Mayday 34°35'S 150°36'E

Ovikello soi. Patterien vaihtamisen jälkeen se on palannut oletusasetuksiin ja soittaa Big Ben -sävelmää. Joka kerta kun ovikello soi (se soi aika harvoin), muistan, että sävelmä pitää vaihtaa tavalliseksi pimpelipom-ovikellonääneksi.

Oven takana seisoivat hehkeä blondi ja pisamainen ruskeaverikkö, jotka kannattelivat välissään punottua koria täynnä kauppatavaraa. Koriin oli kiinnitetty lappu, josta selvisi, että kaupan olevan artikkelit maksoivat 50 dollaria kappale.

Blondi ja ruskeaverikkö olivat siinä viisi, kuusi vuotta vanhoja. Kauppatavara koostui kuution muotoon painelluista muovailuvahapaloista. "Erinomaista esimerkiksi korujen valmistukseen", selitti ruskeaverikkö.

Kulkukauppa tuli minulle sen verran yllätyksenä, etten tajunnut lähettää lapsukaisia suoraan matkoihinsa vaan ryhdyin tinkimään. "Ei ole viittäkymmentä dollaria", sanoin, mikä piti paikkansa. "No kolme dollaria sitten", sanoi blondi. "No yksi dollari sitten", sanoi stereona pisamainen.

Näin tinkimällä oli kauppahinta saatu pudotettua viideskymmenesosaan. Tiukalla karjalaistaidolla sain neuvoteltua samaan hintaan yhden ison ja kaksi pientä muovailuvahan palaa. Dollari pantiin pieneen läpinäkyvään lasirasiaan, jossa ei toistaiseksi ollut vielä yhtään rahaa.

Kukaan ei ennen minua ollut ollut niin hullu että olisi ostanut harmaaksi pyöriteltyä muovailuvahaa.

***

The doorbell rang. Since changing the batteries, it has reverted to the default Big Ben tune. Every time the doorbell rings (which is surprisingly seldom, people prefer to knock), Big Ben takes us by surprise. We never remember to do anything about it.

Anyway, the doorbell rang and I went to the door - this happened on Friday and Andy was in Sydney. There were two people outside, a beautiful blonde and a cheerful looking brunette with freckles. Between them, they carried a big basket with merchandise. In the basket, there was a note explaining that the goods cost $50 each.

The blonde and the brunette were about six years old each, and the articles for sale were pieces of play-dough, formed into little cubes. Most of them were the unmistakable shade of grey that you get when you have played with your play-dough for quite a while and the colours have become blended.

"Excellent for making jewellery", the brunette explained.

The sales activity at my front door took me so much by surprise that I didn't have the good sense to send the little merchants home immediately. "But I don't have 50 dollars", I said, stupefied (this was true). "Three dollars then", said the blonde nonchalantly. "One dollar then", said the one with freckles simultaneously.

After some serious bargaining, I was the owner of three pieces of playdough: one big, grey one and two slightly more colourful small lumps. The dollar was lovingly put away in a little, glass box that was kept in the basket.

No one else had yet been as crazy as to buy a piece of grey play dough, not even three for a dollar.

Posted by ah at 06:37 PM | Permalink | Comments (3)

Meillä oli viikonloppuvieraita: nelihenkinen perhe - isä, äiti, kaksi lasta, koiranpentu. Tuli taas todistettua: Afrikan tähti on kansainvälinen pelihitti. Tai sen pitäisi olla. Aikuisista on yhtä hauskaa kuin lapsistakin kerätä jalokiviä. Lapset enimmäkseen pelkäävät rosvoja (sisarenpoika Heikki vaati taaperoiässä rosvojen poistamista pelilaudalta ennen pelin alkua), aikuisista taas on mahtavaa kun kanssapeluri jää nalkkiin St. Helenan saarelle.

Ja kaikista on hauskaa kerätä niin paljon rahaa että voi lentäen livauttaa takaisin Kairoon hevosenkengän kanssa, kun köyhä Afrikan tähden löytäjä raahustaa jalkaisin kohti pohjoista jossakin Timbuktun tienoilla.

Afrikan tähden parissa oppii myös pelissä huijaamisen alkeet jo varhaisessa iässä (kolonialismin alkeista nyt puhumattakaan.) Ja onhan Afrikan tähti-pelillä tietysti myös sivu suomalaisessa wikipediassa.

Mitä muita pelejä kuuluu koko perheen pelien top-10 -listalle? Miksi?

***

We had weekend visitors. They came armed with board games ("In case we get bored," declared little Rafael when he walked in the door.) Snakes and Ladders was a hi-tech version with plastic ladders, wheels and snake-shaped slides.

But I had a secret weapon: a blue box containing the Finnish 1950s board game The Star of Africa. This is a game where participants travel through African countries and cities, looking for the legendary diamond. The classic moment of the classic game is when a participant looks for his fortune on the island of St. Helena but instead meets the end of his game in the form of a robber.

It is quite amazing how an old-fashioned game consisting of a map, a dice, some fake money and cardboard jewels does the trick every time.

Posted by ah at 12:00 PM | Permalink | Comments (12)

Melkein kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä tulee jossain vaiheessa vastaan maaginen hetki, josta ei ole paluuta. Hajamielisille ja itsekeskeisille ihmisille tämä hetki on ikuinen arvoitus - kun sen olemassaolon tiedostaa, se on jo mennyt. Pitäisi olla kansainvälinen signaali, vilkkuva varoitusvalo, joka syttyy palamaan siinä vaiheessa, kun viimeistään pitäisi kiinnittää huomiota keskustelun yksityiskohtiin ja kysyä, esimerkiksi, että:

"Mikä sinun nimesi nyt olikaan?"
"Montako lasta teillä nyt olikaan?"
"Missä sinä nyt oletkaan töissä?"
"Niin missä te olittekaan lomamatkalla?
"Mitä sinä nyt opiskeletkaan?"

Tässä hengessä minua kiinnostaa tällä hetkellä:

Mitä suomalainen bloggaaja tarkoittaa, kun hän määrittelee bloginsa sisällön sanalla "haircut". Tai - herra paratkoon - "haircuttia"?

Mitä joogaopettaja tarkoittaa, kun hän sanoo "keep your nose in line with your navel". Pidä nenä samassa linjassa navan kanssa. Tämä toistuu aina rentoutumisosuuden alussa, kun kaikki makaavat lattialla selällään. Olen tulkinnut niin, että nenän pitäisi osoittaa ylöspäin eikä jommalle kummalle sivulle. (Olen käynyt tässä joogassa jo kolmisen vuotta.)

Kuva ei ole ollenkaan aiheeseen liittyvä kommentti vaan varsin liikuttava iäkkään miehen ja naisen kaksoishauta kylämme hautausmaalla.

***

In all human interaction there comes that magical moment of no return. Absent-minded and self-centered people routinely miss this moment. There should be an international signal - maybe a flashing blue light or a sound alarm - to indicate the moment after which one can no longer ask, for instance:

"What was your name again?"
"How many children do you have?"
"Where was it that you said you worked?"
"Where did you say you went for your holiday?"
"What was it again that you study?"

I am currently interested in what our yoga teacher means when she instructs to "keep your nose in line with your navel". (It is my third year in her group I think. I assume she means that the nose should point upwards but I am not sure.)

I am also interested in what all those Finnish bloggers mean when they define their blogs' content as being "haircut" (using this very, English word). Clearly this is something everybody knows. Everybody except for me.

There is no connection whatsoever between this story and the picture above - this very touching double grave of a man and a woman can be found at the beautiful Robertson cemetery.

Posted by ah at 08:08 PM | Permalink | Comments (11)

Merkkipaaluja tulee ropisemalla. Net Nanny kuulemma kieltää pääsyn räävittömään Mayday-blogiin. Piti vähän miettiä, että mitähän varten. Osaako nettinanny suomea? Siinä tapauksessa syyllisiä löytyy enemmänkin. Mutta jos nettinanny osaa vain englantia, syyllinen löytyy korkeakirjallisuuden puolelta: Philip Larkin!. Tämän siitä saa kun antaa runoilijoille vapaan sanan.

Lapsille en toki kirjoitakaan. Puhekielessäni vilahtelee kaikenmoisia ilmauksia, mutta olen hyvin vieraskorea ja käyttäydyn kauniisti heti kotioven ulkopuolella. Voimasanat kuuluvat puhekieleen, ja kiroilen hyvin harvoin kirjoittaessani - tai siis jos kiroilen, en tekstissä itsessään. Blogissa on kiroiltu vain kun on ollut tarpeen - kun on siteerattu tai puhuttu kiroilemisesta. Kommenteissa välillä sadatellaan, en pidä vakavana tai sensuurin arvoisena, kunhan ei tarkoituksella loukata. Yhtä sanaa mietin hetken, mutta se oli niin hieno uudiskirosana etten hennonnut puuttua siihen. Yhden kanssakommentoijaa koskeneen kommentin poistin kerran, ilman epäröintiä. Sensuroin vastakin, jos tulee tarvis. Oma tupa, oma lupa.

***

Another milestone reached! Denis reports that Net Nanny (don't ask me why Denis is using Net Nanny - probably something to do with his temporary lodgings) blocks my blog. It took me a second or two to figure out, why. First I was terribly impressed - Net Nanny speaks Finnish! Finns are a bit more relaxed about their use of four-letter words (and our four-letter words always have more than four letters), and there have been a few comments with some lively argumentation.

Then the penny dropped. Phllip effin Larkin! This is what happens when you let poets run wild on your website.

To be serious - I don't write for children. I am known to use some colourful words in everyday life, but for me they are a feature of spoken language. My writing is normally free of swearwords, and this goes for the blog, too. But I don't apologise if I make an exception when quoting or talking about swearing. I don't tend to censor readers' comments. In my opinion there hasn't been much need for that sort of thing. (I would not hesitate if I thought there was.)

Posted by ah at 04:42 PM | Permalink | Comments (7)

Klassinen spektaakkeli jälleen Sydneyssä - klassista musiikkia ennennäkemättömällä, -kuulemattomalla ja -kokemattomalla tavalla! Uusi tuotanto, upeita uusia teoksia ja vanhoja suosikkeja. Suurenmoinen 90-henkinen Sydney Symphony, järisyttävä 120-ääninen kuoro, Australian Kuninkaallisten Ilmavoimien soittokunnan mahtava voima ja kansainväliset solistit, kaikki yhdessä tässä ainutlaatuisessa areenatapahtumassa! Musiikki - valoshow - laserhow - ilotulitus!

Mitä mahtaa ajatella orkesterimuusikko, jolla on kunnia olla mukana Sydney Symphonyn Classical Spectacular -spektaakkelissa? Ajatteleeko hän soitellessaan kimarana Ravelin Boleroa, Rossinin Varasteleva harakka -alkusoittoa, Straussin Tonava Kaunoista ja Verdin Aidan juhlamarssia, miten mukavaa on olla (taas) viemässä taidemuotoa uusille areenoille ja uuden yleisön kuuluville? Vai viekö kyniikka voiton, ja mielessä punnitaan vuosien ja vuosikymmenten päivittäisen harjoittelun ja palkkapussin yhtälöä, samanaikaisesti kun korvissa anatomisesti muotoillut muusikon korvatulpat vaimentavat ilotulituksen paukkeet ja ilmavoimien soittokunnan?

Musiikkitieteilijä tässä miettii, miten eivät hoksanneet ottaa mukaan myös gladiaattoreita. Tai villieläimiä? Entäs puna-armeijan ohimarssi tankkeineen ja lippuineen? Kolmiulotteisia elokuvia valkokankaalta, ja kaikille hassut lasit päähän? Melbournen kansainyhteisön kisojen avajaisissa nähtiin lentävä raitiovaunu, sellainen olisi mukava olla. Ja kaiken ylle vaikka hypnoottinen teknobiitti!

Itse asiassa pidän ilotulituksista, eikä minulla ole mitään erityistä valoshowtakaan vastaan, vaikken tajuakaan, mitä varten kaikki elämykset pitää kokea kerralla, niin että musiikin kuunteleminen luultavasti unohtuu tykkänään. Ihan kuin järjestäjät yrittäisivät ujuttaa yhden pienen sinfoniaorkesterin ja muutamia orkesterikappaleita osaksi spektaakkelia mahdollisimman huomaamattomasti.

Ne ovat ne mainitut "uudet teokset ja vanhat suosikit", jotka ottavat oikeasti päähän. "Uusilla" ei tässä yhteydessä tarkoiteta uusia vaan sellaisia teoksia, jotka eivät olleet mukana edellisellä kierroksella. Yllämainitut teokset ovatkin ilmeisesti näitä "uusia", sillä näiden jälkeen ohjelmassa sanotaan: "lisäksi kaikki tuntemasi ja rakastamasi klassikot".

Tämähän ei kerro yhtään mitään yleisön todellisesta tietämyksen tasosta, mutta se kertoo aika tarkkaan a) järjestäjien klassisen musiikin tuntemuksesta ja b) siitä, mitä he olettavat oletetun yleisönsä tuntevan.
Onko pakko aliarvioida näin raskaasti?

Andy puhui eilen aamulla amerikkalaisen Phllips Exeter -akatemian etuoikeutetuille oppilaille klassisen musiikin kuuntelemisesta. Nauroivat kuulemma vitseille ja olivat oikein hyvä yleisö. En tiedä tarkkaan, mitä herra siellä tällä kertaa sanoi, mutta lainaan viime vuonna ilmestyneestä kirjasta In Defence of Classical Music (ABC Books 2005). Tässä pätkässä yritetään kumota kahta klassiseen musiikkiin liittyvää myyttiä ja agitoida ihmisiä kuuntelemaan, sen sijaan että annettaisiin musiikin vain valua ylitse, helposti ja jälkiä jättämättä.

1) Klassisen musiikin ymmärtämiseen tarvitaan erityinen koulutus. [myytti 1]

Kumpikin väite on virheellinen, ja on vaikea sanoa, kummasta on enemmän haittaa asiaan vihkiytymättömille. Vastaus ensimmäiseen on yksinkertainen: erityistä koulutusta ei tarvita. Kuka tahansa, minä aikana tahansa voi oppia arvostamaan klassista musiikkia vain kuuntelemalla sitä. Outoa kyllä, tässä piilee myös vastaus jälkimmäiseen myyttiin: jos musiikista haluaa saada irti yhtään mitään, ei kannata vain rentoutua ja odottaa, että jotakin tapahtuisi. Musiikkia täytyy kuunnella. Ja kuten minkä tahansa tasokkaan musiikin kohdalla, kuunteleminen on aktiivista, ei passiivista. Klassinen musiikki ei tee kaikkea työtä puolestasi, korkeintaan puolet siitä. Klassinen musiikki on yleensä täynnä yksityiskohtia, ja musiikillista argumenttia kehitellään pitempään kuin keskimäärin muussa musiikissa. Säveltäjä kirjoittaa musiikin, usein viikkojen, kuukausien, joskus vuosien aikana, mutta yleisö tuo mukanaan korvansa, keskittymiskykynsä, mielikuvituksensa ja muistinsa [...]

Paitsi jos tarjolla on myös ilotulitus ja valoshow, silloin voi jättää kotiin ainakin keskittymiskyvyn ja korvat.

***

Classical music as you have never seen, heard or felt it before! It's back to thrill audiences once more with a brand new production, featuring great new works plus some old favourites. The magnificent 90-piece Sydney Symphony, the stunning 120-voice Sydney Philharmonia Choirs, the power of the Royal Australian Air Force Band and international soloists unite for this unique arena event!

I hope you have already got your tickets for the Sydney Symphony light, laser and fireworks show, as it is bound to sell out. So many fantastic things in one go, it must be like stepping into one of those weird shops in Chinatown that sell pink teddy bears, mah jongg tiles, bookmarks, slippers, red lamp shades and chinese medicines. There would be music playing, too, somewhere in the background.

I wonder what the musicians in the orchestra think. They could be thinking how wonderful it is to be (again) bringing all this wonderful music to all of these wonderful new audiences in this wonderful environment. Or they might be thinking - if they were cynics and I am sure they are not - of all those years they spent practising their instruments and weighing those years against the weight of their pay cheque for the evening.

I am thinking the concert promoters did not go far enough. There was a perfectly beautiful, flying tram in the opening ceremony of the Melbourne Commonwealth Games. And they could have borrowed a few tigers from Taronga Zoo, and brought in a few modern-day gladiators. And added a mighty techno beat to provide the evening with some good, solid, structure.

I like fireworks, actually. And I have nothing in particular against the rest of the extramusical attractions in question. But you do get the feeling the organisers are adding all these things to hide the fact that there will be a little symphony orchestra playing some classical music as well. What really irritates me is the bit about "great new works plus some old favourites". I have only read the newspaper ad but I assume the works mentioned (Ravel's Bolero, Rossini's The Thieving Magpie Overture, Strauss's Blue Danube Waltz and the Grand March from Verdi's Aida) are the new ones, since there will also be, according to the ad, "and all the classics you know and love". All of them! What an evening!

This tells us nothing about the real tastes and musical favourites of the audience, but it does tell us a great deal about a) the state and depth of the musical knowledge of the organisers and b) their idea of their audience's musical knowledge and tastes. Could they possibly underestimate their audience more?

Yesterday, Andy talked to the priviledged students of the Phillips Exeter Academy (US) about listening to classical music. I don't know exactly what he said this time, but I'll quote a chapter from his recent book In Defence of Classical Music (ABC Books 2005). In this paragraph, he talks about two myths surrounding classical music.

1) You need a special education to understand classical music.

Neither of these statements is accurate, and it is hard to know which is more unhelpful to the uninitiated. The response to the first myth is simple: you don't need a special education; anyone at any time can appreciate classical music, just by listening to it. Oddly enough, that is also the response to the second myth: if you want to get anything out of music, there is not point in lying back in the hope that something will happen; you will have to listen to it. As with any worthwhile music, listening is active, not passive. Classical music will not do all the work for you. Because it is generally rather detailed and often involves a musical argument being advanced over a stretch of time longer than that of the average piece of music, classical music only does about half the work. The composer writes the music, often over a period of weeks, months or sometimes years, but the audience brings its ears, its concentration, its imagination and its memory to the piece. [...]

But if you go to the arena concert, don't bother taking your ears or your concentration.

Posted by ah at 11:59 AM | Permalink | Comments (6)

Taloon syksyn tullen muuttaneiden hiirien ongelma poiki tänään lisää päänvaivaa. Isäntä on vanginnut keittiön lattialle sangon alle jyrsijän, joka tupsahti aamuhämärissä esiin allaskaapista pahoinvoivana hiirien päänmenoksi levitetystä myrkystä.
Ehdotin, että isäntä voisi tappaa otuksen pois kitumasta. "Miten?" kuului sinänsä järkevä mutta enteilevän epäuskoisella äänellä esitetty kysymys. "No vaikka halonpätkällä", minä esitin. Ilmeestä päätellen olisin yhtä hyvin voinut ehdottaa, että mies puree hiireltä niskat nurin ja juo veret.

Maailma ei ole Disney-filmi, lapset hyvät. Hiiri pääsee hengestään, vaikka käsillä tappaminen ei säveltäjän toimenkuvaan kuuluisikaan (taitaa kuulua toimittajan). Mikä olisi vaivattomin tapa? Halko? Hukuttaminen? Ennen kuin joku ehdottaa käsiaseita, sellaisia ei talosta löydy.

Kuvassa Nalle Puh yrittää pelastaa vangituksi joutuneen hiiren.

***

Today's dilemma: a sick mouse under a bucket on the kitchen floor. The poison we have been using to get rid of the rodents that moved into the house as usual in March, seems to be working. This one is clearly suffering and needs to be killed.

I suggested the man in the house kills the mouse with a piece of firewood. You should have seen his face, I might as well have suggested he bites off its head and drinks the blood.

Life is not a Disney film. It will die. Might be that this task fits a journalist better than a composer. Current plan is to drown it. (And before you suggest, there are no hand guns in the house.)

(Picture: Pooh tries to help the mouse to escape.)

Posted by ah at 10:09 AM | Permalink | Comments (17)

[English version added!]
Merten lanseerasi myötähäpeän käsitteen. Tuntui kuin olisin saanut diagnoosin.
Pari vuotta sitten katsoin halulla ensimmäisen kauden jaksot Mullan alla -sarjaa. Suomessa siitä ei vielä tiedetty mitään, kerrankin olimme täällä aikaamme edellä. Toinen kausi sarjaa alkoi, mutta yllättäen minä en voinut. En vaikka sarjan jaksot toimitettiin videokasetilla kotiovelle (kyseinen kanava ei perähörkkylässämme näkynyt, mutta sarjaan koukkuun jääneet ystävät jaksoivat toimittaa nauhoitettuja jaksoja liikuttavalla täsmällisyydellä). Olisin halunnut tietää, mitä Davidille ja perheen punatukkaiselle Ruth-äidille tapahtui (Brendaa pelkäsin ja inhosin), mutta en kestänyt sarjan käyttövoimana toimivia noloja tilanteita. Sitä, miten henkilöt jakso toisen jälkeen saatettiin vaivaannuttaviin tai emotionaalisesti kuohuttaviin tilanteisiin. En edes muista esimerkkejä, mutta vietin puolet joka jaksosta sohvalla English Heritage -lahjaviltin alla. Tai jääkaapilla, jos viltti tuntui liian ohuelta. Tunsin syvää, halvaannuttavaa myötähäpeää.

Häpeän laukaisee tyypillisimmin saippuaoopperan tai romanttisen komedian surkuhupaisa sivuhenkilö tai noloon tilanteeseen joutunut naispuolinen sankari. Myötähäpeään liittyvä fyysinen reaktio (selkänahka kipristelee, kylmät väreet nousevat niskanikamiin, korvalehdet ja silmäluomet vaativat peitteekseen jotakin räjäytystyömailla käytettävän kumimaton vahvuista) kumpuaa kuitenkin omasta nolosta historiasta. Murrosiästä tai varhaisaikuisuuden romanttisista hapuiluista - ajattele peruskoulun ruokalanhajuisia käytäviä, teinihuoneen ruskeaa samettipäiväpeitettä, Volvon takapenkin keinonahkaa - tai muuten vain hämillisistä ja vuosienkin jälkeen puistattavan todellisista, epäonnistuneista sosiaalisista tilanteista.

Myötähäpeän hirveimmät? Ilmiöön liittyy olennaisesti se, että myötähäpeä iskee 15-30 sekunnin varoitusajalla. Kysyttäessä ei tule mieleen mitään, ja silti myötähäpeän tunnistaa, sen tulon tietää aina etukäteen, vaikka elokuva tai tv-sarja ei olisikaan entuudestaan tuttu.

Myötähäpeän klassikko (liian kauhea unohdettavaksi) on minulle Hitchcockin Rebecca. Siinä uusi, nuori vaimo harhailee Rebeccan jalanjäljillä suuressa talossa. Hän eksyy, änkyttää ja epäröi eikä osaa oikealla tavalla komentaa palvelija-armeijaansa. Muistatko kohtauksen, jossa tämä nuorikko rikkoo posliiniesineen ja kätkee sirpaleet Rebeccan kirjoituslipaston laatikkoon kirjepaperin ja -kuorien alle? Minä muistan. Muistan niin, että joka kerta, kun elokuvassa vääjämättä seuraa häpeällinen paljastuminen palvelijain silmien edessä, häivyn jääkaapille tai mieluummin takapihalle ko. kohtauksen ajaksi. Mikään elokuvassa sen jälkeen tapahtuva ei voi hyvittää nuoren rouva Winterin syvää nöyryytystä.

Entäs Tuulen viemää, ja se, miten Scarlett tunnustaa rakkautensa Ashleylle vain tullakseen isällisesti torjutuksi? Ja nöyryytyksen huippu? Tupluureissaan tuhiseva Rhett Butler kuulee sohvan selkänojan suojassa koko kohtauksen, ja tästä seuraava häpeä on yksi koko elokuvan kantavia punaisia lankoja.

DVD:t ovat siunattu asia. Kun katson romantiikannälkääni koottuja Jane Austen -filmatisointeja (näin teen, eikä nolota yhtään), kelaan x32 -pikakelauksella ohi kohtauksen, jossa Elizabethin perhe häpäisee itsensä maalaisjuhlissa. Mutta sittenkin tiedän, miten he sen tekevät.

Ennusteeni ei ole kovin hyvä. En todellakaan ole paranemaan päin. Viimeksi oireyhtymä iski Pitkän Jussin majataloa katsoessa (gourmet-illallisia käsittelevä jakso - muistat varmaan, miten paistiksi aiottu lintu liukuu pitkin keittiön lattiaa).

En juuri katso tv:tä nykyään. Tiedän tosi-tv:stä vähemmän kuin Pihtiputaan kuuluisa muori. Ja kaikki tämä myötähäpeän tähden.

Jos joku nyt lanseeraa "noloimmat tilanteeni" -meemin, saatan osallistua. Paljastan jotakin hämmentävää, sopivasti naurettavaa ja varsin noloa. Mutta tulen valehtelemaan. Todella noloja kokemuksia en jaa.

Kuulisin mielelläni muista elokuvaan ja televisioon liittyvistä myötähäpeän kokemuksista. Kertokaa!

***
I know someone who can't watch tv or film scenes involving blood. She writes scripts for a living but is so squeamish she can't even watch her own scenes if there is a drop of blood involved.

This I consider normal. My case is a bit different. I watch less and less television. There is nothing to watch, true, but sometimes I haven't even been able to make myself follow tv dramas and films I truly like.

I watched the first season of Six Feet Under. The reception of Channel 9 was non-existent in our home in those days, but luckily we had someone that felt strongly enough about the series to tape it and deliver it to our address weekly, almost like clockwork. Then the second series started. I wanted to know what happened to David and Ruth (I couldn't have cared less about Brenda). But I couldn't make myself watch even the first episode. Why? Because I couldn't face the embarrassment.

I have always felt very keenly about embarrassment and shameful scenes in fiction. Printed text is fine, though, since you can skip a few lines or pages without much hassle. But tv and films are different. Surprisingly often public embarrassment, shame and humiliation are a continuing theme in a tv series. Once you learn the grammar of the series, you can see, hear and feel the embarrassment approaching. Your skin crawls as it gets closer. Soon you have to dive under the English Heritage blanket (present from in-laws), or escape into the kitchen, or the backyard if you are in a really bad way.

I used to handle these scenes much better. Now I tend to avoid them, so I don't watch tv. But what if your favourite film includes a scene which evokes in you an intolerable amount of vicarious embarrassment?

Take Hitchcock's Rebecca. The pretty little second wife of Max de Winter arrives in her new home. She can't handle her new duties as the mistress of the house - she can't command the servants, she gets lost in the big house, doesn't know which room to sit in after breakfast. And then she breaks a little porcelaine figurine, and promptly hides the pieces in Rebecca's writing desk, under the stationery. "Stop" you feel like shouting! "You are the mistress! Don't hide it, you'll be sorry afterwards!" And sure enough, before too long she stands in the same room, being humiliated in front of her husband and servants, being laughed at. Only I don't see it because I am getting a book from the back room, or a drink from the fridge, or maybe I have suddenly had to go to the bathroom.

Or take Gone with the Wind. You feel less sympathy for Scarlett than for young Mrs. de Winter, but still you'd rather die than see Rhett Butler rise from behind the sofa where he has been enjoying Scarlett's declaration of love for Ashle, and his fatherly rejection.

Thank God for DVDs. When I am pampering my romantic urges by watching and rewatching endless hours of Jane Austen films (as I do, and I am not ashamed or embarrassed about this, thank you very much), I can always fast forward through the scene where Elizabeth's family members shame themselves in a ball.

This is why I am always happy to go and watch a tragic, romantic melodrama, or an action film. There is hardly ever serious embarrassment involved, for me or for the characters. With other genres, there is always a risk.

And I am getting worse. Last time I felt the need to escape was when watching the 'gourmet night' episode of Fawlty Towers. What is going on? Try to watch Fawlty Towers and fast-forward through all scenes involving embarrassment - there will be nothing left to watch!

Posted by ah at 08:09 PM | Permalink | Comments (21)

Koska tulin jo Parnasso-blogin kommenttikamarissa tuottaneeksi punnittua puhetta ja koska tänään on kiireinen päivä, panen kopioiden. En selitä kommenttini lähtökohtia, kannattaa käydä lukemassa keskustelua jos ei ole sitä jo tehnyt.

Näin siis minä entisen osa-aikakriitikon syvällä rintaäänellä:

"En ole yhtään varma tuosta musiikin ja kirjallisuuden välisestä juovasta. Pikemminkin olen ollut huomaavinani, että muusikkojen, musiikkikriitikoiden, musiikkihallinnon ihmisten ja säveltäjien kotona törmää pursuileviin kirjahyllyihin, joissa on muutakin kuin partituureja. Useimmille säveltäjille kirjallisuus on tietysti tärkeä työvälinekin, ja kriitikot työkseen kirjoittavina pitänevät itseään jonkinlaisina sanatyöläisinä.
Heikinheimosta ei voi sanoa, oliko hän hyvä vai huono (tarkoituksellinen sanavalinta) kriitikko, hän kun oli pitkän uransa aikana molempia. Seppo itse olisi varmaan pitänyt hyvä ja huono -sanoja yhtä epäkiinnostavina määreinä kuin anonyymi kommentoija. "Paras" ja "huonoin" olivat enemmän hänen tyyliään. Perusteluja tuli hyvinä päivinä, huonoina vähemmän.
Arvostan niitä, jotka uskaltavat eksyä oman asiantuntemuksen rajoille ja niiden yli. Miten muuten syntyisi uudenlaista asiantuntemusta? Monitaiteelliset teokset jäävät liian vähälle huomiolle juuri siitä syystä, että me arvostelijat emme kasvojen menettämisen pelossa uskaltaudu oman kotipiirimme ulkopuolelle."

Tähän loppui kommenttini, mutta jatkan tässä vielä vähän. Minusta oli vajaa kymmenen vuotta sitten melkein tulossa laulumusiikkiin ja oopperaan keskittyvä kriitikko. Ajattelin, että 10-vuotisten lauluopintojen, musiikin aktiivisen harrastamisen ja musiikkitieteen laudaturin pohjalta täytän ainakin minimikriteerit. Sitä paitsi otin asian hyvin vakavasti.

Sitten tapahtui kaksi asiaa, en muista missä järjestyksessä. Eräänä päivänä kritiikkini julkaistiin HS:n kulttuurisivulla Seppo Heikinheimon ja Hannu-Ilari Lampilan kritiikkien välissä. Tajusin, että noina aikoina kovasti aktiivinen kriitikko ja valta -keskustelu koski minuakin. Aloin epäillä, etteivät mitkään opinnot ja harrastukset riitä tällä alalla pätevyyden takeiksi.

Ja se toinen asia tuli palautepuhelun muodossa työpaikalle (olin päivätöissä Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksessa): vihainen ja henkilökohtaisuuksiin menevä yhteydenotto laulajattaren muusikko-miesystävältä. Pelotti. Oli pimeä syysilta, ja huomasin vilkuilevani olkapääni yli matkalla töistä kotiin.

Lopetin konserttien arvostelemisen. Se tosin oli muutenkin käymässä vaikeaksi, koska toimin samanaikaisesti myös suomalaisen musiikin markkinointitehtävissä. Oopperasta olen edelleen silloin tällöin kirjoittanut. Siinä on se hyvä puoli, että arvostelun kohteesta on yleensä vielä jokunen esitys jäljellä. Sama koskee levyjä ja musiikkikirjoja. Ei ole mukava sanoa viimeistä sanaa.

Vieläkin toisinaan ajattelen, että vähän paksummalla nahalla en olisi ollut mahdottoman huono kriitikko. Ehkä palaan asiaan eläkkeellä.

Posted by ah at 04:17 PM | Permalink | Comments (2)

Kirsti mainitsi kommenteissa, että omalta kohdaltaan käyttää musiikkia enemmänkin tyynnyttäviin tarkoituksiin. Muuan suosikkimusiikkibloggaajista (huom. kaksi g-kirjainta - tällä murteella ei taida taipua blogaamaan) taas listasi 30. päivänä joulukuuta aurinkoisia teoksia, siis sellaisia, jotka tuovat hyvän mielen ja hymyn suupieleen. Muuten lista oli täysin klassinen, mutta kymmenenneltä sijalta löytyi Abba, kun ensin oli lueteltu Händelit, Mozartit,n Mendelssohnit ja valitut oopperapalat. (Tämä lohduttaa vähän tuossa Jones-asiassa.)

Minä en itse asiassa oikein sulata sitä tendenssiä, että musiikkia käytetään nykymaailmassa koko ajan johonkin sen sijaan että sille suotaisiin olemassaolon oikeutus ilman erilaisia käyttötarkoituksia. Rauhoituttaisiin ensin ja kuunneltaisiin sitten, aktiivisesti, samaan tapaan kuin luetaan kirjaa. Sen sijaan, että suositeltaisiin Mozartia taustamusiikiksi luokkaan tai navettaan parempien oppimistulosten tai useamman maitotonkan toivossa tai oltaisiin ihan hirmuisen stressaantuneita ja annettaisiin Mozartin klarinettikonserton hitaan osan parantaa sisäisesti samalla kun tehdään aurinkotervehdyksiä. (Nyt pitää lisätä, etten ollenkaan suuntaa vuodatustani Kirstin tai Jessican suuntaan, pikemminkin päin vastoin.)

Tästä syystäkin harmitti että tulin suositelleeksi Tom Jonesia kuin mitä tahansa reseptiä. Mutta toisaalta on niin, että minulla niin kuin kai muillakin on tietyille tilanteille omat musiikkinsa, tietoisesti valitut tai ns. pollajukeboksin tuottamat. Tältä pohjalta jatkan hölmöilyä vielä vähän ja listaan omia suosikkeja sekä pollajukeboksini kauheuksia.

1) Kylpy. Ralph Vaughan Williamsin Fantasia Thomas Tallisin teemasta. Bassot säädetään täysille niin että matalien jousien värinät tutisuttavat kylpyvaahtoa. (Eräiden musiikkiterapeuttien mukaan hyvin matalat taajuudet värähtelevät ihmisen kudosten kanssa samalla taajuudella ja voivat oikeasti lievittää jännityksiä. Valitettavasti niin matalia taajuuksia ei kuulla musiikkina vaan tunnetaan tärinänä. Mutta ainahan voi kuvitella.)

2) Pikasiivous. Tom Jones ja Thunderball. Sopii myös veroilmoituksen tekoon. Kanadan-serkku käyttää tässä kohtaa Sibeliuksen Finlandia-sävelrunoa. Taistelu ja voitto!

3) Autoajelu huvin vuoksi. J. Karjalaisen kokoomalevy, jolta löytyvät mielellään ainakin Kolme cowboyta ja Ankkurinappi. (Tämä on ilmeisesti tullut siitä, että lankomiehen autossa, jota lainataan Suomessa mökkiajeluille, tuntuu aina olevan Karjalaisen levy hanskalokerossa)

4) Stressi. Ei musiikkia ollenkaan. Päiväunet viileässä, hämärässä ja hiljaisessa huoneessa auttaisivat jos olisi aikaa ja osaisi rauhoittua. Ks. kohta 9.

5) PMS (anteeksi, tämä oli aihe johon ei pitänyt koskaan kajoamani): Hassisen koneen albumi Harsoinen teräs. Miksi? Kun sun aivosi pysähtyy, jäät yksin sydämesi kanssa.

6) Kitkeminen. Mozartin divertimento D-duuri. Tämä on aika tyhjänpäiväinen kappale, jonka kuulin käänteentekevässä konsertissa nuorena tyttönä Puumalan kirkossa. Keski-Pohjanmaan nuori kamariorkesteri soitti niin ihanasti että ryhdyin musiikkiuralle (no, musiikkia sivuavalle uralle) melkein siitä syystä. Mutta se perhanan divertimento on soinut päässä siitä asti, ja etenkin kitkiessä se tulee kutsumatta joka kerta.

7) Sienestys. Teddykarhujen huviretki. Tulee niinikään kutsumatta heti kun tulee mieleen, ettei vain olisi karhuja tässä metsässä. Äiti käveli kantarellimatkalla melkein karhun syliin viime kesänä Saimaan rannalla.

8) Iltakävely maalaismaisemassa. Repe Helismaan Reissumies ja kissa (On iltamyöhä, taipaleella muuan reissumies). Tulee kutsumatta kun kulkee ensimmäisen ladon tai autiotuvan ohi. Mutta koska pidän laulusta (toisin kuin Teddykarhujen huviretkestä), laulan ja vihellän sitä mielikseni.

9) Paniikkitilanteet (vrt. stressi). Mozartin divertimento D-duuri pikakelauksella, takahampaat tiukasti yhteen puristettuina ja ohimosuonet koholla. Olisin onnellisempi ihminen jos Mozart ei olisi säveltänyt tätä divertimentoa.

10) Se harvinainen hetki, kun tekee mieli kuunnella mielimusiikkia. Melkein aina mukana on ihmisääni: Olaf Bär ja Schubertin liedit, Edith Mathis ja Mozartin liedit, Margaret Price ja Granadosin laulut. Kate Bush! Mozartin messu c-molli, Klempererin johtama äärihidas Figaron häiden levytys (EMI, Susannana Reri Grist, Kreivittärenä Elisabeth Söderström). Sibeliuksen kuudes. Var det en dröm? (Anne-Sophie von Otter, esimerkiksi). Schumannin Frauenliebe und Leben, josta täydellistä esitystä etsin kai elämäni loppuun saakka. Anita O'Day. Chet Baker. Paul Simon. Maria Kalaniemen Iho. Gillian Welchin The Revelator. Kauko Röyhkän tarkkaan valitut palat. Toivo Kuulan sekakuorolaulu Virta venhettä vie. Leonard Cohenin Famous Blue Raincoat. Jacques Brel ja Amsterdam. Bachin Goldberg-variaatiot. Mahlerin Kindertotenlieder ja ensimmäinen sinfonia. Eppujen albumi Valkoinen kupla. Hectorin Varjot ja lakanat. John Martyn ja May you never (lay your head down without a hand to hold).

Johonkin pitää lopettaa. Yhteistä kaikille on ainakin se, että mikään toisteinen tai turruttava arkipäivän askare tai stressitila ei houkuttele niitä päänsisäiseen soittorasiaan. Lista on melko lailla sattumanvarainen ja vähän noloa on, taustani huomioon ottaen, ettei siinä ole yhtään klassista nykymusiikkia. Sovitaan, että palaan siihen asiaan. Paitsi että haluan kyllä mainita Andyn laulusarjan Learning to Howl.

Kuvassa Otto Klemperer. Seuraa kuiva martini kuistilla.

Above I have listed some pieces of music that appear without invitation and play inside my head in certain domestic and other situations. I don't enjoy those pieces much any more, after all that repetition, and I'd almost go as far as to say that I wish Mozart had never composed his Divertimento in D. Almost, if not for the fact that a performance of that very piece of music pretty much convinced me to pursue music at university. Now the tune haunts me when I am weeding or when I am panicking.

I have also listed some tunes I associate with certain, pleasant situations: a nice bath (Vaughan Williams's Fantasia on a theme by Thomas Tallis), a leisurely drive, an evening walk (certain Finnish tunes). And finally I list some of the things I choose to listen to when I want to listen to my favourite music.

Almost always there is a human voice involved:
Olaf Bär and Schubert's Lieder, Edith Mathis and Mozart's songs, Margaret Price and Granados's songs. Kate Bush. Mozart's Mass in C minor, The Marriage of Figaro (EMI and Klemperer, Reri Grist as Susanna, Elisabeth Söderström as the Countess). Sibelius's 6th. His song 'Var det en dröm?' (Anne-Sophie von Otter, for instance). Schumann's Frauenliebe und Leben (I'll be forever looking for the perfect recording). Anita O'Day and Chet Baker (because of the way they sing). Paul Simon. The Finnish accordionist Maria Kalaniemi and her CD Iho. Gillian Welch & The Revelator. Toivo Kuula's choral composition Virta venhettä vie. Leonard Cohen's 'Famous Blue Raincoat'. Jacques Brel and 'Amsterdam'. Bach's Goldberg Variations. Mahler's Kindertotenlieder and 1st symphony (I know, but it is my blog!). Kauko Röyhkä, Eppu Normaali, J. Karjalainen, Hassisen kone, Hector (all Finnish rock/pop from my - well, my youth). John Martyn and his 'May you never' ('lay your head down without a hand to hold').