelmää. Joka kerta kun ovikello soi (se soi aika harvoin), muistan, että sävelmä pitää vaihtaa tavalliseksi pimpelipom-ovikellonääneksi.

Oven takana seisoivat hehkeä blondi ja pisamainen ruskeaverikkö, jotka kannattelivat välissään punottua koria täynnä kauppatavaraa. Koriin oli kiinnitetty lappu, josta selvisi, että kaupan olevan artikkelit maksoivat 50 dollaria kappale.

Blondi ja ruskeaverikkö olivat siinä viisi, kuusi vuotta vanhoja. Kauppatavara koostui kuution muotoon painelluista muovailuvahapaloista. "Erinomaista esimerkiksi korujen valmistukseen", selitti ruskeaverikkö.

Kulkukauppa tuli minulle sen verran yllätyksenä, etten tajunnut lähettää lapsukaisia suoraan matkoihinsa vaan ryhdyin tinkimään. "Ei ole viittäkymmentä dollaria", sanoin, mikä piti paikkansa. "No kolme dollaria sitten", sanoi blondi. "No yksi dollari sitten", sanoi stereona pisamainen.

Näin tinkimällä oli kauppahinta saatu pudotettua viideskymmenesosaan. Tiukalla karjalaistaidolla sain neuvoteltua samaan hintaan yhden ison ja kaksi pientä muovailuvahan palaa. Dollari pantiin pieneen läpinäkyvään lasirasiaan, jossa ei toistaiseksi ollut vielä yhtään rahaa.

Kukaan ei ennen minua ollut ollut niin hullu että olisi ostanut harmaaksi pyöriteltyä muovailuvahaa.

***

The doorbell rang. Since changing the batteries, it has reverted to the default Big Ben tune. Every time the doorbell rings (which is surprisingly seldom, people prefer to knock), Big Ben takes us by surprise. We never remember to do anything about it.

Anyway, the doorbell rang and I went to the door - this happened on Friday and Andy was in Sydney. There were two people outside, a beautiful blonde and a cheerful looking brunette with freckles. Between them, they carried a big basket with merchandise. In the basket, there was a note explaining that the goods cost $50 each.

The blonde and the brunette were about six years old each, and the articles for sale were pieces of play-dough, formed into little cubes. Most of them were the unmistakable shade of grey that you get when you have played with your play-dough for quite a while and the colours have become blended.

"Excellent for making jewellery", the brunette explained.

The sales activity at my front door took me so much by surprise that I didn't have the good sense to send the little merchants home immediately. "But I don't have 50 dollars", I said, stupefied (this was true). "Three dollars then", said the blonde nonchalantly. "One dollar then", said the one with freckles simultaneously.

After some serious bargaining, I was the owner of three pieces of playdough: one big, grey one and two slightly more colourful small lumps. The dollar was lovingly put away in a little, glass box that was kept in the basket.

No one else had yet been as crazy as to buy a piece of grey play dough, not even three for a dollar.

July 10, 2006

Rahat tai henki
First I found a ruby and then I was robbed

starofafrica.jpgMeillä oli viikonloppuvieraita: nelihenkinen perhe - isä, äiti, kaksi lasta, koiranpentu. Tuli taas todistettua: Afrikan tähti on kansainvälinen pelihitti. Tai sen pitäisi olla. Aikuisista on yhtä hauskaa kuin lapsistakin kerätä jalokiviä. Lapset enimmäkseen pelkäävät rosvoja (sisarenpoika Heikki vaati taaperoiässä rosvojen poistamista pelilaudalta ennen pelin alkua), aikuisista taas on mahtavaa kun kanssapeluri jää nalkkiin St. Helenan saarelle.

Ja kaikista on hauskaa kerätä niin paljon rahaa että voi lentäen livauttaa takaisin Kairoon hevosenkengän kanssa, kun köyhä Afrikan tähden löytäjä raahustaa jalkaisin kohti pohjoista jossakin Timbuktun tienoilla.

Afrikan tähden parissa oppii myös pelissä huijaamisen alkeet jo varhaisessa iässä (kolonialismin alkeista nyt puhumattakaan.) Ja onhan Afrikan tähti-pelillä tietysti myös sivu suomalaisessa wikipediassa.

Mitä muita pelejä kuuluu koko perheen pelien top-10 -listalle? Miksi?

***

We had weekend visitors. They came armed with board games ("In case we get bored," declared little Rafael when he walked in the door.) Snakes and Ladders was a hi-tech version with plastic ladders, wheels and snake-shaped slides.

But I had a secret weapon: a blue box containing the Finnish 1950s board game The Star of Africa. This is a game where participants travel through African countries and cities, looking for the legendary diamond. The classic moment of the classic game is when a participant looks for his fortune on the island of St. Helena but instead meets the end of his game in the form of a robber.

It is quite amazing how an old-fashioned game consisting of a map, a dice, some fake money and cardboard jewels does the trick every time.

May 19, 2006

Hetki, josta ei ole paluuta
The moment of no return

parivuode.jpgMelkein kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä tulee jossain vaiheessa vastaan maaginen hetki, josta ei ole paluuta. Hajamielisille ja itsekeskeisille ihmisille tämä hetki on ikuinen arvoitus - kun sen olemassaolon tiedostaa, se on jo mennyt. Pitäisi olla kansainvälinen signaali, vilkkuva varoitusvalo, joka syttyy palamaan siinä vaiheessa, kun viimeistään pitäisi kiinnittää huomiota keskustelun yksityiskohtiin ja kysyä, esimerkiksi, että:

"Mikä sinun nimesi nyt olikaan?"
"Montako lasta teillä nyt olikaan?"
"Missä sinä nyt oletkaan töissä?"
"Niin missä te olittekaan lomamatkalla?
"Mitä sinä nyt opiskeletkaan?"

Tässä hengessä minua kiinnostaa tällä hetkellä:

Mitä suomalainen bloggaaja tarkoittaa, kun hän määrittelee bloginsa sisällön sanalla "haircut". Tai - herra paratkoon - "haircuttia"?

Mitä joogaopettaja tarkoittaa, kun hän sanoo "keep your nose in line with your navel". Pidä nenä samassa linjassa navan kanssa. Tämä toistuu aina rentoutumisosuuden alussa, kun kaikki makaavat lattialla selällään. Olen tulkinnut niin, että nenän pitäisi osoittaa ylöspäin eikä jommalle kummalle sivulle. (Olen käynyt tässä joogassa jo kolmisen vuotta.)

Kuva ei ole ollenkaan aiheeseen liittyvä kommentti vaan varsin liikuttava iäkkään miehen ja naisen kaksoishauta kylämme hautausmaalla.

***

In all human interaction there comes that magical moment of no return. Absent-minded and self-centered people routinely miss this moment. There should be an international signal - maybe a flashing blue light or a sound alarm - to indicate the moment after which one can no longer ask, for instance:

"What was your name again?"
"How many children do you have?"
"Where was it that you said you worked?"
"Where did you say you went for your holiday?"
"What was it again that you study?"

I am currently interested in what our yoga teacher means when she instructs to "keep your nose in line with your navel". (It is my third year in her group I think. I assume she means that the nose should point upwards but I am not sure.)

I am also interested in what all those Finnish bloggers mean when they define their blogs' content as being "haircut" (using this very, English word). Clearly this is something everybody knows. Everybody except for me.

There is no connection whatsoever between this story and the picture above - this very touching double grave of a man and a woman can be found at the beautiful Robertson cemetery.

April 20, 2006

Näin on Nannyt
Rejected by Net Nanny

kupla.gifMerkkipaaluja tulee ropisemalla. Net Nanny kuulemma kieltää pääsyn räävittömään Mayday-blogiin. Piti vähän miettiä, että mitähän varten. Osaako nettinanny suomea? Siinä tapauksessa syyllisiä löytyy enemmänkin. Mutta jos nettinanny osaa vain englantia, syyllinen löytyy korkeakirjallisuuden puolelta: Philip Larkin!. Tämän siitä saa kun antaa runoilijoille vapaan sanan.

Lapsille en toki kirjoitakaan. Puhekielessäni vilahtelee kaikenmoisia ilmauksia, mutta olen hyvin vieraskorea ja käyttäydyn kauniisti heti kotioven ulkopuolella. Voimasanat kuuluvat puhekieleen, ja kiroilen hyvin harvoin kirjoittaessani - tai siis jos kiroilen, en tekstissä itsessään. Blogissa on kiroiltu vain kun on ollut tarpeen - kun on siteerattu tai puhuttu kiroilemisesta. Kommenteissa välillä sadatellaan, en pidä vakavana tai sensuurin arvoisena, kunhan ei tarkoituksella loukata. Yhtä sanaa mietin hetken, mutta se oli niin hieno uudiskirosana etten hennonnut puuttua siihen. Yhden kanssakommentoijaa koskeneen kommentin poistin kerran, ilman epäröintiä. Sensuroin vastakin, jos tulee tarvis. Oma tupa, oma lupa.

***

Another milestone reached! Denis reports that Net Nanny (don't ask me why Denis is using Net Nanny - probably something to do with his temporary lodgings) blocks my blog. It took me a second or two to figure out, why. First I was terribly impressed - Net Nanny speaks Finnish! Finns are a bit more relaxed about their use of four-letter words (and our four-letter words always have more than four letters), and there have been a few comments with some lively argumentation.

Then the penny dropped. Phllip effin Larkin! This is what happens when you let poets run wild on your website.

To be serious - I don't write for children. I am known to use some colourful words in everyday life, but for me they are a feature of spoken language. My writing is normally free of swearwords, and this goes for the blog, too. But I don't apologise if I make an exception when quoting or talking about swearing. I don't tend to censor readers' comments. In my opinion there hasn't been much need for that sort of thing. (I would not hesitate if I thought there was.)

April 11, 2006

Upsista, korvat jäivät kotiin
Oops, I forgot to bring my ears!

spectacular.jpg

Klassinen spektaakkeli jälleen Sydneyssä - klassista musiikkia ennennäkemättömällä, -kuulemattomalla ja -kokemattomalla tavalla! Uusi tuotanto, upeita uusia teoksia ja vanhoja suosikkeja. Suurenmoinen 90-henkinen Sydney Symphony, järisyttävä 120-ääninen kuoro, Australian Kuninkaallisten Ilmavoimien soittokunnan mahtava voima ja kansainväliset solistit, kaikki yhdessä tässä ainutlaatuisessa areenatapahtumassa! Musiikki - valoshow - laserhow - ilotulitus!

Mitä mahtaa ajatella orkesterimuusikko, jolla on kunnia olla mukana Sydney Symphonyn Classical Spectacular -spektaakkelissa? Ajatteleeko hän soitellessaan kimarana Ravelin Boleroa, Rossinin Varasteleva harakka -alkusoittoa, Straussin Tonava Kaunoista ja Verdin Aidan juhlamarssia, miten mukavaa on olla (taas) viemässä taidemuotoa uusille areenoille ja uuden yleisön kuuluville? Vai viekö kyniikka voiton, ja mielessä punnitaan vuosien ja vuosikymmenten päivittäisen harjoittelun ja palkkapussin yhtälöä, samanaikaisesti kun korvissa anatomisesti muotoillut muusikon korvatulpat vaimentavat ilotulituksen paukkeet ja ilmavoimien soittokunnan?

Musiikkitieteilijä tässä miettii, miten eivät hoksanneet ottaa mukaan myös gladiaattoreita. Tai villieläimiä? Entäs puna-armeijan ohimarssi tankkeineen ja lippuineen? Kolmiulotteisia elokuvia valkokankaalta, ja kaikille hassut lasit päähän? Melbournen kansainyhteisön kisojen avajaisissa nähtiin lentävä raitiovaunu, sellainen olisi mukava olla. Ja kaiken ylle vaikka hypnoottinen teknobiitti!

Itse asiassa pidän ilotulituksista, eikä minulla ole mitään erityistä valoshowtakaan vastaan, vaikken tajuakaan, mitä varten kaikki elämykset pitää kokea kerralla, niin että musiikin kuunteleminen luultavasti unohtuu tykkänään. Ihan kuin järjestäjät yrittäisivät ujuttaa yhden pienen sinfoniaorkesterin ja muutamia orkesterikappaleita osaksi spektaakkelia mahdollisimman huomaamattomasti.

Ne ovat ne mainitut "uudet teokset ja vanhat suosikit", jotka ottavat oikeasti päähän. "Uusilla" ei tässä yhteydessä tarkoiteta uusia vaan sellaisia teoksia, jotka eivät olleet mukana edellisellä kierroksella. Yllämainitut teokset ovatkin ilmeisesti näitä "uusia", sillä näiden jälkeen ohjelmassa sanotaan: "lisäksi kaikki tuntemasi ja rakastamasi klassikot".

Tämähän ei kerro yhtään mitään yleisön todellisesta tietämyksen tasosta, mutta se kertoo aika tarkkaan a) järjestäjien klassisen musiikin tuntemuksesta ja b) siitä, mitä he olettavat oletetun yleisönsä tuntevan.
Onko pakko aliarvioida näin raskaasti?

Andy puhui eilen aamulla amerikkalaisen Phllips Exeter -akatemian etuoikeutetuille oppilaille klassisen musiikin kuuntelemisesta. Nauroivat kuulemma vitseille ja olivat oikein hyvä yleisö. En tiedä tarkkaan, mitä herra siellä tällä kertaa sanoi, mutta lainaan viime vuonna ilmestyneestä kirjasta In Defence of Classical Music (ABC Books 2005). Tässä pätkässä yritetään kumota kahta klassiseen musiikkiin liittyvää myyttiä ja agitoida ihmisiä kuuntelemaan, sen sijaan että annettaisiin musiikin vain valua ylitse, helposti ja jälkiä jättämättä.

1) Klassisen musiikin ymmärtämiseen tarvitaan erityinen koulutus. [myytti 1]

2) Klassista musiikkia kuunnellessa tarvitsee vain rentoutua ja antaa musiikin valua ylitse. [myytti 2]

Kumpikin väite on virheellinen, ja on vaikea sanoa, kummasta on enemmän haittaa asiaan vihkiytymättömille. Vastaus ensimmäiseen on yksinkertainen: erityistä koulutusta ei tarvita. Kuka tahansa, minä aikana tahansa voi oppia arvostamaan klassista musiikkia vain kuuntelemalla sitä. Outoa kyllä, tässä piilee myös vastaus jälkimmäiseen myyttiin: jos musiikista haluaa saada irti yhtään mitään, ei kannata vain rentoutua ja odottaa, että jotakin tapahtuisi. Musiikkia täytyy kuunnella. Ja kuten minkä tahansa tasokkaan musiikin kohdalla, kuunteleminen on aktiivista, ei passiivista. Klassinen musiikki ei tee kaikkea työtä puolestasi, korkeintaan puolet siitä. Klassinen musiikki on yleensä täynnä yksityiskohtia, ja musiikillista argumenttia kehitellään pitempään kuin keskimäärin muussa musiikissa. Säveltäjä kirjoittaa musiikin, usein viikkojen, kuukausien, joskus vuosien aikana, mutta yleisö tuo mukanaan korvansa, keskittymiskykynsä, mielikuvituksensa ja muistinsa [...]

Paitsi jos tarjolla on myös ilotulitus ja valoshow, silloin voi jättää kotiin ainakin keskittymiskyvyn ja korvat.

***

Classical music as you have never seen, heard or felt it before! It's back to thrill audiences once more with a brand new production, featuring great new works plus some old favourites. The magnificent 90-piece Sydney Symphony, the stunning 120-voice Sydney Philharmonia Choirs, the power of the Royal Australian Air Force Band and international soloists unite for this unique arena event!

I hope you have already got your tickets for the Sydney Symphony light, laser and fireworks show, as it is bound to sell out. So many fantastic things in one go, it must be like stepping into one of those weird shops in Chinatown that sell pink teddy bears, mah jongg tiles, bookmarks, slippers, red lamp shades and chinese medicines. There would be music playing, too, somewhere in the background.

I wonder what the musicians in the orchestra think. They could be thinking how wonderful it is to be (again) bringing all this wonderful music to all of these wonderful new audiences in this wonderful environment. Or they might be thinking - if they were cynics and I am sure they are not - of all those years they spent practising their instruments and weighing those years against the weight of their pay cheque for the evening.

I am thinking the concert promoters did not go far enough. There was a perfectly beautiful, flying tram in the opening ceremony of the Melbourne Commonwealth Games. And they could have borrowed a few tigers from Taronga Zoo, and brought in a few modern-day gladiators. And added a mighty techno beat to provide the evening with some good, solid, structure.

I like fireworks, actually. And I have nothing in particular against the rest of the extramusical attractions in question. But you do get the feeling the organisers are adding all these things to hide the fact that there will be a little symphony orchestra playing some classical music as well. What really irritates me is the bit about "great new works plus some old favourites". I have only read the newspaper ad but I assume the works mentioned (Ravel's Bolero, Rossini's The Thieving Magpie Overture, Strauss's Blue Danube Waltz and the Grand March from Verdi's Aida) are the new ones, since there will also be, according to the ad, "and all the classics you know and love". All of them! What an evening!

This tells us nothing about the real tastes and musical favourites of the audience, but it does tell us a great deal about a) the state and depth of the musical knowledge of the organisers and b) their idea of their audience's musical knowledge and tastes. Could they possibly underestimate their audience more?

Yesterday, Andy talked to the priviledged students of the Phillips Exeter Academy (US) about listening to classical music. I don't know exactly what he said this time, but I'll quote a chapter from his recent book In Defence of Classical Music (ABC Books 2005). In this paragraph, he talks about two myths surrounding classical music.

1) You need a special education to understand classical music.

2) With classical music, you should just lie back and let it wash over you.

Neither of these statements is accurate, and it is hard to know which is more unhelpful to the uninitiated. The response to the first myth is simple: you don't need a special education; anyone at any time can appreciate classical music, just by listening to it. Oddly enough, that is also the response to the second myth: if you want to get anything out of music, there is not point in lying back in the hope that something will happen; you will have to listen to it. As with any worthwhile music, listening is active, not passive. Classical music will not do all the work for you. Because it is generally rather detailed and often involves a musical argument being advanced over a stretch of time longer than that of the average piece of music, classical music only does about half the work. The composer writes the music, often over a period of weeks, months or sometimes years, but the audience brings its ears, its concentration, its imagination and its memory to the piece. [...]

But if you go to the arena concert, don't bother taking your ears or your concentration.

March 29, 2006

Murhaajan kotona
At home with Murderers

poohandbucket.jpgTaloon syksyn tullen muuttaneiden hiirien ongelma poiki tänään lisää päänvaivaa. Isäntä on vanginnut keittiön lattialle sangon alle jyrsijän, joka tupsahti aamuhämärissä esiin allaskaapista pahoinvoivana hiirien päänmenoksi levitetystä myrkystä.
Ehdotin, että isäntä voisi tappaa otuksen pois kitumasta. "Miten?" kuului sinänsä järkevä mutta enteilevän epäuskoisella äänellä esitetty kysymys. "No vaikka halonpätkällä", minä esitin. Ilmeestä päätellen olisin yhtä hyvin voinut ehdottaa, että mies puree hiireltä niskat nurin ja juo veret.

Maailma ei ole Disney-filmi, lapset hyvät. Hiiri pääsee hengestään, vaikka käsillä tappaminen ei säveltäjän toimenkuvaan kuuluisikaan (taitaa kuulua toimittajan). Mikä olisi vaivattomin tapa? Halko? Hukuttaminen? Ennen kuin joku ehdottaa käsiaseita, sellaisia ei talosta löydy.

Kuvassa Nalle Puh yrittää pelastaa vangituksi joutuneen hiiren.

***

Today's dilemma: a sick mouse under a bucket on the kitchen floor. The poison we have been using to get rid of the rodents that moved into the house as usual in March, seems to be working. This one is clearly suffering and needs to be killed.

I suggested the man in the house kills the mouse with a piece of firewood. You should have seen his face, I might as well have suggested he bites off its head and drinks the blood.

Life is not a Disney film. It will die. Might be that this task fits a journalist better than a composer. Current plan is to drown it. (And before you suggest, there are no hand guns in the house.)

(Picture: Pooh tries to help the mouse to escape.)

March 07, 2006

Myötähäpeästä
Vicarious embarrassment

rebecca.jpg[English version added!]
Merten lanseerasi myötähäpeän käsitteen. Tuntui kuin olisin saanut diagnoosin.
Pari vuotta sitten katsoin halulla ensimmäisen kauden jaksot Mullan alla -sarjaa. Suomessa siitä ei vielä tiedetty mitään, kerrankin olimme täällä aikaamme edellä. Toinen kausi sarjaa alkoi, mutta yllättäen minä en voinut. En vaikka sarjan jaksot toimitettiin videokasetilla kotiovelle (kyseinen kanava ei perähörkkylässämme näkynyt, mutta sarjaan koukkuun jääneet ystävät jaksoivat toimittaa nauhoitettuja jaksoja liikuttavalla täsmällisyydellä). Olisin halunnut tietää, mitä Davidille ja perheen punatukkaiselle Ruth-äidille tapahtui (Brendaa pelkäsin ja inhosin), mutta en kestänyt sarjan käyttövoimana toimivia noloja tilanteita. Sitä, miten henkilöt jakso toisen jälkeen saatettiin vaivaannuttaviin tai emotionaalisesti kuohuttaviin tilanteisiin. En edes muista esimerkkejä, mutta vietin puolet joka jaksosta sohvalla English Heritage -lahjaviltin alla. Tai jääkaapilla, jos viltti tuntui liian ohuelta. Tunsin syvää, halvaannuttavaa myötähäpeää.

Häpeän laukaisee tyypillisimmin saippuaoopperan tai romanttisen komedian surkuhupaisa sivuhenkilö tai noloon tilanteeseen joutunut naispuolinen sankari. Myötähäpeään liittyvä fyysinen reaktio (selkänahka kipristelee, kylmät väreet nousevat niskanikamiin, korvalehdet ja silmäluomet vaativat peitteekseen jotakin räjäytystyömailla käytettävän kumimaton vahvuista) kumpuaa kuitenkin omasta nolosta historiasta. Murrosiästä tai varhaisaikuisuuden romanttisista hapuiluista - ajattele peruskoulun ruokalanhajuisia käytäviä, teinihuoneen ruskeaa samettipäiväpeitettä, Volvon takapenkin keinonahkaa - tai muuten vain hämillisistä ja vuosienkin jälkeen puistattavan todellisista, epäonnistuneista sosiaalisista tilanteista.

Myötähäpeän hirveimmät? Ilmiöön liittyy olennaisesti se, että myötähäpeä iskee 15-30 sekunnin varoitusajalla. Kysyttäessä ei tule mieleen mitään, ja silti myötähäpeän tunnistaa, sen tulon tietää aina etukäteen, vaikka elokuva tai tv-sarja ei olisikaan entuudestaan tuttu.

Myötähäpeän klassikko (liian kauhea unohdettavaksi) on minulle Hitchcockin Rebecca. Siinä uusi, nuori vaimo harhailee Rebeccan jalanjäljillä suuressa talossa. Hän eksyy, änkyttää ja epäröi eikä osaa oikealla tavalla komentaa palvelija-armeijaansa. Muistatko kohtauksen, jossa tämä nuorikko rikkoo posliiniesineen ja kätkee sirpaleet Rebeccan kirjoituslipaston laatikkoon kirjepaperin ja -kuorien alle? Minä muistan. Muistan niin, että joka kerta, kun elokuvassa vääjämättä seuraa häpeällinen paljastuminen palvelijain silmien edessä, häivyn jääkaapille tai mieluummin takapihalle ko. kohtauksen ajaksi. Mikään elokuvassa sen jälkeen tapahtuva ei voi hyvittää nuoren rouva Winterin syvää nöyryytystä.

Entäs Tuulen viemää, ja se, miten Scarlett tunnustaa rakkautensa Ashleylle vain tullakseen isällisesti torjutuksi? Ja nöyryytyksen huippu? Tupluureissaan tuhiseva Rhett Butler kuulee sohvan selkänojan suojassa koko kohtauksen, ja tästä seuraava häpeä on yksi koko elokuvan kantavia punaisia lankoja.

DVD:t ovat siunattu asia. Kun katson romantiikannälkääni koottuja Jane Austen -filmatisointeja (näin teen, eikä nolota yhtään), kelaan x32 -pikakelauksella ohi kohtauksen, jossa Elizabethin perhe häpäisee itsensä maalaisjuhlissa. Mutta sittenkin tiedän, miten he sen tekevät.

Ennusteeni ei ole kovin hyvä. En todellakaan ole paranemaan päin. Viimeksi oireyhtymä iski Pitkän Jussin majataloa katsoessa (gourmet-illallisia käsittelevä jakso - muistat varmaan, miten paistiksi aiottu lintu liukuu pitkin keittiön lattiaa).

En juuri katso tv:tä nykyään. Tiedän tosi-tv:stä vähemmän kuin Pihtiputaan kuuluisa muori. Ja kaikki tämä myötähäpeän tähden.

Jos joku nyt lanseeraa "noloimmat tilanteeni" -meemin, saatan osallistua. Paljastan jotakin hämmentävää, sopivasti naurettavaa ja varsin noloa. Mutta tulen valehtelemaan. Todella noloja kokemuksia en jaa.

Kuulisin mielelläni muista elokuvaan ja televisioon liittyvistä myötähäpeän kokemuksista. Kertokaa!

***
I know someone who can't watch tv or film scenes involving blood. She writes scripts for a living but is so squeamish she can't even watch her own scenes if there is a drop of blood involved.

This I consider normal. My case is a bit different. I watch less and less television. There is nothing to watch, true, but sometimes I haven't even been able to make myself follow tv dramas and films I truly like.

I watched the first season of Six Feet Under. The reception of Channel 9 was non-existent in our home in those days, but luckily we had someone that felt strongly enough about the series to tape it and deliver it to our address weekly, almost like clockwork. Then the second series started. I wanted to know what happened to David and Ruth (I couldn't have cared less about Brenda). But I couldn't make myself watch even the first episode. Why? Because I couldn't face the embarrassment.

I have always felt very keenly about embarrassment and shameful scenes in fiction. Printed text is fine, though, since you can skip a few lines or pages without much hassle. But tv and films are different. Surprisingly often public embarrassment, shame and humiliation are a continuing theme in a tv series. Once you learn the grammar of the series, you can see, hear and feel the embarrassment approaching. Your skin crawls as it gets closer. Soon you have to dive under the English Heritage blanket (present from in-laws), or escape into the kitchen, or the backyard if you are in a really bad way.

I used to handle these scenes much better. Now I tend to avoid them, so I don't watch tv. But what if your favourite film includes a scene which evokes in you an intolerable amount of vicarious embarrassment?

Take Hitchcock's Rebecca. The pretty little second wife of Max de Winter arrives in her new home. She can't handle her new duties as the mistress of the house - she can't command the servants, she gets lost in the big house, doesn't know which room to sit in after breakfast. And then she breaks a little porcelaine figurine, and promptly hides the pieces in Rebecca's writing desk, under the stationery. "Stop" you feel like shouting! "You are the mistress! Don't hide it, you'll be sorry afterwards!" And sure enough, before too long she stands in the same room, being humiliated in front of her husband and servants, being laughed at. Only I don't see it because I am getting a book from the back room, or a drink from the fridge, or maybe I have suddenly had to go to the bathroom.

Or take Gone with the Wind. You feel less sympathy for Scarlett than for young Mrs. de Winter, but still you'd rather die than see Rhett Butler rise from behind the sofa where he has been enjoying Scarlett's declaration of love for Ashle, and his fatherly rejection.

Thank God for DVDs. When I am pampering my romantic urges by watching and rewatching endless hours of Jane Austen films (as I do, and I am not ashamed or embarrassed about this, thank you very much), I can always fast forward through the scene where Elizabeth's family members shame themselves in a ball.

This is why I am always happy to go and watch a tragic, romantic melodrama, or an action film. There is hardly ever serious embarrassment involved, for me or for the characters. With other genres, there is always a risk.

And I am getting worse. Last time I felt the need to escape was when watching the 'gourmet night' episode of Fawlty Towers. What is going on? Try to watch Fawlty Towers and fast-forward through all scenes involving embarrassment - there will be nothing left to watch!

January 05, 2006

Vielä musiikkikritiikistä

Parnasson päätoimittajan blogissa kinataan mitä kiihkeimmin musiikkikritiikkiä sivuavista asioista. Tästä se alkoi ja tällä jatkui. Huomasin parin päivän viiveellä, kun Sanat-blogi tapansa mukaan linkitti mielenkiintoiseen keskusteluun. (Anita Konkan nettipäiväkirja on siitä mukava, että siellä keskustellaan suurista ihmisoikeusasioista yhtä hyvin kuin pienistä jokapäiväisistä asioista, eikä siellä halveksuta meemileikkejäkään.)

Koska tulin jo Parnasso-blogin kommenttikamarissa tuottaneeksi punnittua puhetta ja koska tänään on kiireinen päivä, panen kopioiden. En selitä kommenttini lähtökohtia, kannattaa käydä lukemassa keskustelua jos ei ole sitä jo tehnyt.

Näin siis minä entisen osa-aikakriitikon syvällä rintaäänellä:

"En ole yhtään varma tuosta musiikin ja kirjallisuuden välisestä juovasta. Pikemminkin olen ollut huomaavinani, että muusikkojen, musiikkikriitikoiden, musiikkihallinnon ihmisten ja säveltäjien kotona törmää pursuileviin kirjahyllyihin, joissa on muutakin kuin partituureja. Useimmille säveltäjille kirjallisuus on tietysti tärkeä työvälinekin, ja kriitikot työkseen kirjoittavina pitänevät itseään jonkinlaisina sanatyöläisinä.
Heikinheimosta ei voi sanoa, oliko hän hyvä vai huono (tarkoituksellinen sanavalinta) kriitikko, hän kun oli pitkän uransa aikana molempia. Seppo itse olisi varmaan pitänyt hyvä ja huono -sanoja yhtä epäkiinnostavina määreinä kuin anonyymi kommentoija. "Paras" ja "huonoin" olivat enemmän hänen tyyliään. Perusteluja tuli hyvinä päivinä, huonoina vähemmän.
Arvostan niitä, jotka uskaltavat eksyä oman asiantuntemuksen rajoille ja niiden yli. Miten muuten syntyisi uudenlaista asiantuntemusta? Monitaiteelliset teokset jäävät liian vähälle huomiolle juuri siitä syystä, että me arvostelijat emme kasvojen menettämisen pelossa uskaltaudu oman kotipiirimme ulkopuolelle."

Tähän loppui kommenttini, mutta jatkan tässä vielä vähän. Minusta oli vajaa kymmenen vuotta sitten melkein tulossa laulumusiikkiin ja oopperaan keskittyvä kriitikko. Ajattelin, että 10-vuotisten lauluopintojen, musiikin aktiivisen harrastamisen ja musiikkitieteen laudaturin pohjalta täytän ainakin minimikriteerit. Sitä paitsi otin asian hyvin vakavasti.

Sitten tapahtui kaksi asiaa, en muista missä järjestyksessä. Eräänä päivänä kritiikkini julkaistiin HS:n kulttuurisivulla Seppo Heikinheimon ja Hannu-Ilari Lampilan kritiikkien välissä. Tajusin, että noina aikoina kovasti aktiivinen kriitikko ja valta -keskustelu koski minuakin. Aloin epäillä, etteivät mitkään opinnot ja harrastukset riitä tällä alalla pätevyyden takeiksi.

Ja se toinen asia tuli palautepuhelun muodossa työpaikalle (olin päivätöissä Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksessa): vihainen ja henkilökohtaisuuksiin menevä yhteydenotto laulajattaren muusikko-miesystävältä. Pelotti. Oli pimeä syysilta, ja huomasin vilkuilevani olkapääni yli matkalla töistä kotiin.

Lopetin konserttien arvostelemisen. Se tosin oli muutenkin käymässä vaikeaksi, koska toimin samanaikaisesti myös suomalaisen musiikin markkinointitehtävissä. Oopperasta olen edelleen silloin tällöin kirjoittanut. Siinä on se hyvä puoli, että arvostelun kohteesta on yleensä vielä jokunen esitys jäljellä. Sama koskee levyjä ja musiikkikirjoja. Ei ole mukava sanoa viimeistä sanaa.

Vieläkin toisinaan ajattelen, että vähän paksummalla nahalla en olisi ollut mahdottoman huono kriitikko. Ehkä palaan asiaan eläkkeellä.

January 03, 2006

Käyttötarkoitustutkimusta
Uses and gratification

Pari päivää takaperin haksahdin riehumaan Tom Jonesista ja Thunderball-biisin energiavirtoja elävöittävästä vaikutuksesta. Nyt kaduttaa, mutta tehty mikä tehty.

Kirsti mainitsi kommenteissa, että omalta kohdaltaan käyttää musiikkia enemmänkin tyynnyttäviin tarkoituksiin. Muuan suosikkimusiikkibloggaajista (huom. kaksi g-kirjainta - tällä murteella ei taida taipua blogaamaan) taas listasi 30. päivänä joulukuuta aurinkoisia teoksia, siis sellaisia, jotka tuovat hyvän mielen ja hymyn suupieleen. Muuten lista oli täysin klassinen, mutta kymmenenneltä sijalta löytyi Abba, kun ensin oli lueteltu Händelit, Mozartit,n Mendelssohnit ja valitut oopperapalat. (Tämä lohduttaa vähän tuossa Jones-asiassa.)

Minä en itse asiassa oikein sulata sitä tendenssiä, että musiikkia käytetään nykymaailmassa koko ajan johonkin sen sijaan että sille suotaisiin olemassaolon oikeutus ilman erilaisia käyttötarkoituksia. Rauhoituttaisiin ensin ja kuunneltaisiin sitten, aktiivisesti, samaan tapaan kuin luetaan kirjaa. Sen sijaan, että suositeltaisiin Mozartia taustamusiikiksi luokkaan tai navettaan parempien oppimistulosten tai useamman maitotonkan toivossa tai oltaisiin ihan hirmuisen stressaantuneita ja annettaisiin Mozartin klarinettikonserton hitaan osan parantaa sisäisesti samalla kun tehdään aurinkotervehdyksiä. (Nyt pitää lisätä, etten ollenkaan suuntaa vuodatustani Kirstin tai Jessican suuntaan, pikemminkin päin vastoin.)

Tästä syystäkin harmitti että tulin suositelleeksi Tom Jonesia kuin mitä tahansa reseptiä. Mutta toisaalta on niin, että minulla niin kuin kai muillakin on tietyille tilanteille omat musiikkinsa, tietoisesti valitut tai ns. pollajukeboksin tuottamat. Tältä pohjalta jatkan hölmöilyä vielä vähän ja listaan omia suosikkeja sekä pollajukeboksini kauheuksia.

1) Kylpy. Ralph Vaughan Williamsin Fantasia Thomas Tallisin teemasta. Bassot säädetään täysille niin että matalien jousien värinät tutisuttavat kylpyvaahtoa. (Eräiden musiikkiterapeuttien mukaan hyvin matalat taajuudet värähtelevät ihmisen kudosten kanssa samalla taajuudella ja voivat oikeasti lievittää jännityksiä. Valitettavasti niin matalia taajuuksia ei kuulla musiikkina vaan tunnetaan tärinänä. Mutta ainahan voi kuvitella.)

2) Pikasiivous. Tom Jones ja Thunderball. Sopii myös veroilmoituksen tekoon. Kanadan-serkku käyttää tässä kohtaa Sibeliuksen Finlandia-sävelrunoa. Taistelu ja voitto!

3) Autoajelu huvin vuoksi. J. Karjalaisen kokoomalevy, jolta löytyvät mielellään ainakin Kolme cowboyta ja Ankkurinappi. (Tämä on ilmeisesti tullut siitä, että lankomiehen autossa, jota lainataan Suomessa mökkiajeluille, tuntuu aina olevan Karjalaisen levy hanskalokerossa)

4) Stressi. Ei musiikkia ollenkaan. Päiväunet viileässä, hämärässä ja hiljaisessa huoneessa auttaisivat jos olisi aikaa ja osaisi rauhoittua. Ks. kohta 9.

5) PMS (anteeksi, tämä oli aihe johon ei pitänyt koskaan kajoamani): Hassisen koneen albumi Harsoinen teräs. Miksi? Kun sun aivosi pysähtyy, jäät yksin sydämesi kanssa.


6) Kitkeminen. Mozartin divertimento D-duuri. Tämä on aika tyhjänpäiväinen kappale, jonka kuulin käänteentekevässä konsertissa nuorena tyttönä Puumalan kirkossa. Keski-Pohjanmaan nuori kamariorkesteri soitti niin ihanasti että ryhdyin musiikkiuralle (no, musiikkia sivuavalle uralle) melkein siitä syystä. Mutta se perhanan divertimento on soinut päässä siitä asti, ja etenkin kitkiessä se tulee kutsumatta joka kerta.

7) Sienestys. Teddykarhujen huviretki. Tulee niinikään kutsumatta heti kun tulee mieleen, ettei vain olisi karhuja tässä metsässä. Äiti käveli kantarellimatkalla melkein karhun syliin viime kesänä Saimaan rannalla.

8) Iltakävely maalaismaisemassa. Repe Helismaan Reissumies ja kissa (On iltamyöhä, taipaleella muuan reissumies). Tulee kutsumatta kun kulkee ensimmäisen ladon tai autiotuvan ohi. Mutta koska pidän laulusta (toisin kuin Teddykarhujen huviretkestä), laulan ja vihellän sitä mielikseni.

9) Paniikkitilanteet (vrt. stressi). Mozartin divertimento D-duuri pikakelauksella, takahampaat tiukasti yhteen puristettuina ja ohimosuonet koholla. Olisin onnellisempi ihminen jos Mozart ei olisi säveltänyt tätä divertimentoa.

10) Se harvinainen hetki, kun tekee mieli kuunnella mielimusiikkia. Melkein aina mukana on ihmisääni: Olaf Bär ja Schubertin liedit, Edith Mathis ja Mozartin liedit, Margaret Price ja Granadosin laulut. Kate Bush! Mozartin messu c-molli, Klempererin johtama äärihidas Figaron häiden levytys (EMI, Susannana Reri Grist, Kreivittärenä Elisabeth Söderström). Sibeliuksen kuudes. Var det en dröm? (Anne-Sophie von Otter, esimerkiksi). Schumannin Frauenliebe und Leben, josta täydellistä esitystä etsin kai elämäni loppuun saakka. Anita O'Day. Chet Baker. Paul Simon. Maria Kalaniemen Iho. Gillian Welchin The Revelator. Kauko Röyhkän tarkkaan valitut palat. Toivo Kuulan sekakuorolaulu Virta venhettä vie. Leonard Cohenin Famous Blue Raincoat. Jacques Brel ja Amsterdam. Bachin Goldberg-variaatiot. Mahlerin Kindertotenlieder ja ensimmäinen sinfonia. Eppujen albumi Valkoinen kupla. Hectorin Varjot ja lakanat. John Martyn ja May you never (lay your head down without a hand to hold).

Johonkin pitää lopettaa. Yhteistä kaikille on ainakin se, että mikään toisteinen tai turruttava arkipäivän askare tai stressitila ei houkuttele niitä päänsisäiseen soittorasiaan. Lista on melko lailla sattumanvarainen ja vähän noloa on, taustani huomioon ottaen, ettei siinä ole yhtään klassista nykymusiikkia. Sovitaan, että palaan siihen asiaan. Paitsi että haluan kyllä mainita Andyn laulusarjan Learning to Howl.

Kuvassa Otto Klemperer. Seuraa kuiva martini kuistilla.


***

For various reasons, one of them narcissistic, I now regret having revealed my motivational use of Tom Jones the other day. In general I do not like to think that I use music for any purpose other than for listening.

Above I have listed some pieces of music that appear without invitation and play inside my head in certain domestic and other situations. I don't enjoy those pieces much any more, after all that repetition, and I'd almost go as far as to say that I wish Mozart had never composed his Divertimento in D. Almost, if not for the fact that a performance of that very piece of music pretty much convinced me to pursue music at university. Now the tune haunts me when I am weeding or when I am panicking.

I have also listed some tunes I associate with certain, pleasant situations: a nice bath (Vaughan Williams's Fantasia on a theme by Thomas Tallis), a leisurely drive, an evening walk (certain Finnish tunes). And finally I list some of the things I choose to listen to when I want to listen to my favourite music.

Almost always there is a human voice involved:
Olaf Bär and Schubert's Lieder, Edith Mathis and Mozart's songs, Margaret Price and Granados's songs. Kate Bush. Mozart's Mass in C minor, The Marriage of Figaro (EMI and Klemperer, Reri Grist as Susanna, Elisabeth Söderström as the Countess). Sibelius's 6th. His song 'Var det en dröm?' (Anne-Sophie von Otter, for instance). Schumann's Frauenliebe und Leben (I'll be forever looking for the perfect recording). Anita O'Day and Chet Baker (because of the way they sing). Paul Simon. The Finnish accordionist Maria Kalaniemi and her CD Iho. Gillian Welch & The Revelator. Toivo Kuula's choral composition Virta venhettä vie. Leonard Cohen's 'Famous Blue Raincoat'. Jacques Brel and 'Amsterdam'. Bach's Goldberg Variations. Mahler's Kindertotenlieder and 1st symphony (I know, but it is my blog!). Kauko Röyhkä, Eppu Normaali, J. Karjalainen, Hassisen kone, Hector (all Finnish rock/pop from my - well, my youth). John Martyn and his 'May you never' ('lay your head down without a hand to hold').

I could go on forever of course. A common feature with all of these is that if they appear uninvited I am happy to acquiesce and hum along. And they never haunt me.

I realise I haven't listed any so-called contemporary concert music, which is a bit embarrassing coming from a former publicity machine of that very genre. Let's say I'll make another list of that one of these days. I do want to mention Andy's song cycle Learning to Howl, though.

Now I think I have earned my Martini.

PS. Forgot to mention, in the English version, that Jessica Duchen's list of her ten sunniest recordings was one of the inspirations behind today's (too long) post.

December 23, 2005

Hiihtävistä enkeleistä
Jesus with a rabbit skin robe and birch bark shoes

Parin päivän takaisen joululaulumerkinnän kommenttikamarissa sekä omassa blogissaan Blogisisko siteeraa Huron-intiaanien joululaulua, jossa Jeesuslapsella on lämmikkeenään kaniininkarvainen kapalo.

Tämäntapaiset 'paikalliset' yksityiskohdat aina ihanasti lämmittävät sydäntä, vai mitä sanotte tästä Einari Vuorelan joulurunosta, joka Juhani Pohjanmiehen sävelellä on yksi äitini suosikeista (ja oma suosikkini niinikään):

Huurre puita huokuilee talvitaivaan alla.
Suksenlatu suhisee hiljaa kuutamalla.

Ikkunasta katselee pieni pilttirukka.
Ikkunahan ilmaantuu jäinen kultakukka.

Lapsi kauan kaihoten katsoo ikkunalla.
Hiihtää jouluenkeli hiljaa kuutamalla.

Minulla on pieni henkilökohtainen ongelma piltti-sanan kanssa. En voi varauksettomasti pitää joululaulusta, joka sisältää ko. omituisen ja minun korvissani laimean äitelältä kuulostavan sanan. Varmaan se on aikojen alussa ollut ihan käypäistä kieltä. Ja niitä lauluja on monta.

Mutta saavutaanpa kolmanteen säkeistöön ja hiihtävään jouluenkeliin, niin annan anteeksi vaikka miten monta pilttiä. Voiko kauniimpaa ollakaan? Näen silmissäni, miten enkelin pitkä helma tuprauttaa ladunvieruslunta puusuksien päälle ja miten enkeli verkkaiseen vuorotahtiin nostelee raskaita, vanhanaikaisia suksisauvojaan.

Yritin Blogisiskon kommenttia lukiessani muistaa, mikä ihmeen legenda se olikaan, jossa katajapensas antoi suojaa talvisessa maisemassa vaeltavalle Jeesuslapselle ja sai palkakseen katajanmarjat? Nyt saisi mielellään kertoa, miten tarina oikein meni, jos joku vain muistaa.

Ja onhan vielä Edelfeltin Kristus ja Mataleena, jossa Kristus astelee tuohivirsuissa. Ja Eino Leinon Legenda, jossa Herra matkasta väsyneen ja kärttyisen Pietarin kanssa eksyy Suomeen. Pietari valittaa:

"Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
Mik' kansa, köykkyselkä, köyhä niin!

Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"

Mutta herrapa tietää paremmin (ei taivu näppäimistö enää isoon H-kirjaimeen) ja väittää kansan sydäntä lämpimäksi. Ja sitten:

Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin
sa istut koivun alla, on kuin täällä
viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.

Lukiessa tulee samanlainen, isänmaallinen auvoisa olo kuin silloin, kun maailman suuret mediat joskus toteavat oikein tilastojen valossa, että onhan se Suomi sentään aika hyvä monessa asiassa. Lämmintä sydäntä on tietysti vaikeampi mitata, runo sopii tarkoitukseen paremmin.

Kuvituksena pitäisi olla hiihtävä enkeli, mutta kun en osaa piirtää, selitän kuvin, miksi täällä on oltu niin hiljaa vaikka joululauluista piti kirjoittaa. Ensin tehtiin juhlia (minä silppusin sipuleita ja itkukekkereitä ennakoiden kokeilin ensi kertaa elämässäni sukelluslasiniksiä - hyvin toimi, suosittelen lämpimästi). Toinen kuva on Judyn ja Denisin näkemys Joulupukin oikeasta asuinpaikasta, josta puuskutin tuossa aiemmin.

Sitten juhlien jälkeen kunta tipautti neljä tonnia haketta ajotielle, mistä sitä on koko eilisen illan ja tämän päivän ajan kärrätty kukkapenkkeihin (kiitos, Max, Imogen ja Denis!). Hakkeen tarpeellisuudesta kirjoitan toisen kerran. Ja pysykää kanavalla, englanninkielinen joulumusiikkipostaus tulee kunhan Andy pääsee sävellyspuuhistaan.


***
Above, I have been writing about some poems and songs that include a surprising and touching 'ethnic' element. Anna Amnell discusses in the comments section a few days ago a Christmas song by Huron Indians, which has a beautiful little detail: the Christ child wrapped in a 'ragged robe of rabbit skin'. This led me to think about those Finnish legends in which the Christ is walking in what is clearly a Finnish landscape. Check out, for instance, this painting by Albert Edelfelt, where Jesus is wearing traditional, Finnish shoes made of birch bark.

I'll ask Andy to add a few lines about some favourite Christmas music of his, so please return to this page for what he has to say. Meanwhile, I'll just explain the photos. First one features me (and my horribly bruised arm - before you ask, it was a doorknob) in preparation for our party on Wednesday. Onions always make me cry, so I thought I'd try the often recommended trick of using swimming goggles. It works! Warmly recommended.

The second photo is Judy and Denis's understanding of Santa Claus's home in Finland (see my earlier propaganda). The third photo explains why I haven't written anything in a while: Wingecarribee Council delivered 4 tonnes of mulch on our driveway yesterday morning. A great present for your 5th wedding anniversary, as Denis pointed out. Now all the flowerbeds are mulched (thanks Denis, Max & Imogen!) and I won't be able to lift a finger tomorrow after all that shoveling.

*******

Andy here again. I might just add that the mulch pile Anni refers to was originally twice the size of the one in the picture.

Christmas music. Well, in general, I prefer my carols to be at least 400 years old, and if possible mediaeval. I don't know exactly why, but I imagine that, like the Christina Rossetti line about 'snow on snow', it's a matter of nostalgia. Not that I personally remember much of the Middle Ages, but at school in the early 1970s I was required to sing no end of carols from the Old Hall Manuscript and the Piae cantiones, and these things do stay with one. Indeed for non-believers such as I (please no correspondence about this, I'm a very happy non-believer) nostalgia is surely the main attraction of Christmas. And I would guess it is an important part of Christmas for anyone post puberty, believer or not.

The other day someone calling herself Olwen mentioned the German carol 'Es ist ein' Ros' entsprungen' and I agree it is a beautiful tune, as well as being the requisite 400 years old. There's a five-minute piece by Schoenberg called Weihnachtsmusik (Christmas Music) which obeys all the strictest rules of counterpoint - and Schoenberg was very strict about those -and fuses 'Es ist ein' Ros'' with 'Silent Night'. It's for string trio, piano and harmonium, and is quite touching. Funny how there was never any modernist Christmas music. When Schoenberg wanted to compose something for Christmas, he turned to more or less traditional tunes (and methods). Same for other modernsits. Nostalgia again, I suppose.

December 12, 2005

Rakkaudella, Joulupukki
With love from Joulupukki

Nyt se luulee, että kaikki suomalaiset uskovat joulupukkiin. Näin siinä kävi.

Koko aamupäivä vierähti joulupaketteja kääriessä ja kortteja kirjoittaessa - viime tipassa liikkeellä niin kuin yleensä. Teoriassa paketit ehtivät vielä jouluksi Suomeen.

Herra säveltäjä on näinä päivinä kovin kiireinen pienien lyijykynäpisteidensä kanssa, joten paketoin myös Englantiin lähtevät paketit ja uskaltauduin kirjoittamaan pienet pakettikortit (en siis oikeita joulukortteja, johon kirjoitetaan kuulumiset ja sensellaista). Totuttuun tapaan vetäisin kauniilla käsialalla kuhunkin lahjan saajan nimen.

Jossain vaiheessa apuvoimat saapuivat, ja kaikki saatiin kasaan puolta tuntia ennen postin lähtemistä. Mutta pakettikortit eivät läpäisseet tarkastusta. On näemmä epäkohteliasta kirjoittaa vain saajan nimi.

"Niihin pannaan, että To X - with love from A & A", minua valistettiin.
"Ei meillä vaan koskaan laiteta muuta kuin pelkkä nimi."
"Mitä ihmettä varten? Miksei antajan nimeä?"
"No kun muutenhan selviää, keneltä lahjat tulevat."
"Mitä sitten vaikka selviäisi?"
"No kun niittenhän on tarkoitus tulla joulupukilta... "

Ja ai että sitä naurettiin taas kauheasti kun vaimo on ihan hassu ja hellyttävän etninen.

***

Now he thinks all Finns believe in Father Christmas - or Santa Claus, or Joulupukki.
This is how it came about:

I had spent the morning writing cards and wrapping presents - as usual, we were in a bit of a hurry to get everything in the mail so that they make it to Finland and England for Christmas. In theory they still might. They usually do (which is why I guess I do believe in Him after all).

The Composer is very busy these days with his little pencil dots. I was having fun with wrapping paper and sealing wax and had even filled in the little cards that go with each present. In my usual way, I just wrote the name of the recipient on each gift card - pretty ones they were, too, with pictures of snowmen and snowflakes with a bit of glitter glued on.

Eventually he came from the back room to help. We got everything ready just before the mail leaves Robertson (3:15 pm on weekdays). Only the little cards did not pass the inspection.

"Why on Earth did you not write our names? You should write: To X - with love from A & A"

"I never do."
"Whyever not?"
"Because then they'd know who the presents are from."
"Well, why shouldn't they?"
"Because that's not how it is done... all the presents are meant to come from Joulupukki..."

A lot of hearty laughter. Dear wife was again charmingly silly and oh-so ethnic.
(I squeezed in the rest of the text.)

November 16, 2005

Oikea vai... väärä?
A sinister story?

Lapsena, kun leikittiin aarteenetsintää, serkku raaputti kuivamuste- kynällä (kipeästi) vasempaan kämmen- selkään sanan "vasen". Käytössä oli itsetehty kartta: niin ja niin monta vauva-askelta vasemmalle, niin ja niin monta jättiläistä oikealle. Suunnat vain menivät jatkuvasti sekaisin, ja siksi serkun pinna paloi ja kämmenselkä raavittiin vereslihalle.

Koulussa liikuntatunnilla hypättiin pituutta ja korkeutta. Oikeakätisten käskettiin ponnistaa oikealla. Vaan oikeapa ei tuntunut oikealta. Tai oikeastaan se tuntui yhtä oikealta kuin vasen. Ponnistin sillä jalalla, joka sattui lähemmäs lankkua. Tulokset olivat kummallakin jalalla yhtä huonoja.

Inssiajossa katsastusmies käski kääntymään oikeaan. Käännyin vasempaan. Autossa pelkääjän paikalla karttaa lukiessa ohjeistan miestä kääntymään oikealle. Hän kääntyy, ja minä kiljahdan "ei kun vasemmalle!".

Olen mielestäni aina ollut oikeakätinen. Kukaan ei ole koskaan pakottanut oikeakätiseksi, lusikka ja kynä ovat tuntuneet olevan oikealla paikallaan oikeassa kädessä. Käsityöt ja urheilusuoritukset ovat olleet avuttomia yritelmiä nokkelien ja osaavien kavereiden tekemisiin verrattuna. Olen (epäilemättä oikein) päätellyt olevani näillä alueilla lahjaton.

Mutta vasta hiljattain olen tajunnut, että vasen ja oikea erottuvat useimmilta ihmisiltä automaattisesti. Käsitteen ja toiminnan välillä ei ole sitä sekunnin murto-osan viivettä, jonka kanssa olen elänyt niin pitkään kuin olen oikean ja vasemman edes käsitteellisellä tasolla erottanut. "Mikä viive? Miten niin ei tapahdu automaattisesti"? kysyi joku, kun asiaa hiljattain tiedustelin.

Minulla vasemman ja oikean erottaminen tapahtuu seuraavanlaisesti, ja on tapahtunut jo 30 vuotta:

Ensimmäisellä luokalla koulussa opettaja kiinnitti taulun oikeaan ylälaitaan tekstin OI-KE-A. Ja vasempaan tekstin VA-SEN. (Erinomainen idea, kiitos opettaja kiltti.) Aina kun kuulen sanan "oikea", mielessä välähtää Immalanjärven rannalla sijainneen Rantakoulun pitkä liitutaulu. Katse tarkentuu oikeanpuoleiseen yläkulmaan. Kun kuulen sanan "vasen", valinta kohdistuu vasemmanpuoleiseen kulmaan.

OI-KE-A........ tuolla! VA-SEN........... tuolla!

Gradua tehdessä, kolmikymppisenä, aloin kärsiä hartiavaivoista ja jännetuppitulehduksesta oikeassa kädessä. Vaihdoin hiiren vasempaan sen kummempia miettimättä. Nykyään vaihtelen hiirtä miten sattuu, molemmat kädet käyvät yhtä hyvin, vaikka oikein tarkassa taittotyössä oikealla, varsinkin väsyneenä, luonnistuu paremmin. Enkä usko, että käsin kirjoittaminen vasemmalla onnistuisi kovin hyvin, heti. Ruuveja kierrän vasemmalla ja oikealla, esineisiin tartun molemmilla.

En usko, että olen väärille teille pakotettu vasenkätinen. Pikemminkin vasemman ja oikean suhteen neutri. Löytyykö kohtalotovereita?

***

In Finland, children start school at the age of 7. Many can already read and write a few words. Some children know how to tie their shoelaces (all right, I guess children these days all have velcro as opposed to laces in their shoes) and tell the time. I couldn't do either of these things, but I had been reading for a couple of years already.

When the school started, our 1st grade teacher attached the letters of the Finnish alphabet (after Z come the letters Å, Ä and Ö) on top of the blackboard - colourful, decorated cards with words starting with those letters. X was for Xerxes, as there aren't any words in Finnish starting with X. I can't remember what Z stood for - zebra is 'seepra' in Finnish.

On the upper right hand corner she attached a piece of cardboard with the word OI-KE-A (RIGHT), in the upper left hand corner the word VA-SEN (left). I used to hate the hyphenation. I had learned to read without it, and adding the hyphens confused me. But that is another story. This story is about me learning to tell the difference between right and left.

Without this clever teacher I am not sure I ever would have. And I am not quite convinced I ever did, even if I bluff convincingly, thanks to the teacher.

During sports lessons I did not know which foot to hop on. Knitting has always been a nightmare. In the practical test for the driver's licence, I turned left when the instructor told me to turn right. When I read the map in the car, I tell Andy to turn left. He does, and I scream (too late) "I mean right!".

When I was about 30 and working on my master's thesis, I suffered from RSI in my right hand and stiffness in my right shoulder. I changed the mouse hand, hardly noticing a difference. Ever since, I have been swapping hands constantly. Only when I am tired and trying to fine-tune a tricky layout, I revert to using the right hand. I also turn screws with my left.

But it was only fairly recently that I realised that telling the difference between right and left is for many (most?) people automatic. With me it goes like this:

Someone says 'right'. I think of my 1st grade classroom, the long blackboard and zoom to the upper right hand corner. 'Left' - same procedure, the opposite corner of the blackboard.

"Right?"...... that's the one!
"Left?"..... that's it!

I don't think I was born left-handed and forced into using my right. I think I am neither, only trained to favour the right hand over the left. Is there anyone else like this out there?

October 21, 2005

Sivupolkujen ihanuudesta
On the beauty of getting sidetracked

Sain vasta nyt tartutuksi Anna Kortelaisen kirjaan Virginie - Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (2002). Ja sehän piti lukea loppuun asti melkein siltä istumalta. Heikkouksiini kuuluu romantisoida historiallisten henkilöiden elämänkohtaloja näiltä jälkeen jääneiden dokumenttien, erityisesti kirjekokoelmien valossa.

Oli hauska huomata, että romantisoida voi myös akateemiselta pohjalta, vaikkei Virginien kohdalla olekaan kysymys mistään tavallisesta tutkimusraportista. Mieleen tulivat myös omat graduntekoajat ja se loppumaton kiehtovien sivupolkujen verkosto, johon aikalaishistoriasta kiinnostunut törmää tutkiessaan mikrofilmejä, päiväkirjoja ja kirjeitä.

Muistan selvästi sen hetken, kun Sibeliuksen kuolin- ja hautajaisuutisointia Yliopiston kirjastossa tutkiessani tuli mieleen, josko gradun kohde olisi sittenkin voinut olla vähän toisenlainen. Olin lukenut aukeamakaupalla kirjoittelua edesmenneestä kansallissankarista, ja sitten löytyi lehden loppupäästä sattumalta toinen, aivan huomaamaton uutinen: pianokappaleiden ja yksinlaulujen säveltäjä Heino Kaski (1885-1957) oli onnettomuudekseen sattunut kuolemaan täsmälleen samana päivänä kuin Sibelius, syyskuun 20. päivänä vuonna 1957.

Toisen kuuluisuuden varjoon taisi jäädä kuollessaan - joskin tilapäisesti - myös Sergei Prokofjev, jonka kuolinhetki 5. maaliskuuta 1953 oli lähes kellonlyömälleen sama kuin Josef Stalinilla.

Edelfeltiin erikoistunut taidehistorioitsija Kortelainen on näköjään lähtenyt kulkemaan toistakin sivupolkua. Edelfeltin Ellan-vaimon kohtalosta kiinnostuneena hän on kirjoittanut kokonaisen kirjan naisten hysterian kulttuurihistoriasta (luin kiinnostuksella mm. tätä Bookcrossing-keskustelua). Tekisi mieli tilata luettavaksi - osaako joku suositella?

Lisää Virginie-kirjasta voi lukea vaikka Journalistin arviosta. (Kuva on yksityiskohta kirjan kannesta eli Albert Edelfeltin maalauksesta Virginie vuodelta 1883.)

***

I have just read a truly fascinating book about a completely unknown woman. Virginie is known in Finnish art history by her first name only, as one of the models the artist Albert Edelfelt was painting in Paris in 1880s (pictured a little detail of a painting dating from 1883).

The Finnish art historian Anna Kortelainen - a specialist in all things Edelfelt it seems - has spared no time or effort in finding out everything humanly possible about this woman. We still don't know what Virginie's real name was, where she was born and what became of her. Was she an innocent teacher's daughter from Southern France, or was she an experienced courtesan? We don't know. But we do know that she and Edelfelt had a relatively long relationship, and possibly one or two children, before they parted in early or mid-1880s.

From Kortelainen's point of view, the results of her research may have been very modest. But aren't we glad she allowed herself to get so completely sidetracked? (I don't think the book has been translated, sorry!)

I remember a moment when I very nearly got badly sidetracked myself. I was working on my master's thesis on the public image of Jean Sibelius in the Finnish press. I had been studying microfilmed newspapers from September 1957, after the composer's death. Pages and pages of obituaries, poems, stories about the composer's last days and funeral arrangements. And then, just when I thought I had read the whole lot, I came across a tiny piece of news squeezed in a remote corner of the paper, like a little afterthought. The composer of lovely solo songs and piano pieces, Heino Kaski (1885-1957), had been unfortunate enough to die on the very same day as Sibelius, 20 September 1957. Wouldn't he have deserved my attention rather than Sibelius, already known and admired by everyone?

Heino Kaski was not the only composer whose death almost went unnoticed. Sergei Prokofiev died on the same day (5 March 1953), practically the same moment, as the dictator Joseph Stalin.

October 04, 2005

Könsikäs kävi kylässä
Homesickness for a forgotten world

Tapaan muita Australiassa asuvia suomalaisia harvoin. Meillä päin ei maanmiehiä asu (paitsi että viime viikolla kuulin yhdestä, tapaaminen on vielä järjesteillä), ja kaupunkireissut tulee suunniteltua musiikki- ja työmenojen ympärille. Jos niille päiville sattuu jokin sopiva Suomi-tapaaminen, niin tietysti menen. Useimmiten ei kuitenkaan satu.

Viimeksi taisi sattua, kun Paavo Lipponen kävi kansanedustajalähetystön kanssa pikavierailulla. Muistan, että seurueeseen kuulunutta kansanedustajaa ärsytti, kun Paavo oli halunnut tutkia Canberran sotamuseon perin pohjin, ja siihen ohjelmaan piti sitten muidenkin osallistujien tyytymän. Kun muutakin olisi ollut - Canberrassa ovat mm. kansalliskirjasto, kansallisgalleria ja upea kasvitieteellinen puutarha, jossa kukoistavat pelkästään australialaiset kasvit ja puut. Se sotamuseo on kyllä mielenkiintoinen paikka sekin.

Mutta tämähän oli sivujuonne. Piti sanomani, että suomalaisia tavatessa tulee kiinnittäneeksi huomiota ihmisten puhetapaan, erityisesti sanontoihin ja sanoihin, joita ei Suomessa välttämättä enää kuule. Ne voivat olla tv:stä siepattuja muotisanoja, jotka ovat Suomessa jo elinkaarensa eläneet (muistaako joku, mistä tv-sarjasta sana "könsikäs" lähti yleistymään?). Tai ne voivat olla vahvoja murreilmauksia, jotka ovat lähtöisin esimerkiksi Karjalan Kannakselta, matkustaneet tänne siirtolaisten kanssa samaa matkaa ja eläneet sitten australiansuomalaisten - tai australiankarjalaisten - pienessä piirissä.

Kuinka moni tietää, mikä on "oljami"? Meillä kotona Imatralla sitä sanaa käytettiin toisinaan ikään kuin vitsin vuoksi, esimerkkinä karjalan murteen unohtuneista ilmauksista, enkä koskaan kuullut kenenkään muun sitä käyttävän. Täällä olen kuullut pariinkin otteeseen. (Oljamissa oleminen taitaa tarkoittaa yökyläilyä, tai jotakin sentapaista. Korjata saa, jos olen väärässä.)

Olen huomaavinani, että aika moni siirtokarjalainen yritti aikansa sopeutua muualla Suomessa asumiseen ja päätti sitten muuttaa maasta, juurtua jonnekin aivan muualle, kun se oikea suomalainen koti kerran oli ollutta ja mennyttä. Siksi Karjala-aatettakin hellitään täällä ehkä hiukan suvaitsevaisemmin kuin koto-Suomessa, jossa vieläkin välillä näyttää siltä, että Karjalaan kaipaavat kirjataan saman tien hullun tai rettelöitsijän kirjoihin. Ihan niin kuin koti-ikävä olisi aivan erityisen naurettava ja turhanaikainen tunne.
Nythän niitä ääneen kaipaajia on tietysti koko ajan vähemmän. Kiusallinen ongelma poistuu piakkoin itsestään.

Toin kotoa kesällä karjalaisen kansallispuvun, jonka sain Kirvussa syntyneeltä kummitädiltä. Ounastelin, että sille kukaties tulisi täällä käyttöä enemmän kuin Suomessa. Enkä väärässä ollutkaan, olen jo pyynnöstä sonnustautunut siihen virolaisen ystävän järjestämälle 50-vuotislounaalle. Antrean (ei siis Kirvun) puvun varusteista puuttuu tosin vielä tasku, pääkappale ja koru. Mistähän niitä kannattaisi lähteä hakemaan, ettei tarvitsisi ostaa tuhansilla? Jotenkin luulen, ettei Blogistan ole se oikea osoite.
(Kuvan Kanneljärven kansallispuvut Paavo Montosen pitäjähistoriasta vuodelta 1957. Isoäiti oli sieltä kotoisin, mutta kirjan sain täällä Australiassa kanneljärveläiseltä Irene Niemiseltä.)

***

Above, I have been writing a little bit about the Finnish minority of Australia. More precisely about their use of language - sometimes we immigrants use words that have either been long forgotten or that have gone out of fashion in Finland but that are still in use on the other side of the world.

My Finnish dialect comes from the southeast and is close to the dialect that was spoken on the Karelian Isthmus, near to Lake Ladoga. This piece of land forms, since the 2nd World War, part of Russia. Karelian families had to flee their homes during the war, and the government tried to organise them all an equivalent living, an equivalent piece of land, somewhere else in Finland. It was a huge and in many ways successful refugee operation. People from the same village often ended up living relatively close to one another, which would have given much needed support for these uprooted people.

I seem to have met quite a few elderly Karelians since moving to Australia.
Maybe they never felt quite at home in Finland, once Karelia was lost. Many came here in 1950s and 1960s, to work on big building projects or in steelworks, among other things.
I have met people here that are homesick not for Finland but for a world that is no longer there. This world lives in faded photos and village history books. There are also more recent photos, taken during bus trips to the current Russia, to see what - if anything - is left of the old homes and places.

This kind of longing seems to be better tolerated here, far away, than it sometimes is in Finland. Politically Karelia used to be a sensitive issue, so talking about one's homesickness aloud was not always encouraged. It still is not, although for different reasons. Initiate a discussion about Karelia, and you soon have a permanent stamp of a nostalgic fool or a nationalist troublemaker on your forehead.

The problem is fast vanishing of course. Not very many people left to feel homesick for Karelia.
(Pictured some national costumes in a book about my grandmother's home village Kanneljärvi on the Karelian Isthmus.)

September 30, 2005

Härkäpapuja sarvista
Glorious, glorious broad beans

"Onko varma, ettei jo tänään voitaisi syödä härkäpapuja?" Andy rakastaa härkäpapuja. Tämä historialtaan kiinnostava antiikkinen papulaji kasvaa täällä sopivasti talven yli, ja satoa pääsee korjaamaan näin keväällä.

Papurivi on ankeana talviaikana koko takapihan komistus, ja kukat tuoksuvat kuin hienostunein ranskalainen parfyymi. Ja kun papuja sitten silpoo, sama ihana aromi vapautuu taas ja tarttuu käsiin.

Kotona kasvatettuja härkäpapuja ei sadon alkuvaiheessa tarvitse kuin käyttää kiehuvassa vedessä, niin pehmeitä ja suloisia ne ovat. Pihvin lisäkkeeksi, salaattiin tai vaikka makkarapannuun ei parempaa materiaalia löydy. Kaupasta saatavia saa kyllä keittää paljon pitempään, ja loppusesongista niitä saa kiehutella iän kaiken.

Viime ja toissa vuonna olin osa-aikaisissa päivätöissä vetämässä teknologiakeskusta. Ja aikamoinen päivätyö se olikin, oli tehdä minusta hermoraunion, ja kurjuutta kuvastaa nimenomaan se, että kahtena keväänä jäätiin ilman härkäpapuja. Ei ollut muka aikaa kylvää. Ja siitä osa-aikaisuudesta: osa-aikaisesti ehdin korkeintaan nukkua. Niin ihana keskus kuin se onkin, aina sinne mennessä muistan ne varhaisaamut, kun viideltä heräsin taittamaan hinnastoa tai tekemään apurahahakemusta.

Nyt kun auttelen keskuksessa enää vapaaehtoisena, saadaan taas härkäpapuja. Viime keväänä kylvöpuuhat jäivät vähän myöhään, ja siksi mies on niin malttamaton.

Imatralla kummitäti ja -setä Eira ja Pentti kasvattavat myös härkäpapuja, joiden siemenet piti aikanaan hakea Viipurista kun niitä ei jostain syystä kaupasta löytynyt. Jokohan niitä nyt saa joka siemenhyllystä?
Oman sadon korjuu alkanee tuossa kolmen, neljän päivän päästä. Tänään ei vielä saatu.

***

"Do you think there might be just enough broad beans out there for one meal?"

Andy loves broad beans. For two years we haven't had any in our backyard veggie patch. This is a fine metaphor for my temporary stress over a job at a community technology centre. Now that I am no longer working there as a part-time, job-share manager (the part time bit had to do with me sleeping part-time over that period), we again have a healthy crop of these ancient beans coming up. Don't get me wrong, I love the centre, but I am much happier just volunteering and helping out where needed.

Self-grown broad beans, especially early in the season, are a pure delight. The flowers smell like the most refined French perfume, and the bush decorates the whole backyard, otherwise quite uninteresting during the winter months (my fault, obviously, there are numerous things that would look showy in winter as well if one knew what to plant).

In Imatra, Finland, my godmother and godfather Eira and Pentti grow broad beans during approximately the same months. He got the seed from the (now) Russian city of Vyborg (Viipuri in Finnish), because for some reason they were not available in Finland somewhere in the 1980s when E & P got it in their heads that they wanted to grow some of these historically interesting and extremely delicious beans.

Home grown broad beans, especially early in the season, are quite different from the beans you can buy in the supermarket. Home grown ones are soft - and that wonderful perfume again appears when you shell them. The scent sticks to your fingers and you feel like royalty, not like some poor soul shelling beans. Later in the season you end up boiling them forever, but they are still very nice.

This year our broad beans are a bit late due to my late sowing. But we'll get there in about 3-4 days. Unless the rabbit that I saw disappearing under the bush yesterday gets there first. (Rabbits are extremely bad news in Australia.)

September 14, 2005

Kuningas ja minä
The King and I

Muuan minulle ennen hyvin läheinen henkilö varoitteli aina kertomasta seurassa omia unia - hänen mielestään ihmisten unet olivat keskimäärin nolostuttavan ilmeisiä, erityisesti kun ne koskivat ihmissuhteisiin liittyviä toiveita tai tunteita. Tästä syystä mietin yleensä pikku hetken ennen kuin lörpöttelen unistani. Nyt on kuitenkin otettava riski. Toissayönä näin unta prinssi Charlesista, joka tosin ei ollut unessani mikään vaivainen prinssi vaan koko Britannian kuningas - ja Australiankin tietysti. (Mainittakoon, että uni oli englanninkielinen - tätä kaikki aina kyselevät ja useimmiten minulla ei ole aavistustakaan, uneksinko karjalan murteella vaiko jollakin muulla kielellä.)

Oli miten oli, kuningas seurueineen oli päättänyt pistäytyä meillä kylässä ja tuli koputtelemaan ovelle varhaisena aamuhetkenä. Meillä oli juuri herätty, joten yllätysvieraat aiheuttivat aikamoisen kuhinan. Minä sukelsin ketterästi farkkuihin ja t-paitaan ja juoksin paljasjaloin ja tukka pystyssä avaamaan ovea. Kuninkaan edellä tupaan purjehtinut seuranainen kuiskutti korvaan, että tämmöisessä tilanteessa on ihan sopivaa kätellä kuningasta. Tarjosin siis kättä ja yritin samanaikaisesti saada aikaan jonkinlaista hoviniiausta. Sitten kokeilin seuraavanlaista keskustelunavausta: "Kävelittekö koko matkan?"

Kuningas ei puhua pukahtanut, ja olin kiukkuinen miehelleni, jota ei näkynyt mailla eikä halmeilla vaikka kysymys oli sentään hänen omasta kuninkaastaan. Lopulta löysin ukon keittiöstä, jossa tämä täytteli alushoususillaan espressopannua kaikessa rauhassa, kuin minä tahansa arkiaamuna.

Olkoon tämä merkintä todisteena ennustajanlahjoistani, jos Elizabethistä lähipäivinä aika jättää ja Charlesista leivotaan Kaarle-kuningas.

***

Someone I used to know well was always a bit shocked when people openly shared their dreams with others. He seemed to think that much of the time the dreams were embarrasingly obvious and gave away just a bit too much about the dreamer's mental state, hopes and longings. This is why I usually stop for a minute before talking about my dreams. But this time I need to take the risk.

Namely, I dreamt of Prince Charles the other night. Only he wasn't a prince but King Charles in my dream. He stopped by at our house with a huge crowd of assistants and other followers. We had just woken up, so there was a bit of a rush - I quickly put on a pair of jeans and a t-shirt and went to the door to let the king in, terribly aware that my hair was a dirty mess and I wasn't wearing any socks or shoes. An assistant gestured me to go ahead and shake hands with the King. I shook hands with him, attempting a pathetic little curtsey at the same time. Then I made an intelligent attempt of conversation. "Did you walk all the way here?" I asked. The king did not answer. (The dream was in English.)

I was a bit upset about the fact that my British husband was nowhere to be seen when some help would have been needed in entertaining his own monarch. I went looking for him and found him in the kitchen in his underpants, grinding coffee beans for a cup of espresso, like any other morning.

The various meanings of the dream don't seem entirely obvious to me, but I wanted to record it just in case I have hidden psychic talents and Prince of Wales becomes a king before the week is over.